XII
Syyskuun 2 päivä
Dantonin ennustus toteutui. Istunnon alkaessa Thuriot esitti kansalliskokoukselle, mitä oikeusministeri oli edellisenä iltana suunnitellut. Kansalliskokous ei ymmärtänyt. Sensijaan, että olisi tehnyt päätöksen kello yhdeksän aamulla, se keskusteli, se aikaili ja teki päätöksensä vasta kello yksi iltapäivällä.
Liian myöhään!
Nämä neljä tuntia hidastuttivat vuosisadaksi Euroopan vapauden.
Tallien oli taitavampi.
Hän sai kommuunilta tehtäväkseen käskeä oikeusministerin saapua kaupunginvaltuustoon.
Hän kirjoitti:
"Herra ministeri.
Tämän saatuanne tulkaa heti kaupungintaloon."
Mutta hän erehtyi osoitteesta! Hänen olisi pitänyt osoittaa kirje oikeusministerille, mutta hän osoittikin sen sotaministerille.
Dantonia odotettiin. Mutta paikalle tulikin Servan, joka hämmentyneenä kysyi, mitä häneltä tahdottiin. Häneltä ei tahdottu kerrassaan mitään.
Erehdys selvisi, mutta kepponen oli tehty.
Olemme maininneet, että äänestäessään kello yksi kansalliskokous teki päätöksensä liian myöhään. Mitä kommuuni halusi? Se halusi verilöylyä ja diktatuuria.
Se menetteli seuraavalla tavalla.
Kuten Danton oli sanonut, murhaajia ei ollut niin paljon kuin luultiin.
Syyskuun 1 ja 2 päivän välisenä yönä, Gilbertin yrittäessä turhaan pelastaa Andréeta Abbayesta, Marat lähetti nalkuttajansa kerhoihin ja piireihin. Mutta näiden raivohullut hyökkäykset eivät tehonneet kerhoissa ollenkaan, ja kahdeksastaviidettä piiristä vain kaksi, Poissonnièren ja Luxembourgin piirit, oli äänestänyt verilöylyn hyväksi.
Diktatuuria kommuuni taas ei luullut voivansa anastaa saamatta tukea
Maratin, Robespierren ja Dantonin nimistä. Senvuoksi se oli käskettänyt
Dantonin kaupungintaloon.
Olemme nähneet Dantonia varustautuneen torjumaan tätä iskua. Danton ei saanut kirjettä eikä siis voinut saapua.
Jos hän olisi saanut sen, ellei Tallienin erehdys olisi vienyt sitä sotaministeriöön kun sen piti mennä oikeusministeriöön, Danton ei olisi uskaltanut olla noudattamatta käskyä.
Hänen poissaollessaan kommuunin täytyi päättää asia ominpäin.
Se päätti nimittää valvontavaliokunnan. Mutta valvontavaliokuntaan ei voitu nimittää jäseniä kommuunin ulkopuolelta.
Toisaalta tähän teurastuskomiteaan — se oli sen oikea nimitys — oli saatava Marat. Mitä tehdä? Marat ei ollut kommuunin jäsen.
Panis sai tehtäväkseen järjestää tämän asian. Jumalansa Robespierren ja lankonsa Santerren avulla Panisilla oli sellainen vaikutusvalta kommuunissa — ymmärtää helposti, ettei Panis, entinen prokuraattori, valheellinen, tyly luonne, naurettavien pikku viisujen pikku kirjoittaja, merkinnyt sellaisenaan mitään — mutta Robespierren ja Santerren avulla, kuten sanottu, hänellä oli sellainen vaikutusvalta kommuunissa, että hänet määrättiin valitsemaan kolme jäsentä, jotka sitten täydentäisivät valvontavaliokunnan jäsenmäärän.
Panis ei uskaltanut toteuttaa tätä valtuutta yksinään.
Hän turvautui kolmen virkaveljensä apuun: Sergentin, Duplainin ja
Jourdeuilin.
Nämä puolestaan kutsuivat avuksi seuraavat viisi kommuunin jäsentä:
Deforguesin, Lenfantin, Guermeurin, Leclercin ja Durfortin.
Alkuperäisessä asiakirjassa on neljä nimikirjoitusta: Panis, Sergent, Duplain ja Jourdeuil. Mutta sen reunassa näkee viidennenkin nimen, jonka joku näistä neljästä allekirjoittajasta on varustanut puumerkillä, epäselvällä puumerkillä, missä silti voi huomata Panisin puumerkin.
Tämä nimi oli Marat. Marat, jolla ei ollut oikeutta päästä valiokuntaan, koska hän ei ollut kommuunin jäsen. [Lukekaa Micheletiä, ainoaa historioitsijaa, joka on saanut luoda valaistusta syyskuun tapahtumien veriseen hämärään. Poliisilaitoksen arkistossa voitte niinikään silmäillä kyseellistä asiapaperia, jota oppinut ystävämme herra Labat, arkistonhoitaja, mielellään näyttää uteliaille, kuten hän on näyttänyt sen meillekin.]
Sen nimen mukana tuli valiokuntaan murha.
Katsokaamme, kuinka se leviää kaikessa valtavassa voimassaan.
Olemme maininneet, ettei kommuuni ollut menetellyt kuten kansalliskokous, se ei ollut vitkastellut.
Kello kymmeneltä valvontavaliokunta oli nimitetty ja se oli antanut ensimmäisen määräyksensä. Tämän ensimmäisen määräyksen mukaan oli raatihuoneelta, missä valiokunta piti kokouksensa — raatihuone oli silloin siinä, missä nykyisin on poliisilaitos — tämän ensimmäisen määräyksen mukaan siis oli raatihuoneelta siirrettävä Abbayeen neljäkolmatta vankia. Näistä neljästäkolmatta vangista kahdeksan tai yhdeksän oli pappeja, toisin sanoin, kahdeksan tai yhdeksän vangin yllä oli puku, jota kirottiin ja vihattiin enemmän kuin mitään muuta, puku, jonka pitäjät olivat järjestäneet kansalaissodan Vendéessa ja Etelä-Ranskassa, pappispuku.
Marseillen ja Avignonin liittolaiset noutivat heidät tyrmästä, paikalle tilattiin neljät vankkurit, kuusi vankia sijoitettiin jokaiseen ajoneuvoon ja sitten lähdettiin.
Lähtömerkin antoi kolmas hälytyslaukaus, joka ammuttiin tykillä.
Kommuunin pyrkimys oli selvä: tämä hidas ja synkkä kulkue kiihdyttäisi kansan vihaa. Voisi käydä niin, että jo matkalla tai Abbayen portilla vankkurit pysäytettäisiin ja vangit surmattaisiin. Sitten teurastus jatkuisi itsestään. Kadulla tai portilla alkaneena se menisi helposti kynnyksen yli.
Vankirattaitten lähtiessä raatihuoneelta Danton astui kansalliskokoukseen.
Thuriotin ehdotus oli ajanut karille. Päätös tehtiin liian myöhään, kuten olemme sanoneet, jotta kommuunille olisi voitu siitä ajoissa ilmoittaa.
Jäljellä oli kysymys diktatuurista.
Danton nousi puhujalavalle. Valitettavasti hän oli yksin. Roland oli pitänyt itseään liian rehellisenä seuratakseen virkaveljeään.
Kansalliskokouksen jäsenet etsivät katseillaan Rolandia; Rolandia ei näkynyt.
Nähtiin kyllä voima, mutta turhaan etsittiin sille voimalle siveellistä tukea.
Manuel oli vastikään ilmoittanut kommuunille Verdunia uhkaavasta vaarasta ja ehdottanut, että vielä samana iltana sotaväkeen kirjoittautuneet kansalaiset leiriytyisivät Mars-kentälle, jotta he voisivat heti päivänkoitteessa lähteä marssimaan vihollista vastaan.
Manuelin ehdotus oli hyväksytty.
Muuan toinen jäsen ehdotti, että maata uhkaavan vaaran vuoksi laukaistaisiin hälytystykki, soitettaisiin hätäkelloa ja pantaisiin rumpu pärisemään.
Tämäkin ehdotus hyväksyttiin äänestyksellä. — Se oli saastainen toimenpide, hirveä murhan kiihdytin niissä olosuhteissa, joissa sillä hetkellä elettiin. Rumpu, hätäkello ja tykki synnyttävät kumean äänen, ne panevat rauhallisimmatkin sydämet oudosti värisemään, sitä enemmän sydämet, jotka jo ennestäänkin olivat voimakkaassa kuohumistilassa.
Kaikki tämä oli muuten ennalta laskettua.
Ensimmäisen tykinlaukauksen jälkeen piti Beausire hirtettämän.
Mainitkaamme jo tässä, murhemielin, koska kadotamme näkyvistämme niin mielenkiintoisen henkilön, että Beausire tosiaankin hirtettiin ensimmäisen tykin lauettua.
Kun kolmas laukaus olisi pamahtanut, lähtisivät mainitsemamme vankirattaat liikkeelle raatihuoneen edustalta. Tykki laukaistiin kymmenen minuutin väliajoin. Ne, jotka tulisivat katsomaan Beausiren hirttämistä, ehtisivät mainiosti saattamaan vankien kuljetusta ja ottamaan osaa heidän surmaamiseensa.
Danton oli Tallienin välityksellä jatkuvasti selvillä kaikesta, mitä kommuunissa tapahtui. Hän tiesi siis Verdunia uhkaavasta vaarasta, hän tiesi siis päätöksestä, että vapaaehtoiset leiriytyisivät Mars-kentälle, hän tiesi siis, että hälytystykki laukaistaisiin, että hätäkelloa soitettaisiin ja rumpu pantaisiin pärisemään.
Ennenkuin antoi sananvuoron Lacroixille — jonka, kuten muistamme, tuli ehdottaa diktatuuria, — hän vetosi isänmaata uhkaavaan vaaraan ja ehdotti päätettäväksi, "että jokaista, ken kieltäytyy henkilökohtaisesta palveluksesta tai luovuttaa aseensa, rangaistaan kuolemalla".
Ja jottei hänen aikeitaan käsitettäisi väärin ja jottei hänen suunnitelmiaan sekoitettaisi kommuunin puuhiin, hän sanoi:
"Pian pauhaava hätäkello ei ole hälytysmerkki, se on hyökkäysmerkki isänmaan vihollisia vastaan! Hyvät herrat, jos mielimme ne voittaa, tarvitaan rohkeutta, yhä vain rohkeutta ja ainoastaan rohkeutta; silloin Ranska on pelastettu!"
Myrskyiset suosionosoitukset seurasivat näitä sanoja.
Silloin Lacroix nousi puhumaan ja ehdotti vuorostaan, "että kuolemalla rangaistaisiin jokaista, joka suoraan tai välillisesti kieltäytyy panemasta täytäntöön tai jotenkuten muuten kiertää toimeenpanovallan antamia määräyksiä ja toimintaohjeita".
Kansalliskokous käsitti nyt selvästi, että sitä kehoitettiin päättämään diktatuurista. Se hyväksyi ehdotuksen periaatteellisesti, mutta nimitti girondelaisista kokoonpannun valiokunnan laatimaan asetuksen sanamuotoa. Mutta girondelaiset, kuten Rolandkin, olivat liian rehellisiä miehiä luottaakseen Dantoniin.
Keskustelua kesti kello kuuteen asti illalla.
Danton tuli kärsimättömäksi. Hän tahtoi hyvää, ja hänet pakotettiin sallimaan pahan tapahtua!
Hän kuiskasi pari sanaa Thuriotille ja poistui.
Mitä hän kuiskasi? Hän mainitsi paikan, niistä hänet löydettäisiin, jos kansalliskokous uskoisi vallan hänen käsiinsä.
Mistä hänet löydettäisiin? Mars-kentältä, vapaaehtoisten keskeltä.
Mikä oli hänen suunnitelmansa, jos valta uskottaisiin hänen käsiinsä? Julistautua näiden aseellisten miesten avulla diktaattoriksi, ei verilöylyä, vaan sotaa varten, marssia heidän kanssaan Pariisiin ja viedä, kuin suunnattomassa verkossa, murhaajat rajalle.
Hän odotti kello viiteen asti; ketään ei tullut.
Mitä oli sillävälin tapahtunut vangeille, joita kuljetettiin Abbayeen?
Seuratkaamme heitä. He kulkevat hitaasti, joten meidän on helppo tavoittaa heidät.
Alkumatkalla rattaat, joihin heidät oli pantu, suojasivat heitä jotenkuten. Vaaran aavistus sai jokaisen painautumaan ajoneuvojen perälle ja näyttäytymään niin vähän kuin mahdollista. Mutta heidän saattajansa paljastivat heidät. Kansan viha ei kuohahda kovin nopeasti. Saattajat yllyttivät sitä sanoillaan.
"Katsokaa", sanoivat he ohikulkijoille, jotka pysähtyivät kuuntelemaan, "tässä ne ovat ne maankavaltajat, preussilaiset kätyrit! Tässä ne, jotka luovuttavat kaupunkimme, ne, jotka surmaavat vaimonne ja lapsenne, jos jätätte ne selkänne taakse rajalle marssiessanne!"
Mutta yllytys näytti tuloksettomalta. Kuten Danton oli sanonut, murhaajia oli vähän. Kuului kyllä vihaista murinaa, huutoja, uhkauksia, mutta siihen se jäikin.
Saattue kulki pitkin laiturikatua, sitten Pont-Neufin yli ja sitten
Dauphine-katua.
Vankien kärsivällisyyttä ei saatu loppumaan, kansan kättä ei saatu kohoamaan murhaan. Lähestyttiin Abbayea, tultiin Bussyn kadunkulmaan, oli jo aika jotakin tehdä.
Jos pidätetyt pääsisivät vankilan seinien sisäpuolelle ja jos heidät surmattaisiin vasta siellä, olisi ilmeistä, että heidät oli surmannut kommuunin harkittu määräys eikä kansan äkkiä teoksi puhjennut närkästys.
Sattuma tuli näiden katalien aikeitten, näiden veristen suunnitelmien avuksi.
Bussyn kadunkulmassa oli teatteri, missä vapaaehtoisia merkittiin sotilasluetteloihin.
Väkeä oli paikalla tungokseen saakka, ja ajoneuvojen täytyi pysähtyä.
Tilaisuus oli kerrassaan mainio: jos se päästettäisiin livahtamaan käsistä, ei toista sellaista ilmaantuisi.
Muuan mies erkani saattojoukosta, joka teki tilaa. Hän nousi ajoneuvojen astinlaudalle, sapeli kädessä, sohi sapelillaan umpimähkäisesti vaunujen sisälle ja veti sapelinsa verisenä ulos.
Jollakin vangeista oli sauva. Tällä sauvalla hän yritti torjua sapeliniskuja. Sauva satutti erästä saattomiestä kasvoihin.
"Äh, teitä roistoja!" kiljahti mies. "Me suojelemme teitä ja te iskette meihin! Apuun, toverit!"
Parikymmentä miestä, jotka odottivat vain tätä merkkihuutoa, syöksyi esille väkijoukosta, aseinaan piikit ja puukkosauvat. Piikit ja puukot työnnettiin ajoneuvojen ovista sisälle, ja sitten kuultiin tuskanhuudahduksia ja nähtiin uhrien veren tihkuvan rattaitten pohjasta ja muodostavan kadulle punaisia lätäkköjä.
Veri vetosi vereen. Verilöyly oli alkanut ja sitä jatkui neljä päivää.
Abbayeen ahdetut vangit olivat aamusta alkaen huomanneet, että jotakin kaameaa oli tekeillä. He olivat päätelleet sen vartijoittensa kasvojen eleistä ja näiden huulilta puhjenneista viittailuista. Kommuunin määräyksestä oli kaikissa vankiloissa tänä päivänä kiirehditty aterian aikaa. Mitä merkitsi tämä vartioinnissa tapahtunut muutos? Varmastikin jotakin kauheaa. Pidätetyt odottivat siis levottomin mielin.
Kello neljän seuduissa alkoi vankilan muurien kupeelta kuulua etäistä kohua, kuin nousuveden ensimmäisten aaltojen kohinaa. Sainte-Marguerite-kadun puolella olevan pikku tornin ristikkoikkunoista eräät vangit näkivät vankkurit. Sitten raivon ulina ja tuskan huuto tunkeutuivat vankilaan kaikista aukoista ja huuto: "Murhaajat tulevat!" levisi käytäviin, tunkeutui koppeihin ja syvimpiin tyrmiin asti.
Sitten kuului toinen huuto:
"Sveitsiläiset, sveitsiläiset!"
Abbayessa oli sataviisikymmentä sveitsiläistä. Elokuun 10 päivänä heidät oli saatu vaivoin pelastetuksi kansan vihalta. Kommuuni tiesi, kuinka kansa vihasi noita punaisia asetakkeja. Oli siis verraton keino panna kansa liikkeelle aloittamalla verilöyly sveitsiläisistä.
Kesti lähes kaksi tuntia, ennenkuin nämä sataviisikymmentä poloista saatiin hengiltä.
Kun viimeinen oli surmattu — tämä viimeinen oli majuri Reading, jonka nimen olemme jo varemminkin maininneet — tuli pappien vuoro.
Papit vastasivat, että he halusivat kyllä kuolla, mutta tahtoivat sitä ennen ripittäytyä.
Tämä toivomus hyväksyttiin: heille myönnettiin kaksi tuntia armonaikaa.
Mihin nämä kaksi tuntia käytettiin? Niiden aikana järjestettiin tuomioistuin.
Kuka sen järjesti? Kuka sen puheenjohtajaksi? Maillard.