XV
Valmy
Ja nyt käännämme katseemme hetkeksi näistä kaameista murhan näytelmistä ja seuraamme erästä kertomuksemme henkilöä, jonka harteilla tällä haavaa on vastuu Ranskan kohtaloista.
Jokainen käsittää, että on kysymys Dumouriezista.
Olemme nähneet, että ministeriöstä erottuaan Dumouriez oli taas lähtenyt toimivan kenraalin paikalle, ja Lafayetten paon jälkeen hänelle oli uskottu itäisen armeijan päällikkyys.
Tämä Dumouriezin nimitys osoitti vallassa olevien taholta eräänlaista ihmeellistä kaukonäköisyyttä.
Dumouriezia halveksittiin yhtäältä ja väheksyttiin toisaalta, mutta hän oli sikäli onnellisempi kuin Danton syyskuun 2 päivänä, että hänet tunnustettiin yksimielisesti ainoaksi mieheksi, joka voisi pelastaa Ranskan.
Girondistit, jotka nimittivät Dumouriezin, vihasivat häntä. He olivat tehneet hänestä ministerin; hän oli, kuten muistettaneen, karkoittanut heidät ministeriöstä, ja silti he kävivät noutamassa hänet, pohjoisen armeijan vähäpätöisen päällikön, ja tekivät hänestä ylipäällikön.
Jakobiinit vihasivat ja halveksivat Dumouriezia. Mutta he oivalsivat, että sen miehen kannustava kiihotin oli kunnia ja että hän joko voittaisi tai kaatuisi. Dumouriezin huonon maineen takia Robespierre ei uskaltanut kannattaa häntä ja pani senvuoksi Couthonin häntä kannattamaan.
Danton ei vihannut eikä halveksinut Dumouriezia. Hän oli niitä tukevia luonteita, jotka arvostelevat asioita korkealta ja jotka vähät piittaavat maineesta, he kun ovat valmiit käyttämään hyväkseen paheitakin, jos voivat paheista saada tavoittelemansa tuloksen. Mutta vaikka hän tajusikin, mitä etua Dumouriezista voisi koitua, hän epäili tämän horjumattomuutta. Hän lähetti Dumouriezin rinnalle kaksi miestä: toinen oli Fabre d'Eglantine, hänen ajatuksensa, toinen oli Westermann, hänen käsivartensa.
Kaikki Ranskan voimat uskottiin sen miehen käsiin, jota sanottiin juonittelijaksi. Iäkäs Luckner, saksalainen sotakarhu, joka oli osoittanut kyvyttömyyttään sotaretken alussa, lähetettiin Châlonsiin pestaamaan uutta väkeä. Dillon, kelpo soturi, arvossa pidetty kenraali, joka oli Dumouriezia korkeammalla upseerina, sai määräyksen totella häntä. Kellermann niinikään joutui sen miehen komennettavaksi, jolle kyynelehtivä Ranska äkisti tarjosi miekkansa sanoen; "Sinä vain voit minua puolustaa; puolusta minua!"
Kellermann murisi, noitui, itki ja totteli. Mutta hän totteli huonosti, ja vasta tykkien jyske teki hänestä, mikä hän todella oli, isänmaan uhrautuvan pojan.
Miksi liittoutuneet hallitsijat, joiden marssi oli päivämatkoin merkitty hamaan Pariisiin saakka, miksi he pysähtyivät äkkiä Longwyn valtauksen ja Verdunin antautumisen jälkeen?
Heidän ja Pariisin välissä oli haamu: Beaurepairen haamu.
Beaurepaire, entinen karbiiniratsuväen upseeri, oli muodostanut Maine-et-Loiren departementissa pataljoonan, jonka päälliköksi hänet oli nimitetty. Kun kuultiin, että vihollinen oli astunut Ranskan maaperälle, marssivat hän ja hänen miehensä halki Ranskan juoksujalkaa, lännestä itään.
Matkalla he tapasivat erään isänmaallisen kansanedustajan, joka oli menossa kotiseudulleen.
"Mitä sanon terveisiksi omaisillenne?" kysyi kansanedustaja.
"Että me olemme vainajia!" vastasi muuan ääni.
Kukaan Termopyleen marssinut spartalainen ei vastannut ylevämmin.
Vihollinen saapui Verdunin edustalle. Se tapahtui elokuun 30 päivänä 1792. Elokuun 31 päivänä kaupunkia kehoitettiin antautumaan.
Beaurepaire ja hänen miehensä tahtoivat taistella viimeiseen mieheen.
Marceau kannatti heitä.
Puolustusneuvosto, johon kuului valtuuston jäseniä ja kaupungin huomatuimpia asukkaita, määräsi hänet antautumaan.
Beaurepaire hymyili halveksivasti.
"Olen vannonut kuolevani ennemmin kuin antaudun", sanoi hän. "Eläkää te, jos teitä haluttaa häpeänne ja häväistyksenne jälkeen. Minä pysyn uskollisena valalleni. Viimeinen sanani on: minä kuolen."
Ja hän ampui luodin otsaansa.
Se haamu oli mahtava ja hirveä kuin Adamastor-jättiläinen.
Lisäksi liittoutuneet hallitsijat, jotka emigranttien sanoihin luottaen uskoivat, että Ranska lentäisi heitä vastaan, näkivätkin vallan toista.
He huomasivat tämän hedelmällisen ja tiheään asutun Ranskanmaan muuttuneen kuin taikaiskusta. Vilja oli kadonnut, ikäänkuin pilvenkirnu olisi lakaissut sen. Se oli mennyt länteen.
Aseistettu talonpoika vain oli jäänyt vaolleen. Joilla oli pyssy, olivat tarttuneet pyssyihin; joilla ei ollut muuta asetta kuin viikate, olivat tarttuneet viikatteihin; joilla oli vain heinähanko, olivat tarttuneet heinähankoihin.
Sää oli muuten meille suosiollinen. Säälimätön sade kasteli miehet, liotti maan, kuopitti tiet. Tämä sade haittasi tosin yksiä niinkuin toisiakin, ranskalaisia kuten preussilaisiakin, mutta kaikki koitui ranskalaisten avuksi, kaikki oli preussilaisille haitallisena esteenä. Talonpoika, jolla oli tarjota viholliselle vain pyssy, heinähanko tai viikate, siis kaikkea muuta kuin vihreitä rypäleitä, talonpoika tarjosi maanmiehilleen lasillisen viiniä, joka oli piilotettu risukimppujen alle, lasillinen olutta, joka oli kuopattu johonkin kellarin salaiseen soppeen, kuivia olkia, jotka levitettiin maahan oikeaksi sotilasvuoteeksi.
Mutta virheitä oli tehty yhtenään, Dumouriez ensimmäisenä, ja Muistelmissaan hän kertoo niistä, sekä omistaan että luutnanttiensa tekemistä.
Hän oli kirjoittanut kansalliskokoukselle: "Argonnien solat ovat Ranskan Termopyle, mutta olkaa levollisia, Leonidasta onnekkaampana minä en niihin kuole!"
Mutta hän oli suojannut huonosti Argonnien solia; yksi niistä vallattiin ja hänen täytyi taistellen peräytyä. Pari hänen upseereistaan eksyi ja hävisi teille tietämättömille. Hän oli itsekin miltei eksyksissä ja tuhon omana viidentoista tuhannen miehensä kanssa, jotka olivat menettäneet sotilaallisen ryhtinsä niin tyystin, että pari kertaa pötkivät pakoon tuhannen viidensadan preussilaishusaarin edestä! Mutta hänpä vain ei menettänyt malttiaan, hän säilytti luottamuksensa ja iloisuutensa ja kirjoitti ministereille: "Minä vastaan kaikesta." Vihollisen ajamana, saarrettuna, eksyneenä hänen onnistui tosiaankin liittyä Beurnonvillen kymmeneentuhanteen mieheen ja Kellermannin viiteentoistatuhanteen mieheen. Hän keräsi hajalle joutuneet kenraalinsa, ja syyskuun 19 päivänä hän leiriytyi Sainte-Menehouldin kentälle seitsemänkymmenenviidentuhannen miehensä kanssa. Preussilaisia oli vain seitsemänkymmentätuhatta.
Hänen armeijansa murisi usein. Se sai toisinaan olla leivättä pari kolme päivää. Silloin Dumouriez meni sotamiesten joukkoon.
"Hyvät ystävät", sanoi hän heille, "kuulu Saksin marsalkka on kirjoittanut erään sotaa käsittelevän teoksen, missä hän väittää, että ainakin kerran viikossa joukoilta on evättävä leipäosuus, jotta ne totutettaisiin kestämään helpommin tämän puutteen, jos se kävisi välttämättömäksi. Me olemme nyt siinä asemassa, ja te olette sittenkin onnellisempia kuin nuo preussilaiset, jotka näette edessänne ja joilla toisinaan ei ole ollut leipää neljään päivään ja jotka syövät kuolleita hevosiaan. Teillä on silavaa, riisiä, jauhoja; leipokaa kakkuja, kyllä vapaus ne höystää!"
Oli jotakin pahempaakin, oli se Pariisin roska-aines, syyskuun toisen päivän roistolauma, joka verilöylyn jälkeen oli lähetetty armeijaan. He olivat tulleet, nämä heittiöt, laulaen Käy päinsä! ja huutaen, etteivät he sietäisi olkalappuja, ei Pyhän Ludvigin ristejä, ei kirjailtuja nuttuja, eivät sietäisi sellaista, he raastaisivat irti kaikki koreudet ja höyhentöyhdöt ja panisivat kaikki uuteen kuntoon.
Näin he saapuivat leiriin ja kummastelivat autiutta, joka heidän ympärillään syntyi. Kukaan ei viitsinyt vastata heidän uhkailuihinsa tai heidän uudistusohjelmaansa. Mutta kenraali ilmoitti, että seuraavana päivänä pidettäisiin joukkojen katselmus.
Seuraavana päivänä uudet tulokkaat huomasivat odottamattoman siirtoliikkeen jälkeen joutuneensa kahden tulen väliin: edessä oli monipäinen, vihollismielinen ratsujoukko, valmiina silpomaan heidät sapeleillaan, ja takana uhkaava tykkiväki, valmiina laukaisemaan.
Silloin Dumouriez astui miesten eteen; heitä oli seitsemän pataljoonaa.
"Te muut", sanoi hän, "sillä minä en halua nimittää teitä kansalaisiksi, en sotilaiksi enkä lapsikseni, te näette edessänne ratsujoukon ja takananne tykkiväen. Se merkitsee, että minä olen pannut teidät raudan ja tulen väliin! Te olette rikosten häpäisemiä! Minä en siedä täällä murhamiehiä enkä teloittajia. Minä hakkautan teidät palasiksi pienimmänkin napinan johdosta. Jos te korjaatte tapanne, jos te käyttäydytte niinkuin se uljas armeija, jonka riveihin teillä on ollut kunnia päästä liittymään, tapaatte minussa hyvän isän. Minä tiedän, että joukossanne on lurjuksia, jotka yrittävät yllyttää teitä rikokseen. Karkoittakaa ne paristanne itse tai ilmoittakaa minulle niiden nimet. Minä jätän sen asian teidän vastuullenne!"
Nämä miehet nöyrtyivät, ja heistä tuli verrattomia sotilaita. He eivät ainoastaan karkoittaneet joukostaan kaikkia kelvottomia aineksia, vaan lisäksi hakkasivat palasiksi sen Charlot-konnan, joka oli halolla iskenyt prinsessa de Lamballea ja kantanut hänen päätänsä piikinkärjessä.
Juuri niihin aikoihin odotettiin Kellermannia, jota ilman ei voitu mitään uskaltaa.
Syyskuun 19 päivänä Dumouriez sai tiedon, että hänen alipäällikkönsä oli kahdeksan kilometrin päässä hänestä vasempaan.
Dumouriez lähetti hänelle heti ohjeet.
Hän kehoitti tätä seuraavana päivänä leiriytymään Dampierren ja Elizen väliin, Auven taakse.
Paikka oli tarkoin määritelty.
Lähettäessään Kellermannille nämä ohjeet Dumouriez näki preussilaisarmeijan levittäytyvän Lunen vuorille. Preussilaiset tulivat hänen ja Pariisin väliin ja olivat siis lähempänä Pariisia kuin hän.
Kaikesta päättäen preussilaiset hankkiutuivat taisteluun.
Dumouriez määräsi Kellermannin valitsemaan taistelualueekseen Valmyn ja Gizaucourtin kukkulat. Kellermann käsitti väärin nämä ohjeet ja valitsi leiripaikakseen Valmyn kukkulat.
Se oli paha erehdys tai hirveä taidonnäyte.
Siltä asemaltaan Kellermann saattoi pyörtää takaisin vain kuljettamalla koko armeijansa erästä kaitaa siltaa pitkin. Hän voi liittyä Dumouriezin oikeaan siipeen vain kulkemalla erään suon yli, joka nielisi hänen joukkonsa. Pääarmeijan vasempaan siipeen taas hän ei voinut liittyä muuta tietä kuin syvän laakson kautta, johon hänen väkensä olisi tuhoutunut.
Peräytyminen oli mahdotonta.
Siihenkö iäkäs elsassilainen soturi oli pyrkinytkin? Silloin hän oli onnistunut suurenmoisesti. Kaunis tilaisuus joko voittaa tai kuolla!
Braunschweigin herttua katseli sotamiehiämme kummastelevin silmin.
"Tuonne sijoittuneet miehet", huomautti hän Preussin kuninkaalle, "ovat päättäneet pysyä paikoillaan".
Preussilaisten annettiin jäädä siihen luuloon, että Dumouriez oli saarroksissa, ja heille vakuutettiin, että tämä räätälien, irtolaisten ja suutarien armeija, kuten emigrantit sitä nimittivät, hajoaisi preussilaisten ensimmäisestä tykinlaukauksesta.
Oli lyöty laimin vallata Gizaucourtin kukkulat — se olisi ollut kenraali Chazotin tehtävä, sillä hän oli sijoittunut Châlonsin valtamaantien varrelle — kukkulat, joilta olisi voitu ahdistaa vihollisen sivustajoukkoja. Preussilaiset käyttivät hyväkseen tätä laiminlyöntiä ja vakasivat mainitun aseman.
He puolestaan pääsivät nyt hätyyttämään Kellermannin sivustajoukkoja.
Päivä koitti synkän sumuisena. Mutta välipä sillä! Preussilaiset tiesivät, missä Ranskan armeija oli. Se oli Valmyn kukkuloilla eikä voinut olla muualla.
Kuusikymmentä tulikitaa syttyi yhtaikaa. Preussilaiset tykkimiehet ampuivat summittain, mutta he ampuivat joukkoihin: ei siis tarvinnut ampua tarkkaan.
Ensimmäiset laukaukset olivat hirveitä tälle armeijalle, joka oli tulvillaan innostusta, joka olisi osannut ihmeteltävästi hyökätä, mutta osasi huonosti odottaa.
Sattuma — se ei ollut taitavuutta — oli aluksi meitä vastaan.
Preussilaisten ammukset sytyttivät kahdet ampumatarve-vankkurit.
Ne räjähtivät. Hevosmiehet hypähtivät satulasta maahan mennäkseen
räjähdystä suojaan. Heidät pidätettiin karkureina.
Kellermann ohjasi ratsunsa sille taholle. Siellä vallitsi täydellinen hämminki, jota usva ja savu olivat omiaan lisäämään.
Äkkiä nähtiin hänen ja hänen hevosensa suistuvan maahan.
Tykinammus oli lävistänyt hevosen. Ratsastajaan ei onneksi ollut sattunut. Hän hyppäsi toisen hevosen selkään ja kokosi pataljoonat, jotka olivat hajaantumistilassa.
Kello oli tällöin yksitoista. Sumu alkoi hälvetä.
Kellermann huomasi preussilaisten järjestyvän kolmeksi kolonnaksi ja valmistavan hyökkäystä Valmyn kukkuloille. Hänkin järjesti joukkonsa kolmeksi rintamaksi ja ratsasti rivien editse.
"Sotilaat", sanoi hän, "ei laukaustakaan! Odottakaa vihollista ja ottakaa se vastaan pistimin!"
Hän kohotti hattunsa miekankärkeen ja huudahti:
"Eläköön kansa! Voittoon sen puolesta!"
Koko armeija noudatti hänen esimerkkiään. Kaikki kohottivat hattunsa pistimien nenään ja huusivat: "Eläköön kansa!" Sumu nousi, savu haihtui, ja kiikarillaan Braunschweigin herttua näki omituisen, suurenmoisen, ennenkuulumattoman näytelmän: kolmekymmentätuhatta ranskalaista, liikkumattomina, päät paljaina, aseitaan heiluttaen ja vastaamassa vihollisen tuleen huudolla: "Eläköön kansa!"
Herttua ravisti päätänsä. Jos hän olisi ollut yksin, ei Preussin armeija olisi edennyt askeltakaan. Mutta kuningas oli mukana. Tämä halusi taistelua. Oli toteltava.
Preussilaiset kiipesivät, lujina ja synkkinä, kuninkaan ja herttuan katsellessa heidän kulkuaan. He taivalsivat alueen, joka erotti heidät vihollisesta, vakaasti, kuten suuren Fredrikin vanhan armeijan tulikin. Jokainen mies tuntui olleen rautarenkaalla sidottu edeltäjäänsä.
Äkkiä hyökkääjien keskuuteen syntyi suunnaton, luikerteleva repeämä, mutta sen reunat liittyivät heti toisiinsa.
Viittä minuuttia myöhemmin uusi repeämä, ja se täyttyi jälleen.
Kaksikymmentä Dumouriezin tykkiä ampui sen kylkeen ja murskasi sen rautasateellaan. Etupää ei voinut päästä ylemmäksi, sillä tuhoava tuli työnsi sitä hetki hetkellä taemmaksi.
Braunschweig huomasi, että päivä oli menetetty, ja annatti peräytymismerkin.
Kuningas määräsi hyökkäämään, asettui sotamiestensä etunenään ja työnsi nöyrän, urhean jalkaväkensä Kellermannin ja Dumouriezin kaksoistuleen. Se murtui ranskalaisten rivejä vastaan.
Jotakin kirkasta ja hohtavaa väikkyi tämän nuoren armeijan yläpuolella: se oli uskoa!
"En ole milloinkaan nähnyt moisia hurjapäitä uskonsotien jälkeen!" sanoi Braunschweig.
Ne olivat yleviä hurjapäitä, vapauden hurjapäitä.
Nämä vuoden 92 sankarit olivat aloittaneet sen suuren sotaretken, joka päättyisi hengen valtaamiseen.
Syyskuun 20 päivänä Dumouriez pelasti Ranskan.
Seuraavana päivänä kansalliskonventti vapautti Euroopan julistamalla
Ranskan tasavallaksi.