XVI
Syyskuun 21 päivä
Syyskuun 21 päivänä kello kaksitoista — ennenkuin Pariisissa tiedettiin edellisen illan voitosta, jolla Dumouriez pelasti Ranskan — Maneesin ovi aukeni ja sisälle astui uuden kansalliskokouksen seitsemänsataa neljäkymmentäyhdeksän jäsentä, verkkaisesti, juhlallisesti ja silmäten toisiaan kysyvin katsein. Näistä seitsemästäsadasta neljästäkymmenestäyhdeksästä jäsenestä kaksisataa kuului edelliseen eduskuntaan.
Kansalliskonventin jäsenet oli valittu syyskuun tapausten merkeissä. Ensi näkemältä olisi siis voinut päätellä, että tämä eduskunta oli taantumuksellinen. Varsinkin kun monta aatelistakin oli valittu: kansanvaltaisuuden henki oli kutsunut palvelijatkin äänestämään ja jotkut näistä olivat valinneet isäntänsä.
Nämä uudet edustajat olivat porvareita, lääkäreitä, asianajajia, professoreja, valan vannoneita pappeja, kynäilijöitä, sanomalehtimiehiä, kauppiaita. Tämän joukon mieliala oli levoton ja häälyvä. Viisisataa ainakin oli sellaista, jotka eivät kuuluneet girondelaisiin eivätkä vuorelaisiin. Tapahtumat saisivat ratkaista, minkä paikan he vakaisivat kansalliskonventissa.
Mutta kaikkia heitä yhdisti kaksoisviha: viha syyskuun päiviä kohtaan, viha Pariisin edustajistoa kohtaan, joka oli miltei kauttaaltaan kommuunin miehiä ja joka oli ne kauhunpäivät järjestänyt.
Olisi voinut sanoa, että vuodatettu veri virtasi Maneesin salin lattialla ja että se veri eristi sata vuorelaisedustajaa konventin muista jäsenistä.
Keskustakin kallistui oikealle, ikäänkuin kantaakseen tuota punaista virtaa.
Niinpä tämä vuori — mainitaksemme sen miehet ja kerrataksemme, mitä vastikään oli tapahtunut — niinpä tämä vuori esittikin peloittavaa asennetta.
Alimmaisilla penkeillä istui koko kommuuni, kommuunin yläpuolella se kuulu valvontavaliokunta, joka oli pannut toimeen verilöylyn, ja ylinnä, kolmion kärjessä, kolmipäisen lohikäärmeen lailla, kolmet hirveät kasvot, kolme syvän selväpiirteistä naamaria.
Ensiksi Robespierren kylmä, värähtämätön hahmo, pergamentinkuiva hipiä kurtussa kapealla otsallaan räpyttivät silmät suojassa silmälasien takana, kädet polville painuneina. Hän muistutti egyptiläisiä kuvapatsaita, jotka on hakattu kaikkein kovimpaan marmoriin, porfyriin, sfinksiä, joka yksin näytti tuntevan vallankumouksen salaisuuden, mutta jolta kukaan ei uskaltanut sitä kysyä.
Hänen rinnallaan nähtiin Dantonin kiihtyneet kasvot, vääntynyt suu, elehtivä naamari, ylevän rumat piirteet suunnaton ruho, puoleksi ihmistä, puoleksi härkää, kaikki tuo oli miltei miellyttävää, sillä tiedettiin, että hartaasti isänmaallinen sydän pani tuon lihan värähtämään, sai kuohumaan tuon laavan, ja että tuo leveä koura, joka totteli alati ensimmäistä mielijohdetta, kohosi yhtä helposti iskemään pystyssä olevaa vihollista kuin kohottamaan maassa makaavaa vihamiestä.
Ja näiden kahden niin eri lailla ilmeikkään miehen rinnalla, heidän takanaan, heidän yläpuolellaan nähtiin — ei ihminen, sillä inhimillisen olennon ei ole sallittu kuvastaa sellaista rumuusastetta — kummitus, hirviö, kauhea ja naurettava ilmiö — Marat! Marat, jonka kasvot olivat vaskenkarvaiset, sapen ja veren sekaiset, silmät julkeat ja sokaistuneet, suu inhoittava, leveästi ammollaan, sopiva aukko syöksemään tai oikeammin oksentamaan herjauksia, nenä vääntynyt, turhamainen, puuskuttaen avoimista sieraimistaan sitä kansansuosion henkeä, joka hänelle huokui likaviemäreistä ja kohosi virrasta. Marat, puettu kuin likaisin hänen ihailijoistaan, päässä tahrainen liinarääsy, jalassa piikkianturaiset kengät, soljettomat, usein myöskin paulattomat, yllä karkeat housut, loan tahraamat tai paremminkin loan kyllästämät, paita auki laihan, mutta suhteellisesti leveän rinnan kohdalta, kaulassa musta, rasvainen, talmainen, kaita nauha, joka päästi näkyviin hänen rumat kaulajänteensä, jotka puolestaan, sopimattomasti kiinnitettyinä, väänsivät hänen päänsä vasemmalle viistoon, kädet likaiset ja turpeat, alati uhkailevina, alati heristävästi nyrkissä ja, uhkailujen väliajoilla, voideltua tukkaa suorien. — Kaikki tämä, jättiläisen vartalo kääpiöjalkojen kannattelemana, oli kuvottava nähtävyys. Hänet huomatessaan jokainen kääntyikin pois hänestä, mutta katse ei kääntynyt niin nopeasti, ettei se olisi ehtinyt lukea hänen piirteistään: syyskuun toinen päivä, ja silloin katse jähmettyi tuijottavaksi, kauhistuneeksi kuin toisen Medusan-pään edessä.
Siinä ne kolme miestä, joita girondelaiset syyttivät diktatuurin tavoittelusta.
Nämä puolestaan syyttivät girondelaisia federalistisista pyrkimyksistä.
Kaksi muuta miestä, jotka erilaisine harrastuksine ja mielipiteineen liittyvät kertomuksemme kulkuun, istui kokoussalissa, vastakkaisilla sivuilla: Billot ja Gilbert Gilbert, äärimmäisessä oikeistossa Lanjuinaisin ja Kersaintin välissä, Billot äärimmäisessä vasemmistossa Thuriotin ja Couthonin välissä.
Entisen kansalliskokouksen jäsenet saattoivat konventin jäseniä. He tulivat juhlallisesti luopumaan toimestaan, antamaan vallan seuraajiensa käsiin.
François de Neufchâteau, eronneen eduskunnan viimeinen puheenjohtaja, nousi puhujalavalle ja lausui:
"Kansanedustajat!
"Lakiasäätävä kansalliskokous on lakkauttanut toimintansa. Se luovuttaa vallanpidon teidän käsiinne.
"Teidän tehtäväksenne tulee antaa Ranskalle vapaus, lait ja rauha; vapaus, jota ilman Ranska ei voi elää; lait, vapauden varmin turva, rauha sodan ainoa päämäärä.
"Vapaus, lait, rauha, nämä kolme sanaa kreikkalaiset ovat kaivertaneet Delfoin temppelin porttien otsikkoon. Painakaa te ne Ranskan koko maahan."
Edellinen kansalliskokous oli toiminut yhden vuoden.
Se oli nähnyt suunnattomien ja hirveitten tapausten sarjan: kesäkuun 20, elokuun 10, syyskuun 2 ja 3 päivän! Se jätti perinnökseen sodan kahta mahtavaa valtaa vastaan, Vendéen kansalaissodan, kahden miljardin kahdensadan miljoonan assignaattivelan — ja Valmyn voiton, joka oli saatu edellisenä päivänä, mutta josta kukaan ei vielä tiennyt.
Potion huudettiin puheenjohtajaksi,
Condorcet, Brissot, Rabaut-Saint-Etienne, Vergniaud, Camus ja Lasource valittiin sihteereiksi — viisi girondelaista kuudesta.
Kolmea tai neljääkymmentä jäsentä lukuunottamatta koko konventti halusi tasavaltaa. Mutta girondelaiset olivat rouva Rolandin luona pitämässään kokouksessa päättäneet, että hallitusmuodon muutoksesta sallittaisiin keskustella vain heidän määräämällänsä hetkellä, heille sopivana ajankohtana ja heidän esittämässään paikassa, toisin sanoin vasta senjälkeen kun he olisivat vallanneet toimeenpanevat valiokunnat ja perustuslakivaliokunnan.
Mutta syyskuun 20 päivänä, Valmyn taistelupäivänä, toiset taistelijat suunnittelivat vallan toisella tavalla ratkaisevaa taistelua.
Saint-Just, Lequinio, Panis, Billaud-Varennes, Collot-d'Herbois ja eräät muut uuden eduskunnan jäsenet söivät päivällistä Palais-Royalissa. He päättivät, että jo seuraavana päivänä heidän vihollisilleen viskattaisiin sana tasavalta.
"Jos he hyväksyvät sen", sanoi Saint-Just, "ovat he hukassa, sillä me olemme ensimmäisinä sen sanan lausuneet. Jos he epäävät sen, ovat he hukassa, sillä vastustaessaan tätä kansan intohimoa he menehtyvät siihen epäsuosioon, jonka me vyörytämme heidän ylitseen."
Collot-d'Herbois sai tehtäväkseen esittää anomuksen.
Tuskin oli François de Neufchâteau luovuttanut entisen eduskunnan vallan uudelle, kun Collot-d’Herbois jo pyysi puheenvuoroa.
Se myönnettiin hänelle.
Hän nousi puhujapaikalle. Kärsimättömiä kehoitettiin rauhoittumaan.
"Kansalaiset, kansanedustajat!" sanoi Collot-d'Herbois. "Ehdotan seuraavaa: olkoon nyt kokoontuneen eduskunnan ensimmäinen säädös kuninkuuden poistaminen."
Nämä sanat herättivät salissa ja parvekkeilla suunnattoman suosionosoitusten myrskyn.
Vain kaksi edustajaa nousi vastustamaan ehdotusta, tunnetut tasavaltalaiset Barrère ja Quinette. He ehdottivat, että odotettaisiin kansanäänestystä.
"Kansanäänestystä? Miksi!" kysyi muuan vähäpätöinen kyläpappi. "Miksi enää vitkastellaan, kun kerran kaikki ovat yksimielisiä? Kuninkaat ovat siveellisessä maailmanjärjestyksessä samaa mitä kummituseläimet luomakunnassa; hovit ovat kaikkien rikosten työpajoja. Kuninkaitten historia on kansojen kärsimyshistoriaa!"
Edustajat kyselivät toisiltaan, kuka oli tuo mies, joka noin lyhyesti ja noin jäntevästi oli esittänyt kuninkuuden historian. Harvat tiesivät hänen nimensä: hän oli apotti Grégoire.
Girondelaiset tunsivat iskun. He olivat joutumassa vuorelaisten talutusnuoraan.
"Laatikaamme asetus heti!" huusi paikaltaan Ducos, Vergniaudin ystävä ja oppilas. "Asetus ei kaipaa perusteluja. Elokuun kymmenennen päivän valaistuksen jälkeen teidän kuninkuuden poistamista koskevan asetuksenne perustelu merkitsee Ludvig kuudennentoista rikosten historiaa!"
Tasapaino oli saavutettu. Vuorelaiset olivat ehdottaneet kuninkuuden poistamista, mutta girondelaiset tasavallan perustamista.
Tasavaltaa ei päätetty, se hyväksyttiin huutoäänestyksellä.
Ei ainoastaan syöksytty tulevaisuuteen mennyttä pakoon, vaan hypättiin tuntemattomaan tunnetun vihan kautta.
Tasavallan julistaminen vastasi kansan suunnatonta kaipuuta. Se merkitsi sen pitkällisen taistelun pyhittämistä, jota kansa oli saanut käydä kolmannen säädyn perustamisesta alkaen. Se merkitsi jacquerie-sodan, Maillot-kapinan, pyhän liigan, fronde-sodan ja vallankumouksen synninpäästöä. Se merkitsi joukkojen kruunaamista kuninkuuden kustannuksella.
Olisi voinut sanoa, että jokaisen rinnasta oli kirvoitettu valtaistuimen raskas paino: niin vapaasti nyt kukin tunsi hengittävänsä.
Tämä harhakuvitelma oli lyhytikäinen, mutta häikäisevä. Oli uskottu julistettavan tasavalta, mutta olikin uhrattu vallankumous.
Välipä sillä! Oli tehty jotakin suurta, mikä vuosisadan ajan järkyttäisi koko maailmaa.
Todelliset tasavaltalaiset, ainakin puhtaimmat, ne, jotka halusivat rikoksista vapaata tasavaltaa, ne, jotka seuraavana päivänä iskisivät Dantonin, Robespierren ja Maratin kolmivallan kimppuun, — girondelaiset olivat riemunsa huipulla. Tasavalta, se oli heidän rakkain pyrkimyksensä. Heidän avullaan oli vihdoinkin löydetty kahdenkymmenen vuosisadan sirpaleitten alta inhimillisen hallitusmuodon esikuva. Frans I:n ja Ludvig XIV:n aikana Ranska oli ollut Ateena. Heidän avullaan siitä tulisi Sparta!
Se oli kaunista, ylevää unta.
Samana iltana he kokoontuivat ministeri Rolandin luokse. Siellä olivat Vergniaud, Guadet, Louvet, Pétion, Boyer-Fonfrède, Barbaroux, Gensonné, Grangeneuve, Condorcet, vieraat, jotka ennenkuin vuosi vierähtäisi kerääntyisivät toisiin pitoihin, toisella tavalla juhlallisiin kuin tämän illan olivat! Mutta tänään kaikki käänsivät selkänsä huomiselle, ummistivat silmänsä tulevaisuudelle, kohottivat vapaaehtoisesti purjeen sille tuntemattomalle valtamerelle, jonne oltiin menossa ja missä jo kuultiin sitä möyryämistä, joka skandinaavilaisten tarujen kurimuksen lailla nielisi, ellei itse alusta, niin ainakin peränpitäjän ja merimiehet.
Kaikkien hautoma ajatus oli syntynyt, se oli saanut muodon, hahmon, ruumiin. Siinä se nyt oli kaikkien katseltavana: nuori tasavalta, kypärä päässä, keihäs kädessä kuten Minervalla. Voivatko he vaatia enempää?
Kaksi tuntia kesti tätä juhlallista rakkaudenateriaa, ja sen kuluessa vaihdettiin korkealentoisia ajatuksia, joihin sisältyi suurta uhrautuvaisuutta. Nämä miehet puhuivat elämästään, ikäänkuin se ei enää olisikaan heidän, vaan kansan. He säilyttivät itselleen kunnian, siinä kaikki. Tarpeen tullen he luopuisivat maineesta.
Joukossa oli miehiä, jotka nuorten toiveittensa huumaavassa uskossa näkivät edessään kullanhohtavan, rajattoman taivaanrannan, jommoisen näkee vain unen mailla. Ne olivat nuorukaisia, tulisia luonteita, miehiä, jotka vasta eilen olivat astuneet kaikkein kiihoittavimpaan taisteluun, taisteluun puhujalavalla: Barbaroux, Rebecqui, Ducos, Boyer-Fonfrède.
Joukossa oli toisia, jotka pysähtyivät, levähtivät kesken taivalta kerätäkseen voimia kilpailuun, joka heidän oli vielä kestettävä. Ne olivat miehiä, jotka lakiasäätävän kansalliskokouksen raskaitten päivien aikana olivat käyneet kumaraisiksi: Guadet, Gensonné, Grangeneuve, Vergniaud.
Joukossa oli niitäkin, jotka tunsivat tulleensa matkan päähän ja oivalsivat, että he olivat menettämässä kansansuosionsa. Tasavalta-puun versovan lehdistön varjossa lojuen he kysyivät alakuloisina, kannattiko enää noustakaan, vyöttää jälleen kupeensa ja tarttua matkasauvaan, sillä ensimmäiseen esteeseen he kumminkin kompastuisivat. Näitä miehiä olivat Roland ja Pétion.
Mutta kuka oli näiden miesten silmissä tulevaisuuden johtohenkilö?
Kuka oli nuoren tasavallan varsinainen luoja ja sen vastainen säätäjä?
Vergniaud.
Päivällisen loputtua hän täytti lasinsa ja nousi.
"Ystävät", sanoi hän, "muuan malja!"
Kaikki nousivat!
"Tasavallan ikuisuuden malja!"
Kaikki toistivat:
"Tasavallan ikuisuuden malja!"
Vergniaud aikoi kohottaa lasin huulilleen.
"Odottakaa!" sanoi rouva Roland.
Hänen rinnassaan oli tuore ruusu, joka oli juuri auennut, niinkuin se uusi aika, johon oltiin menossa. Hän irroitti ruusun ja, kuten eräs ateenatar Perikleen lasiin, niin hänkin riipi ruusunsa terälehdet Vergniaud'n lasiin.
Vergniaud hymyili surullisesta tyhjensi lasin ja kumartui kuiskaamaan hänen vasemmalla puolellaan istuvalle Barbarouxille:
"Ah, pelkään tuon suuren sielun erehtyneen! Tänä iltana pitäisi viiniimme riipiä kypressin oksia eikä suinkaan ruusun terälehtiä. Juodessamme maljan tasavallan menestykseksi, tasavallan, jonka jalat ovat ryvettyneet syyskuun vereen, Jumala tietää, olemmeko kohottaneet maljan kuolemaksemme! Mutta välipä sillä", lisäsi hän ja loi haltioituneen katseen ylös korkeuteen, "vaikka tämä viini olisi omaa vertani, minä joisin sen vapauden ja yhdenvertaisuuden maljana!"
"Eläköön tasavalta!" kertasivat kuorossa kaikki vieraat.
Jokseenkin samaan aikaan kuin Vergniaud esitti tämän maljan, johon pöytävieraat vastasivat huudolla: "Eläköön tasavalta!" samaan aikaan rummut pärisivät Templen edustalla, ja heti senjälkeen syntyi syvä hiljaisuus.
Huoneistaan, joiden ikkunat olivat auki, kuningas ja kuningatar voivat kuulla, kun muuan kaupungin viranomainen kuulutti lujalla kaikuvalla äänellä, että kuninkuus oli poistettu ja tasavalta perustettu.