XVII
Marttyyrikuningas
Lukijat lienevät huomanneet, kuinka tasapuolisesti olemme romaanin muodossa esittäneet kaikki, mikä oli hirveää, julmaa, hyvää, kaunista, suurta, verenhimoista, alhaista niissä ihmisissä ja tapahtumissa, jotka ovat toisiaan seuranneet.
Miehet, joista puhumme, ovat nyt vainajia. Tapahtumat, jotka historia on tehnyt kuolemattomiksi, tapahtumat, jotka eivät kuole, pysyvät alati.
No niin, me voimme manata haudasta kaikki ruumiit, jotka siellä ovat maanneet ja joista vain harvat ovat kuolleet ehdittyään täyttää elämänsä päivät. Me voimme sanoa Mirabeaulle: "Nouse, kansantribuuni!" Ludvig XVI:lle: "Nouskaa, marttyyri!" Me voimme sanoa: "Nouskaa kaikki te, joiden nimi on ollut Favras, Lafayette, Bailly, Fournier amerikalainen, Jourdan kaulankatkaisija, Maillard, Théroigne de Méricourt, Barnave, Bouillé, Gamain, Pétion, Manuel, Bantou, Robespierre, Marat, Vergniaud, Dumouriez, Marie-Antoinette, rouva Campan, Barbaroux, Roland, rouva Roland, kuningas, kuningatar, työmies, kansanjohtajat, kenraalit, murhaajat, valtiolliset kirjailijat, nouskaa ja sanokaa, enkö ole esittänyt teitä nykypolvelle, kansalle, isoisille, ennenkaikkea naisille — poikiemme äideille, joille haluan opettaa historiaa — esittänyt teitä, ellen sellaisina kuin olitte — kukapa voi kerskua pohjanneensa teidän salaisuuksiinne? — niin ainakin sellaisina kuin olen teidät nähnyt."
Me voimme sanoa tapahtumille, jotka yhä reunustavat edessämme olevaa taivalta: "Suuri ja valoisa heinäkuun neljästoista päivä, lokakuun viidennen ja kuudennen päivän synkät ja uhkaavat yöt, Mars-kentän verinen myrsky, missä ruuti sekoittui salamaan ja tykkien jyske ukon jyrinään, kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ennustava hyökkäys, elokuun kymmenennen päivän hirveä voitto, syyskuun toisen ja kolmannen päivän viiltävät muistot, sanokaa, olenko kuvannut teidät oikein, olenko kertonut teidät hyvin, olenko tieten valehdellut, olenko pyrkinyt puhdistamaan tai herjaamaan teitä?"
Ja miehet vastaavat — tapahtumatkin vastaavat: "Olet etsinyt totuutta vihatta ja intohimotta. Olet luullut sanoneesi totuuden silloinkin kun et ole totta puhunut. Olet pysynyt uskollisena menneisyyden mainetöille, tunteettomana nykyisyyden huikaisevalle loistolle, luottavana tulevaisuuden lupauksille. Saat synninpäästön, vaikket ylistystä saakaan."
No niin, mitä olemme tehneet, emme valittuna tuomarina, vaan puolueettomana kertojana, sen me teemme loppuun asti. Ja tämä loppu lähenee, sivu sivulta, hyvin nopeasti. Me kiidämme tapahtumien kaltevalle pinnalla. Ei ole monta pysähdystovia syyskuun 21 päivästä, kuninkuuden kuolinpäivästä, tammikuun 21 päivään, kuninkaan kuolinpäivään.
Olemme kuulleet valtuustonjäsen Lubinin kuninkaallisen vankilan ikkunoitten alla kuuluttavan lujalla äänellä, että tasavalta oli perustettu, ja tämä kuulutus on vienyt meidät Templeen.
Astukaamme siis siihen jylhään rakennukseen, joka sulkee sisäänsä kansalaiseksi muuttuneen kuninkaan, kuningattarena pysyneen kuningattaren, marttyyrina kuolevan hurskaan naisen ja kaksi poloista, iältään, ellei syntyperältään, viatonta lasta.
Kuningas oli Templessä. Kuinka hän oli sinne joutunut? Oliko hänelle alusta pitäen varattu se häpeällinen vankila, missä hän nyt asui?
Ei.
Aluksi Pétion oli ehdottanut, että kuningas siirrettäisiin Keski-Ranskaan, että hänelle annettaisiin Chambordin linna ja että häntä kohdeltaisiin siellä toimettomana kuninkaana.
Kuvitelkaamme, että kaikki Euroopan hallitsijat olisivat vaientaneet ministerinsä, kenraalinsa ja julistuksensa ja tyytyneet vain katselemaan, mitä Ranskassa tapahtui sekaantumatta Ranskan sisäisiin asioihin, silloin tämä elokuun 10 päivänä tapahtunut viraltapano, tämä elämä kauniissa palatsissa, ihanassa ilmastossa, seudulla, jota sanotaan Ranskan puutarhaksi, ei olisi ollut kovin julma rangaistus miehelle, joka sai sovittaa, ei ainoastaan omia virheitään, vaan myöskin Ludvig XV:n ja Ludvig XIV:n erehdykset.
Vendée oli noussut kapinaan. Pelättiin jotakin rohkeaa kaappausta
Loiren taholta. Se oli riittävä syy: Chambord hylättiin.
Silloin kansalliskokous ehdotti Luxembourgia. Luxembourg, Maria mediciläisen firenzeläis-palatsi, eristettynä puutarhoineen, jotka kilpailivat Tuileriein istutusten kanssa, olisi yhtä sopiva kuin Chambordkin virkaheittokuninkaan asunnoksi.
Mutta pelättiin palatsin kellareita, joista pääsi katakombeihin. Se oli kenties vain veruke kommuunin taholta, joka halusi pitää kuninkaan ulottuvillaan, mutta se oli järkevä veruke.
Kommuuni äänesti siis Templeä, ei Templen tornia, vaan Templen palatsia, temppeliherrain ritarikunnan suurmestarien entistä asuntoa, Artoisin kreivin huvitteluasuntoa.
Siirron hetkellä tai oikeastaan hieman myöhemmin, kun Pétion oli jo saattanut kuninkaallisen perheen palatsiin, kun se oli jo sinne sijoittunut ja kun Ludvig XVI oli antanut huoneitten sisustamista koskevat määräykset, kommuunille tulee ilmianto, ja Manuel lähetetään muuttamaan vielä kerran kaupunginvaltuuston päätöstä ja vaihtamaan palatsin torniin.
Manuel saapuu paikalle, tutkii Ludvig XVI:lle ja Marie-Antoinettelle määrätyn huoneiston ja palaa retkeltään tuiki häpeissään.
Torni oli asumaton, eräänlaisen portinvartijan hallussa; se tarjosi vain perin rajoitetun asumatilan, sen huoneet olivat pienet, sen vuoteet likaiset ja syöpäläisten saastuttamat.
Siinä kaikessa on enemmän sitä kohtaloa, joka painaa kuolevia rotuja, kuin harkittua häväistystä tuomarien taholta.
Kansalliskokous ei puolestaan kitsastellut kuninkaan ateriarahoja myöntäessään. Kuningas söi paljon. Emme moiti häntä siitä. Bourbonien luonteeseen kuuluu hyvä ruokahalu. Mutta kuningas söi sopimattomilla hetkillä. Hän söi, ja vankasti söikin, kun Tuilerieissa surmattiin. Ei sillä hyvä, että hänen oikeudenkäyntinsä aikana tuomarit moittivat häntä siitä sopimattomasta ateriasta, mutta mikä on paljoa vakavampaa, historiakin, heltymätön historia on merkinnyt sen aikakirjoihinsa.
Kansalliskokous oli siis myöntänyt viisisataatuhatta livreä kuninkaan ruokarahoiksi.
Niiden neljän kuukauden aikana, jotka kuningas oli Templessä, kulut olivat neljäkymmentätuhatta livreä, siis kymmenentuhatta kuukaudessa, kolmesataakolmekymmentäkolme livreä päivässä — assignaatteja tosin, mutta siihen aikaan assignaatit olivat menettäneet arvostaan kymmenen tai kahdeksan prosenttia.
Ludvig XVI:lla oli Templessä kolme palvelijaa ja kolmetoista keittiövirkailijaa. Päivälliseksi tarjottiin joka päivä neljä esiruokalajia, kaksi paistosta, joista kummassakin oli kolme palasta, neljä väliruokalajia, kolme muhennosta, kolme lautasellista hedelmiä, yksi karahvillinen bordeauxia, yksi karahvillinen muskottiviiniä ja yksi karahvillinen madeiraa.
Kuningas ja kruununprinssi yksin joivat viiniä, kuningatar ja prinsessat joivat vain vettä.
Tällä taholla kuninkaalla siis ei ollut syytä valitella.
Mutta häneltä puuttui kokonaan ilma, ruumiinliikunto, aurinko ja siimes.
Tottuneena Compiègnen ja Rambouilletin metsästysretkiin, Versaillesin puistoihin ja isoon Trianoniin, Ludvig XVI huomasi joutuneensa ahdetuksi, ei edes pihaan, ei edes puutarhaan, ei edes kävelykujalle, vaan kuivalle, alastomalle maaperälle, missä oli neljä kulonpolttamaa nurmisarkaa ja joku heiveröinen, kitukasvuinen, syystuulten riipoma puu.
Sillä aukeamalla kuningas ja hänen perheensä kävelivät joka päivä kello kahden jälkeen. Erehdymme: kuningasta ja hänen perhettään kävelytettiin joka päivä kello kahden jälkeen.
Se oli ennenkuulumatonta, julmaa, raakaa, mutta vähemmän raakaa, vähemmän julmaa kun Madridin inkvisitsioni-luolat, kuin Venetsian kymmenen neuvoston lyijykamarit, kuin Spielbergin tyrmät.
Huomatkaa tarkoin: me emme puolusta kommuunia enempää kuin puolustamme kuninkaitakaan.
Me sanomme vain: Temple ei ollut muuta kuin kostoa, hirveää, kohtalokasta, epäonnistunutta kostoa, sillä tuomiosta tehtiin vaino, syyllisestä marttyyri.
Miltä nyt näyttivät ne eri henkilöt, joiden elämän päävaiheita olemme käyneet kuvailemaan?
Kuningas, likinäköisine silmineen, pöhöposkineen, riippuhuulineen, raskaine, heiluvine askelineen, näytti kunnon maanviljelijältä, jonka on käynyt huonosti. Hänen alakuloisuutensa oli sellaisen maanviljelijän mielentilaa, jolta salama on polttanut eloaitat tai raekuuro kaatanut viljan.
Kuningattaren asenne oli, kuten aina, jäykkä, ylpeä, korskea, uhitteleva. Marie-Antoinette oli suuruutensa päivinä herättänyt rakkautta; lankeemuksensa hetkellä hän herätti uhrautuvaa mieltä, mutta ei sääliä. Sääli syntyy myötätunnosta, mutta kuningatar ei ollut laisinkaan rakastettava.
Madame Elisabeth, valkoisessa asussaan, joka kuvasi hänen ruumiinsa ja sielunsa puhtautta, vaaleine hiuksineen, jotka olivat tulleet yhä kauniimmiksi senjälkeen kun ne oli täytynyt suoria jauheetta, madame Elisabeth, taivaansininen nauha myssyssään ja vyötäröllään, näytti koko perheen suojelusenkeliltä.
Kuninkaallinen prinsessa ei miellyttänyt ikäkautensa viehkeydestä huolimatta. Itävallattarena kuten äitikin, kokonaan Maria Teresiaa, kauttaaltaan Marie-Antoinettea, hänellä oli jo katseessaan kuningassukujen ja petolintujen ylpeyttä ja halveksivaa ilmettä.
Pikku kruununprinssi sen sijaan oli miellyttävä kullankeltaisine hiuksineen, valkoisine, hieman sairaloisine hipiöineen. Mutta hänenkin sinisilmänsä olivat tylyt ja kovat ja joskus niissä oli hänen ikäisekseen liian varttunut ilme. Hän käsitti helposti kaikki. Hän oivalsi äitinsä viittaukset yhdellä silmäyksellä ja hän leperteli politiikasta tavalla, joka joskus pani pyövelitkin kyynelehtimään. Hän oli saanut Chaumettenkin liikutetuksi, lapsi-rukka! Chaumetten, tuon suippokuonoisen näädän, tuon silmälasiniekkakärpän.
"Minä ryhtyisin mielelläni häntä kasvattamaan", sanoi tämä entinen prokuraattorinapulainen Huelle, kuninkaan kamaripalvelijalle, "mutta hänet olisi erotettava omaisistaan, jotta hän unohtaisi säätynsä".
Kommuuni menetteli sekä julmasti että typerästi. Julmasti, kohdellessaan kuninkaallista perhettä huonosti, kiusaten, jopa solvaisten sitä; typerästi salliessaan kaikkien nähdä sen heikkona, murtuneena, vankina.
Joka päivä se lähetti Templeen uudet vartijat, valtuuston virkamiehinä.
Nämä tulivat Templeen kuninkaan vannoutuneina vihamiehinä ja poistuivat
Marie-Antoinetten vihamiehinä, mutta miltei säälien kuningasta,
surkutellen hänen lapsiaan, ylistellen madame Elisabethia.
Mitä he näkivät Templessa suden, naarassuden ja sudenpentujen asemasta? Kunnon porvarisperheen, ylpeähkön äidin, toisen Elmiran, joka ei sietänyt, että edes hänen hameensa helmaa hipaistiin, — mutta tyrannista ei merkkiäkään!
Kuinka tämä perhe vietti päivänsä?
Kertokaamme Cléryn kuvausten mukaan.
Mutta silmätkäämme sitä ennen itse vankilaa ja tarkatkaamme vasta sitten vankien elämää.
Kuningas oli suljettu pikku torniin. Tämä pikku torni nojasi isoon torniin, mutta niiden välillä ei ollut kulkuyhteyttä sisäpuolelta. Se oli neliötorni, jonka kahdesta nurkasta kohosi pyörötorni. Toisessa pyörötornissa oli pienet portaat, joita pitkin pääsi ensimmäiseen kerrokseen ja parvekkeelle. Toisessa pyörötornissa olivat käymälät, jotka olivat yhteydessä tornin kaikkiin kerroksiin.
Toinissa oli neljä kerrosta. Ensimmäisessä oli eteishuone, ruokasali ja pyörötornin sivuhuone. Toinen kerros oli jaettu jokseenkin samanlaisiin huoneisin. Tilavimmassa huoneessa nukkuivat kuningatar ja kruununprinssi. Toisessa huoneessa, jonka edellisestä erotti miltei pimeä välikkö, asustivat kuninkaallinen prinsessa ja madame Elisabeth. Tämän huoneen kautta oli kuljettava, jos mieli mennä pyörötornin sivukamariin. Ja tämä sivukamari oli englantilaisten water-closet ja se oli yhteinen kuninkaalliselle perheelle, valtuuston virkailijoille ja sotamiehille.
Kuningas asui kolmannessa kerroksessa, jossa oli yhtä monta huonetta kuin alemmissakin. Hän nukkui isossa huoneessa. Pyörötornin sivukamaria hän käytti lukuhuoneenaan. Sivummalla oli keittiö ja sen edessä pimeä huone, jossa ensi aikoina olivat asuneet de Chamilly ja Hue, ennenkuin heidät karkotettiin kuninkaan palveluksesta. Huen lähdettyä sen ovi oli sinetöity.
Neljäs kerros oli suljettu. Pohjakerroksessa oli keittiöitä, joita ei enää käytetty.
Kuinka nyt kuninkaallinen perhe eleli tässä ahtaassa tilassa, joka oli puolittain vankila, puolittain asumus?
Mainitkaamme siitä muutama sana.
Tapansa mukaan kuningas nousi kello kuusi aamulla. Hän ajoi itse partansa. Cléry kähersi hänen hiuksensa ja puki hänet. Pukeuduttuaan hän meni heti lukukammioonsa, toisin sanoin Malta-ritarikunnan arkistohuoneeseen, jonka kirjastossa oli tuhatviisi- tai tuhatkuusisataa nidettä.
Eräänä päivänä hakiessaan jotakin kirjaa hän näytti Huelle Voltairen ja
Rousseaun teoksia ja sanoi:
"Nuo miehet ne ovat vieneet Ranskan perikatoon!" Lukukammioon tultuaan Ludvig XVI polvistui ja rukoili viisi kuusi minuuttia. Sitten hän luki tai kirjoitteli kello yhdeksään asti. Sillaikaa Cléry siivosi kuninkaan huoneen, valmisti aamiaisen ja meni alas kuningattaren puolelle.
Yksin jäätyään kuningas istuutui ja käänteli huvikseen Vergiliusta tai Horatiusta. Kruununprinssin jatkuvaa opetusta varten hän veresti latinantaitoaan.
Tämä huone oli perin pieni. Sen ovi pidettiin alati auki. Valtuuston virkailija oleskeli makuuhuoneessa ja näki avoimesta ovesta, mitä kuningas milloinkin teki.
Kuningatar avasi ovensa vasta Cléryn saapuessa. Valtuuston virkailija ei voinut tulla hänen puolelleen, niin kauan kun ovi oli kiinni.
Cléry suori nuoren prinssin tukan, pani kuntoon kuningattaren pukeutumislaitteet ja meni sitten kuninkaallisen prinsessan ja madame Elisabethin huoneeseen tekemään näille saman palveluksen. Tätä lyhyttä ja kallisarvoista hetkeä Cléry käytti hyväkseen ilmoittaakseen kuningattarelle ja prinsessoille, mitä oli saanut kuulla. Kädenliike ilmaisi, että hänellä oli jotakin kerrottavaa. Kuningatar tai toinen prinsessoista ryhtyi silloin puhelemaan valtuuston virkailijan kanssa ja Cléry käytti hyväkseen tämän hetkellistä hajamielisyyttä ja kuiskasi nopeasti sanottavansa.
Kello yhdeksän kuningatar, lapset ja madame Elisabeth nousivat kuninkaan huoneeseen, minne aamiainen oli katettu. Jälkiruuan aikana Cléry kävi siistimässä kuningattaren ja prinsessojen huoneet. Cléryn apulaisiksi oli määrätty muuan Tison ja tämän vaimo muka häntä auttamaan, mutta tosiasiallisesti vakoilemaan kuninkaallista perhettä ja valtuuston virkailijoitakin.
Aviomies, entinen vähäpätöinen tullivirkamies, oli tyly ja häijyluontoinen vanhus, vailla kaikkia inhimillisiä tunteita. Hänen vaimonsa — rakastaen vain tytärtään — meni tässä rakkaudessaan niin pitkälle, että päästäkseen jälleen tyttärensä luokse, josta oli ollut erossa, hän antoi ilmi kuningattaren. [Lukekaa Maison Rottgen ritari, joka on jatkoa näille kertomuksillemme.]
Kello kymmenen kuningas meni kuningattaren puolelle ja vietti siellä koko aamupäivän. Aika kului miltei yksinomaan kruununprinssin opetukseen. Kuningas antoi hänen lukea jonkun sivun Corneillea tai Racinea ja opetti hänelle maantietoa ja neuvoi häntä laatimaan karttaluonnoksia. — Kolmea vuotta aikaisemmin Ranska oli jaettu departementteihin ja nimenomaan tätä kuningaskunnan maantietoa kuningas selitti pojalleen.
Kuningatar puolestaan askarteli kuninkaallisen prinsessan opetuksessa. Toisinaan opetus keskeytyi, kun kuningatar vaipui synkkiin, syviin mietteihin. Kun sellainen hetki tuli, jätti kuninkaallinen prinsessa äitinsä tämän tuntemattoman tuskan valtaan, jolla oli toki itkun lohdutus, ja poistui varpaillaan ja viittasi veljeään pysymään hiljaa. Kuningatar oli näissä mietteissään milloin pitemmän, milloin lyhemmän ajan. Sitten hänen silmäripsiensä kulmaan ilmestyi kyynel, se vieri hänen poskelleen ja tipahti hänen keltaiselle, norsunluunväriselle kädelleen. Silloin miltei aina poloinen naisvanki, joka oli hetken liidellyt vapaana ajatuksen mittaamattomassa maailmassa, muistojen rajattomilla kentillä, poloinen naisvanki kavahti äkisti haaveilustaan ja, silmäiltyään ympärilleen, astui takaisin vankilaansa, pää kumarassa ja sydän murtuneena.
Kello kaksitoista kuninkaalliset naiset menivät madame Elisabethin huoneeseen pukua muuttamaan. Sen hetken kommuunin häveliäisyydentunne oli suonut naisille yksinäisyyden hetkeksi. Valtuuston virkailija ei ollut läsnä.
Kello yksi, jos sää salli, kuninkaallinen perhe päästettiin puutarhaan. Neljä valtuuston virkailijaa ja yksi kansalliskaartin legionapäällikkö saattoivat tai paremminkin vartioivat heitä. Kun Templessä siihen aikaan oli paljon työmiehiä taloja purkamassa ja uusia seiniä rakentamassa, eivät vangit voineet liikkua muualla kuin Marronniers-lehtokujan alkupäässä.
Cléry oli mukana näillä kävelyillä. Hän voimistelutti nuorta prinssiä antaen tämän heittää palloa tai teikata.
Kello kaksi palattiin torniin. Cléry palveli päivällispöydässä. Joka päivä juuri sillä hetkellä Santerre saapui Templeen kahden ajutantin seurassa. Hän tutki huolellisesti kuninkaan ja kuningattaren huoneistot.
Joskus kuningas puhutteli häntä; kuningatar ei milloinkaan. Hän oli unohtanut kesäkuun 20 päivän ja mitä hän oli velkaa tälle miehelle.
Aterian päätyttyä mentiin ensimmäiseen kerrokseen. Kuningas pelasi pikettiä tai lautaa kuningattaren tai sisarensa kanssa.
Sillaikaa Cléry haukkasi päivällisensä.
Kello neljä kuningas oikaisihe pikkusohvalle tai tilavaan nojatuoliin lepäämään. Silloin vallitsi huoneessa mitä syvin hiljaisuus. Prinsessat ottivat käteensä kirjan tai ompeluksen ja jokainen pysyi liikkumattomana, yksinpä pikku kruununprinssikin.
Ludvig XVI vaipui, miltei väliasteitta, suoraapäätä uneen. Ruumiilliset tarpeet olivat, kuten on mainittu, hänen tyrannejaan. Kuningas nukkui näin säännöllisesti puolitoista tai kaksi tuntia. Kun hän oli herännyt, jatkettiin keskustelua. Paikalle kutsuttiin Cléry, joka ei ollut koskaan kovin kaukana. Cléry antoi pikku prinssille tavanomaisen kirjoitustunnin. Kun tämä opetustunti oli päättynyt, hän vei prinssin madame Elisabethin huoneeseen ja antoi hänen heitellä kumi- tai nauhapalloa.
Kun ilta ehti, koko kuninkaallinen perhe kerääntyi saman pöydän ympärille. Kuningatar luki lujalla äänellä jotakin lapsia huvittavaa tai kehittävää. Kun kuningatar väsyi, jatkoi madame Elisabeth. Kello kahdeksaan asti luettiin. Kello kahdeksan kruununprinssi haukkasi iltaisensa madame Elisabethin huoneessa. Muu perhe oli läsnä. Aterian aikana kuningas otti esille kokoelman Mercure de Francea, jonka hän oli löytänyt kirjastosta, ja kyseli lapsilta arvoituksia.
Kruununprinssin lopetettua iltaisensa kuningatar antoi hänen lausua seuraavan rukouksen:
"Jumala kaikkivaltias, joka olet minut luonut ja lunastanut, minä palvon sinua! Suo minun isälleni kuninkaalle ja kaikille omaisilleni elonpäiviä ja suojele meitä vihollisiltamme. Anna rouva de Tourzelille voimia, jotta hän kestäisi, mitä hän on joutunut meidän takiamme kärsimään."
Sitten Cléry riisui hänet ja pani hänet makuulle. Jompikumpi prinsessoista jäi hänen vuoteensa viereen, kunnes hän nukahti.
Joka ilta näihin aikoihin joku sanomalehtien kaupustelija meni Templen ohi huutaen päivän tuoreimmat uutiset. Cléry asettui kuuntelemaan ja tiedoitti kuninkaalle huutajan sanat.
Kello yhdeksän tuli kuninkaan iltaisen vuoro.
Cléry vei tarjottimella illallisen prinsessalle, joka valvoi pikku prinssin vuoteen ääressä.
Lopetettuaan illallisensa kuningas meni kuningattaren luokse, tarjosi hänelle kuten sisarellensakin kätensä, syleili lapsia, palasi omalle puolelleen, vetäytyi kirjastoon ja lueskeli siellä keskiyöhön asti.
Prinsessat vuorostaan sulkeutuivat huoneihinsa. Toinen valtuuston virkailijoista jäi siihen pikkusuojaan, joka erotti toisistaan nämä kaksi huonetta. Toinen virkailija seurasi kuningasta.
Cléry siirsi vuoteensa kuninkaan vuoteen viereen.
Mutta Ludvig XVI odotti joka ilta, kunnes uusi vartija oli saapunut, nähdäkseen, kuka se oli, ja tuntisiko hän sen. — Vartijoita vaihdettiin kello yksitoista aamupäivällä, kello viisi iltapäivällä ja kello kaksitoista yöllä.
Näin jatkui vankien elämä, niin kauan kuin kuningas asui pienessä tornissa, syyskuun 30 päivään asti.
Tilanne oli siis surullinen ja sitäkin enemmän omiaan herättämään sääliä, kun vangit kestivät sen arvokkaasti. Kaikkein vihamielisimmätkin lauhtuivat nähdessään sen. He tulivat vartioimaan hirmuista tyrannia, joka oli vienyt Ranskan perikatoon, murhannut ranskalaisia ja kutsunut maahan ulkomaalaiset, vartioimaan kuningatarta, jossa asustivat kaikki Messalinan ja Katariina toisen irstailevat paheet — ja he näkivät harmaapukuisen hyvänsävyisen porvarin, jonka he usein luulivat kamaripalvelijaksi, joka söi, joi ja nukkui hyvin, joka pelasi lautaa tai pikettiä, opetti pojalleen latinaa ja maantietoa ja kyseli lapsiltaan arvoituksia — he näkivät naisen, joka tosin näytti ylpeältä ja kaikkia halveksivalta, mutta esiintyi arvokkaasti, tyynesti, alistuvasti, oli yhä kaunis, opetti tyttärelleen koruompelua, pojalleen rukouksia, puhutteli palvelijoita ystävällisesti ja sanoi kamaripalvelijalle: "hyvä ystävä".
Ensimmäiset hetket olivat vihan hetkiä. Jokainen näistä miehistä, jotka tulivat mieli katkeruutta ja kostoa tulvillaan, aloitti päästämällä nämä tunteet valloilleen. Sitten vähitellen hän lauhtui. Lähdettyään aamulla kotoaan uhittelevana ja pää pystyssä hän palasi illalla kotiinsa alakuloisena ja pää painuneena. Vaimo odotteli häntä uteliaana.
"Ah, vihdoinkin tulet!" huudahti hän.
"Niin tulen", kuului lyhyt vastaus.
"No, oletko nähnyt tyrannin?"
"Olen."
"Oliko hän verenhimoisen näköinen?"
"Hän näytti Maraisissa elelevältä pikkupohatalta."
"Mitä hän tekee? Raivoo tietenkin ja kiroaa tasavallan ja…"
"Hän käyttää aikansa lastensa kasvatukseen, opettaa heille latinaa, pelaa pikettiä sisarensa kanssa ja kyselee arvoituksia huvittaakseen vaimoaan."
"Eikö sillä onnettomalla ole tunnonvaivoja?"
"Olen nähnyt hänen syövän. Hän syö kuin ihminen, jolla on hyvä omatunto. Olen nähnyt hänen nukkuvan ja voin vakuuttaa, ettei painajainen häntä ahdistele."
Ja vaimo vuorostaan tuli miettiväiseksi.
"Mutta", sanoi hän, "kuningas ei olekaan siis niin julma ja rikollinen kuin hänen väitetään olevan?"
"Rikollinen, sitä en tiedä, mutta julma hän ei ole, ja ihan varmasti hän on onneton!"
"Mies-rukka!" sanoi vaimo.
Näin siis kävi. Mitä alemmaksi kommuuni vankinsa painoi ja mitä karkeammin se näytti, ettei kuningas lopultakaan ollut sen kummempi kuin kuka muu tahansa, sitä syvemmin häntä säälivät miehet, jotka näin tunsivat hänet vertaisekseen.
Tämä sääli ilmeni toisinaan avoimesti kuningasta, kruununprinssiä ja
Cléryta kohtaan.
Eräänä päivänä muuan kivenhakkaaja oli tullut lävistämään reikiä eteishuoneen seinään, johon aiottiin panna suunnattomat salvat. Työmiehen haukatessa aarnioistaan kruununprinssi alkoi leikkiä hänen työkaluillaan. Silloin kuningas otti hänen kädestään vasaran ja taltan ja näytti, kätevä lukkoseppä kun oli, kuinka niitä oli käytettävä.
Haukatessaan nurkassa leipäänsä ja juustoaan kivenhakkaaja katseli kummastellen tätä kohtausta.
Kuninkaan ja prinssin edessä hän ei ollut noussut, mutta miehen ja lapsen edessä hän nousi ja lähestyi näitä, suu täynnä ruokaa, mutta hattu kädessä.
"Niinpä niin", hän virkkoi kuninkaalle, "kun lähdette tästä tornista, voitte kerskua täydentäneenne omaa vankilaanne!"
"Ah," vastasi kuningas, "milloin ja kuinka minä lähden täältä?"
Kruununprinssi alkoi itkeä. Työmies kuivasi kyynelen silmännurkastaan. Kuningas laski kädestään vasaran ja taltan ja meni huoneeseensa, missä hän käveli pitkän rupeaman.
Muuanna toisena päivänä eräs vahtisotamies tuli tavallisuuden mukaan vartioimaan kuningattaren ovea. Se oli esikaupunkilainen, karkeasti, mutta siististi puettu.
Cléry oli huoneessa yksin. Hän luki. Vahtimies silmäili häntä hyvin tarkkaavasti.
Jonkun hetken kuluttua palvelustehtävät kutsuivat Cléryn muualle. Hän nousi ja aikoi poistua. Mutta silloin esikaupunkilainen kohotti aseensa ja virkkoi hiljaisella, aralla, miltei vapisevalla äänellä:
"Tästä ei mennä!"
"Miksei?" kysyi Cléry.
"Koska ohjesääntö määrää minut pitämään teitä silmällä."
"Minua?" ihmetteli Cléry. "Ihan varmasti te erehdytte."
"Ettekö te ole kuningas?"
"Te ette siis tunne kuningasta?"
"En ole häntä milloinkaan nähnyt, hyvä herra, ja totta pulmakseni, toivoisin näkeväni hänet muualla kuin täällä."
"Puhukaa hiljemmin!" neuvoi Cléry.
Sitten hän osoitti muuatta ovea ja sanoi:
"Minä menen tuohon huoneeseen. Silloin te näette kuninkaan. Hän istuu pöydän ääressä ja lukee."
Cléry astui sisälle ja kertoi kuninkaalle, mitä oli tapahtunut. Silloin kuningas nousi ja meni viereiseen huoneeseen, jotta tuo kelpo mies saisi katsella häntä mielin määrin.
Tämä oivalsi, että kuningas oli vaivautunut nimenomaan hänen takiaan.
Hän sanoi Clérylle:
"Voi, hyvä herra, kuinka kuningas onkaan ystävällinen! Minä puolestani en jaksa uskoa, että hän olisi tehnyt meille kaiken sen pahan, mistä häntä syytetään."
Muuan toinen vahtimies, joka oli sijoitettu kuninkaallisten kävelykujan toiseen päähän, viittoili korkeille vangeille, että hänellä oli jotakin sanottavaa. Ensimmäisellä kierroksella kukaan ei ollut huomaavinaan hänen merkkejään. Mutta toisella kierroksella madame Elisabeth lähestyi vahtimiestä nähdäkseen, puhuttelisiko tämä häntä. Valitettavasti tämä nuori mies, jolla oli hyvin hienostuneet piirteet, pysyi vaiti: se osoitti joko pelkoa tai kunnioitusta. Mutta kaksi kyyneltä näkyi hänen silmissään ja hän osoitti sormellaan erästä roskakasaa, mihin ilmeisesti oli kätketty joku kirje. Cléry meni muka etsimään kivien välistä sopivia teikkoja pikku prinssille ja kumartui penkomaan roskakasaa. Mutta valtuuston virkailijat, jotka varmaankin arvasivat, mitä hän haki, käskivät hänen poistua ja kielsivät häntä milloinkaan puhuttelemasta vahtimiehiä, sillä uhalla, että hänet karkotettaisiin kuninkaan luota.
Mutta eivät sentään kaikki, jotka tulivat Templen vankien lähelle, ilmaisseet samanlaista kunnioitusta tai sääliä. Varsin monissa viha ja kostonhalu olivat niin syvällä, ettei kuninkaallisten onnettomuus, joka kestettiin aito porvarishyvein, voinut niitä hälventää. Toisinaan kuningas ja kuningatar saivatkin kuulla karkeita sanoja, solvauksia, häväistystäkin.
Eräänä päivänä kuninkaan vartijaksi pantu valtuuston virkailija oli muuan James, englanninkielen opettaja. Tämä mies seurasi kuningasta kuin varjo eikä poistunut hänen lähettyviltään hetkeksikään. Kuningas meni lukukammioonsa, vartija seurasi häntä sinnekin ja istuutui hänen viereensä.
"Hyvä herra", huomautti kuningas ystävällisesti, "teidän virkaveljenne sallivat minun olla yksin tässä huoneessa, koska, oven ollessa alati auki, minä en voi päästä heidän näkyvistään".
"Virkaveljeni noudattavat omia tapojaan, minä omaani", vastasi James.
"Olkaa hyvä ja huomatkaa, että tämä huone on niin pieni, ettei tänne oikein mahdu kahta yhtaikaa."
"Menkää isompaan huoneeseen", sanoi valtuuston virkailija töykeästi.
Kuningas nousi sanaa lausumatta ja siirtyi makuuhuoneeseensa, minne englanninkielen opettaja seurasi häntä; ja näin hän seurasi kuningasta, kunnes hänen tilalleen tuli uusi vartija.
Eräänä aamuna kuningas luuli vartijansa samaksi, joka illallakin oli ollut toimessa — olemme maininneet, että vartijat vaihdettiin tavallisesti sydänyön aikaan.
Hän astui vartijan luo ja sanoi osaaottavasti:
"Ah, herra, kuinka valitettavaa, että teidät on unohdettu vapauttaa!"
"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyi valtuuston virkailija töykeästi.
"Tarkoitan, että lienette nyt hyvin väsynyt."
"Herra", vastasi tämä mies, jonka nimi oli Meunier, "minä olen täällä pitämässä silmällä, mitä te teette, enkä jotta te sekaantuisitte minun tehtäviini".
Sitten hän painoi hatun syvemmälle päähänsä ja lähestyi kuningasta.
"Kenelläkään", lisäsi hän, "kaikkein vähimmän teillä on oikeutta sekaantua niihin!"
Kerran kuningatar vuorostaan sattui puhuttelemaan vartijaa.
"Missä kaupunginosassa te asutte, hyvä herra?" kysyi hän eräältä niistä miehistä, jotka päivällisen aikana olivat ruokasalissa.
"Isänmaassa!" vastasi tämä ylpeästi.
"Mutta minun nähdäkseni", virkkoi kuningatar, "isänmaa on Ranska".
"Kun siitä vähennetään se osa, jonka teidän kutsumanne vihollinen on vallannut."
Puhutellessaan kuningasta, kuningatarta, prinsessoja tai kruununprinssiä eräät komisaarit eivät milloinkaan unohtaneet lisätä sanoihinsa jotakin rivoa puhuttelusanaa tai karkeaa kirousta.
Yhtenä päivänä muuan Turlot niminen vartija sanoi Clérylle niin äänekkäästi, että kuningas kuuli jokaisen sanan:
"Ellei pyöveli teloita tuota kirottua perhettä, niin kyllä minä sen mestaan!"
Kävelylle mennessä kuninkaan ja hänen perheenpä oli sivuutettava melkoinen vartijajoukko, jonka miehistöstä monet oli sijoitettu pieneen torniin. Kun legionapäälliköt ja valtuuston virkailijat kulkivat ohi, vahtimiehet kohottivat kiväärinsä kunnia-asentoon, mutta kun kuningas tuli kohdalle, he laskivat pyssyn jalalle tai käänsivät hänelle selkänsä.
Samoin menettelivät ulkovartijat, jotka oli sijoitettu tornin kupeelle. Kuninkaan lähestyessä he panivat hatun päähänsä ja istuutuivat, mutta kun vangit olivat menneet ohi, he paljastivat päänsä ja nousivat.
Häväisijät menivät pitemmälle. Eräänä päivänä muuan vahtimies tyytymättä siihen, että teki kunniaa valtuuston virkailijoille ja vartioupseereille ja jätti tekemättä kunniaa kuninkaalle, kirjoitti vankilan portin sisäsivulle sanat:
"Giljotiini on pysyvä laitos, ja se odottaa tyranni Ludvig XVI:ta."
Se oli uusi keksintö, ja se sai osakseen suuren suosion. Tämä vahtimies sai matkijoita. Pian näkyi kaikilla Templen seinillä ja varsinkin kuninkaallisen perheen käyttämien portaitten seinillä kirjoituksia, joissa sanottiin:
"Rouva Veto hypittää sitä!"
"Me osaamme panna röhösian hallitsemaan!"
"Alas punainen naru! Sudenpennut on kuristettava!"
Toiset kirjoitukset, niinkuin kuparipiirrosten kehäkirjoitukset, selittelivät jotakin kaameaa töherrystä.
Muuan näistä piirroksista kuvasi hirsipuussa riippuvaa miestä. Sen alle oli kirjoitettu sanat:
"Ludvig ottamassa ilmakylpyä."
Mutta kaksi ilkeintä kiduttajaa olivat suutari Simon ja vallinkaivaja
Rocher, molemmat alituisia Templen asukkaita.
Simonilla oli monta virkaa. Hän ei ollut ainoastaan suutari, vaan lisäksi valtuuston virkamies, eikä vain valtuuston virkamies, vaan myöskin yksi niistä kuudesta komisaarista, joiden tehtävänä oli valvoa Templessä suoritettavia töitä ja pitää tiliä menoista. Tämä kolminainen virka esti häntä poistumasta tornista.
Tämä mies, joka on tullut kuuluisaksi kuninkaallisen lapsen julmasta kohtelusta, oli kuin henkilöitynyt herjaus. Aina kun hän tapasi vangit, hän lausui jonkun uuden hävyttömyyden.
Jos kamaripalvelija pyysi jotakin kuninkaalle, sanoi hän:
"Pyytäköön Capet yhdellä kerralla kaikki, mitä hän tarvitsee. En minä halua hänen takiaan vaivautua tulemaan ylös toista kertaa."
Rocher matki häntä. Hän ei ollut silti ilkeä luonne. Elokuun 10 päivänä hän oli kansalliskokouksen ovelta ottanut nuoren kruununprinssin syliinsä ja vienyt hänet puheenjohtajan pöydälle.
Satulaseppä Rocherista oli tullut Santerren armeijan upseeri ja sitten Templen portinvartija. Hänen yllänsä oli säännöllisesti sapöörin asetakki. Hänellä oli leukaparta ja pitkät viikset ja päässä mustakarvainen myssy, leveä sapeli kupeella ja vyössä avainkimppu.
Hänet oli pannut Templeen Manuel, pikemminkin suojelemaan kuningasta ja kuningatarta, estämään, ettei heille tehtäisi pahaa, kuin että hän itse tekisi heille pahaa. Hän muistutti lasta, joka on pantu lintuhäkin kaitsijaksi ja joka saatuaan ohjeet, ettei sallisi lintuja rääkättävän, omaksi huvikseen nyhtää niistä sulkia.
Kun kuningas halusi mennä ulos, ilmestyi Rocher portille. Mutta antoi kuninkaan odottaa ja helisteli kauan isoa avainkimppuaan. Sitten hän kirvoitti aikamoisella kolinalla salvat ja kun salvat olivat irti ja portti auki, meni hän kiireesti alas, asettui viimeisen ristikkoaukon taa ja puhalsi tupakansauhua jokaisen vangin varsinkin naisten kasvoille.
Näiden kurjien kepposten todistajina olivat kansalliskaartilaiset, jotka, näitä koiruuksia millään lailla estämättä, usein noutivat itselleen tuolit ja istuutuivat kuin mitäkin näytelmää katselemaan.
Se vain yllytti Rocheria. Hän kerskui kaikkialla:
"Marie-Antoinette oli koppava, mutta minä pakotin hänet nöyrtymään, minä! Elisabeth ja pikku tytöt ovat vastoin tahtoaan tervehtineet minua: oviaukko on niin matala, että heidän täytyy kumartua edessäni!"
Ja hän lisäsi:
"Joka päivä minä tuprautan heidän nenäänsä pöllähdyksen piipustani.
Eikö sisar kysynyt äsken komisaareiltamme: 'Miksi Rocher polttaa aina?'
— 'Ilmeisesti se miellyttää häntä', vastasivat nämä."
Kaikissa suurissa sovituksissa on, paitsi rikollisille tuomittua rangaistusta, henkilö, joka panee tuomitun juomaan pohjasakkaa ja sappea. Ludvig XVI:n kohtalossa tämän henkilön nimi oli Rocher tai Simon, Napoleonin elämässä se oli Hudson Lowe. Mutta kun tuomittu on rangaistuksensa kärsinyt, kun rikollinen on sovittanut hairahduksensa kuolemalla, tekevät juuri nämä henkilöt hänen rangaistuksensa runolliseksi, ne pyhittävät hänen kuolemansa! Olisiko St Helena St Helena ilman sen punanuttuista vanginvartijaa? Olisiko Temple Temple ilman sen sapööriä ja suutaria? Ne ovat legendan päähenkilöt, ja niillä onkin oikeus tulla käsitellyiksi pitkissä ja synkissä kansanomaisissa tarinoissa.
Mutta kaikissa onnettomuuksissaankin vangeilla oli toki yksi lohtu: he saivat elää yhdessä.
Kommuuni päätti erottaa kuninkaan perheensä keskuudesta.
Syyskuun 26 päivänä, viisi päivää tasavallan julistamispäätöksen jälkeen, Cléry kuuli eräältä valtuuston virkailijalta, että huoneisto, joka oli varattu kuninkaalle isossa tornissa, olisi pian valmis.
Tuskallisin mielin Cléry kertoi isännälleen tämän surullisen uutisen.
Mutta rohkeana, kuten aina, tämä sanoi:
"Koettakaa saada selville tämän tuskallisen eron päivä ennakolta ja ilmoittakaa se minulle."
Valitettavasti Cléry ei saanut tietää mitään eikä voinut ilmoittaa kuninkaalle mitään.
Syyskuun 29 päivänä, kello kymmenen aamupuolella kuusi valtuuston virkailijaa astui kuningattaren huoneeseen, kun koko perhe oli kerääntynyt sinne. Kommuuni oli määrännyt heidät riistämään vangeilta paperit, musteet, sulka- ja lyijykynät. Etsintä ei rajoittunut vain huonoihin, vankien ruumiitkin oli tarkastettava.
"Jos tarvitsette jotakin", sanoi joukon johtaja, jonka nimi oli Charbonnier, "kamaripalvelijanne tulkoon alas ja merkitköön pyyntönne anomuskirjaan, joka jää neuvostohuoneeseen".
Kuningas ja kuningatar eivät virkkaneet mitään. He penkoivat taskunsa ja antoivat pois kaikki, mitä heidän hallussaan oli. Prinsessat ja palvelijat noudattivat heidän esimerkkiään.
Vasta silloin Cléry sai selville erään virkailijan vahingossa lausumista sanoista, että kuningas siirrettäisiin jo samana iltana isoon torniin. Hän mainitsi asiasta madame Elisabethille, ja tämä kertoi sen kuninkaalle.
Päivän kuluessa ei tapahtunut mitään uutta. Pieninkin melu, jonkun oven aukeaminen pani vankien sydämen säpsähtämään ja heidän ojennetut kätensä kiertymään tuskalliseen syleilyyn.
Kuningas viipyi tavallista kauemmin kuningattaren huoneessa. Mutta hänen täytyisi joskus lähteä.
Vihdoin aukeni ovi, ja samat kuusi valtuuston virkailijaa, jotka aamupäivälläkin olivat täällä käyneet, astuivat sisälle ja lukivat kuninkaalle kommuunin uuden määräyksen: kuninkaan siirtoa koskevan virallisen määräyksen.
Nyt kuninkaan kylmä järkähtämättömyys petti, Minne veisi hänet tämä uusi askel hirveällä ja synkällä tiellä? Lähestyttiin salaperäistä ja tuntematonta ja lähestyttiin sydän vavahtaen ja silmät kyynelissä.
Jäähyväisiä kesti kauan, ja ne olivat tuskalliset. Kuninkaan täytyi lopulta seurata valtuuston virkailijoita. Milloinkaan ei ovi, joka painui hänen perässään kiinni, ollut äännähtänyt näin kammottavasti.
Sellainen hoppu oli ollut valmistaa vangeille tämä uusi tuska, ettei kuninkaan huoneistoa ollut ehditty panna lopulliseen kuntoon. Siellä oli vasta yksi vuode ja kaksi tuolia. Tuoreen maalin ja liiman tuoksu oli sietämätön.
Kuningas pani makuulle nurkumatta. Cléry vietti yönsä tuolilla hänen vuoteensa vieressä.
Aamulla Cléry nousi ja puki kuninkaan, kuten tavallisesti. Sitten hän aikoi mennä pieneen torniin pukemaan kruununprinssiä. Mutta häntä ei päästetty, ja muuan valtuuston virkailija, Véron niminen, sanoi hänelle:
"Te ette tapaa enää toisia vankeja eikä kuningas näe enää lapsiaan."
Tällä kerralla Cléry ei tohtinut kertoa isännälleen tätä kauheaa uutista.
Kello yhdeksältä kuningas,-joka ei tiennyt tästä tiukasta määräyksestä, pyysi päästä perheensä luokse.
"Emme ole saaneet ohjeita", vastasivat komisaarit.
Kuningas oli itsepintainen. Mutta miehet eivät vastanneet mitään, vaan poistuivat.
Kuningas jäi kahden kesken Cléryn seuraan. Kuningas istui, Cléry nojasi seinään. Molemmat olivat masentuneita.
Puolta tuntia myöhemmin kaksi valtuuston virkailijaa astui sisälle. Heitä seurasi muuan ravintolan tarjoilija, joka toi kuninkaalle palasen leipää ja pullollisen marjamehua.
"Hyvät herrat", kysyi kuningas, "enkö siis pääse päivälliselle perheeni luokse?"
"Me saamme ohjeet kommuunilta", vastasi toinen miehistä.
"Mutta ellen minä pääsekään omaisteni luokse, totta kai kamaripalvelijani pääsee? Hänen hoitoonsa on uskottu poikani, eikä mikään toivoakseni estä häntä jatkamasta tähänastista tointansa?"
Kuningas esitti kysymyksensä niin yksinkertaisesti ja ystävällisesti, etteivät kummastuneet miehet tienneet, mitä vastaisivat. Tuo äänensävy, tuo esiintymistapa, tuo alistunut tuska olivat niin kaukana kaikesta, mitä he olivat odottaneet, että se miltei häikäisi heidät.
He tyytyivätkin vastaamaan, ettei se asia ollut heidän varassaan, ja poistuivat.
Cléry oli pysytellyt liikkumattomana ovensuussa katsellen isäntäänsä mieli syvästi ahdistuneena. Hän näki kuninkaan ottavan leivän, joka hänelle oli tuotu, taittavan sen kahteen osaan ja tarjoavan hänelle toista puolikasta.
"Poloinen Cléry", sanoi kuningas, "teidän aamiaisenne näkyy unohdetun.
Ottakaa tämä leivänpuolikas. Minulle riittää kyllä toinen puoli."
Cléry kieltäytyi, mutta kun kuningas oli itsepäinen, otti hän leipäpalasen. Mutta sitä ottaessaan hän ei voinut pidättää nyyhkytystään. Kuningaskin itki.
Kello kymmenen muuan valtuuston virkailija opasti torniin työmiehet, jotka työskentelivät kuninkaan huoneistossa. Tämä virkamies lähestyi kuningasta ja virkkoi, äänessä säälin sävy:
"Hyvä herra, tulen juuri perheenne aamiaiselta ja olen saanut tehtäväkseni, sanoa teille, että kaikki omaisenne voivat hyvin."
Kuningas tunsi sydämensä kutistuvan: tuon miehen sääli vaikutti häneen niin syvästi.
"Kiitän teitä", sanoi hän, "ja minä pyydän teitä viemään perheelleni tiedon, että minäkin voin hyvin. Ja, hyvä herra, enköhän minä voisi saada tänne eräitä kirjoja, jotka jäivät kuningattaren huoneeseen? Jos se käy päinsä, tekisitte minulle miellyttävän palveluksen lähettäessänne ne minulle."
Valtuuston virkailija ei parempaa pyytänytkään. Mutta hän oli hyvin hämillään, sillä hän ei osannut lukea. Lopulta hän ilmaisi pulansa Clérylle ja pyysi tätä tulemaan mukaan ja valikoimaan kuninkaan haluamat kirjat.
Cléry oli liian onnellinen. Näin ilmestyi keino, kuinka kuningattarelle saataisiin tietoja hänen miehestään.
Ludvig XVI teki merkin silmillään. Tähän eleeseen sisältyi koko maailmallinen tervehdyksiä.
Kuningatar oli huoneessaan madame Elisabethin ja lastensa kanssa.
Naiset itkivät — pikku kruununprinssikin oli alkanut itkeä. Mutta lasten silmissä kyyneleet ehtyvät pian.
Nähdessään Cléryn kuningatar, madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa nousivat ja kysyivät häneltä, ei sanoin, vaan elein.
Pikku kruununprinssi juoksi häntä vastaan ja huudahti:
"Kiltti Cléry on tullut!"
Valitettavasti Cléry voi lausua vain pari sanaa. Kaksi valtuuston virkailijaa oli tullut hänen mukanaan huoneeseen.
Mutta kuningatar ei malttanut olla puhuttelematta suoraan näitä miehiä.
"Voi, hyvät herrat", sanoi hän, "sallikaa meidän tavata kuningas edes muutamaksi hetkeksi päivittäin ja aterian aikoina!"
Toiset naiset eivät puhuneet mitään, vaan panivat kätensä ristiin.
"Hyvät herrat", virkkoi kruununprinssi, "sallikaa isän tulla jälleen luoksemme, niin minä rukoilen Jumalaa puolestanne!"
Valtuuston virkailijat silmäilivät toisiaan mitään vastaamatta. Tämä äänettömyys pusersi naisten rinnasta nyyhkytyksen ja tuskanhuudahduksen.
"Ah, totisesti, sitä pahempi!" virkkoi miehistä se, joka oli puhutellut kuningasta. "Syökööt he siis vielä tänään yhteisen päivällisen!"
"Entä huomenna?" sanoi kuningatar.
"Madame", vastasi virkamies, "meidän menettelytapamme määrää kommuuni. Huomenna me teemme, mitä kommuuni käskee. Vai mitä te arvelette, kansalainen?" kysyi hän toveriltaan.
Tämä nyökytti päätänsä myöntymyksen merkiksi.
Kuningatar ja prinsessat, jotka odottivat tätä merkkiä ahdistunein mielin, huudahtivat ilosta. Marie-Antoinette puristi molempia lapsiaan rintaansa vasten, madame Elisabeth kohotti käsivartensa ja kiitti Jumalaa. Tämä odottamaton riemu, joka puhkesi huudahduksiin ja kyyneliin, vaikutti miltei tuskalta.
Toinen virkamiehistä ei voinut pidättää itkua hänkään. Simon, joka sattui olemaan paikalla, huudahti:
"Luulenpa, että nuo naisepatot saavat minutkin vetistämään!"
Sitten hän sanoi kuningattarelle:
"Ettepäs itkenyt, kun elokuun kymmenentenä päivänä surmasitte kansaa!"
"Voi, hyvä herra", vastasi kuningatar, "kansa on erehtynyt perinpohjin meidän tunteistamme! Jos se tuntisi meidät paremmin, tekisi se kuin tuo herra, se itkisi meitä!"
Cléry otti kuninkaan haluamat kirjat ja palasi isoon torniin. Hänellä oli kiire mennä ilmoittamaan isännälleen tämä iloinen uutinen. Mutta valtuuston virkamiehillä oli miltei yhtä suuri hoppu tehdä sama ilmoitus — on niin miellyttävää, kun voi tehdä hyvää!
Päivällinen tarjottiin kuninkaan huoneistossa. Koko perhe kerääntyi sinne. Siitä tuli juhla-ateria. Luultiin voitetun kaikki, kun oli voitettu päivä!
Oli tosiaankin voitettu kaikki, sillä sen koommin ei kuultu kommuunin määräyksestä, ja kuningas sai, kuten ennenkin, tapailla perhettään ja aterioida sen parissa.