XX
Oikeudenkäynti
Rautakaapista saadut paperit — niiden luovuttajalle, mestari Gamainille, konventti myönsi tuhannenkahdensadan livren suuruisen elinkautiseläkkeen kiitollisuudenosoitukseksi tästä kauniista työstä, jonka suorittaja sitten kuoli nivelkolotukseensa kaivaten tuhannesti giljotiinia, jolle hän oli auttanut kuninkaallista oppilastansa nousemaan — rautakaapin paperit, vailla sitä valikoimaa, jonka olemme nähneet Ludvig XVI:n antavan rouva Campanin liuostaan, nämä paperit eivät sisältäneet — herra ja rouva Rolandin pahaksi pettymykseksi — mitään raskauttavaa Dumouriezia tai Dantonia vastaan. Ne paljastivat ennen kaikkea kuninkaan ja papiston. Ne antoivat ilmi Ludvig XVI:n poloisen, ahtaan mielen ja kiittämättömyyden, kuninkaan, joka vihasi niitä, jotka olivat tahtoneet hänet pelastaa, Neckeriä, Lafayettea, Mirabeauta! — Niissä ei ollut liioin mitään girondea vastaan.
Marraskuun 13 päivänä ryhdyttiin pohtimaan tätä oikeudenkäyntiä.
Kuka aloitti tämän hirveän keskustelun? Kuka rupesi vuoren kalvankantajaksi? Kuka leijui synkän kansalliskonventin yläpuolella kuin tuomionenkeli?
Muuan nuori mies tai oikeammin neljänkolmatta vuoden ikäinen lapsi, joka oli tullut konventio jäseneksi vajaaikäisenä ja jonka olemme jo monesti tavanneet kertomuksemme puitteissa.
Hän oli syntynyt Ranskan karuimmassa maakunnassa, Nievressä. Hänessä oli sitä katkeraa ja hapanta mehua, joka kehittää, ellei suurmiehiä, niin ainakin vaarallisia miehiä. Hän oli vanhan soturin poika. Isä oli kolmikymmenvuotisen palveluksen aikana kohonnut Pyhän Ludvigin ristiin asti ja saanut sen mukana aatelisarvon. Poika oli syntynyt alakuloiseksi, raskasmieliseksi, vakavaksi. Hänen vanhemmillaan oli pieni maatila Aisnen departementissa Blérancourtissa, lähellä Noyonia, ja perhe asui tässä vaatimattomassa tyyssijassa, joka latinalaisen runoilijan mielestä ei ollut edes kullattu keskinkertaisuus. Hänet lähetettiin Reimsiin opiskelemaan lakitiedettä. Hänen opiskelunsa sujui huonosti, ja hän kirjoitti huonoja runoja, m.m. erään vallattoman runoelman Raivoavan Rolandin ja Pucellen malliin. Se julkaistiin 1789, mutta sillä ei ollut menestystä. Vuonna 1792 siitä otettiin uusi painos, mutta se ei saavuttanut silloinkaan menestystä.
Hänellä oli kiire lähteä maakunnastaan ja mennä hakemaan Camille Desmoulinsia, tuota säkenöivää sanomalehtimiestä, joka suljetussa kourassaan piteli tuntemattomien runoilijoitten vastaista mainetta. Tämä mies, verraton vekkuli, joka oli tulvillaan älyä, hehkui siroutta, näki eräänä päivänä luoksensa saapuvan erään ylpeän koulupojan, joka esiintyi vaativasti ja mahtipontisesti, puhui hitaasti ja harkitusti, pudottaen huuliltaan sanoja kuin jäätäviä vesipisaroita, jotka puhkovat kalliot, ja ne putosivat naisellisilta huulilta. Nuorukaisen silmät olivat siniset, tuijottavat ja kovat, mustien kulmakarvojen vahvasti varjostamat, hänen hipiänsä oli valkoinen, pikemmin sairaloinen kuin puhdas — Reimsissä tämä lakitieteen opiskelija lienee saanut risataudin, sairauden, josta kuninkailla on oikeus parantua kruunauspäivänään — hänen leukansa upposi suunnattomaan kaulanauhaan, joka oli sidottu piukkaan, kaikkien muiden siihen aikaan pitäessä höllää kaulanauhaa, jotta pyöveli voisi sen helposti päästää; hänen vartalonsa oli jäykkä, automaattinen, naurettava kuin kone, ellei se muuttunut hirveäksi kuin aave, ja kaiken tämän kruununa oli otsa niin matala, että tukka ulottui silmiin asti.
Camille Desmoulins näki siis eräänä päivänä saapuvan erään kummanlaisen olennon. Se herätti hänessä tavatonta vastenmielisyyttä.
Nuorukainen luki hänelle runojaan ja sanoi hänelle, yhteiskunnallisten mietelmien ohessa, että maailma oli tyhjä roomalaisten jälkeen.
Camillen mielestä runot olivat huonot ja niiden ajatus väärä. Hän ivasi ajattelijaa, hän ivasi runoilijaa, ja runoilija-filosofi palasi Blérancourtin yksinäisyyteen "Tarquiniuksen lailla", sanoo Michelet, tämänlaatuisten ihmisten verraton kiivailija, "piesten kepillä unikkoja, yhdessä kenties Desmoulinsia, toisessa Dantonia".
Mutta hänelle tuli tilaisuus — eräiltä ihmisiltä ei milloinkaan puutu tilaisuuksia. Hänen kylänsä, hänen kauppalansa, hänen pikku kaupunkinsa, Blérancourt, oli menettämäisillään markkinansa, joista se eli. Robespierreä tuntematta nuori miehemme kirjoitti Robespierrelle, pyysi tätä tukemaan valtuuston anomusta, jonka hän lähetti kirjeensä mukana, ja tarjosi m.m. kansan tiliin myytäväksi pienen maatilansa, s.o. kaikki, mitä hänellä oli.
Se, mikä pani Camille Desmoulinsin nauramaan, sai Robespierren haaveilemaan. Hän kutsui luoksensa tuon nuoren kiihkoilijan, tutki häntä, huomasi hänessä sitä ainesta, jonka avulla tehdään vallankumouksia, ja vedoten vaikutusvaltaan, mikä hänellä oli jakobiini-kerhossa, toimitti nuoren miehen konventiojäseneksi, vaikkei tämä ollut vielä vaalikelpoisuusiässä. Vaalilautakunnan puheenjohtaja, Jean de Bry, pani vastalauseen, haetti nähtäväksi uuden edustajan papinkirjan, josta kävi selville, että hän oli vasta neljänkolmatta vuoden kolmen kuukauden vanha. Mutta Robespierren vaikutusvalta teki tämän vastalauseen turhaksi.
Tämän nuoren miehen asuntoon Robespierre tuli syyskuun 2 päivän yöksi. Tämä nuori mies nukkui, kun Robespierre ei nukkunut. Tämä nuori mies oli — Saint-Just.
"Saint-Just", sanoi Camille Desmoulins hänelle kerran, "tiedätkö, mitä
Danton sinusta sanoo?"
"En."
"Hän sanoo, että sinä pidät päätäsi kuin pyhää sakramenttia."
Nuoren miehen naisellinen suu vääntyi kalpeaan hymyyn.
"Hyvä on", sanoi hän, "minä laitan hänet pitämään omaansa kuin pyhä Denis!" [Ranskalainen pyhimys, joka mestauksen jälkeen tarttui molemmin käsin päähänsä. Suom.]
Ja hän piti sanansa.
Saint-Just astui hitaasti vuoren huipulta, nousi hitaasti puhujapaikalle ja hitaasti hän ehdotti kuolemaa … Ehdotti, erehdymme: hän vaati kuolemaa.
Tämä nuori kaunis kalpea mies naisekkaine huulineen piti julman puheen. Toistakoon sen, ken haluaa, julkaiskoon sen, ken voi. Meillä ei ole siihen rohkeutta.
"Kuningasta ei tarvitse tuomita", sanoi hän, "hänet on tapettava!
"Hänet on tapeltava, sillä ei ole enää lakeja, joiden mukaan hänet tuomittaisiin. Hän itse on ne tuhonnut.
"Hänet on tapettava niinkuin vihollinen tapetaan. Vain kansalaisia tuomitaan. Jos mielimme tyrannin tuomita, täytyy hänestä sitä ennen tehdä kansalainen.
"Hänet on tapettava niinkuin selvästä teosta tavattu rikollinen, jonka kädet ovat vielä veressä. Kuninkuus on muuten ikuinen rikos. Kuningas on luonnon ulkopuolella. Kansan ja kuninkaan välillä ei ole minkäänlaista luonnollista yhdyssidettä."
Hän puhui näin kokonaisen tunnin, kiihtymättä, lämpenemättä, paasaavalla äänellä, pedantin elein, ja jokainen lause loppui sanoihin, jotka putosivat kuin omituinen punnus ja järkyttivät kuulijoitten mieltä kuin giljotiinin kolmiveitsen tomahdus, sanoihin: "hänet on tapettava!"
Puhe synnytti hirveän mieltenkuohun. Sitä kuunnellessaan kaikki tuomarit tunsivat sydäntänsä hyytävän. Robespierreäkin kauhistutti, kun hän näki oppilaansa vievän vallankumouksen verisen lipun kauas pisimmälle menneitten tasavaltalaisten etuvartioitten ulkopuolelle.
Siitä lähtien voi oikeudenkäyntiä pitää ratkaistuna ja Ludvig XVI:ta kuolemaantuomittuna.
Ken koettaisi pelastaa kuninkaan, saisi vihkiytyä kuolemaan.
Danton ajatteli sitä, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hänessä oli ollut kylliksi isänmaallisuutta sietääkseen murhaajan nimen, mutta hänessä ei ollut riittävästi stoalaisuutta hyväksyäkseen kavaltajan nimen.
Joulukuun 11 päivänä oikeudenkäynti alkoi.
Kolmea päivää varemmin muuan valtuuston virkailija oli tullut Templeen kommuunin lähetystön saattamana, astunut kuninkaan huoneeseen ja lukenut vangeille päätöksen, jonka mukaan näiltä riistettäisiin puukot, partaveitset, sakset, kynäveitset, yleensä kaikki teräaseet, jotka kuolemaantuomittujen hallusta aina otetaan.
Heti tämän tapauksen jälkeen rouva Cléry tuli erään ystävättärensä seurassa tapaamaan miestänsä. Kamaripalvelija vietiin, kuten tavallisesti, neuvostosaliin. Siellä hän alkoi puhella vaimonsa kanssa, joka kovalla äänellä selitti kotoisia asioitaan, hänen ystävättärensä sillaikaa kuiskatessa:
"Ensi tiistaina kuningas viedään konvention eteen… oikeudenkäynti alkaa… kuningas voi ottaa itselleen avustajan… kaikki tämä on varmaa."
Kuningas oli kieltänyt Clérytä salaamasta häneltä mitään. Olipa uutinen kuinka ikävä tahansa, uskollinen palvelija ilmoitti sen isännälleen. Tänäkin iltana, kuningasta riisuessaan, hän toisti tälle sanat, jotka edellä olemme maininneet, ja lisäsi, että kommuuni oli päättänyt eristää kuninkaan perheestään koko oikeudenkäynnin ajaksi.
Ludvig XVI:lla olisi siis vielä neljä päivää aikaa seurustella kuningattaren kanssa.
Hän kiitti Clérytä tämän uskollisuudesta.
"Koettakaa", sanoi hän, "edelleenkin saada selville, mitä ne minusta tahtovat. Älkää pelätkö, että sillä suretatte mieleni. Olen sopinut omaisteni kanssa, ettemme ole mitään tietävinämme. Siten emme joudu paljastamaan teitä."
Mutta mitä lähemmäksi tuli päivä, jolloin oikeudenkäynnin tuli alkaa, sitä epäluuloisemmiksi kävivät valtuuston virkailijat. Cléry ei voinut hankkia vangeille muita uutisia, kuin mitä hänelle lähetetty sanomalehti tiesi kertoa. Tämä lehti julkaisi päätöksen, että joulukuun 11 päivänä Ludvig XVI tuotaisiin konventin aitauksen eteen.
Joulukuun 11 päivänä kello viideltä aamulla rumpu alkoi päristä kaikkialla Pariisissa. Templen portit aukenivat ja pihalle saapui ratsuväkiosasto ja tykistöä. Ellei kuninkaallinen perhe olisi tiennyt, mitä oli tekeillä, olisi tämä melu varmaankin aiheuttanut suurta hämminkiä. Mutta kaikki teeskentelivät tietämättömyyttä ja palvelusvuoroisilta komisaareilta kysyttiin, mitä tämä kaikki merkitsi. Vartijat kieltäytyivät vastaamasta.
Kello yhdeksän kuningas ja kruununprinssi menivät aamiaiselle prinsessojen huoneistoon. He saivat viettää viimeisen hetken yhdessä, mutta valtuuston virkailijoiden valvonnan alaisina. Tunnin perästä heidän olisi erottava, ja koska ei kukaan saanut ilmaista mitään tietävänsä, oli kaikki erontuskat kätkettävä sydämeen.
Kruununprinssi ei todella tiennytkään mitään. Nuoruudelta oli haluttu säästää se tuska. Nuori prinssi kärtti isäänsä pelaamaan siamia. Vaikka kuninkaalla ilmeisesti oli paljon tärkeämpääkin ajateltavaa, suostui hän huvittamaan poikaansa.
Kruununprinssi hävisi kaikki erät ja sai kolmesti numeron 16.
"Paha kuusitoista!" huudahti hän. "Minä luulen, että se tuottaa minulle onnettomuutta."
Kuningas ei vastannut mitään, mutta pojan sanat vaikuttivat häneen kuin synkkä ennustus.
Kello yksitoista, kun kuningas opetti poikaansa kirjoittamaan, astui huoneeseen kaksi valtuuston virkailijaa ilmoittamaan, että he tulivat noutamaan kruununprinssiä viedäkseen hänet äitinsä luokse. Kuningas halusi tietää tämän ryöstön syyn. Komisaarit tyytyivät vastaamaan, että he toteuttivat kommuunin neuvoston määräystä.
Kuningas syleili poikaansa ja pyysi Clérytä opastamaan kruununprinssin kuningattaren luokse.
Cléry totteli ja palasi pian.
"Minne jätitte poikani?" kysyi kuningas.
"Kuningattaren syliin, sire", vastasi Cléry.
Muuan komisaari tuli huoneeseen.
"Hyvä herra", sanoi hän Ludvig XVI:lle, "kansalainen Chambon, Pariisin pormestari" — hän oli Pétionin seuraaja — "on neuvostosalissa ja saapuu pian tänne".
"Mitä hän minusta tahtoo?" kysyi kuningas.
"En tiedä", vastasi valtuuston virkailija.
Ja hän poistui jättäen kuninkaan yksikseen.
Kuningas käveli huoneessaan tuokion ja istuutui sitten vuoteen vieressä olevaan nojatuoliin.
Valtuuston virkailija oli siirtynyt Cléryn kanssa viereiseen huoneeseen ja sanoi siellä kamaripalvelijalle:
"Minä en uskalla mennä vangin luo, sillä pelkään hänen kyselyjään."
Mutta kun kuninkaan huoneesta ei kuulunut hiirenhiiskahdustakaan, tuli komisaari levottomaksi. Hän astui varovasti sisälle ja näki Ludvig XVI:n istuvan pää käsien varassa ja vaipuneena ilmeisesti syviin mietteihin.
Oven kääntyessä saranoillaan syntyi kolinaa, kuningas kohotti päänsä ja kysyi kovalla äänellä:
"Mitä te tahdotte minusta?"
"Pelkäsin", valtasi valtuuston virkailija, "että te voitte pahoin".
"Kiitän teitä", sanoi kuningas, "mutta minä en voi pahoin. Minua vain surettaa syvästi se tapa, millä poikani riistettiin minun läheltäni."
Valtuuston virkailija poistui.
Pormestari saapui vasta kello yksi. Hänen seurassaan olivat kommuunin uusi prokuraattori Chaumette, Coulombeau, notaarin kirjuri, eräitä valtuuston virkailijoita ja Santerre, ajutanttiensa saattamana.
Kuningas nousi.
"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi hän pormestarilta.
"Olen tullut noutamaan teitä, herra", vastasi tämä, "vetoamalla konventio tekemään päätökseen, jonka notaarin kirjuri lukee teille".
Ja notaarin kirjuri levitti erään paperin ja aloitti:
"Kansalliskonventin päätös, joka määrää, että Ludvig Capet…"
Kuningas keskeytti lukemisen sanomalla:
"Capet ei ole nimeni, se on erään esi-isäni nimi."
Ja kun kirjuri aikoi jatkaa, sanoi hän:
"Se on tarpeetonta, hyvä herra, olen lukenut päätöksen eräästä sanomalehdestä."
Ja hän kääntyi komisaarien puoleen ja lisäsi:
"Olisin toivonut, että poikani olisi jätetty minun seuraani niiksi kahdeksi tunniksi, jotka olen saanut viettää teitä odotellessani. Ne kaksi julmaa tuntia olisivat silloin tulleet minulle hyvin suloisiksi. Menettelynne on muuten sen kohtelun jatkoa, jota olen saanut tuta jo neljän kuukauden aikana… Seuraan teitä, en siksi, että tottelen konventio määräystä, vaan koska vihollisillani nyt on voima."
"Tulkaa siis, herra", virkkoi Chaumette.
"Odottakaa, kunnes saan ylleni päällystakin. — Cléry, päällystakkini!"
Cléry auttoi kuninkaan ylle pähkinänruskean päällystakin.
Chambon lähti ensimmäisenä. Kuningas seurasi häntä.
Portaitten juurella kuningas silmäili levottomana kiväärejä, piikkejä ja etenkin taivaansinisiä ratsumiehiä, joiden kerääntymisestä hän ei tiennyt mitään. Sitten hän loi viimeisen silmäyksen tornin ikkunoihin, ja niin lähdettiin.
Satoi.
Kuningas ajoi vaunuissa, ja hänen kasvonsa olivat tyynet.
Kun oli sivuutettu Saint-Martinin ja Saint-Denisin portit, kysyi hän, kumpi niistä oli päätetty hajoittaa.
Maneesin ovella Santerre laski kätensä hänen olalleen ja johdatti hänet aitauksen eteen, samalle paikalle ja samaan nojatuoliin, mistä hän oli vannonut valan hallitusmuodolle.
Kaikki edustajat pysyivät istuallaan kuninkaan astuessa saliin. Vain yksi nousi tervehtimään, kun kuningas asteli hänen ohitseen.
Kuningas kääntyi kummastuneena katsomaan, kuka se oli, ja tunsi
Gilbertin.
"Hyvää päivää, herra Gilbert", sanoi hän.
Sitten hän jatkoi Santerrelle:
"Tunnettehan herra Gilbertin? Hän oli aikoinaan minun lääkärini.
Ettehän lue hänelle liian suureksi viaksi, kun hän tervehti minua?"
Kuulustelu alkoi.
Ja silloin onnettomuuden lumousvoima alkaa haihtua julkisuuden edessä. Kuningas ei ainoastaan vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin, vaan vastasi lisäksi huonosti, epäröiden, kierrellen, kieltäen, luikerrellen ovelasti kuin joku maaseutuasianajaja, joka ajaa kahden naapurin raja-aitaa koskevaa juttua.
Tämä ei ollut kuningas-poloiselle suuri päivä.
Kuulustelua kesti kello viiteen asti.
Kello viisi Ludvig XVI opastettiin neuvottelusaliin, missä hän odotteli vaunujaan.
Pormestari tuli häneltä kysymään:
"Onko teidän nälkä, herra, ja haluatteko syötävää?"
"Kiitos", vastasi kuningas ja teki kieltävän eleen.
Mutta nähdessään erään krenatöörin ottavan repustaan leivän ja antavan puolikkaan kommuunin prokuraattorille Chaumettelle, hän lähestyi tätä ja sanoi:
"Haluatteko ystävällisesti antaa minulle palasen leivästänne, hyvä herra?"
Mutta koska hän oli puhunut hiljaa, väistyi Chaumette taaksepäin ja sanoi:
"Puhukaa kovaa, herra!"
"Oh, voin kyllä puhua kovaakin", vastasi kuningas alakuloisesti hymyillen. "Pyydän palasen leivästänne."
"Annan mielelläni", vastasi Chaumette.
Ja hän ojensi kuninkaalle leipänsä.
"Taittakaa itse", sanoi hän. "Tämä on spartalainen ateria. Jos minulla olisi juuri, antaisin siitäkin toisen puolen."
Mentiin pihalle.
Kuninkaan nähdessään väkijoukko alkoi laulaa Marseljeesin kertoa, korostaen erikoisen ponnekkaasti säettä:
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa!
Ludvig XVI kalpeni lievästi ja astui vaunuihin.
Nyt hän alkoi syödä, mutta söi vain leipänsä kuoren. Sisus jäi hänen kouraansa, eikä hän tiennyt, mitä sillä tekisi.
Kommuunin prokuraattorin apulainen otti sen hänen kädestään ja heitti sen vaununovesta kadulle.
"Ah, on väärin heittää leipää kadulle", sanoi kuningas, "varsinkin nykyisin kun leipä on harvinaisuutta!"
"Entä kuinka te tiedätte sen harvinaiseksi?" kysyi Chaumette. "Eihän teiltä ole puuttunut!"
"Tiedän sen harvinaiseksi, koska se, jota minulle tarjotaan, maistuu mullalta."
"Isoäitini", virkkoi Chaumette, "sanoi minulle alati: 'Poikaseni, ei koskaan pidä hävittää leivän sisusta, sillä et voisi kuitenkaan kasvattaa samaa määrää tilalle'."
"Herra Chaumette", sanoi kuningas, "isoäitinne oli kaikesta päättäen älykäs nainen".
Syntyi äänettömyys. Chaumette istui mykkänä vaunujen perällä.
"Mikä teitä vaivaa, herra?" kysyi kuningas. "Näytätte kalpealta."
"En tosiaankaan voi hyvin", myönsi Chaumette.
"Ehkä hiljaa kulkevien ajoneuvojen tärinä vaivaa teitä?" kysyi kuningas.
"Niinpä kai."
"Oletteko ollut merellä?"
"Olen ollut sodassa la Motte-Picquetin johdolla."
"La Motte-Picquet oli kelpo soturi", sanoi kuningas.
Ja nyt hän vuorostaan pysyi vaiti.
Mitä hän kuvitteli? Hän ajatteli kaunista laivastoaan, Intian vesillä voittoisaa, Cherbourgin merisatamaa, Atlantin avainta, komeaa amiraalinpukuaan, punaisen ja kullan hohtavaa, joka oli tuiki erilainen kuin puku, joka nyt oli hänen yllänsä; hän muisteli tykkien iloista paukahtelua, kun hän menestyksensä päivinä oli ne sivuuttanut!
Hän oli kaukana niistä, poloinen kuningas Ludvig XVI, teljettynä näihin kehnoihin ajoneuvoihin, jotka vierivät käymäjalkaa tunkeutuen väkijoukon halki, joka ahtautui vaunujen ympärille hänet nähdäkseen, tuo saastainen, ulvova meri, joka nousulaineillaan toi esille Pariisin inhon. Siinä hän istui räpyttäen silmiään, parta pitkäksi kasvaneena, tuo harvakarvainen, vaalea, ruma parta, ja posket laihtuneina riippuen poimukaulan sivuilla, yllä harmaa nuttu ja pähkinänruskea päällystakki ja hokien lasten ynnä Bourbonien koneellisen muistin mukaan: "Ah, nyt on tämä katu — sitten se katu — ja sitten se katu!"
Kun tultiin Orléans-kadulle, sanoi hän:
"Nyt me olemme Orléans-kadulla."
"Sanokaa Egalité-kadulla", vastattiin hänelle.
"Vallan niin", sanoi hän, "koska herra…"
Hän ei lopettanut lausettaan, vaipuen entiseen äänettömyyteensä.
Egalité-kadulta Templeen kuljettaessa hän ei lausunut sanaakaan.