XXI
Ludvig XVI:n testamentti
Kun oli tultu perille, sanoi kuningas ensi töikseen, että hänet vietäisiin perheensä luokse. Hänelle vastattiin, että siitä ei ollut minkäänlaisia ohjeita.
Ludvig ymmärsi, että hänet pidettäisiin eristettynä kuten kaikki tuomitut, joiden oikeudenkäynti päättyy kuolemaan.
"Ilmoittakaa sentään perheelleni, että olen palannut", sanoi hän.
Välittämättä enempää niistä neljästä valtuuston virkailijasta, jotka ympäröivät häntä, hän alkoi lukea.
Kuninkaalla oli vielä muuan toivo, se näet, että hänen perheensä tulisi illalliseksi hänen luoksensa.
Hän odotteli turhaan. Ketään ei tullut.
"Mutta minä oletan", sanoi hän, "että poikani viettää yönsä minun luonani, koska hänen tavaransakin ovat täällä?"
Ah, vanki ei ollut tästäkään asiasta niin varma kuin teeskenteli olevansa.
Hänelle ei vastattu tähän kysymykseen enempää kuin toisiinkaan.
"Menkäämme siis levolle", sanoi kuningas.
Cléry riisui hänet kuten ennenkin.
"Voi, Cléry", kuiskasi kuningas, "en osannut odottaa heidän tekevän sellaisia kysymyksiä!"
Ja melkein kaikki kuninkaalle esitetyt kysymykset johtivat alkuperänsä rautakaapista, ja kuningas, joka ei tiennyt Gamainin kavalluksesta, ei liioin voinut olettaa, että rautakaapin salaisuus oli keksitty.
Mutta hän meni levolle ja oikaistuaan vuoteelle hän nukkui sitä levollista unta, josta olemme esittäneet niin monta todistusta ja jota eräissä tilanteissa saattoi pitää unteluutena.
Niin ei ollut laita toisten vankien. Tämä salaperäisyys oli heidän mielestään kauhea enne, se oli kuolemaantuomitun salaperäisyyttä.
Kun kruununprinssin vuode ja tavarat olivat kuninkaan puolella, nukutti kuningatar lapsen omaan vuoteeseensa ja seisoi itse koko yön hänen päänalusensa vieressä valvoen hänen untansa.
Hänen tuskansa oli niin äänetöntä, tuo asento muistutti niin selvästi poikansa haudalle patsaaksi jähmettynyttä äitiä, että madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa päättivät viettää yönsä tuoleilla seisaallaan valvovan kuningattaren rinnalla, mutta valtuuston virkailijat tulivat väliin ja pakottivat molemmat prinsessat menemään makuulle.
Seuraavana aamuna kuningatar pyysi ensimmäisen kerran jotakin vartijoiltaan.
Hän pyysi kahta asiaa: että hän saisi tavata kuninkaan ja että hänelle tuotaisiin sanomalehtiä, jotta hän voisi tarkata oikeudenkäynnin kulkua.
Nämä molemmat pyynnöt esitettiin neuvostolle.
Toinen evättiin ehdottomasti: sanomalehtiä koskeva. Toiseen suostuttiin osittain.
Kuningatar ei saisi tavata miestänsä eikä sisar veljeään, mutta lapset voisivat tavata isänsä sillä ehdolla, etteivät he senjälkeen enää pääsisi äitinsä ja tätinsä luokse.
Tämä uhkavaatimus esitettiin kuninkaalle.
Hän tuumi hetken ja sanoi sitten alistuvana, kuten aina:
"Hyvä on, vaikka mielelläni tapaisinkin lapseni, kieltäydyn siitä ilosta… Suuri asiani muuten estäisi minua uhraamasta heille aikaa, jonka he tarvitsisivat… Jääkööt lapset äitinsä luokse."
Tämän vastauksen jälkeen kruununprinssin vuode siirrettiin kuningattaren huoneeseen. Kuningatar ei poistunut lastensa parista, ennenkuin vallankumoustribunaali tuomitsi hänet kuolemaan, kuten konventti tuomitsi kuninkaan.
Oli keksittävä keinoja, kuinka tämän eristämisen uhallakin voitaisiin lähettää viestejä puolelta toiselle.
Cléry järjesti tämän kirjeenvaihdon erään prinsessojen palvelijan,
Turgyn, avulla.
Cléry ja Turgy tapasivat toisensa silloin tällöin palvelustehtäviä toimitellessaan. Mutta valtuuston virkailijan tarkka valvonta vaikeutti heidän keskustelujaan.
Ainoat sanat, jotka he voivat vaihtaa, kuuluivat tavallisesti seuraavasti: "Kuningas voi hyvin" ja "kuningatar, prinsessa sekä lapset voivat hyvin".
Mutta eräänä päivänä Turgy pani Cléryn käteen pienen paperilipun.
"Madame Elisabeth sujautti tämän minun käteeni lautasliinan mukana", sanoi hän virkaveljelleen.
Cléry kiiruhti viemään tämän kirjelipun kuninkaalle.
Siihen oli sanat pistetty neulalla, sillä jo kauan sitten prinsessoilta oli otettu pois musteet, kynät ja paperit. Kirjeessä sanottiin:
"Voimme hyvin, rakas veli. Kirjoittakaa meille."
Kuningas vastasi. Oikeudenkäynnin alettua hänelle oli annettu kyniä, mustetta ja paperia.
Ojentaessaan kirjeen avoimena Clérylle hän sanoi:
"Lukekaa, Cléry ystävä, ja te huomaatte, ettei tässä kirjeessä ole mitään, mikä voisi paljastaa teidät."
Cléry kieltäytyi lukemasta ja torjui punehtuen kuninkaan käden.
Kymmentä minuuttia myöhemmin Turgy sai tämän vastauksen.
Samana päivänä, mennessään Cléryn huoneen raollaan olevan oven ohi Turgy pani pienen lankakerän kierimään Cléryn vuoteen alle. Siinä lankakerässä oli madame Elisabethin toinen kirje.
Se oli nokkela keino.
Cléry keri langan kuninkaan kirjeen ympärille ja piilotti kerän astiakaappiin. Turgy löysi sen sieltä ja toi vastauksen samaan paikkaan.
Näin jatkui tätä kirjeenvaihtoa monena, päivänä.
Mutta joka kerta kun kamaripalvelija antoi uuden todistuksen uskollisuudestaan ja taitavuudestaan, kuningas ravisti päätänsä ja sanoi:
"Olkaa varuillanne, hyvä ystävä, te panette vapautenne alttiiksi!"
Keino oli tosiaankin liian hatara. Cléry keksi toisen.
Komisaarit antoivat kuninkaalle kynttilät punoksella sidotuissa kääröissä. Cléry talletti tarkoin nämä punokset ja kun niitä tuli riittävä määrä, ilmoitti hän kuninkaalle, että tämä voisi jatkaa kirjeenvaihtoa entistä tehokkaammin punoksen avulla, joka sujutettaisiin madame Elisabethin huoneeseen. Madame Elisabeth, jonka makuuhuone oli hänen huoneensa alla ja jonka ikkuna oli kohtisuoraan Cléryn huoneesta urkenevan pikku käytävän ikkunan alla, voisi yöllä sitoa kirjeen tähän punokseen ja samaa tietä saada kuninkaan vastauksen. Ylöspäin käännetty suojus kaihti jokaista ikkunaa ja esti kirjeitä putoamasta puutarhaan.
Samaisen punoksen avulla voitiin muuten lähettää myöskin kyniä, paperia ja mustetta, joten prinsessoilta säästyi vaiva pistellä kirjeensä neulalla.
Näin siis vangit saivat joka päivä uutisia toisiltaan, prinsessat kuninkaalta, kuningas prinsessoilta ja pojaltaan.
Ludvig XVI:n moraalinen asema oli muuten huonontunut tavattomasti senjälkeen kun hän oli esiintynyt konventin edessä.
Yleisesti oli odotettu kahta seikkaa: joko kuningas kieltäytyisi vastaamasta konventille, kuten oli tehnyt Kaarlo I, jonka historian hän niin hyvin tunsi, tai jos hän vastaisi, hän vastaisi korskasti, ylpeästi, kuninkuuden nimessä, ei kuin syytetty, joka alistuu tuomittavaksi, vaan kuin ritari, joka hyväksyy haasteen ja ottaa maasta taistelukintaan.
Valitettavasti Ludvig XVI ei ollut luonteeltaan kyllin kuninkaallinen valitakseen kumpaakaan näistä kahdesta asenteesta.
Hän vastasi huonosti, nöyrästi, vältellen, kuten olemme jo maininneet. Ja huomatessaan, että vihollisten käsiin oli hänen tietämättään joutunut sellainen määrä asiapapereita, että hän hämääntyisi niihin, poloinen Ludvig lopulta pyysi itselleen avustajaa.
Kuninkaan poistuttua kokoussalissa puhkesi meluava keskustelu, ja kysymys avustajasta hyväksyttiin.
Seuraavana päivänä neljä konventin jäseniä, jotka oli valittu tätä asiaa järjestämään, tuli syytetyltä kysymään, kenet tämä oli valinnut avustajakseen.
"Herra Targetin", vastasi kuningas.
Komisaarit poistuivat ja Targetille ilmoitettiin, minkä kunnian kuningas oli suonut hänelle.
Kuulumatonta! Tämä mies — huomattu kyky, lakiasäätävän kansalliskokouksen entinen jäsen yksi niistä, jotka tehokkaimmin olivat suunnitelleet hallitusmuotoa — tämä mies pelkäsi!
Hän kieltäytyi kurjasti, pelosta kalveten vuosisatansa edessä saadakseen häpeästä punehtua jälkipolvien edessä!
Mutta kuninkaan ensimmäistä esiintymistä seuranneena päivänä konventin puheenjohtaja sai seuraavan kirjeen:
"Kansalainen presidentti.
En tiedä, myöntääkö konventti Ludvig XVI:lle avustajan häntä puolustamaan ja salliiko se hänen itse valita avustajansa. Myönteisessä tapauksessa minä haluan täten ilmoittaa Ludvig XVI:lle, että jos hän valitsee minut siihen toimeen, olen valmis siihen ryhtymään. Minä en vaadi teitä esittämään tarjoustani konventille, sillä minä en suinkaan pidä itseäni niin huomattuna henkilönä, että se välittäisi minusta, mutta minut on kahdesti kutsuttu sen miehen avustajaksi, joka oli isäntäni aikoina, jolloin se toimi oli kaikkien tavoittelema, joten olen velvollinen tekemään hänelle saman palveluksen nyt kun se toimi on monen mielestä vaarallinen.
Jos olisin voinut jollakin muulla tavalla tiedoittaa hänelle
tarjoukseni, en olisi kääntynyt teidän puoleenne.
Olen arvellut, että nykyisessä asemassanne voitie helpommin kuin
kukaan muu toimittaa hänelle tämän tiedon.
Suvaitkaa, hyvä herra, j.n.e.
Malesherbes."
Samaan aikaan tuli kaksi muutakin tarjousta. Toisen lähetti muuan Troyesin asianajaja, herra Sourdat. "Olen valmis", sanoi hän rohkeasti, "puolustamaan Ludvig XVI:ta, sillä tiedän hänet viattomaksi!" Toisen tarjouksen teki Olympe de Gouges, omituinen etelä-ranskalainen naiskirjailija, joka saneli huvinäytelmänsä, koska, niin väitettiin, hän ei osannut kirjoittaa.
Olympe de Gouges oli ruvennut naisten asianajajaksi. Hän vaati, että naisille oli annettava samat oikeudet kuin miehillekin, että he pääsisivät eduskuntaan, saisivat ottaa osaa lainsäädäntötyöhön, päättää rauhasta ja sodasta, ja hän tuki vaatimustaan seuraavalla ylevällä väitteellä: "Mikseivät naiset saa nousta puhujalavalle, koska he kerran nousevat mestauslavallekin?"
Hän sille todella nousikin, nais-rukka. Mutta kun hänen tuomionsa oli julistettu, tuli hänestä nainen, heikko nainen. Käyttääkseen hyväkseen lain suomaa etua hän selitti olevansa äitiyden tilassa.
Tuomioistuin toimitti tuomitun lääkärien ja kätilöitten tutkittavaksi. Tutkimuksen tulokseksi ilmoitettiin, että mikäli hän oli raskaana, se raskaus oli niin verestä laatua, ettei sitä voitu vielä todeta.
Mestauslavalla hän esiintyi jälleen miehenä ja kuoli, niinkuin hänen laisensa naisen tulee kuolla.
Malesherbes oli sama Lamoignon de Malesherbes, joka oli ollut ministerinä Turgotin kanssa ja kaatunut tämän mukana. Olemme varemmin maininneet, että hän oli seitsemänkymmenen tai kahdenkahdeksatta ikäinen pikku vanhus, syntynyt kämpyräksi ja hajamieliseksi, pyyleväksi ja rahvaanomaiseksi, ja "oikea apteekkarityyppi", kuten Michelet sanoo, eikä hänessä olisi luullut piilevän entisaikojen sankarihenkeä.
Konventissa hän puhutteli kuningasta aina sireksi.
"Kuinka sinä uskallat puhua noin meidän edessämme?" kysyi häneltä muuan konventin jäsen.
"Koska halveksin kuolemaa", vastasi Malesherbes mutkattomasti.
Ja hän halveksi todella kuolemaa, johon hän meni puhellen tovereilleen vankkureissa ja jonka hän otti vastaan, ikäänkuin olisi — käyttääksemme tohtori Guillotinin sanontaa — tuntenut vain kevyttä raikkautta niskassaan. Monceauxin portinvartija — mestattujen ruumiit kuljetettiin Monceauxiinn — Monceauxin portinvartija totesi omituisella tavalla tämän kuoleman halveksimisen. Tuon päättömän ruumiin housuntaskusta hän löysi Malesherbesin kellon. Kello näytti kahta. Tapansa mukaan kuolemaantuomittu oli vetänyt sen kello kaksitoista, siis hetkellä, jolloin hän nousi mestauslavalle.
Kun Target oli pettänyt, pyysi kuningas avustajikseen Malesherbesin ja Tronchetin. Nämä puolestaan kutsuivat kolmanneksi asianajaja Desèzen, sillä aika oli täpärällä.
Joulukuun 14 päivänä Ludvigille ilmoitettiin, että hänen sallittaisiin neuvotella puolustajiensa kanssa ja että samana päivänä herra de Malesherbes saapuisi hänen puheilleen.
Tämän entisen ministerin uhrautuvaisuus liikutti syvästi kuningasta, joka luonteeltaan oli niukasti altis mielenliikutuksille.
Nähdessään tuon seitsenkymmenvuotiaan vanhuksen saapuvan jalon yksinkertaisesti, kuningas tunsi sydämensä laajentuvan. Hän levitti käsivartensa — nuo kuninkaalliset käsivarret, jotka perin harvoin aukenivat syleilemään — ja sanoi kyynelsilmin:
"Rakas Malesherbes, tulkaa syleilemään minua!" Puristettuaan häntä kiihkeästi rintaansa vasten kuningas jatkoi:
"Tiedän, ketkä minun kohtalostani päättävät. Odotan kuolemaa ja olen siihen valmistunut. Sellaisena kuin näette minut tällä hetkellä — minä olen hyvin rauhallinen vai mitä? — minä nousen mestauslavallekin!"
Joulukuun 16 päivänä tuli Templeen muuan lähetystö, johon kuului neljä konventinjäsentä: Valazé, Cochon, Grandpré ja Duprat.
Kaksikymmentäyksi edustajaa oli nimitetty kuninkaan oikeusjutun tutkijoiksi. Kaikki nämä neljä kuuluivat tutkijalautakuntaan.
He esittivät kuninkaalle kannepöytäkirjan ja hänen oikeusjuttuaan käsittelevät asiapaperit.
Koko päivä kului näiden papereitten tarkastukseen.
Sihteeri luki paperin paperilta ja jokaisen jälkeen Valazé sanoi: "Oletteko ymmärtänyt?" Kuningas vastasi myöntävästi tai kieltävästi, ja kaikki oli sanottu.
Muutamaa päivää myöhemmin samat asiamiehet tulivat jälleen ja luettelivat kuninkaalle viisikymmentäyksi uutta paperia, jotka hän allekirjoitti ja varmensi kuten edellisetkin.
Yhteensä sataviisikymmentäkahdeksan asiapaperia, joiden jäljennökset jätettiin kuninkaan huostaan.
Pian senjälkeen kuningas sai köhäkohtauksen.
Hän muisti, että Gilbert tervehti häntä, kun hän astui konventin istuntosaliin, ja pyysi kommuunilta, että hänen entisen lääkärinsä Gilbertin sallittaisiin tulla katsomaan häntä. Pyyntö evättiin.
"Jättäköön Capet juomatta jäävettä", sanoi muuan sen jäsenistä, "niin ei tule köhää".
Joulukuun 26 päivänä kuninkaan oli määrä saapua toistamiseen konventin aitauksen eteen.
Hänen partansa oli kasvanut — olemme maininneet, että se parta oli ruma, vaaleahtava ja harva — ja Ludvig pyysi parranajovehkeensä. Ne tuotiin hänelle, mutta sillä ehdolla, että hän ajaisi partansa neljän komisaarin läsnäollessa!
Joulukuun 25 päivän illalla kuningas ryhtyi kirjoittamaan testamenttiaan. — Tämä jälkisäädös on yleisesti niin tunnettu, ettemme esitä sitä tässä, niin liikuttava ja kristillishenkinen kuin se onkin.
Tämän kertomuksen kirjoittaja on monesti kohdistanut huomionsa kahteen jälkisäädökseen: Ludvig XVI:n jälkisäädökseen, joka laadittiin tasavallan edessä kun hän näki vain kuninkuuden, ja Orleansin herttuanjälkisäädökseen, joka laadittiin kuninkuuden edessä, kun hän näki vain tasavallan.
Ludvig XVI:n testamentista jäljennämme vain yhden lauseen, joka auttaa meitä valaisemaan muuatta kysymystä eräältä näkökulmalta. Jokainen tarkastelee, niin sanotaan, ei ainoastaan asian todellisuutta, vaan lisäksi juuri omalta näkökulmaltaan.
"Minä lopetan", kirjoitti Ludvig XVI, "selittämällä Jumalan edessä ja valmiina astumaan Hänen eteensä, etten soimaa itseäni niistä rikoksista, joista minua syytetään".
Kuinka Ludvig XVI, jolle jälkimaailma on antanut rehellisen miehen maineen, ehkäpä juuri näiden sanojen johdosta, kuinka Ludvig XVI, kaikkien valojensa rikkoja, joka ulkomaille paetessaan jättää vastalauseen vannomiaan valoja vastaan, kuinka Ludvig XVI, joka oli arvostellut, huomautuksillaan kehittänyt ja kiitellyt Lafayetten ja Mirabeaun suunnitelmia kutsua vihollisen Ranskan sydämeen, kuinka Ludvig XVI, valmiina astumaan, kuten hän itse sanoo, Jumalan eteen, joka saisi tuomita hänet, uskoen siis tähän Jumalaan, hänen vanhurskauteensa, joka arvioisi hyvät ja huonot teot, kuinka Ludvig XVI on voinut sanoa: "Minä en soimaa itseäni niistä rikoksista, joista minua syytetään"?
Lauseen rakenne sen selittää.
Ludvig XVI ei sano: "Minua syytetään väärin."
Ei, hän sanoo: "En soimaa itseäni rikoksista, joista minua syytetään." Mikä ei suinkaan ole sama asia.
Ludvig XVI, joka on menossa mestauslavalle, pysyy yhä herra de la
Vauguyonin oppilaana!
Sanoa: "Minua syytetään väärin" olisi merkinnyt rikosten kieltämistä, eikä Ludvig XVI voinut niitä kieltää. Sanoa: "En soimaa itseäni rikoksista, joista minua syytetään" merkitsee sananmukaisesti: "Ne rikokset on tehty, mutta minä en soimaa itseäni niistä."
Entä miksi Ludvig XVI ei soimannut itseään niistä?
Koska hän tarkasteli asioita, kuten äsken mainitsimme, kuninkuuden näkökulmalta, koska kuninkaat siltä pohjalta, missä he ovat kasvaneet, vallanperimyksen pyhyyden ja jumalallisen oikeutensa erehtymättömyyden nojalla eivät katsele rikoksia, varsinkaan poliittisia rikoksia, samoin silmin kuin muut ihmiset.
Ludvig XI ei pitänyt rikoksena kapinaa omaa isäänsä vastaan: se oli sotaa yleisen edun hyväksi.
Kaarlo IX:n mielestä Pärttylinyö ei ollut rikos: se oli toimenpide yleisen hyvän turvaamiseksi.
Kumotessaan Nantesin ediktin Ludvig XIV ei katsonut tehneensä rikosta: se oli yksinkertaisesti valtiota suojaava järkevä teko.
Sama Malesherbes, joka nyt puolusti kuningasta, oli aikoinaan, ministerintointa hoitaessaan, halunnut palauttaa protestanteille entiset oikeudet, mutta Ludvig XVI oli vastustanut itsepäisesti.
"Ei", sanoi kuningas hänelle, "ei, protestanttien karkoitus on valtionlaki, Ludvig neljännentoista laki. Älkäämme siirrelkö vanhoja rajapyykkejä."
"Sire", huomautti Malesherbes, "politiikka ei milloinkaan kumoa oikeutta".
"Mutta", huudahti Ludvig, ikäänkuin ei olisi käsittänyt, "voiko
Nantesin ediktin kumoaminen korjata oikeuden kärsimää vääryyttä?
Nantesin ediktin kumoaminen ei koituisi valtion eduksi."
Ludvig XVI:n mielestä siis protestanttien vainoaminen, jota muuan tekohurskas naisvanhus ja muuan kiukkuinen jesuiitta olivat lietsoneet, tämä julma teko, joka on pannut veren virtoina vuotamaan Cevennien laaksoissa, sytyttänyt roihut Nimesissä, Albissa ja Béziersissâ, ei ollut rikos, vaan päinvastoin järkevä valtioteko!
Lisäksi vielä muuan seikka, jota tulee tarkastella kuninkuuden näkökulmalta. Kuningas on miltei aina syntynyt ulkomaalaisesta äidistä, josta hän saa verensä parhaan aineksen, ja pysyy sikäli miltei ulkomaalaisena kansalleen. Hän hallitsee kansaa, ei muuta. Entä keiden avulla hän sitä hallitsee? Ministeriensä.
Kansa ei siis kelpaa hänen sukulaisekseen, se ei kelpaa hänen liittolaisekseen, se ei kelpaa edes hänen välittömästi hallittavakseen. Sensijaan vieraat hallitsijat ovat kuninkaan omaisia ja liittolaisia. Kuningas, jolla ei ole sukulaisia eikä liittolaisia omassa valtakunnassaan, on kirjeenvaihdossa muukalaishallitsijoitten kanssa turvautumatta ministerien välitykseen.
Espanjan, Napolin ja Italian Bourbonit polveutuivat samasta sukujuuresta: Henrik IV:stä. He olivat serkuksia.
Itävallan keisari oli Ludvig XVI:n lanko, Savoijin ruhtinaat hänen sukulaisiaan, Saksin kuningas samoin äitinsä puolelta.
Kun kansa sitten oli johtunut vaatimaan kuninkaaltaan sitoumuksia, joita tämä ei katsonut olevan edullista täyttää, keitä Ludvig XVI kutsui avukseen kapinallisia alamaisiaan vastaan? Hän kutsui näitä serkkuja, lankoja, sukulaisia. Hänelle espanjalaiset ja itävaltalaiset eivät olleet Ranskan vihollisia, koska ne olivat hänen sukulaisiaan, ystäviään, hänen, kuninkaan, ja koska kuninkuuden kannalta kuningas on Ranska.
Mitä asiaa nämä hallitsijat tulisivat puolustamaan? Kuninkuuden pyhää, loukkaamatonta, miltei jumalallista asiaa.
Senvuoksi Ludvig XVI ei soimannut itseään rikoksista, joista häntä syytettiin.
Kuninkaitten itsekkyys oli synnyttänyt kansan itsekkyyden, ja kansa, joka oli ulottanut kuninkaanvihansa niin pitkälle, että pani viralta Jumalankin, koska sille oli saarnattu kuninkuuden lähteneen Jumalasta, kansa oli, epäilemättä jonkun valtioedun takia, arvostellen asiaa sen näkökulmalta, järjestänyt heinäkuun 14 päivän, lokakuun 5 ja 6 päivän, heinäkuun 20 ja elokuun 10 päivän.
Emme sano sen järjestäneen syyskuun 2 päivää. Toistamme, ettei kansa ollut järjestänyt syyskuun 2 päivää, vaan kommuuni.