XXII
Tuomio
Joulukuun 26 päivä koitti. Kuningas oli valmistautunut kaikkeen, kuolemaankin.
Hän oli tehnyt testamenttinsa edellisenä iltana. Hän pelkäsi, tiesi mistä syystä, että hänet murhattaisiin matkalla konventtiin.
Kuningatar oli saanut kuulla, että kuningas oli menossa toistamiseen konventin eteen. Sotajoukkojen liikkeet, rummunpärinä olisivat säikyttäneet hänet, ellei Cléry olisi keksinyt keinoa tiedoittaa hänelle, mistä ne johtuivat.
Kello kymmenen aamusella Ludvig XVI lähti Chambonin ja Santerren vartioimana.
Perillä hän sai odottaa tunnin. Kansa kosti. Se oli saanut odotella viisisataa vuotta Louvren, Tuileriein ja Versaillesin odotushuoneissa.
Neuvoteltiin eräästä asiasta, mitä kuningas ei saanut olla kuulemassa. Avain, jonka hän oli uskonut Cléryn huostaan, oli siepattu kamaripalvelijan kädestä. Sillä avaimella oli koeteltu avata rautakaappia. Se oli aukaissut kaapinoven.
Tätä avainta näytettiin Ludvig XVI:lle.
"En tunne sitä", vastasi tämä.
Ilmeisesti hän oli sen itse takonut.
Tämäntapaisissa pikkuseikoissa kuninkaalta puuttui tykkänään kaikki suuruus.
Kun tämä neuvottelu oli päättynyt, ilmoitti puheenjohtaja eduskunnalle, että syytetty ja tämän puolustajat olivat valmiit astumaan aitauksen eteen.
Kuningas tuli esille Malesherbesin, Tronchetin ja Desèzen seurassa.
"Ludvig", sanoi puheenjohtaja, "konventti on päättänyt kuulla teitä tänään".
"Avustajani esittää teille puolustuspuheeni", vastasi kuningas.
Syntyi syvä hiljaisuus. Koko kansalliskokous käsitti, että voitiin suoda vielä muutama tunti tuolle kuninkaalle, jonka kuninkuus murskattaisiin, tuolle miehelle, jonka elämä katkaistaisiin.
Ehkäpä tämä konventti, jonka eräät jäsenet olivat yleviä, jaloja luonteita, odotti saavansa kuulla korkealentoisen puheen; kuninkuus, valmiina pantavaksi veriseen hautaansa, käärinliinoihinsa jo kiedottuna, kenties ponnahtaisi äkkiä suoraksi, näyttäisi vielä kerran kuolevien majesteetin ja lausuisi sanat, jotka historia kirjoittaisi lehdilleen ja joita vuosisadat toistaisivat.
Mitään sellaista ei tapahtunut. Asianajaja Desèzen puhe oli oikea asianajajan puhe.
Olisi silti ollut ihanaa puolustaa tätä monien kuningaspolvien perillistä, jonka kohtalo oli tuonut kansan eteen ei ainoastaan sovittamaan omia rikoksiaan, vaan koko sukunsa rikoksia ja erheitä.
Meistä tuntuu, että jos meille olisi suotu kunnia joutua Desèzen paikalle, me emme olisi puhuneet Desèzen nimessä.
Olisimme antaneet Pyhän Ludvigin ja Henrik IV:n puhua. Olisimme
antaneet näiden kahden heimopäällikön pestä Ludvig XVI:n puhtaaksi
Ludvig XIII:n heikkouksista, Ludvig XIV:n tuhlaavaisuudesta ja Ludvig
XV:n irstailuista!
Mutta niin ei käynyt, sanomme sen jälleen.
Deséze viisasteli, kun hänen olisi pitänyt hurmata. Nyt ei kaivattu järjen tarkkuutta, vaan muodon runollisuutta. Olisi tullut puhua sydämelle eikä järjelle.
Mutta tämän lattean puheen jälkeen Ludvig XVI kenties ryhtyisi puhumaan ja koska hän kerran oli suostunut puolustautumaan, hän ehkä puolustautuisi kuninkaana, arvokkaasti, suuresti, ylevästi!
"Hyvät herrat", sanoi hän, "teille on esitetty puolustukseni perustelut. Minä en toista niitä teille, koska puhun teille luultavasti viimeistä kertaa. Sanon teille, ettei omatunto soimaa minua mistään ja että puolustajani ovat teille lausuneet totuuden.
En ole milloinkaan pelännyt esiintymiseni julkista tutkimista, mutta sydäntäni on raastanut, kun olen syytöskirjelmässä huomannut minua syytetyn kansan veren tahallisesta vuodatuksesta ja kun elokuun kymmenennen päivän onnettomuudet on sälytetty minun vastuulleni.
Minä väitän, että niiden monien todistusten, joilla aikojen kuluessa olen osoittanut rakastavani kansaa, ja tavan, jolla olen esiintynyt, pitäisi minun nähdäkseni kyllin selvästi osoittaa, kuinka vähän olen pelännyt panna itseäni alttiiksi säästääkseni sen verta ja kuinka väärin on minua sellaisesta syyttää."
Voitteko käsittää, ettei kuudenkymmenen kuninkaan seuraajalla, Ludvig Pyhän, Henrik IV:n ja Ludvig XIV:n jälkeläisellä, ollut muuta sanottavaa syyttäjilleen?
Mutta mitä kohtuuttomampi syytös oli teidän kannaltanne, sire, sitä kaunopuheisemmaksi olisi närkästyksen pitänyt tehdä teidät! Teidän olisi pitänyt jättää jotakin jälkipolville, ellei muuta, niin pyöveleillenne syydetty ylevä kirous!
Hämmästynyt konventti kysyikin häneltä:
"Eikö teillä ole muuta lisättävä puolustukseenne?"
"Ei", vastasi kuningas.
"Voitte poistua."
Ludvig poistui.
Hänet opastettiin erääseen odotushuoneeseen. Siellä hän syleili Desèzeâ ja puristi hänet rintaansa vasten. Ja kun Desèze oli likomärkä, pikemminkin mielenliikutuksesta kuin väsymyksestä, pakotti Ludvig XVI hänet vaihtamaan alusvaatteita ja lämmitti itse paidan, joka sopi asianajajalle.
Kello viisi iltapuolella palattiin Templeen.
Tuntia myöhemmin kaikki kolme avustajaa astuivat kuninkaan huoneeseen, juuri kun tämä lopetteli ateriaansa.
Ludvig XVI tarjosi heille virvokkeita. Vain Desèze hyväksyi tarjouksen.
Tämän syödessä kuningas sanoi Malesherbesille:
"No niin, nyt huomannette, että olen alusta pitäen ollut oikeassa ja että tuomioni oli tehty, ennenkuin minua oli kuultukaan."
"Sire", vastasi Malesherbes, "konventista lähtiessäni minut ympäröi joukko kelpo kansalasia, jotka vakuuttivat minulle, ettette tuhoudu tai että te tuhoudutte vasta heidän ja heidän ystäviensä jälkeen".
"Tunnetteko heidät, herra?" kysyi kuningas nopeasti.
"En tunne heitä henkilökohtaisesti, mutta varmasti tunnen heidät ulkonäöltä."
"Koettakaa tavata joku heistä ja sanokaa heille, etten anna itselleni milloinkaan anteeksi, jos veripisarakin vuotaa minun takiani! En ole sallinut sen vuotaa edes silloin, kun se veri olisi voinut pelastaa valtaistuimeni ja henkeni, vielä vähemmän nyt, kun olen uhrannut molemmat."
Malesherbes lähti kuninkaan luota hyvissä ajoin toteuttamaan saamaansa määräystä.
Koitti vuoden 1793 ensimmäinen päivä.
Ludvig XVI:tta pidettiin nyt niin tarkoin eristettynä, että hänelle oli suotu enää vain yksi palvelija.
Hän oli vaipunut alakuloisiin, yksinäisiin mietteihin, kun Cléry lähestyi hänen vuodettaan.
"Sire", sanoi kamaripalvelija kuiskaavalla äänellä, "pyydän lupaa esittää teille mitä palavimmat onnentoivotukset, jotta teidän onnettomuutenne pian päättyisivät".
"Otan vastaan toivomuksenne, Cléry", sanoi kuningas ja ojensi hänelle kätensä.
Cléry tarttui hänelle ojennettuun käteen, suuteli sitä ja peitti sen kyynelillään. Sitten hän auttoi isäntäänsä pukeutumaan.
Tällöin astuivat huoneeseen valtuuston virkailijat.
Kuningas silmäili heitä kutakin ja huomatessaan yhden piirteissä säälintapaisen ilmeen hän lähestyi tätä ja sanoi:
"Hyvä herra, tehkää minulle ystävän palvelus!"
"Minkälainen?" kysyi mies.
"Olkaa hyvä ja menkää kysymään, kuinka perheeni voi, ja viekää omaisilleni onnentoivotukseni nyt alkaneelle uudelle vuodelle."
"Teen sen", vastasi virkailija liikutettuna.
"Kiitos", sanoi kuningas. "Toivon Jumalan palkitsevan teille, mitä nyt teette hyväkseni."
"Mutta", virkkoi muuan valtuuston virkailijoista Clérylle, "miksei vanki pyydä päästä tapaamaan perhettään? Olen varma, ettei se kohtaisi esteitä nyt kun kuulustelu on päättynyt."
"Kenelle se pyyntö on esitettävä?" kysyi Cléry.
"Konventille."
Hetken perästä palasi virkailija, joka oli lähtenyt kuningattaren luo.
"Hyvä herra", sanoi hän, "perheenne kiittää teitä onnentoivotuksista ja lähettää teille puolestaan onnittelunsa".
Kuningas hymyili alakuloisesti.
"Mikä uudenvuoden päivä!" sanoi hän.
Illalla Cléry mainitsi hänelle, mitä valtuuston virkailija oli arvellut mahdollisuuksista kuninkaan päästä tapaamaan omaisiaan.
Kuningas tuumi hetken ja näytti epäröivän.
"Ei", sanoi hän sitten. "Jonkun päivän perästä he eivät epää minulta sitä lohtua. Täytyy odottaa."
Tällaista hirveää sydämen kidutusta katolinen uskonto vaatii valituiltaan!
Tammikuun 16 päivänä oli määrä ruveta tekemään tuomiota.
Malesherbes oli koko aamupäivän kuninkaan luona. Puolenpäivän tienoissa hän lähti ja lupasi palata heti kun tuomio olisi julistettu.
Oli äänestettävä kolmesta pelottavan yksinkertaisesta kysymyksestä:
1. Onko Ludvig syyllinen?
2. Vedotaanko konventin tuomiosta kansanäänestykseen?
3. Minkälainen rangaistus?
Jotta jälkimaailma näkisi, että äänestettiin, ellei vihalla niin ainakin pelotta, päätettiin äänestys toimittaa julkisesti.
Muuan girondelainen, nimeltään Birotteau, ehdotti, että kukin edustaja nousisi puhujapaikalle ja lausuisi lujalla äänellä tuomionsa.
Muuan vuorelainen, Léonard Bourdon, meni pitemmälle: hän vaati, että äänestyspäätökset allekirjoitettaisiin.
Muuan oikeistolainen vihdoin, Royer nimeltään, ehdotti, että virkamatkoilla olevista edustajista laadittaisiin luettelo ja että syyttä poissaolevia konventinjäseniä nuhdeltaisiin ja heidän nimensä lähetettäisiin departementteihin nähtäväksi.
Ja sitten alkoi tämä suuri ja hirveä istunto, jota kesti seitsemänkymmentäkaksi tuntia.
Istuntosali esitti tällöin omituisen katseltavan, joka sointui huonosti siihen, mitä tapahtui.
Tapahtui jotakin surullista, synkkää, kaameaa, mutta istuntosalissa ei havainnut murhenäytelmän merkkiäkään.
Sen peräpäähän oli laitettu aitioita, joissa Pariisin kauneimmat naiset, talvipuvuissaan, yllä sametit ja turkikset, söivät appelsiineja, särpivät jäätelöä.
Miehet kävivät heitä tervehtimässä, puhelivat heidän kanssansa, palasivat paikoilleen ja vaihtoivat kaikenlaisia merkkejä. Olisi voinut luulla istuvansa jossakin italialaisessa teatterissa.
Varsinkin vuoren puoli herätti huomiota loisteliaisuudellaan. Vuorelaisten joukossa istuivat näet miljoonamiehet. Orléansin herttua, Lepelletier de Saint-Fargeau, Hérault de Séchelles, Anacharsis Cloots, markiisi de Châteauneuf. Kaikki nämä herrasmiehet olivat varanneet hempukoilleen parvekepaikat; naiset saapuivat liehuvin kolmivärinauhoin, esittivät erikoiskortit — tai suosituskirjeet vahtimestarille, jotka toimittelivat aitioitten vartijan virkaa.
Kansalle varatut yläparvekkeet olivat alati täynnä näiden kolmen päivän aikana. Siellä juotiin kuin nurkkakapakassa, syötiin kuin ravintolassa ja rupateltiin kuin jossakin kerhossa.
Ensimmäiseen kysymykseen: Onko Ludvig syyllinen? kuusisataa kahdeksankymmentakolme ääntä vastasi: On.
Toiseen kysymykseen: Vedotaanko konventin tuomiosta kansanäänestykseen? kaksisataa kahdeksankymmentäyksi vastasi myöntävästi, neljäsataa kaksikymmentäkolme kieltävästi.
Sitten tuli kolmas kysymys, vakava kysymys, ratkaiseva kysymys:
Minkälainen rangaistus?
Tämä kysymys tuli esille kolmantena päivänä kello kahdeksan illalla, alakuloisena, sateisena, kylmänä tammikuun päivänä. Kaikki olivat kyllästyneitä, kärsimättömiä, väsyneitä. Sekä näyttelijöitten että katsojien voimat olivat menehtyneet viisiviidettä tuntia kestäneen istunnon aikana.
Edustajat nousivat vuoronsa jälkeen puhujalavalle ja esittivät jonkun neljästä rankaisumuodosta: vankeuden — karkoituksen — kuoleman, joka alistettaisiin kansan ratkaistavaksi — ehdottoman kuoleman.
Kaikki hyväksymis- ja paheksumisilmaisut oli ankarasti kielletty, mutta siitä huolimatta kansan parvekkeet murisivat, kun kuului joku muu tuomio kuin ehdoton kuolema.
Kerran silti näitäkin kahta sanaa seurasi murina, huudot ja vihellykset. Silloin näet kun Filip Egalité nousi puhujalavalle ja sanoi:
"Yksinomaan velvollisuudentunnosta ja vakuutettuna siitä, että kaikki ne, jotka ovat rikkoneet tai rikkovat kansan majesteettia vastaan, ansaitsevat kuoleman, minä äänestän kuolemaa."
Tämän hirveän äänestyksen aikana muuan sairas edustaja, Duchâtel, kannatti itsensä konventtiin, yömyssy päässä, aamunuttu yllä. Hän tuli äänestämään karkoituksen puolesta. Äänestys hyväksyttiin, koska se osoitti suvaitsevaisuutta.
Vergniaud, joka oli toiminut puheenjohtajana elokuun 10 päivänä, johti kokousta tammikuun 19 päivänäkin. Julistettuaan viraltapanon hän joutuisi julistamaan kuolemantuomionkin.
"Kansalaiset", sanoi hän, "te olette nyt suorittaneet suuren oikeustehtävän. Toivon, että inhimillisyys velvoittaisi teitä mitä hartaimpaan äänettömyyteen. Kun oikeus on puhunut, kuultakoon silloin ihmisyyden ääntä."
Ja hän luki äänestyksen tuloksen.
Seitsemästäsadasta kahdestakymmenestäyhdestä äänestä kolmesataa kolmekymmentäneljä oli puoltanut karkoitusta tai vankeutta ja kolmesataa kahdeksankymmentäseitsemän kuolemaa — niistä toiset ilman lykkäystä, toiset jonkun päivän lykkäystä.
Kuolemaa äänestäneitä olisi siis viisikymmentäkolme enemmän kuin karkoitusta puoltaneita.
Mutta kun näistä viidestäkymmenestäkolmesta ottaa pois ne neljäkymmentäkuusi ääntä, jotka olivat kannattaneet lykkäytyvää kuolemaa, jäi ehdottoman kuoleman kannalle seitsemän äänen enemmistö.
"Kansalaiset", sanoi Vergniaud äänessä syvän tuskan sävy, "minä julistan konventin niinessä, että Ludvig Capet on tuomittu kuolemaan!"
Äänestys oli toimitettu lauantai-iltana, tammikuun 19 päivänä, mutta vasta sunnuntaina, tammikuun 20 päivänä, kello kolme aamusella, Vergniaud julisti äänestyksen tuloksen.
Sillävälin Ludvig XVI, joka oli täydellisesti eristetty, kunnes hänen kohtalonsa saataisiin ratkaistuksi, yksinään, etäällä vaimostaan ja lapsistaan — hän oli kieltäytynyt tapaamasta heitä kiduttaakseen sieluaan, niinkuin katuva munkki kiduttaa lihaansa — odotteli tuomiotaan täysin välinpitämättömänä, siltä ainakin näytti, ja pani elämänsä ja kuolemansa Jumalan käsiin.
Sunnuntaiaamuna kello kuusi Malesherbes tuli kuninkaan luokse. Ludvig XVI oli jo noussut. Hän istui selkä päin takan reunakkeelle pantua lamppua, kyynärpäät nojaten pöytään ja kasvot käsien peitossa.
Kun hänen puolustajansa astui huoneeseen, havahtui hän mietteistään.
"No?" kysyi kuningas.
Malesherbes ei uskaltanut vastata. Mutta vanki näki hänen masentuneista piirteistään, että kaikki oli lopussa.
"Kuolemantuomio!" sanoi Ludvig. "Olinkin siitä varma."
Hän levitti sylinsä ja puristi kyynelehtivän Malesherbin rintaansa vasten.
"Herra de Malesherbes", sanoi hän sitten, "kahtena viime päivänä olen koettanut tutkia, olenko hallituskautenani voinut antaa alamaisille aihetta pienimpäänkään moitteeseen, ja minä vannon teille, vilpittömin sydämin ja kuin ihminen, joka on astumaisillaan Jumalan kasvojen eteen, että olen alati katsonut kansani parasta enkä ole milloinkaan suunnitellut mitään, joka olisi loukannut sen etuja."
Cléry vuodatti kuumia kyyneliä. Kuningasta säälitti kamaripalvelijan tuska. Hän opasti Malesherbesin työhuoneeseensa ja sulkeutui sinne tämän kanssa tunniksi. Sitten hän tuli takaisin, syleili vielä kerran puolustajaansa ja rukoili tätä palaamaan illemmällä.
"Se kelpo vanhus on liikuttanut syvästi mieltäni", sanoi hän Clérylle astuessaan huoneeseensa. "Mutta mikä teidän on?"
Tämän kysymyksen aiheutti huomio, että Cléryn koko ruumis hytisi. Näin hän oli värissyt siitä asti kun Malesherbes oli eteisessä sanonut hänelle, että kuningas oli tuomittu kuolemaan.
Cléry halusi peittää liikutustaan niin hyvin kuin taisi ja ryhtyi panemaan kuntoon kuninkaan parranajotarpeita.
Ludvig XVI saippuoi leukansa itse ja Cléry seisoi hänen edessään pidellen vesiastiaa.
Äkkiä kuninkaan posket valahtivat kalpeiksi, hänen huulensa ja korvansa kävivät verettömiksi. Cléry pelkäsi, että kuningas voi pahoin, pani vesiastian pöydälle ja aikoi ryhtyä tukemaan häntä. Mutta kuningas puolestaan tarttui hänen käsiinsä ja sanoi:
"Kas niin, rohkeutta vain!"
Ja hän ajoi partansa tyynesti.
Kello kahden tienoissa saapui toimeenpaneva neuvosto ilmoittamaan vangille tuomion.
Siinä olivat oikeusministeri Garat, ulkoasiain ministeri Lebrun, neuvoston sihteeri Grouvelle, departementin puheenjohtaja ynnä yleinen prokuraattori, kommuunin pormestari ja prokuraattori ja rikostuomioistuimen yleinen syyttäjä.
Santerre astui näiden edellä.
"Ilmoittakaa toimeenpaneva neuvosto", sanoi hän Clérylle.
Cléry aikoi totella, mutta kuningas, joka oli kuullut ulkoa melua, säästi häneltä sen vaivan. Ovi aukeni ja hän tuli käytävään.
Silloin Garat sanoi, pitäen hatun päässänsä:
"Ludvig, kansalliskonventti on valtuuttanut väliaikaisen toimeenpanevan neuvoston ilmoittamaan teille päätökset, jotka se on tehnyt tämän kuun viidentenä-, kuudentena-, seitsemäntenä- ja yhdeksäntenätoista sekä kahdentenakymmenentenä päivänä. Neuvoston sihteeri lukee ne teille."
Grouvelle aukaisi erään paperin ja luki vapisevalla äänellä:
"1. Kansalliskokous julistaa Ludvig Capetin, ranskalaisten viimeisen kuninkaan, syypääksi vehkeilyyn kansan vapautta vastaan ja valtion yleisen turvallisuuden loukkaukseen.
2. Kansalliskonventti päättää, että Ludvig Capet saa kärsiä kuolemanrangaistuksen.
3. Kansalliskokous julistaa mitättömäksi Ludvig Capetin puolustuskirjelmän, jonka hänen avustajansa esittivät jutun ollessa esillä ja jossa vedotaan kansantuomioon kansalliskokouksen tekemästä päätöksestä.
4. Väliaikainen toimeenpaneva neuvosto ilmoittaa mainitun päätöksen Ludvig Capetille päivän kuluessa ja ryhtyy välttämättömiin toimenpiteihin pannakseen tuomion täytäntöön vuorokauden kuluessa siitä hetkestä jolloin ilmoitus on tehty, ja esittää kansalliskokoukselle pöytäkirjan heti kun tuomio on pantu täytäntöön."
Koko lukemisen ajan kuninkaan kasvot pysyivät liikkumattoman tyyninä. Mutta kahdesti hänen piirteensä ilmaisivat tykkänään erilaista tunteita: kuullessaan sanat: syypääksi vehkeilyyn hän hymähti halveksivasti, ja kuullessaan sanat: saa kärsiä kuolemanrangaistuksen hän kohotti katseensa, joka ikäänkuin liitti kuolemaantuomitun Jumalaan.
Kun lukeminen oli päättynyt, astui kuningas Grouvellen luo, otti päätöspaperin, taittoi sen kokoon, pani sen lompakkoonsa ja otti sieltä toisen paperin, jonka hän ojensi ministeri Garatille sanoen:
"Herra oikeusministeri, pyydän teitä esittämään tämän kirjelmän heti kansalliskokoukselle."
Ja kun ministeri näytti epäröivän, lisäsi hän:
"Luen sen teille."
Ja hän luki äänellä, joka erosi tykkänään Grouvellen äänestä:
"Pyydän kolme päivää valmistuakseni astumaan Jumalan eteen. Pyydän sitä tarkoitusta varten lupaa saada vapaasti tavata henkilöä, jonka nimen ilmoitan kommuunin komisaareille, ja pyydän lisäksi, että mainittu henkilö saa pelotta ja huolestuksetta suorittaa sen laupeudentyön, jonka hän joutuu minun hyväkseni täyttämään.
Pyydän päästä vapaaksi siitä yhtämittaisesta valvonnasta, jonka neuvosto on viime päiviksi järjestänyt.
Pyydän näiksi välipäiviksi valtuutta tavata omaisiani silloin kuin haluan ja todistajitta. Toivon, että kansalliskokous hetimiten päättäisi perheeni kohtalosta ja sallisi sen vapaasti mennä paikkaan, jonka konventti sille määräisi.
Uskon kansan ystävälliseen huomaan kaikki henkilöt, jotka ovat olleet palveluksessani. Niiden joukossa on moni uhrannut kaiken omaisuutensa minun hyväkseni ja joutunut varmaankin puutteeseen. Niiden henkilöitten joukossa oli paljon vanhuksia, vaimoja ja lapsia, jotka elivät vain palvelustoimestaan.
Kirjoitettu Templen tornissa tammikuun 20 päivänä 1793,
Ludvig."
Garat otti kirjeen.
"Hyvä herra", sanoi hän, "tämä kirje esitetään heti kansalliskonventille".
Kuningas aukaisi jälleen lompakkonsa ja otti esille pienen neliöpaperin.
"Jos konventti suostuu pyyntööni, mikäli se koskee henkilöä, jonka haluan tavata", sanoi hän, "niin tässä on hänen osoitteensa".
Paperissa oli seuraava nimi ja osoite, madame Elisabethin käsialaa:
"Herra Edgeworth de Firmont, Bac-katu 483."
Ja kun kuninkaalla ei ollut enää mitään sanottavaa eikä kuunneltavaa, astui hän askelen taaksepäin, kuten aikoina, jolloin hänellä oli vastaanotto; hän oli tällä liikkeellä ilmaissut, että vastaanotto oli päättynyt.
Ministerit seuralaisineen poistuivat.
"Cléry", sanoi kuningas kamaripalvelijalleen, joka nojasi seinään, sillä hänen jalkansa olisivat muutoin pettäneet, "Cléry, pyytäkää päivälliseni".
Cléry meni ruokasaliin täyttääkseen kuninkaan määräyksen. Siellä hän tapasi kaksi valtuuston virkailijaa; nämä lukivat hänelle erään päätöksen, joka kielsi kuninkaalta veitsen ja haarukan käytön. Cléryn käytettäväksi uskottiin veitsi, jolla hän paloittaisi isäntänsä leivän ja liha-annokset kahden komisaarin läsnäollessa.
Päätös luettiin kuninkaallekin, sillä Cléry ei halunnut esittää isännälleen, mihin uusiin toimenpiteihin oli ryhdytty.
Kuningas mursi leivän sormillaan ja paloitti lihan lusikallaan. Vastoin tapaansa hän söi vähän. Päivällinen kesti vain pari kolme minuuttia.
Kello kuusi ilmoitettiin oikeusministeri.
Kuningas nousi ottamaan hänet vastaan.
"Herra", sanoi Garat, "olen esittänyt konventille kirjeenne ja se on valtuuttanut minut ilmoittamaan teille seuraavan vastauksen:
"'Ludvig saa vapaasti kutsua luokseen haluamansa sielunpaimenen ja
tavata perhettään vapaasti ja todistajitta.
Kansa, joka on aina suuri ja oikeamielinen, huolehtii hänen perheensä
kohtalosta.
Hänen huoneensa velkojille myönnetään kohtuullinen hyvitys.
Kansalliskonventti on siirtynyt yksinkertaiseen päiväjärjestykseen tämän välikysymyksen jälkeen.'"
Kuningas nyökäytti päätänsä, ja ministeri poistui.
"Kansalainen ministeri", kysyivät palvelusvuoroiset valtuuston virkailijat Garatilta, "kuinka Ludvig saa tavata perhettään?"
"Omissa oloissaan tietenkin."
"Mahdotonta! Kommuunin määräyksen mukaan emme saa päästää häntä näkyvistämme päivällä eikä yöllä."
Tilanne oli melko sekava. Lopulta sovittiin niin, että kuningas tapaisi perheensä ruokasalissa. Oven ikkunasta hänet nähtäisiin, mutta ovi pantaisiin lukkoon, joten mitään ei kuultaisi.
Sillävälin kuningas sanoi Clérylle:
"Katsokaa, vieläkö oikeusministeri on paikalla, ja kutsukaa hänet tänne."
Hetken kuluttua oikeusministeri astui sisälle.
"Hyvä herra", sanoi kuningas hänelle, "unohdin äsken kysyä, onko herra
Edgeworth de Firmont tavattu ja milloin voin nähdä hänet".
"Olen tuonut hänet mukanani vaunuissani", vastasi Garat. "Hän on neuvostosalissa ja tulee heti luoksenne."
Ja tuskin oli oikeusministeri lausunut nämä sanat kun Edgeworth de
Firmont ilmestyi oviaukkoon.