KUUDES KOHTAUS.
SIIRI ja AGNES.
AGNES. Vai niin, ystäväiseni, että sinun onnesi ei ollut rakennettu sen lujemmalle pohjalle?
SIIRI. Minun onneni!
AGNES. Minä kuulin kaikki tyyni. Hän on kauheasti pettänyt sinua.
SIIRI. Kuka? Tuureko?
AGNES. Niin, pysykäämme vain tosiasioissa. Kylmyys, hajamielisyys, tuntikausia kestävä poissaolo voimatta sanoa, missä on ollut, naisen kirje, jota sinä et saa lukea, ynnä muuta.
SIIRI. Niin, niin — — niin se on.
AGNES. Ainoa mikä sinua voi lohduttaa, on se, että hän on sinulle kokonaan arvoton.
SIIRI. Arvoton! Kuinka sinä sen tiedät? Tiedätkö sinä, kuinka minä olen kiusannut, koetellut häntä! Tiedätkö sinä, että hän ei koskaan ole kuullut ainoatakaan tervettä neuvoa minun huuliltani, vain mitä järjettömimpiä vaatimuksia, että minä en koskaan ole tukenut hänen pyrkimyksiään, että hänellä, pitääkseen minua hyvällä tuulella aina on pitänyt olla taskut täynnä namusia ja lahjoja ikäänkuin hemmotellulle lapselle. Sano, tiedätkö sinä tämän kaikki. Ja tällaiselle oikulliselle nukelle on hän uhrannut koko tulevaisuutensa ja antautunut toimeen, joka on hänelle mitä vastenmielisin. Jos joku on arvoton, niin se olen minä eikä hän. (Heittäytyy itkien nojatuoliin.)
AGNES (syrjään). Lääke oli katkera, mutta se vaikutti. (Ääneen.) No, rakkaani, emmeköhän nyt lukisi tätä hirveätä kirjettä.
SIIRI. Kirjettä? Niin, lue sinä. Nyt minä voin kuulla sen.
AGNES (lukee). Rakas veljenpoikani.
SIIRI. Veljenpoikani!
AGNES (lukee). On ikävä kuulla, että elämä Helsingissä tulee niin kalliiksi. Mutta minun mielestäni sinun olisi pitänyt ajatella sitä asiaa, ennenkuin menit naimisiin. Mitä nyt vekseliin tulee, jota pyydät minun lunastamaan, niin kieltäydyn minä aivan jyrkästi. Mies, joka yhdessä vuodessa velkaantuu kaksituhatta markkaa, ei ansaitse mitään apua. Minua ilahduttaa kuulla, että teidän pesänne on vakuutena, sillä silloinhan ei kukaan joudu kärsimään. (Puhuu.) Paitsi te itse, mutta se ei tunnu mitään merkitsevän. (Lukee.) Muuttakaa sitten johonkin vinnikamariin ja olkaa säästäväiset, se on minun neuvoni. Hienolle rouvalle se kai käy raskaaksi, mutta parempi niinkin kuin lainata, voimatta maksaa takaisin. Ystävällinen musterisi Margareetta. (Kääntää kirjeen kokoon.) No, hänen ystävällisyyttään ei suinkaan voi epäillä.
SIIRI (tempaisee kirjeen). Mitä sinä luet? (Silmää kirjeen läpitse.) Kaksi tuhatta markkaa — — teidän pesänne — — vinnikamari — — hieno rouva.
AGNES. Voitko kuunnella minua levollisesti, Siiri?
SIIRI (yhä kirjettä silmäillen). Voin, voin.
AGNES. Miehesi on ponnistellut kaikki voimansa hankkiakseen rahoja, mutta turhaan, ja keskiviikkona lankeaa vekseli.
SIIRI. Kuinka sinä tiedät tämän kaiken?
AGNES. Sehän on yhdentekevää; siinä kyllä, että tiedän. Jos sitä ei siihen mennessä makseta, niin — —
SIIRI. Niin, mitä?
AGNES. Niin toimitetaan täällä ulosmittaus.
SIIRI. Mitä ymmärretään ulosmittauksella?
AGNES. Te menetätte kaikki, mitä teillä on.
SIIRI. Ja tämä on minun vikani, minun!
AGNES. Niin, voimmehan siten otaksua kohteliaisuuden vuoksi.
SIIRI. Minä se olen houkutellut ja vietellyt hänet yhä uusiin ja uusiin menoihin, mutta minä en koskaan ymmärtänyt, miten väärin se oli. Ei kukaan ollut opettanut minulle rahan arvoa, muuta kuin että mikään uhraus ei ollut liian suuri, kun kysymyksessä oli minun koristamiseni.
AGNES. Sinä olet kuitenkin onnellinen, kun sinun ei ole tarvinnut uhrata itseäsi.
SIIRI. Hänen taistellessaan, kärsiessään olen minä nauttinut, leikkinyt!
AGNES (nostaa lattiasta ja silmäilee sitä paperilappua, joka putosi
Tuuren lompakosta) . Kohtalo puhuu tänään järkeä. Minun ei tarvitse
vaivata ajatuksiani. Kas tässä, Siiri (antaa hänelle paperilapun).
Sinun päätelmiltäsi ei siis puutu johdonmukaisuutta.
SIIRI (silmää lappua). Ja tämän hän on tehnyt maksaakseen tuon (osottaa hattua). Tuure, Tuure! (Juoksee vasemmalle.)
AGNES (yksin). Tänään hän panttaa kellonsa, huomenna — —! (Nytkäyttää olkapäitään.) Onneksi on huomispäivä minun käsissäni. (Repäisee lehden muistikirjastaan ja istuutuu kirjoituspöydän ääreen.)
SIIRI (vasemmanpuoleisesta huoneesta). Rakas, rakas Tuure!
AGNES. Voida rakastaa, voida puhua noin.
TUURE (myöskin vasemmalla). Ei, Siiri, syy on minun, ainoastaan minun, mutta rakkauteni teki minut raukaksi.
AGNES. Miten he kiusaavat minua! (Sulkee kiireesti kirjeen kuoreen.) Kas niin, nyt on heidän surunsa lääkitty. Mutta on toinen, joka kalvaa kuolemaan asti. Minkätähden annoin minä myydä itseni!
SIIRI (yhä vasemmalta). Köyhät! Mitä se tekee, kun omistamme toinen toisemme!
AGNES (nousee). Mutta minä! Minulla on sukutila ja vapaaherrattaren arvonimi! Äitini osasi ainakin panna hintaa tavarallensa. Ei, pois täältä. Minä en, näen mä, siedä tätä ilmapiiriä. Raitis ilma on vain myrkkyä turmeltuneille keuhkoille. (Panee kiireesti hatun ja takin päällensä.)
TUURE (kuin edellä). Minä teen työtä kaksinkertaisin voimin — —
AGNES. Ei, minun täytyy nähdä heidät — — kerta. (Kurkistaa avaimenreijästä.) Mies polvillaan, pää vaimon sylissä. Vaimo nauraa ja itkee yht'aikaa. Niin onnelliselta kuin hän näyttää odotettavista kieltäymyksistä huolimatta, noista kauheista kieltäymyksistä, joilla meitä pelotellaan sydämemme vähimmästäkin kapinoimisesta. — — Siiri hupakoksi oli minun tapana sanoa häntä. Pah, hupsu on vain se nainen, joka luulee olevansa viisas. (Menee takaovesta.)