NELJÄS KOHTAUS.
SIIRI ja TUURE.
SIIRI (Tuuren avatessa ovea). Tui, tui!
TUURE. Kas vain, pikku kiemailijaa. Yhä hattu päässä. Onko hänen armonsa keikaillut omalle kuvalleen yli tunnin ajan?
SIIRI. Eipä suinkaan! (Ottaa hatun pois.) Täällä on tapahtunut suuria asioita sinun poissa ollessasi.
TUURE. Suuria asioita! Sepä ei ole vähän.
SIIRI. Suuria asioita, ei mitään pikku asioita. Niin olisi sinun pitänyt sanoa. Agnes Löwensköld on muuten täällä.
TUURE. Älä, mitä sinä sanot! No, onpa hauskaa kerran tutustua siihen kauneuden ja neron ihmeeseen — —
SIIRI. Älä puhu niin kovaa! Hän on tuolla minun huoneessani.
TUURE. Ai, peijakas!
SIIRI. Hän ei voi oikein hyvin.
TUURE. Eihän se vain ole mitään vakavaa, toivon minä.
SIIRI (kurottaa päätään ja kuiskaa Tuuren korvaan). Minä luulen, että hän on avioliitossaan onneton.
TUURE. Sehän on kylläkin vakavaa.
SIIRI. Niin, mutta minäpä en joutunut onnettomaksi. Mutta tulehan tänne istumaan. — No, ei niin likelle. Agnes voi tulla. Miksikä sinä viivyit niin kauan?
TUURE. Minä sain aivan odottamatta työtä —
SIIRI (leikillisesti). Konttorissa ehkä?
TUURE. Niin, — niin — tietysti konttorissa.
SIIRI. Tuure!
TUURE. Mitä niin? Sinähän aivan —
SIIRI. Sinä narraat!
TUURE. Narraanko minä?
SIIRI. Niin, minä lähetin äsken kysymään sinua ja silloin vastasi Lind, että sinä et ollut koko iltana käynyt konttorissa.
TUURE (nousee). Siitä kai Lind vähän tietää. Muuten viivyin minä siellä vain pikkusen ajan, sen verran vain, että otin rahat.
SIIRI. Ja äsken sinä sanoit, että sait odottamatta työtä!
TUURE. Aikooko kultu ruveta kiristämään tunnustuksia. No niin, jos nyt siis tekisin synnintunnustuksen: minä kävin Knuutin luona pyytämässä häneltä vähän — apua.
SIIRI. Kirjainpäätökseen, arvaan minä.
TUURE. Juuri niin! Totisesti, eikös vain pikku vaimoseni rupea jo olemaan perehtynyt kauppatermeihin.
SIIRI (synkästi). Niin, ainakin kirjainpäätökseen.
TUURE. Se onkin kaikista vaikein.
SIIRI. Ja kaikista ikävin.
TUURE (istuu uudestaan Siirin viereen). Ei mutta katsos vain lapsosen suuta! Sulkee lehtensä kuin orjantappura sadesäällä.
SIIRI. Sinulla on varmasti runollisia taipumuksia, Tuure.
TUURE. Oliko tuo orjantappura-vertaus sitten niin kovin runollista, mitä?
SIIRI. Oikeastaan oli vahinko, että hylkäsit lukusi.
TUURE. Voinhan minä ruveta kansankirjailijaksi. Kunnollinen kansankirjailija ei varmaankaan voisi olla herättämättä huomiota.
SIIRI. Oo, eipä sen puolesta. Mutta »tohtorinna» kuuluu sentään koko joukon paremmalta kuin kasöörin rouva. (Huokaisten.) Agnesta kutsutaan »hänen armokseen».
TUURE. Mahdollista kyllä. Mutta olisipa meillä ollut odottamista.
SIIRI (ilostuen). Niin, sinä olet oikeassa. Ja sitä en minä varmaankaan olisi kestänyt.
TUURE. Mutta minä olisin.
SIIRI. Älä kiusaa minua, Tuure.
TUURE. Ja jos se ei olisi tapahtunut sinun tähtesi, niin —
SIIRI (itku kurkussa). Minun tähteni! Ett'es häpee, Tuure!
TUURE. No, olisiko sitten parempi, jos se olisi tapahtunut jonkun toisen tähden?
SIIRI. Ei, Tuure, nyt — —
TUURE. Nyt sinä olet mielelläsi kasöörin rouva, niinkö?
SIIRI. Minun kai täytyy, rauhan vuoksi.
TUURE. No, nyt sinä olet kiltti tyttö. Sotakulut maksan minä jalomielisesti kyllä itse. Mitä se tuo ihanuus taas maksoikaan? (Osottaa hattua.)
SIIRI. Ainoastaan 38 markkaa.
TUURE. Ole hyvä! (Antaa Siirille seteleitä, jolloin hänen lompakostaan putoaa pieni paperilappu.) Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, — neljäkymmentä.
SIIRI. Ja viisikymmentä.
TUURE. Vai niin — viisikymmentä. (Antaa vielä yhden setelin.) Sinusta pitäisi tehdä valtiovarain päällikkö, Siiri.
SIIRI. Kuinka niin?
TUURE. Sillä sinä hoidat »sisäistä taloutta» tavalla, joka tekisi sinun nimesi kuolemattomaksi.
LIISA (vasemmalta). Tässä on kirje kasöörille.
SIIRI. Anna tänne. (Liisa antaa kirjeen, jota Siiri uteliaasti tarkastelee, ja poistuu vasemmalle.) Kas tässä, Tuure. (Tuuren luettua kirjeen.) Mikä kirje se on.
TUURE (hätääntyneenä). Se on asioimiskirje.
SIIRI. Naisen käsialalla?
AGNES (näkyy oikeanpuoleisessa ovessa, mutta vetäytyy takaisin.)
TUURE. Niin, olkoon sitten nais-asioimiskirje.
SIIRI. Mutta kuoren nurkassa oli »yksityinen».
TUURE (harmistuneena). No, silloin se on yksityinen nais-asioimiskirje. Kas niin, oletko nyt tyydytetty?
SIIRI. Siiri tahtoo lukea sen.
TUURE. Sitä sinä et saa.
SIIRI. Enkö saa? Sinulla on siis salaisuuksia?
TUURE. No niin, kuten tahdot. Voihan olla mahdollista.
SIIRI. Salaisuuksia, sinulla! Ja äsken tyrkkäsit sinä minut luotasi, ja sitten — kaikki muu — —. Ei, se ei voi olla mahdollista.
TUURE. Kas niin, Siiri. Älä nyt tee kärpäsestä härkää.
SIIRI. Kärpäsestä, niin kai. Sinä vain pelottelit kultuasi niinkuin niin monasti ennen. Saanhan minä lukea kirjeen?
TUURE. Et. (Itsekseen.) Minä en voi.
SIIRI. Sen sisältö tuottaisi ehkä minulle surua?
TUURE. Juuri niin, aivan liian suurta surua, pelkään minä.
SIIRI (huokaisee syvään). Vai niin. Tahdotko vastata minulle erääseen kysymykseen, Tuure?
TUURE. Vaikka sataan. Mutta älä tuijota minuun noin jäykästi ja hurjasti, lapsukainen. Se kiusaa minua.
SIIRI. Olitko konttorissa tänä iltana?
TUURE. No niin: en.
SIIRI. Ja missä sinä olit?
TUURE. Minä en voi enkä tahdo sanoa.
SIIRI (kylmästi). Vai niin.
TUURE. En, koska minä siten paljastaisin itsestäni anteeksiantamattoman heikkouden. Mutta, Siiri, mikä sinun on? (Äkkiä.) Onko mahdollista, että sinä voit luulla — — epäillä minua?
SIIRI. Ei, minä en epäile enään. (Intohimoisesti.) Tuure, sinä olet pettänyt minua!
TUURE. Minä! Minä, joka rakastan sinua niin äärettömästi, että minä suojatakseni sinut surulta voisin pantata oman sieluni. Ainakin minusta nyt siltä tuntuu.
SIIRI. Nyt minä ymmärrän kaikki. Sinun hajamielisyytesi, sinun kylmyytesi, sinun — — Ja väsyttyäsi leikkikaluusi, miksi et voinut erota hänestä?
TUURE. Mutta tämähän on aivan kuulumatonta lapsellisuutta.
SIIRI. Niin, kuulumatonta lapsellisuutta. Tuure raukka, ja minä onneton — —!
TUURE. No mutta, kuulehan nyt!
SIIRI. Mitä?
TUURE. Ei mitään. (Hiljaa.) Kuinka voisikaan hän kestää sitä nyt! (Ääneen.) Kuinka sinä voit näin loukata minua, Siiri?
SIIRI (arasti). Loukkaanko minä — — Minä en tiennyt — — minä luulin — —.
TUURE. Onko minun entisessä elämässäni mitään, joka oikeuttaisi sinut heittämään semmoisen varjon — —
SIIRI. Älä suutu, Tuure.
TUURE. Suutu, en, mutta minä joudun epätoivoon! Kun sinä panet noin pahaksesi kuvitellun koettelemuksen, Siiri, niin mitä sitten teetkään, kun tulee todellinen.
SIIRI. Minähän olen niin lapsellinen, niinkuin tiedät, ja että minua koskaan mikään suru kohtaisi, sitä en ole ajatellutkaan.
TUURE. Et, sen minä tiedän.
SIIRI. Näetkös, Tuure. Mitä tahansa sinä salaatkin minulta, niin jotakin se kuitenkin on, ja että sinun ja minun välilläni on mitään, siihen on minun kyllä vaikea tottua.
TUURE. Olet oikeassa, Siiri. Minä tunnen sen nyt. Meidän välillämme ei saa olla mitään salaisuuksia. Jumala sinua siunatkoon, lapsi kulta, niistä sanoista. Ne karkoittivat kaiken epäilyksen, kaikki synkät varjot. Kas tässä, lue (ojentaa Siirille kirjeen). Ja anna minulle anteeksi, jos voit. Minä olen rikkonut heikkoudesta ja — —
SIIRI. Sinä olet siis rikkonut! Mutta minä en todellakaan voi lukea nyt. (Laskee kirjeen pöydälle.) En voi!
TUURE. Mutta koetahan nyt malttaa — —