KOLMAS KOHTAUS.
SIIRI ja AGNES.
SIIRI. Ei, mutta mitä minä näen! Sinä, Agnes!
AGNES. Niin, minä itse eikä kukaan muu. No, kultaseni, älähän pudota silmiäsi.
SIIRI. Mikä äärettömän mieluisa yllätys! Milloinka sinä olet tullut
Helsinkiin?
AGNES. Eilen.
SIIRI. Ja tulit näin verrattain kohta minua tapaamaan! Sinä rakas, kiltti Agnes.
AGNES. Luulenpa tosiaankin, että lapsi aivan vilpittömästi ihastui minut nähdessään.
SIIRI. Mutta nyt sinun pitää riisua päällysvaatteesi. — Maltas, niin minä autan sinua. Onko miehesikin kaupungissa?
AGNES. Hän ei mielellään poistu maatilaltaan.
SIIRI. Sukutilaltaan, tarkoitat. Ajatteles, kun on miehenä sukutilan omistaja!
AGNES. Niin, sitä kannattaa kadehtia. Eikö niin?
SIIRI. Mutta tule nyt tänne lampun luokse, että saan oikein nähdä sinut.
Mehän emme ole tavanneet kokonaiseen neljään vuoteen.
AGNES. Onko siitä vain neljä vuotta?
SIIRI. On. Minähän olin nuorempana morsiustyttönä sinun häissäsi.
AGNES. Se on totta. Minä siis erehdyin.
SIIRI (katsellen häntä). Komea ja ylpeä kuin aina, mutta olet sinä käynyt vähän kalpeaksi.
AGNES. Sinä sitävastoin olet punakka kuin aamurusko.
SIIRI. Nyt pitää sinun istua tänne sohvaan. Kas niin, ja tyyny pään taakse, palli jalkojen alle ja — —
AGNES. Riittää, riittää, kiitos. Minä olen kuin kissa. En pidä siitä, että minua liiaksi silitellään. — Tämä on siis sinun kotisi, Siiri? Kuinka miellyttävä pikku pesä!
SIIRI. Oikeinko todella? No, niin, onhan tämä hyvä kylläkin, vaikka tosin puuttuu yhtä ja toista. Ja sinun kotiisi verraten, niin — —
AGNES. Puhukaamme nyt miehestäsi. Minähän en lainkaan tunne häntä.
SIIRI. Mutta hän tuntee sinut.
AGNES. Niinkuin minäkin hänet: nimeltä. Tiedän m. m., että hän on tavattoman oikeamielinen ja rakastettava nuori mies.
SIIRI. Oikeamielinen ja rakastettava! Ohoo, se on aivan liian vähän! Hän on parhain, viisain, kaunein, hauskin, —
AGNES. Hillitse itseäsi. Nyt on minulla hänen luonteensa aivan selvillä.
Te rakastatte toisianne siis yhä edelleen?
SIIRI. Yhä edelleen? Etkö sinä ja miehesi sitten —
AGNES. Mekö? Me olemme mallikelpoinen aviopari ja aivan uusinta kuosia.
SIIRI. Minä en ole tiennyt olevan mitään kuosia aviomaailmassa.
AGNES. Päinvastoin: siinä on kauhean vaihteleva kuosi.
SIIRI. Ajatteles, jos Tuure kävisi vanhanaikaiseksi. Ha, ha, ha!
AGNES. Älä sinä naura. Se on hyvin luultavaa, jos hän ei — — —
SIIRI. Mitä?
AGNES. Osaa luoda omaa kuosiaan. Mutta, lapsukainen, minkätähden et vuosikausiin ole minulle kirjoittanut?
SIIRI. Niin — niin — näetkös — sen tähden, että minä niin kauheasti kunnioitan sinua.
AGNES. Minua! No, olipa sekin päähänpisto.
SIIRI. Eikä minulla ole ollut rohkeutta lähettää sinulle tyhmyyksiäni noin vain ominpäin taikka, oikeammin: omin käsin.
AGNES. Vai olet sinä niin koppava! Voisit »lähettää tyhmyyksiäsi» pois, etkä kumminkaan tee sitä! Sinä olet siis onnellinen, niinkö?
SIIRI. Olen, minä olen niin onnellinen! — Jospa meillä olisi vain vähän enemmän rahaa.
AGNES. Minä luulen miehelläsi olevan sangen hyvän palkan?
SIIRI. Kolmetuhattaviisisataa markkaa.
AGNES. No, se ei ole paljon.
SIIRI. Ei, eipä suinkaan. Mutta kyllä se sentään varsin hyvin riittää, kun osaa olla tarkka.
AGNES. Ja miehesi osaa olla?
SIIRI. Sitä en ole sanonut.
AGNES. Sinäkö siis olisit —
SIIRI. Niin, meidän kesken sanoen, niin Tuurella on aivan nurinkuriset käsitykset taloudenhoidosta. Hän vaatii vain, että pitäisi olla ilman sitä, mitä on vaikea hankkia itselleen.
AGNES. Ja sinä?
SIIRI. Minä? Minä olen sitä mieltä, että se on hankittava, mitä ilman on vaikea olla. Apropos: mitä sinä pidät tästä? (Näyttää hattuaan.)
AGNES. Sangen sievä — vaikka sulkatöyhdöt muistuttavat hieman lappalaiskoiran häntää.
SIIRI (musertuneena). Lappalaiskoiran häntää!
AGNES. Loukkasiko sinua minun talonpoikainen arvosteluni.
SIIRI. Ei, ei suinkaan. Mutta kyllä se on katkeraa, että vielä ruumisvaunujen perään piti tulla koiran. Niin, saatpahan sitten kuulla. Mutta nyt vasta huomaan, että sinä olet surupuvussa. Sydänsuruko?
AGNES. Oh, ei! Kuka surisi, kun saa periä viisituhatta markkaa. Fabian setä on kuollut.
SIIRI. Se vanha kitupiikki — —! (Äkkiä hilliten itsensä.) No, Jumalan kiitos, että se ei ollut sen pahempaa. Mutta suoruus on suoruudella palkittava. Oletko sinä onnellinen, Agnes?
AGNES. Oo, erinomaisen onnellinen. Ainoa, mitä minun onnestani puuttui, oli uushopeainen pöytäkalusto ja sen minä sain pari päivää sitten. Mutta minä en tiedä, mitä täällä on ilmassa semmoista, joka saa ihmisen niin lapselliselle mielelle. Minäpä kiipeän sohvalle tällä tavalla ja sitten on sinun, Siiri, kerrottava minulle satu avioelämästäsi.
SIIRI. Satu?
AGNES. Niin, eikö teidän rakkautenne ole ehkä satumaista meidän valistuneella aikakaudellamme, ja etkö sinä itse ole kuin oikea satuprinsessa vaaleine kiharoinesi ja kauniine pukuinesi? Apropos: oletko sinä aina kotona noin hienosti puettuna?
SIIRI. Olen, minusta se on velvollisuuteni — — Tuurea kohtaan.
AGNES. Tuurea kohtaan? On se sentään onnellista, kun on saanut oppia velvollisuutensa, niinkuin me molemmat. Ja kylässä?
SIIRI. Niin, silloin se on mielestäni velvollisuuteni — minua itseäni kohtaan.
AGNES. Tietysti. Kas niin, lapsonen, alotahan nyt.
SIIRI. Ensimäisellä kerralla, kun prinssi ja prinsessa näkivät toisensa, he rakastuivat, rakastuivat kauheasti. Mutta äläpäs, ei se niin vain käy; No niin: mamma sanoi: »ei»! Tuure vielä silloin lueskeli eikä hänellä ollut mitään, ja mamma tahtoi saada rikkaan vävyn — ymmärräthän. Niin, niin, se oli aikaa, se.
AGNES. No, sitten?
SIIRI. Sitten Tuure hylkäsi opinnot ja otti siihen sijaan tämän paikan, mutta se ei kuitenkaan auttanut. Mammasta hän oli sittenkin vielä liian köyhä. Ush, kuinka minä itkin! Tuure kävi kalpeaksi ja alakuloiseksi; minun silmäni muuttuivat punaisiksi ja muotoni rumaksi ja siitä minä itkin tietysti vielä enemmän. Ei, en tahdo sitä enää edes ajatella. Sitten mamma sairastui kovasti, tuli hyvin huonoksi ja silloin, kernaammin kuin jätti minut yksin ja ilman omaisuutta, eläkkeestähän minä en saanut tarpeeksi — niin silloin —
AGNES. Minä ymmärrän. Siiri raukka. Sinä onnenmyyrä!
SIIRI. Aivan niin. Minä olin niin onneton, kun mamma kuoli, mutta kun minun piti itkeä, niin minä nauroin, ja päinvastoin. En ollut lainkaan selvillä itsestäni. Jumalani, niin onnellinen kuin minä olin! Muutamia viikkoja myöhemmin vietimme Tuure ja minä kaikessa hiljaisuudessa häät, ja nyt olen minä onnellisin, kadehtittavin olento, mitä on auringon alla. Niin, minä tarkoitan —
AGNES. On siis olemassa joku pilvi?
SIIRI. Ei juuri niin, ei. Mutta on olemassa asia, jota sanotaan: kirjainpäätökseksi.
AGNES. Mitä sinä, lapsukainen, tarkoitat?
SIIRI. Niin, välistä, näetkös, ei usein, on Tuure hieman kummallinen. Hän vain tuijottaa eteensä eikä kuule eikä näe mitään. Silloin on hänellä kirjainpäätös mielessä, näetkös. Oo, kuinka minä inhoan noita kirjainpäätöksiä!
AGNES. Sen tekevät monet muutkin kuin sinä, luulen minä. Tuure on siis välistä alakuloinen?
SIIRI. Alakuloinen! Ei, niin vaarallinen ei asia ole. Jospa hän vain ei mietiskelisi niin hirveästi, Onko sinunkin miehesi tapana —
AGNES. Mietiskelläkö? Ei, siitä pulasta minä kokonaan vapautan hänet.
No, kuinka sinä selviydyt taloudenhoidossa?
SIIRI. Oo, mainiosti, varsinkin siitä asti, kun Liisa tuli. Hän ymmärtää minua niin hyvin.
AGNES. Minä oikein ihastuin nähdessäni hänen vanhat kasvonsa. Hän on varmaan sinulle korvaamaton.
SIIRI. Aivan niin, aivan niin. Mutta kyllä sitä pitää käyttää järkeä voidakseen ylläpitää emäntä-arvoaan. Ymmärräthän, että hän kun hoiti minua pienenä ollessani, niin —
AGNES. Niin, niin, kyllä ymmärrän.
SIIRI. Tehdäkseni hänelle mieliksi olenkin minä lakannut käymästä itse ostoksilla.
AGNES. Ei, mutta kuulepas vain! Oletko sinä itse todellakin käynyt ostoksilla?
SIIRI. Niin, minä tarkoitan: minä aijoin käydä.
AGNES. Vai niin, sinä aijoit.
SIIRI. Ja rupesinkin jo käymään.
AGNES. Todellako?
SIIRI. Nii—in. Enkä minä koskaan unohda ensimäistä esiintymistäni Eteläsataman torilla. Puhutaan näyttämökuumeesta! Mutta mitä se on torikuumeen rinnalla!
AGNES. Onko se niin ilkeä?
SIIRI. No, sen nyt voit uskoakin. En minä ollut koskaan kuvitellutkaan, että maailmassa voisi olla mitään niin kamalaa paikkaa. Ja yleisö sitten! »Rouva hyvä, rouva kulta! Pois tieltä! Pitäkää varanne!» Minä luulin tulevani hulluksi enkä minä tiennyt, mihin kääntyä ja miten käyttäytyä.
AGNES. Siiri raukka!
SIIRI. Niin, se ei ollut hauskaa, sen voit uskoa. Minun takanani tepasteli Sohvi kori käsivarrella — Sohvi oli minun ensimäinen palvelijani, hyvin nenäkäs ja epämiellyttävä ihminen — ja ennenkuin minä olin kerinnyt kysyä häneltä, niin — —
AGNES. Yhä muistaen emäntä-arvoasi! No, kuinka päättyivät koettelemuksesi?
SIIRI. Niin minä keksin loistavan keinon. Edelläni kulki muuan vanhanpuoleinen rouva, suuri nahkalaukku käsivarrella ja hänen silmänsä tuntuivat näkevän joka taholle. Minä päätin seurata häntä kuin varjo ja ostaa samaa mitä hänkin.
AGNES. Ajatus ei ollut hullumpi.
SIIRI. Mutta siitäkös syntyi kävelyretki! Vihdoinkin, kun olin nääntymäisilläni väsymyksestä, minä tein äkillisen päätöksen ja käännyin kotiin — laukussa kokonaista viisi kiloa syskon-makkaroita.
AGNES (syrjään). Olipa siinä kerrakseen! (Ääneen.) No, »lopussa kiitos seisoo».
SIIRI. Mutta kuinka hajamielinen minä olenkin! Tässä minä istun ja jaarituksillani aivan väsytän sinut.
AGNES. Päinvastoin! En ole pitkiin aikoihin tuntenut itseäni näin virkeäksi.
SIIRI. Voi, voi sitä Tuurea!
AGNES. Mitä pahaa hän on tehnyt?
SIIRI. Oo, hän lupasi tulla kotiin puolen tunnin perästä ja nyt hän on ollut poissa jo kokonaisen tunnin.
AGNES. Se on anteeksi antamatonta.
SIIRI. Ajatteles, jos hän on saanut esteen eikä lainkaan tapaisi sinua! Minun pitää lähettää häntä hakemaan. Suo anteeksi silmänräpäys. (Kiiruhtaa vasemmalle.)
AGNES (yksin). Nyt minulle on asia jo jokseenkin selvillä. Aivan niinkuin taulu, jonka äsken näin Ateneumin kokoelmissa. Tyttö oli viskannut kukkaisketjun pojan kaulaan ja molemmat juoksivat alas mäenrinnettä, jonka juurella turmio oli väijymässä. Poika kalpeana ja epäröiden, sillä hänen avoimet silmänsä näkivät vaaran; tyttö hymyilevänä, hurmaantuneena — ja sokeana, sillä ymmärtämätön käsi oli painanut kukkaisseppeleen hänen silmilleen. Hyvin ajateltu kuva, mutta kaikeksi onneksi voidaan muutamat saada pysäytetyksi puolitiessä. On kylliksi, että — — No, se ei kuulu tähän.
SIIRI (vasemmalta). Kas niin, no, nyt hän on täällä muutaman silmänräpäyksen kuluttua. Konttori on tässä aivan vieressä, ja sitten syömme maailman ihanimman illallisen. Sinä olet kai edelleen ihastunut munkkeihin?
AGNES. Kyllä, sille rakkaudelle olen minä pysynyt uskollisena.
SIIRI. Oikein pyöreihin ja hyvin pullistuneihin.
AGNES. Niin, sitähän on kaikkina aikoina pidetty oikeitten munkkien varmana tuntomerkkinä. — Mutta mitä sinä sanoisit, Siiri, jos minä olisin tullut tänne puhumaan sinulle hiukan järkeä?
SIIRI (pelästyneenä). Ei, armas Agnes, sitä en voi uskoa.
AGNES. Sinä et ehkä pidä järki-saarnoista?
SIIRI. En, minä inhoan niitä! Heti kun olimme menneet naimisiin, piti Tuurenkin »puhua järkeä», herra paratkoon. Mutta minä kyllä pian vieroitin hänet siitä viasta.
AGNES. Kuinka sinä menettelit?
SIIRI. Joko tein minä näin (panee sormet korviinsa) taikka suutelin häntä joka toisen sanan jälkeen, kunnes hän unohti kaikki tyyni.
AGNES. Mutta kun et sinä voi lahjoa minua samalla tavalla, niin — —
SIIRI (kuuntelee). Vaiti! Minä luulen, että Liisa tulee takaisin! Minä juoksen vain kuulemaan, onko hän tavannut Tuurea. (Heittää lentomuiskun ja juoksee vasemmalle.)
AGNES. Toruako häntä! Olisipa siinäkin järkeä. Pitäähän pallon lentää sinne, mihin se on viskattu. Mutta mitä nyt? (Painaa kätensä sydäntänsä vasten). Vieläkin uusi kohtaus. Sepä käy nopeasti. No, ainakin yhden hyvän työn jätän minä jälkeeni. Siiri on pelastettava — ja pelastaa hänet täytyy, kahdessakin suhteessa.
SIIRI (ajatuksiinsa vaipuneena vasemmalta). Hän ei ole lainkaan käynyt konttorissa. Mitähän se merkitsee? — Mutta, Agnes, mikä sinun on?
AGNES. Miksikä sitä kysyt?
SIIRI. Sinähän olet kalmankalpea!
AGNES. Ei mitään mainittavaa. Ollakseni oikein »comme il faut», olen viime aikoina saanut huonon sydämen. Olla aivan sydämetön olisi kyllä kaikkein uudenaikaisinta.
SIIRI. Sinä lasket niin kummallista leikkiä.
AGNES. Niinkö? Silloinhan minusta voi tulla nykyaikainen humoristi milloin tahansa. Kas niin, lapsukainen, älä ole niin peloissasi. Muutaman minuutin perästä on taas kaikki hyvin — —
SIIRI. Ehkä tahdot levähtää hiukan minun huoneessani?
AGNES. Miksikä ei. Tuure on tottunut punaisiin poskiin ja hymyileviin silmiin. (Siiri avaa oven oikealle.) Älä tule mukaan, Siiri hyvä. Minä tahdon olla hetkisen aivan yksin. (Menee oikealle.)
SIIRI. Kuinka hän on käynyt kummalliseksi! Agnes parka! Sairas ja ehkä vielä onneton. (Panee koneellisesti hatun päähänsä ja peilailee.) Lappalaiskoiran häntä! Ei, se oli kumminkin kaikista hulluinta. (Ajatuksiinsa vaipuneena.) Mamma sanoi aina, että Agnes sai niin erinomaisen miehen. Mutta minusta hän oli vanha, lihava ja kamalan ruma. (Peilailee.) Jos nostaisin sulkatöyhtöä vähän ylemmäksi, vain hiukkasen. (Kärsimättömänä.) Mutta mitä tekee Tuure, kun ei tule! (Kello soi.) Se on hän. (Piilottautuu oven taakse.)