TOINEN KOHTAUS.
SIIRI ja LIISA.
LIISA (vasemmalta). Niin, niin, minä tulen, minä tulen!
SIIRI. NO, etkö näe mitään?
LIISA. Kyllä, Jumalan kiitos. Vielä minä näen pitemmältä kuin nenäni päähän.
SIIRI. Nyt ei ole kysymys nenästä, vaan tästä. (Osottaa hattua.)
LIISA (happamesti). Hm, semmoisia asioita en minä ymmärrä.
SIIRI. Ymmärrät kai sen verran, että se on kaunis?
LIISA. Noitten tupsujenko takia?
SIIRI. Nehän ne juuri tekevät sen hienoksi.
LIISA. Minusta ne muistuttavat ruumisvaunuja.
SIIRI. Kuinka Liisa voi sanoa niin kauheasti? Ruumisvaunut ja sirkushevoset! Olisipa hauska tietää, kuka uskaltaa liikkua semmoisilla ajoneuvoilla!
LIISA. Kas niin, sydänkäpyseni. Älkää panko sitä niin pahaksenne. Vanha
Liisa on pässinpää, joka ei mitään käsitä.
SIIRI (lohdutettuna). No, siinä voit olla oikeassa. Ja että se pukee minua, se on varma.
LIISA. Ihmepä olisikin, jos ei pukisi semmoisia kasvoja — vaikka —
SIIRI (matkien Liisaa). Ei voi verratakaan siihen, mitä ne olivat nuorena ollessa.
LIISA. Aivan niin.
SIIRI (edelleen kuin Liisa). Silloin oli hän kuin elävä Jumalan enkeli.
LIISA (loukkaantuneena). Ensi kerralla tietää akka pitää kielensä kahleissa.
SIIRI (nauraen). Se käy kyllä liian vaikeaksi sinulle, Liisa! Kas niin, vanha höpsö, älä nyt suutu. Mutta kun unohdit antaa minulle peilin pienenä ollessani, on se anteeksi annettavaa, jos en voi olla yhtä ihastunut kuin sinä. Kuulehan, Liisa!
LIISA (leppyneenä). Mitä — rouva tahtoo?
SIIRI. Meidän pitää saada jotakin oikein hyvää illalliseksi.
LIISA. En koskaan kuule muuta, ja — —
SIIRI. Tuure pitää linnusta. Se on päätetty. Meidän pitää saada pyy-paistia.
LIISA. Se on mahdotonta.
SIIRI. Mahdotonta, kun minä käsken.
LIISA. Lintu on vielä ostamatta, kynimättä, ja mikä pahinta: jäätyneenä, kun ilmat pysyvät yhä niin kylminä.
SIIRI. Kyllä kai se sulaa, kun tulelle pannaan, luulen minä.
LIISA (rykii). Silloin se menee pilalle.
SIIRI. Kun sulaako?
LIISA. Minä tarkotan — —
SIIRI. Minä kyllä ymmärrän. Voit muuten laittaa, mitä tahansa, kunhan se on vain semmoista, josta kasööri pitää.
LIISA. Mutta —
SIIRI. Ei mitään vastaväitteitä. Liisa unohtaa, että minä olen nyt rouva.
LIISA. Unohtaisinko sitä! Mutta — — —
SIIRI. Ja että Liisa on velvollinen tottelemaan minua.
LIISA. Senhän sanoo järkikin. Minä tahdoin vain sanoa, että rouva otti viimeiset talousrahat hansikk — — (Ovikello soi.)
SIIRI. Kukahan se lienee? Kiiruhda avaamaan. (Ottaa nopeasti hatun päästään.)
LIISA (eteisessä). Voi, taivas! Nytkös Siiri riemastuu! (Avaa peräoven Agnekselle ja menee vasemmalle.)