I
Herätessäni seuraavana aamuna tunsin niin syvää inhoa itseäni kohtaan, olin niin alentunut ja häväisty omissa silmissäni, että pelottava kiusaus tehdä kaikesta loppu sai minut valtoihinsa. Syöksyin vuoteestani, käskin tytön pukeutua ja lähteä tiehensä niin pian kuin suinkin ja harhailevat katseeni kiintyivät vaistomaisesti pistooleihin, jotka riippuivat huoneen nurkassa.
Mutta samassa kun piinautunut ajatuksemme niin sanoakseni nostaa kätensä tyhjyyttä kohti, kun sielumme tekee epätoivoisen päätöksen, on kuin käsivarren liike ottaessamme aseen seinältä, ladatessamme sen, itse kylmän raudan kosketus toisi meihin ruumiillisen kammon, joka on riippumaton tahdostamme. Sormet käyristyvät tuskasta ja käsivarsi jäykistyy. Koko luonto nousee kuolemaa vastaan. En voi muulla tavoin selittää, mitä tunsin, sillä aikaa kuin tyttö pukeutui, kuin siten, että olin kuulevinani pistoolini puhuvan: "Ajattele mitä aiot tehdä."
Jälkeenpäin olen usein ajatellut, mitähän olisi tapahtunut, jos tyttö olisi, kuten toivoin, tuota pikaa saanut vaatteet ylleen ja lähtenyt. Häpeän ensi tunne olisi varmaankin laskenut. Suru ja epätoivo eivät ole samaa, mutta Jumala on luonut ne veljiksi eikä toinen niistä jätä meitä koskaan yksin toisen kanssa. Niin pian kuin ilma huoneessani olisi puhdistunut naisen jäleltä, olisi tuskani varmaan huojentunut. Ainoastaan katumus olisi jäänyt jälelle. Mutta anteeksiannon enkeli on kieltänyt sitä tarttumasta kuoleman-aseeseen. Olisin varmaan parantunut koko elämäkseni. Pahe olisi ikiajoiksi ollut karkoitettu oveltani eikä minun olisi tarvinnut koskaan enää tuntea sitä kammoa, mitä tunsin sen ensi kertaa vieraillessa luonani.
Mutta kokonaan toisin tapahtui. Sillä aikaa kun minä istuin kuin kiinni naulittuna tuolillani, inhon, pelon ja epätoivon taistellessa sisässäni, tulemaisillani hulluksi, seisoi tyttö rauhallisesti hymyillen peilin edessä eikä ajatellut muuta kuin miten parhaiten järjestää pukunsa ja tukkansa. Tätä kesti enemmän kuin neljännestunnin ajan ja olin jo melkein unohtanut tytön läsnäolon, kun hän teki liikkeen ja käänsi huomioni itseensä. Säpsähdin kärsimättömästi ja käskin niin jyrkässä muodossa hänen jättämään minut yksin, että hän tuli paikalla valmiiksi, astui ovea kohti ja heitti lukkoon tarttuessaan minulle lentosuudelman.
Samalla hetkellä soitettiin ulko-oven kelloa. Hypähdin paikaltani ja ehdin juuri sulkea tytön pieneen vaatekomeroon, kun Desgenais astui sisään, seurassaan kaksi nuorta miestä naapurista.
Elämässä muistuttavat useat tapaukset äkillisiä pyörteitä aavalla merellä. Yhdentekevää, kutsummeko niitä sattuman vai kaitselmuksen lähettämiksi — molemmissa tapauksissa on kysymys vain samasta. Ja kuitenkin pitävät kaikki aivan luonnollisena sanoa Caesarista tai Napoleonista: Hän oli kaitselmuksen mies. He uskovat nähtävästi, että taivas kääntää huomionsa vain sankareihin ja että purppura vetää jumalien huomion puoleensa niinkuin härkien.
On pelottavaa ajatella, kuinka pienet seikat ja asianhaarat voivat saada aikaan suuria muutoksia meidän kohtalossamme. Meidän tavalliset toimintamme muistuttavat pieniä tylsiä nuolia, joita vanhasta tottumuksesta heitämme tai koetamme heittää jotakin varmaa päämäärää kohti — ja kaikista näistä pikku-toimenpiteistämme teemme itsellemme kokonaiskuvan, jota kutsumme järjeksemme tai tahdoksemme. Tulee tuulenpuuska ja nuolistamme kevein häviää näkyvistämme ja hukkuu Jumalan äärettömään syliin.
Mikä tuska meidät silloin valtaakaan! Mihin katoavatkaan ylpeä levollisuutemme, tahtomme ja järkemme? Itse voima, maailman valtijatar, miehen ase elämän taistelussa, on avuton. Se ei voi pelastaa meitä iskulta, joka meitä uhkaa. Näkymätön käsi työntää syrjään sen kärjen, meidän ponnistuksemme kohtaa tyhjän avaruuden, ja meidän lankeemuksemme tulee vielä suuremmaksi.
Niinpä sattui, että kun parhaillaan palavasti halusin puhdistautua erehdyksestäni, ehkä myöskin kurittaa itseäni, kun synnin inho oli minut kokonaan vallannut, tuli tielleni uusi viettelys, jonka ansaan lankesin.
Desgenais oli loistavalla päällä. Hän istuutui sohvaan ja teki aluksi jonkun leikillisen huomautuksen kasvoistani, jotka osottivat, etten ollut nukkunut hyvin. Kun en ollut lainkaan halukas kuulemaan hänen leikinlaskuaan, pyysin häntä säästämään minua siitä.
Hän ei välittänyt lainkaan huomautuksestani, vaan jatkoi samaan tapaan pilaansa. Niin mainitsi hän rakastajattareni ja kertoi, että hänellä ei ollut vain kaksi rakastajaa samalla kertaa vaan vieläpä kolme, joten hän siis oli kohdellut kilpailijaani yhtä huonosti kuin minua. Kun tuo poika parka oli saanut tästä tietää, oli hän nostanut sellaisen metelin, että koko Parisi puhui nyt asiasta. Aluksi en kuullut mitä hän puhui, mutta kun hän oli kolme kertaa kertonut saman asian pienimpiä yksityisseikkoja myöten, aloin ymmärtää, ja tulin niin hämilleni tuosta hirvittävästä tarinasta, etten voinut saada sanaakaan suustani. Ensin teki mieleni nauraa, sillä näinhän nyt, että olin rakastanut maailman viimeistä naista — mutta silti ei ollut vähemmän totta, että olin häntä rakastanut ja että suoraan sanoen rakastin häntä vielä. "Onko se mahdollista?" oli ainoa, minkä sain sanotuksi.
Desgenais'n toverit vakuuttivat todeksi kaiken, mitä tämä oli puhunut. Entisen rakastajattareni huoneessa olivat molemmat kilpailijat panneet toimeen näytöksen, jonka nyt koko maailma tunsi pikkuseikkoja myöten. Nainen oli joutunut huonoon huutoon ja hänen oli täytynyt lähteä Parisista välttääkseen vielä pahempia skandaaleja.
Oli helppo huomata, että miesten pilapuheen kautta minun kaksintaisteluni, minun jatkuva kiintymykseni tuohon naiseen ja minun menettelyni yleensä tuli naurettavaan valoon. Sanoa että tuo nainen ansaitsi kuinka huonon nimen hyvänsä, että hän ehkä oli menetellyt sata kertaa huonommin kuin tiedettiinkään — sehän oli samaa kuin antaa minun mitä katkerimmin tuntea, että olin samanlainen narri kuin niin monet muutkin.
Kaikki tämä kiusasi minua. Desgenais'n toverit huomasivat sen ja tulivat varovaisemmiksi, mutta Desgenais'lla oli omat tarkoituksensa. Hän oli ottanut asiakseen parantaa minut sairaudestani ja hän kohteli sitä säälimättömästi kuin tautia ainakin. Pitkäaikainen ystävyys, jota molemminpuoliset palvelukset olivat vahvistaneet, antoi hänelle etuoikeuden, ja kun hänen tarkoituksensa näytti hänestä luvalliselta, ei hän epäillyt käyttää koko mahtiaan.
Hän teki kaikkensa enentääkseen hämminkiäni ja jännittääkseen häpeän-tunnettani, mutta kun hänelle kävi selväksi, etteivät hermoni voineet kestää enempää, otti hän toisen menettelytavan. Hän oli aivan vaiti ja se kiihotti minua vielä enemmän.
Kulkien edes takaisin huoneessa aloin minä puolestani tehdä kysymyksiä. Äsken oli ollut sietämätöntä kuulla tuota kertomusta, nyt tahdoin kuulla sen uudelleen. Koetin saada kasvoilleni milloin hymyilevän, milloin välinpitämättömän ilmeen, mutta turhaan. Desgenais oli tullut mykäksi, juteltuaan äsken mitä avomielisimmin. Minun kulkiessani suurin askelin huoneen laidasta laitaan seurasi hän minua välinpitämättömästi kuin kettua, joka raivoaa häkissään.
En voi kertoa kuinka kärsin. Nainen, joka kauan aikaa oli ollut sydämeni epäjumala, ja joka, kun olin hänet menettänyt, oli tuottanut minulle mitä katkerimpia kärsimyksiä, ainoa, jota olin rakastanut ja jota olin itkevä kuolemaani saakka, oli äkkiä muuttunut häpeämättömäksi ilotytöksi, nuorten miesten juttujen aiheeksi ja saanut aikaan julkista pahennusta! Oli kuin olisin olkapäälläni tuntenut tulikuuman raudan polton.
Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä synkemmäksi kävi ympärilläni. Kun joskus nostin päätäni, näin jäätävän hymyn ja uteliaan katseen, joka teki minusta huomioita. Desgenais ei jättänyt minua, hän tiesi hyvin mitä hän teki. Tunsimme toisemme perin pohjin. Hän tiesi että olin mahdollinen mihin hulluuksiin hyvänsä, että saatoin kiihkossani mennä kuinka kauas hyvänsä — paitsi yhteen suuntaan. Sentähden koetti hän häväistä kärsimystäni ja vedota päähäni sydämeni kustannuksella.
Kun viimein olin tullut siihen kohtaan, johon hän toivoi, työnsi hän minuun viimeisen pistoksensa. Hän sanoi minulle: "Mitä pidät kertomuksesta? Loppu on kuitenkin paras. Tuo mainittu kohtaus tapahtui eräänä kauniina kuutamoisena yönä. Kun rakastajat naisen luona riitelivät täysin voimin ja uhkailivat leikata kurkut poikki toisiltaan, kerrotaan, että kadulla oli nähty varjo, joka kulki rauhallisesti edes takaisin ja joka oli ollut niin sinun näköisesi, että oli pidetty häntä sinuna."
"Kuka on sitä sanonut?" huudahdin. "Kuka on nähnyt minut kadulla?"
"Rakastajattaresi itse. Hän kertoo sen jokaiselle, joka tahtoo häntä kuulla, yhtä iloisesti kuin me kerromme tämän tarinan. Hän väittää, että sinä rakastat häntä vielä ja että kuljet kuin vahtisotilas hänen porttinsa ulkopuolella ja niin edespäin. En sano enempää, ehkä sinulle riittää, kun kuulet, että hän puhuu aivan yleisesti sinun käyttäytymisestäsi."
En ole koskaan voinut valehdella, ja joka kerta kun olen koettanut salata totuutta, ovat kasvoni minut pettäneet. Itserakkauteni ja pelkoni paljastaa heikkouteni todistajain läsnäollessa pakoittivat minut kuitenkin tekemään kokeen. "On kyllä totta, ajattelin, että olin kadulla, mutta jos olisin tiennyt, että rakastajattareni oli vielä huonompi kuin miksi häntä luulin, en olisi ollut." Olin myöskin vakuutettu, ettei kukaan voinut varmuudella väittää, että tuo mies kadulla olin minä. Tahdoin kieltää, mutta kasvoilleni noussut puna teki yritykseni tyhjäksi. Desgenais hymyili nähdessään sen. "Varo itseäsi", sanoin hänelle, "varo itseäsi, leikittelysi voi mennä liian pitkälle!"
Astuin edelleen kuin mielipuoli edestakaisin, tietämättä mitä tehdä. Nauru olisi auttanut, mutta nauraa en voinut. Erehdykseni kävi minulle äkkiä selväksi koko suuruudessaan, tunsin olevani voitettu. "Kuinka saatoin tietää, huusin, kuinka saatoin tietää, että tuo kurja…"
Desgenais puristi yhteen huulensa ikäänkuin sanoakseen: "Sinä tiesit kylliksi."
Menetin kokonaan ajatuskykyni ja sammaltelin merkityksetöntä lausetta. Veri tykytti ohimoissani sellaisella voimalla, etten voinut puhua.
"Minä kadulla, kyynelissä kylpien, epätoivoissani! Ja sillä aikaa tuo kohtaus hänen luonaan! Samana yönä! Ja hän pilkkasi minua! Totisesti, Desgenais, sinä näet unta! Onko se totta, onko se mahdollista? Kuinka sinä sen tiedät?"
Näin puhuessani menivät ajatukseni aivan sekaisin. Minut valtasi sanomaton kiihko. Istuuduin, kokonaan uuvuksissani, kädet vapisten.
"Ystäväni", sanoi Desgenais, "älä ota asiaa niin juhlalliselta kannalta. Sinun yksinäinen elämäsi on vaikuttanut sinuun paljon pahaa. Näen, että tarvitset huvituksia. Tule tänä iltana syömään illallista kanssamme, huomenna syömme aamiaisemme maalla."
Ääni millä hän kaiken tämän sanoi loukkasi minua enemmän kuin kaikki muu. Tunsin, että hän sääli minua ja kohteli minua kuin lasta.
Istuin huoneen nurkassa ja koetin turhaan päästä itseni herraksi. "Tässä nyt olen", ajattelin. "Nainen on minut pettänyt, olen sisäisesti myrkytetty, ilman turvaa ja ilman työtä!" Ainoa mikä minulla, kaksikymmen-vuotiaalla, oli epätoivon ja häviön keskellä oli kiduttava mutta pyhä kärsimykseni, ja sekin, oi Jumalani, viedään käsistäni. Nuo miehet tuossa eivät enää pilkkaa rakkauttani vaan kärsimystäni. Hänkin pilkkaa, minun itkiessäni. Se tuntui minusta uskomattomalta. Kaikki menneisyyden muistot tulivat mieleeni sitä ajatellessani. Näin niiden nousevan, toisen toisensa jälkeen, noiden kadonneiden rakkausöiden kummittelijain. Minusta tuntui kuin ne olisivat katsoneet kuiluun, ikuiseen ja pimeään kuin tyhjyys, ja kuilun yllä olin kuulevinani hiljaisen pilkallisen naurun: "Siinä sinun palkkasi!"
Jos minulle olisi vain kerrottu, että ihmiset pitävät hauskaa minun kustannuksellani, olisin vastannut: "Sen pahempi niille", eikä asia olisi minua syvemmin liikuttanut. Mutta nyt täytyi minun kuulla samalla, että rakastajattareni oli julkea katutyttö. Toiselta puolen olin siis yleisenä naurunaiheena eivätkä kaksi todistajaani varmaankaan olisi kertomatta, että huhussa on perää; toiselta puolen: mitä saatoin sanoa, millä puolustaa itseäni? Mitä saatoin tehdä, kun elämäni ydin, itse sydämeni, oli särjetty, surmattu? Mitä tehdä? Tuon naisen tähden olisin mielelläni antautunut pilkan ja naurun alaiseksi, olisin mielelläni kantanut kokonaista kurjuuden vuorta hartioillani; rakastin häntä, vaikka hän oli minut jättänyt toisen tähden, enkä pyytänyt enempää kuin saada itkeä hänen ovensa takana, saada pyhittää koko nuoruuteni hänen muistolleen, kirjoittaa hänen nimensä, ainoastaan hänen nimensä toiveideni haudalle! — Kun ajattelin tätä kaikkea, kun ajattelin, että tuo nainen pilkkasi minua, tunsin kuolevani. Hän ensimäisenä oli sormellaan osottanut minut sille toimettomalle tyhjälle joukolle, joka kulkee naureskellen kaikkien niiden ympärillä, jotka sitä halveksivat ja sen unohtavat. Hänestä oli häväistys lähtöisin, hänen huuliltaan, jotka niin usein olivat kohdanneet omani, hänen ruumistaan, hänen sielustaan, joka oli muuttunut omaksi lihakseni ja verekseni. Hän oli alhaisin kaikista, hän oli säälimättä nauranut pilkkanauruaan, joka sylki surua vasten kasvoja.
Kuta enemmän syvennyin näihin ajatuksiin, sitä tulisemmaksi kasvoi vihani. En tiedä, voiko edes kutsua vihaksi sitä tunnetta, joka minussa kiehui. Varmaa on, että epämääräinen halu saada kostaa heräsi minussa. Mutta kuinka kostaa naiselle? Olisin maksanut mitä hyvänsä aseesta, joka olisi voinut sattua häneen, mutta mikä ase se voisi olla? Minulla ei ollut edes sitä, jota hän oli käyttänyt, en voinut vastata samalla tavalla.
Äkkiä sattuivat silmäni varjoon vaatesäiliön lasiovessa. Muistin tytön, jonka olin sinne sulkenut.
Olin hänet unohtanut. "Hyvät herrat, kuulkaahan," huusin kiihtyneesti ja nousin paikaltani. "Olen rakastanut, olen rakastanut kuin hullu. Olen ansainnut, että minulle nauratte. Mutta voinpa totisesti näyttää teille jotain, joka todistaa, etten enää ole niin hullu kuin luulette."
Näin puhuessani potkaisin auki lasioven ja osotin heille tyttöä, joka kyyrötti nurkassa.
"Astu sisään", sanoin Desgenais'lle, "sinä joka pidät hulluna minua, joka voin rakastaa yhtä naista, sinä joka itse et rakasta muita kuin katutyttöjä. Tuossa näet korkean viisautesi olennoituna. Kysy naiselta, olenko viettänyt koko yötäni X:n ikkunain alla, hän varmaan tietää jotain. Mutta voinpa sanoa sinulle muutakin. Pyysit minua tänään yhteisille illallisille ja huomiseksi maalle. Hyvä, minä tulen, en tahdo tästä lähtien luopua sinusta. Kuluttakaamme päivät yhdessä. Miekkailkaamme, lyökäämme korttia, juokaamme, tehkäämme kaikkea mitä sinun on tapana tehdä, mutta älä jätä minua. Olemmehan yhtä mieltä. Tässä on käteni! Olen tahtonut tehdä sydämeni rakkauden hautakammioksi, mutta, Jumalani, nyt olen hankkiva sille toisen haudan!"
Istuuduin lausuttuani nämä sanat, vieraani astuivat komeroon, missä tyttö oli. Tunsin että olin saanut keventää sydäntäni. Jos joku ihmettelee, kuinka tämän päivän jälkeen kokonaan muutin elämäntapaani, ei hän tunne ihmissydäntä eikä tiedä, että vaikka voikin epäröidä kaksikymmentä vuotta ennenkuin ottaa yhden askelen, ei silti enää palaa, kun se on tehty.