II
Paheen oppiaika muistuttaa pyörrytystä: se antaa saman kauhun ja hekkuman tunteen kuin kiipeäminen korkean tornin huipulle. Kun salainen pahe aina merkitsee häpeällä jaloimmankin luonteen, heittää julkinen peittelemätön synti eräänlaisen loiston turmeltuneimmankin yli. Se joka yön tullen hiipii ulos, viitta vedettynä kasvoille, salaisiin elosteluihin, muistuttaa italialaista, joka hyökkää selästäpäin vastustajansa kimppuun uskaltamatta vaatia tätä julki otteluun. Kuin salamurhaaja etsii hän syrjäkatuja ja odottaa yön pimeyttä. Toinen kiiruhtaa meluisiin juhliinsa avokasvoin, niinkuin sotilas taisteluun. "Koko maailma tekee samoin, mutta salaa sen; tee sinäkin, mutta älä salaa sitä." Niin puhuu ylpeys ja sen sotisovasta loistaa aurinko.
Kerrotaan, että Damokles näki miekan riippuvan päänsä päällä. Samalla tavalla ovat elostelijat kuulevinaan jonkun varottavan äänen, joka kehoittaa heitä lakkaamatta: "Eteenpäin — eteenpäin!" Heidän elämänsä muistuttaa karnevaalijuhlaa, missä koristetut vaunut ajavat pitkässä jonossa. Tuossa yksi, joka on kokonaan avoin, loimuavat soihdut valaisevat vaha-kasvoja; toiset nauravat, toiset laulavat; keskellä liikkuu jotain joka muistuttaa naisia; he ovat todella kuin jäännöksiä naisista ja tuskin heidät tietäisi ihmisiksi. Heitä hyväillään ja ivataan, mutta kukaan ei tunne heidän nimeään eikä tiedä keitä he ovat. Kaikki leijuu ja keinuu loimottavan pihkan valossa järjettömässä kiihkossa. Ja kaiken yllä sanotaan erään jumaluuden valvovan. Ihmiset horjuvat, syleilevät toisiaan. Joku on pudonnut. Yhdentekevä! Alhaalta tullaan ja sinne kerran palataan! Hevoset kiitävät edelleen.
Ensimäinen vaikutelma on ihmettelyn, toinen on kauhun, kolmas säälin. Tuohon elämään tarvitaan niin paljon voimaa, tai oikeammin niin paljon väärinkäytettyä voimaa, että usein jaloimmat ja parhaimmat luonteet joutuvat sen pyörteihin. Heitä miellyttää tämä rohkea oman itsensä tuhlailu. He riippuvat paheessaan kuin Mazeppa hurjan hevosensa seljässä. He ovat kuin kenttaureja, eivätkä he huomaa, että heidän verensä vuotaa ja että heidän lihastansa tarttuu kappaleita puiden oksiin heidän kiitäessään eteenpäin, eivätkä he näe saaliinhimosta verestäviä hukansilmiä, eivät erämaata eivätkä korppeja.
Olen kertonut, että olosuhteet heittivät minut tällaiseen elämään.
Tahdon nyt kertoa mitä siinä olen kokenut.
Ensi kerran kun menin niin kutsuttuihin teatterinaamiaisiin, olin kuullut puhuttavan holhoojahallituksen aikaisista hurjisteluista ja Ranskan kuningattaresta, joka oli pukeutunut orvokkien myyjättäreksi. Näin siellä kukkaismyyjättäriä pukeutuneina vihannesten kaupustelijoiksi. Odotin loistavia ilojuhlia mutta näin vain pölyä ja nokea ja juopuneita katutyttöjä särkyneiden pullojen keskellä.
Ensi kerran kun menin juominkeihin, olin kuullut puhuttavan Heliogabaluksen pidoista ja kreikkalaisesta filosoofista, joka oli tehnyt aistimien nautinnosta eräänlaisen luonnon uskonnon. Odotin ainakin unohdusta, jollen iloa, mutta tapasin mitä on pahinta maailmassa, ikävän, joka koettaa olla huvittava, ja englantilaisia, jotka sanoivat: "Teen mitä mieleeni juolahtaa, huvittelen. Olen maksanut niin ja niin paljon, tahdon huvitella rahani edestä." Ja he tuhlasivat elämänsä tällaisessa myllyssä.
Ensimäisen kerran kun tapasin ilotyttöjä, olin kuullut puhuttavan Aspasiasta, joka istuen Alkiabiadeksen polvella väitteli Sokrateksen kanssa. Odotin tapaavani jotain uhmailevaa ja ujostelematonta, mutta iloista ja eloisaa kuin kuohuviinin poreet. Mutta tapasin himokkaan suun, elottomat silmät ja koukkuiset sormet.
Ensi kerran kun tapasin hienon maailman huvinaisia, olin lukenut Boccacciota ja Bandelloa, mutta ennen kaikkea olin lukenut Shakespearea. Olin nähnyt unta kauniista ja kurjista keimailijoista; pimeyden enkeleistä, jotka olivat täynnä suloa ja joille Decameronen sankarit ojentavat vihkivesimaljan kirkosta poistuttaessa. Olin satoja kertoja koettanut piirtää noita runollisia päitä, niin houkuttelevia kaikessa ujostelemattomassa rohkeudessaan, hiukan kehittymättömiä ehkä järjen puolesta, mutta omaten kokonaisen romaanin silmäkulmassaan, noita houkuttelevia olentoja, joka kuin sireenit keinuivat elämän aalloilla. Muistelin Margareta Navarralaisen kertomusten sankarittaria, jotka aina ovat rakkaudesta kipeitä, milloin he eivät ole kokonaan hulluja siitä. Tapasin kirjeitä kirjoittavia naisia, jotka järjestivät kohtauksensa kellon mukaan, jotka eivät tainneet mitään niin hyvin kuin peittää alhaisuutensa tekopyhyyden varjoon ja joilla ei ollut muuta silmämäärää kuin antautua ja unohtaa.
Ensi kerran kun astuin pelisaliin, olin kuullut kerrottavan kultakasoista, omaisuuksista, jotka olivat hankitut neljännestunnissa, ja eräästä Henrik IV:nnen aikaisesta hovimiehestä, joka voitti yhdellä kortilla satatuhatta taalaria eli juuri sen minkä hänen pukunsa maksoi. Mutta tulinkin kurjaan pesään, missä työmiehet, joilla ei ollut muuta kuin paita yllään, saattoivat vuokrata frangin hinnasta mustan juhlapuvun, missä poliiseja istui joka ovella, ja missä kurjat raukat panivat peliin leipäpalasen pistoolinkuulaa vastaan.
Kun ensi kerran astuin erääseen niistä enemmän tai vähemmän julkisista huvipaikoista, mitkä ovat avoinna kaikille niille kolmelle kymmenelle tuhannelle naiselle, joilla Parisissa on oikeus myydä itseänsä, olin kuullut kerrottavan eri aikakausien hekumallisista juhlista, kaikista mahdollisista hurjisteluista, Babylonista Roomaan, Priapuksen temppelistä Parc-aux-Cerfs'iin saakka, ja olin aina luullut voivani kirjoittaa tällaisen juhlasalin portille sanan: "Ilo." Ainoa sana, jonka todellisuudessa olen siltä paikalta löytänyt, on: "Prostitutsioni". Sen olen nähnyt kuluttamattomasti piirrettynä, en siihen jaloon metalliin, jolla on auringon väri, mutta siihen joka on kalpein kaikista ja jolle yön kylmä valo näyttää lainanneen säteensä: hopeaan.
Ensi kerran näin kansan koleana aamupäivänä laskiaisen aikaan, kun huviväki palasi Courtille'sta. Edellisestä illasta lähtien oli satanut jäänsekaista räntää, niin että tiet olivat kuin lampia. Vaunut, jotka olivat täynnänsä naamioituja naisia ja miehiä, ajoivat hurjassa sekasorrossa kahden peloittavan ihmisrivin välissä, jotka kulkivat tien syrjässä. Heillä paloi juopuneissa silmissään tiikerin viha. Virstan pituisena jonona ympäröi tämä nuriseva joukko vaunuja väistymättä syrjään, vaikka pyörät melkein koskettivat heidän rintaansa. Seisoin avonaisten vaunujen istuimella; vähän väliä tuli joukosta esiin joku ryysyinen mies, joka ensin kirosi meitä vasten kasvoja ja sitten heitti pilven jauhoja päällemme. Lopulta viskattiin lokaa. Me ajoimme edelleen ja saavuimme viimein Ile d'Amour'in kohdalle ja kauniiseen Romainville-metsään, missä entisaikaan oli puiden varjossa vaihdettu niin paljon helliä suuteloita. Eräs joukostamme putosi vaunujen istuimelta ja oli lyödä itsensä kuoliaaksi tien kivitykseen. Kansa hyökkäsi hänen kimppuunsa ja olisi varmaan tappanut hänet, ellemme olisi juosseet hänen avukseen. Eräs torventoitottaja, joka ratsasti edellämme sai kiven selkäänsä — jauhot olivat loppuneet. En ollut koskaan kuvitellut kansaa sellaiseksi.
Aloin ymmärtää vuosisataa ja nähdä missä ajassa elämme.