III
Desgenais oli koonnut maatilalleen joukon nuoria miehiä. Mitään ei puuttunut hänen talostaan: parhaat viinit, mainio ruokapöytä, tilaisuus peliin, tanssiin ja ratsastukseen — kaikki oli hänen vierailleen tarjolla. Desgenais oli rikas ja eli komeasti. Hän yhdisti vanhan ajan vieraanvaraisuuden uudenaikaisiin seuratapoihin. Hänellä oli hyvin valittu kirjasto ja hänen puheensa oli hienoa ja sivistynyttä. Sanalla sanoen, hän oli arvoitus koko mies.
Olin kaiken aikaa hänen vieraanansa ollessani mitä sietämättömimmällä tuulella, mutta hän kohteli hienotunteisesti mielialaani. Kun en vastannut hänen kysymyksiinsä, lakkasi hän utelemasta. Hänelle oli tärkeää vain että unohtaisin rakastajattareni. Jos vain olin yhtä innokas metsästys- ja pöytätoveri kuin muut, oli hän tyytyväinen.
On olemassa ihmisiä, joilla on niin palava halu auttaa kanssaihmistään, että he katukivellä lyövät kuoliaaksi kärpäsen, jonka he näkevät toisen päälaella. He eivät karta mitään keinoja estääkseen toiselta jotakin onnettomuutta, ja jos he sen voivat tehdä, hykertelevät he tyytyväisinä käsiään, ajattelematta että he mahdollisesti ovat auttaneet toista vain ojasta allikkoon. He tekevät tämän kaiken sulasta ystävyydestä.
On onnetonta, jos kokematon nuoriso muodostaa käsityksensä maailmasta ensimäisten vaikutelmiensa perustalla. Mutta vielä onnettomampia ovat sellaiset ihmiset, jotka aina ovat valmiita sanomaan nuorisolle: "Usko meitä, sinulla on täysi syy luulla pahinta." Olen myöskin kuullut puhuttavan sellaista, jotka eivät usko hyvään eivätkä pahaan, olen kuullut puhuttavan naisista, joilla ei ole sydäntä, mutta jotka joutuvat samanhenkisten miesten kanssa suhteihin. Sellaisia tunteita kutsuvat he hetkellisiksi. He puhuvat niistä kuin kuolleista koneista. He ovat sopineet keskenään määrätystä tavasta lausua määrättyjä sanoja ja vastata niihin, määrätystä tavasta kirjoittaa kirjeitä ja langeta polvilleen. Kaikki on edeltäpäin määrättyä kuin paraadissa; ja näihin sääntöihin ovat sidotut harmaapäiset vanhuksetkin.
Tämä kaikki tuntuu minusta hullunkuriselta. Onnettomuudekseni en ole koskaan voinut sanoa naiselle, jota halveksin, että rakastan häntä, vaikkapa hän pitäisikin sitä yleisenä puheentapana eikä antaisi sen pettää itseään. En ole koskaan notkistanut polviani ilman että sydämeni on ollut mukana. Niin kutsutut keveät naiset ovat olleet minulle kokonaan tuntematon ihmisluokka, ja jos olen joskus joutunut heidän pauloihinsa, on se tapahtunut pelkästä tietämättömyydestä.
Voin ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka tahtovat pitää tunteensa erillään ruumiista, mutta en ymmärrä, miten voi pelata valheellisesti. Ehkä tuntuu kerskailevalta, että sen sanon, mutta en tahdo itseäni kiittää enkä laittaa: enemmän kuin mitään muuta vihaan naisia, jotka nauravat rakkaudelle. Maksakoon he minulle samalla mitalla — me emme kuitenkaan voi koskaan sopia.
He ovat paljon alempana kurtisaaneja. Jälkimäiset voivat valehdella kuten edellisetkin, mutta he voivat rakastaa ja sitä eivät edelliset osaa. Muistan erään naisen, joka rakasti minua ja joka sanoi minua kolme kertaa rikkaammalle miehelle, jonka kanssa hän asui: "Te olette ikävä, menen miehen luo, jota rakastan". Tämä tyttö oli enemmän arvoinen kuin monet niistä, joille ei makseta.
Vietin koko kesän Desgenais'n luona. Siellä kuulin, että entinen rakastajattareni oli lähtenyt Ranskasta. Tämä sanoma herätti minussa kestävän tulisen kaipuun.
Se elämä, jota Desgenais'n luona vietettiin, oli minulle niin uutta ja tuntui minusta alussa niin surulliselta, omituiselta ja tyhjältä, että katselin sitä epäluuloisesti kuin säikkyvä hevonen. Ensimäinen kokemukseni oli seuraava.
Desgenais'lla oli niihin aikoihin hyvin kaunis rakastajatar, joka piti hänestä paljon. Eräänä iltana kävellessäni Desgenais'n kanssa sanoin tälle, että pidin hänen rakastajatartaan erinomaisen kauniina ja kiitin hänen kiintymystään ystävääni. Sanalla sanoen, aloin laulaa tuon naisen ylistystä ja annoin ystäväni tietää, että hänellä mielestäni oli täysi syy tuntea itsensä onnelliseksi.
Hän ei vastannut mitään. Se oli hänen tapaistaan. Hän oli maailman kuivin mies. Mutta yöllä maata pantuani ja oltuani ehkä neljännestunnin vuoteessa, kuulin äkkiä ovelleni koputettavan. Huusin astumaan sisään, arvellen että oven takana oli joku ystävistäni, joka ei ollut saanut unta.
Näin naisen astuvan sisään, kalpeana kuin kuolema, puoli-alastomana,
kukkavihko kädessä. Hän tuli minua kohti ja ojensi minulle kukkansa.
Niihin oli kiinnitetty paperiliuska, josta luin nämä sanat:
"Octave'lle ystävänsä Desgenais, odottaen vastapalvelusta."
Olin tuskin lukenut nuo sanat, kun mieleeni välähti, mitä Desgenais oli niillä tarkoittanut. Ymmärsin, että hän oli tahtonut lähettää rakastajattarensa minulle lahjaksi niiden sanojen johdosta, jotka olin hänelle lausunut. Tunsin hänen luonteensa ja tiesin, ettei tässä ollut kysymys mistään ylenpalttisesta jalomielisyydestä tai kerskailunhalusta. Hän oli tahtonut yksinkertaisesti läksyttää minua. Tämä nainen rakasti häntä; ja nyt tahtoi hän opettaa minua olemaan rakastamatta, otinpa hänet vastaan tai en.
Minussa heräsivät monenlaiset ajatukset. Tyttöparka itki eikä uskaltanut pyyhkiä kyyneleitään pelosta että minä ne huomaisin. En voinut ymmärtää, kuinka Desgenais oli saanut tytön tulemaan. "Neitiseni", sanoin hänelle, "älkää olko suruissanne. Menkää vuoteeseenne älkääkä peljätkö." Tyttö vastasi, että jos hän lähtisi huoneestani ennen kuin huomisaamuna, niin lähettäisi Desgenais hänet takaisin äidin luo Parisiin. Ja äiti oli hyvin köyhä eikä hän uskaltanut palata hänen luokseen. "Hyvä", sanoin, "äitinne on köyhä ja ehkä tekin ja siksi ette ole uskaltanut olla tottelematta Desgenais'n käskyä. Te olette kaunis ja viettelevä, mutta te itkette ja kun kyynelenne eivät koske minua, ei minulla ole muuta sanottavaa kuin: Menkää tiehenne! Pidän huolta siitä, ettei teitä lähetetä Parisiin."
Minulle on ominaista, että mietiskely, joka useimmille on alituinen sielunkyky, on minussa kokonaan tahdostani riippumatonta ja valtaa minut sentähden usein intohimon tulisuudella. Se ottaa aika ajoin minut valtoihinsa, tahtomattani, tietämättäni enkä mahda sille mitään, kun se tulee. Se vie minut minne mielensä tekee.
Kun nainen oli mennyt, nousin istumaan sänkyyn ja sanoin itselleni: "Ystäväni, katsos, mitä Jumala on sinulle lähettänyt. Ehkä Desgenais ei ollutkaan niin väärässä, kun hän, lähettäessään sinulle rakastajattarensa, uskoi sinun tulevan rakastumaan häneen. Näitkö häntä tarkoin? Jalonpaa ja jumalallisempaa olentoa ei nainen ole synnyttänyt. Itse luonto näyttää vaalineen häntä — ja kuitenkaan ei ystävälläsi, joka ajattelee parastasi, ole muuta keinoa kuin työntää sinut noita huulia vasten parantaakseen sinut rakkaudesta.
"Kuinka on tämä mahdollista? Muut kuin sinä olisivat varmaan myöskin ihailleet tuota naista, mutta heillä ei olisi ollut siitä mitään vaaraa. Hän olisi saanut esiintyä heitä kohtaan kuinka viettelevänä tahansa; ainoastaan sinulle olisi siinä piillyt vaara.
"Minkälainen mahtaakaan Desgenais olla — hänelläkin täytyy olla sydän, olkoonpa minkälainen hyvänsä, koska hän elää. Kuinka eroaa se sinun sydämestäsi? Hän on mies, joka ei usko mihinkään, ei pelkää mitään, hänellä ei ole mitään suruja, ehk'ei mitään huoliakaan. Mutta pienikin haava kantapäässä herättäisi varmaan hänessä kauhua, sillä jos hänen ruumiinsa pettäisi, mitä olisi hänellä jälellä. Mutta minkälainen onkaan olento, joka rääkkää sieluaan niinkuin lihankiduttaja ruumistaan? Voiko elää ilman ajatuksia?
"Ajatelkaamme. Mies sulkee käsivarsiinsa maailman kauneimman naisen. Hän on itse nuori ja tulinen ja hän ylistää naisen kauneutta ja tämä vastaa vakuuttamalla rakkauttaan. Samassa joku lyö miestä olalle ja sanoo: 'Naisesi on katunainen.' Hän ei sano muuta — mutta kaikki on lopussa. Jos toinen olisi sanonut: 'Hän on myrkyttäjä', ei mies varmaankaan olisi silti rakastanut naista vähemmän tai suudellut häntä vähemmän tulisesti. Mutta: 'Hän on katunainen' — eikä sen koommin ole enemmän puhetta rakkaudesta kuin Saturnus-tähdestä.
"Mitä on sitten tuossa sanassa? Sillä on tosin määrätty häpeällinen merkityksensä — mutta se on joka tapauksessa vain sana. Voiko tappaa ruumiin pelkällä sanalla?
"Ja jos sinä rakastat juuri tuota ruumista? Joku ojentaa sinulle lasin viiniä ja toinen huudahtaa samassa: 'Älä kajoa siihen, se on ylen halpaa.' Entä jos kuitenkin päihdytät sillä itsesi?
"Mutta Desgenais — hän rakastaa varmaan tuota naista, koska hän ylläpitää häntä. Onko hänellä siis joku erikoinen tapa rakastaa? Varmaankaan ei. Hänen tunteellaan ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa eikä hän tee eroa naisen välillä, joka ansaitsee rakkautta, ja naisen joka ei ansaitse. Hän ei, yksinkertaisesti, rakasta ketään.
"Mutta mistä se johtuu? Onko hän syntynyt sellaisena vai onko hän tullut sellaiseksi? Rakastaminen on yhtä luonnollista kuin juominen ja syöminen. Hän ei ole ihminen — hän on epämuodostuma. Hän panee koko uskonsa tunteettomaan ruumiiseensa. Hän ei tunne muuta kuin rahan ja ruumiin nautinnon vaihtoa. Mikä juhla onkaan hänen elämänsä ja mitä juomia kuohuukaan hänen maljoissaan. Kolmenkymmenen vanhana tuntee hän kuin Mitridates kaikkien käärmeiden myrkyt.
"Sen takana on suuri arvoitus ja sinun täytyy, ystäväni, löytää sen avain. Hekkumasta voi sanoa, että se täyttää meidän elämämme hetkeksi, päiväksi, illaksi, mutta ei enää huomenna, ei iäksi. Ei ole olemassa yhtään kansaa maan pinnalla, joka ei kunnioittaisi naista miehen lohduttajana ja seuralaisena, pyhänä aseena miehen kädessä. Mutta tässä on uskalikko hypännyt sen kuilun yli, jonka Jumala on asettanut ihmisen ja eläimen välille. Uskaltaako tämä mykkä titaani tukahduttaa sielun rakkauden ruumiin suudelmiin ja painaa huulilleen eläimen tunnuksen, ikuisen hiljaisuuden sinetin?
"Yksi on varmaa. Tässä on jotain salaperäistä, jotain niistä hämäristä aarnioista, joissa hävityksen henget kuiskuttavat toisilleen, kun yö laskeutuu yli maan. Tämä mies ei ole sellainen, joksi Jumala on hänet luonut — sanottakoon häntä huonommaksi tai paremmaksi. Hänen sisälmyksensä ovat kuin hedelmättömän naisen tai on luonto jättänyt ne vaillinaisiksi tai kasvaa niissä myrkyllisiä yrttejä.
"Ystäväni, työ ja ponnistukset eivät ole voineet parantaa sinua. Sinun tunnussanasi on ollut: unohtaa ja oppia. Olet lukenut kuolleita kirjoja, mutta olet liian nuori elämään raunioilla. Katso ympärillesi kalpeaan ihmisparveen, missä sfinksin silmät loistavat taivaallisten hieroglyyfien keskellä. Opi ymmärtämään elämän kirjaa! Rohkeutta, koulupoika, heittäydy Styksin virtaan, se tekee sinut haavoittumattomaksi — kantakoon tummat aallot sinut sitten kuolemaan tai Jumalan luo."