I
Isäni asui maaseudulla, jonkun matkan päässä Parisista. Kun tulin perille, tapasin lääkärin ovella. Hän sanoi minulle: "Tulette liian myöhään. Isänne olisi halunnut nähdä teidät ennen kuolemaansa."
Kun astuin sisään, tapasin isäni kuolleena.
"Olkaa hyvä ja pyytäkää kaikkia muita poistumaan ja jättäkää minut yksin isäni kanssa", sanoin lääkärille. "Isälläni oli minulle jotain sanottavaa. Hän on sen minulle sanova."
Palvelijat lähtivät huoneesta. Lähestyin vuodetta ja nostin varovasti liinan, joka peitti kuolleen kasvoja. Mutta kohta kun näin isäni piirteet, heittäysin hänen ylitseen ja menetin tajuni.
Kun tulin taas tuntoihini, kuulin lähelläni kuiskailtavan: "Jos hän sitä vielä pyytää, niin kieltäkää se häneltä millä tekosyyllä hyvänsä." Ymmärsin, että tahdottiin estää minua menemästä kuolleen vuoteen luo, mutta teeskentelin, etten ollut mitään kuullut. Kun nähtiin, että olin levollinen, jätettiin minut yksin. Odotin, kunnes kaikki talossa nukkuivat, ja lähdin taas, kynttilä kädessä, isäni huoneeseen. Tapasin siellä nuoren papin istumassa yksin vuoteen vieressä.
"Sallikaa orvoksi jääneen valvoa viimeisen yön isänsä luona. Sitä ette voine häneltä kieltää. Jääkää viereiseen huoneeseen, otan itse vastuulleni tämän asian."
Pappi meni. Pöydällä loimottava kynttilä valaisi vuodetta. Istuin papin jättämälle paikalle ja paljastin vielä kerran nuo kasvot, joita en enää koskaan olisi näkevä. "Mitä tahdoitte sanoa minulle, isäni? Mikä oli viimeinen ajatuksenne, kun etsitte silmillänne poikanne?"
Isälläni oli ollut tapana pitää päiväkirjaa, johon hän tarkkaan merkitsi kaikki elämyksensä. Näin tämän päiväkirjan avoinna pöydällä. Lähestyin sitä ja lankesin polvilleni sen eteen. Esillä-olevalle sivulle oli kirjoitettu seuraavat sanat: "Hyvästi poikani, minä rakastan sinua ja kuolen."
Ei tullut kyyneltä silmiini eikä noussut nyyhkytystä rinnastani. Kurkkuani kuristi ja suuni oli kuin kiinni lukittu. Mykkänä ja liikkumatta katselin isääni.
Hän tunsi elämäntapani ja oli monta kertaa minua siitä nuhdellut. Melkein aina kun hänet tapasin, puhui hän tulevaisuudestani ja nuoruuteni hurjisteluista. Hänen varoituksensa olivatkin usein pidättäneet minut synnistä ja hänen sanallaan oli sitä suurempi vaikutus, kun hänen oma elämänsä oli ollut esikuvallinen uhrautuvassa itsehillinnässään. Uskoin, että hän oli halunnut nähdä minut vielä kerran kehoittaakseen minua kääntymään hyveen tielle. Mutta kuolema oli tullut liian nopeaan ja kuolinhetkellään oli hän tuntenut että hänellä oli sanottavana minulle vain yksi sana: että hän rakasti minua.