II
Isäni hautaa ympäröi pieni puuaitaus. Vainajan jo varhain lausutun tahdon mukaan oli hän haudattu kylän kirkkomaahan. Sinne vaelsin joka päivä ja kulutin suuren osan ajastani istuen pienellä penkillä isäni haudan vieressä. Muun osan päivästäni vietin yksin isäni talossa. Palvelijoita ei minulla ollut kuin yksi.
Kuinka paljon tuskaa meidän intohimomme voivatkaan meille tuottaa, ei sitä kuitenkaan voi verrata siihen suruun, jonka kuolema aiheuttaa. Ensimäinen tunne, mikä minulla oli seisoessani isäni vuoteen ääressä, oli tunne siitä, että olin mieletön lapsi, joka ei tiennyt mitään eikä tuntenut mitään. Tunsin suorastaan ruumiillista tuskaa ja vääntelin käsiäni kuin oppipoika, jonka on vaikea herätä.
Ensimäisinä kuukausina ei tullut mieleeni ajatusta enemmän menneisyydestäni kuin tulevaisuudestani. Minusta tuntui kuin se mitä ennen olin elänyt olisi ollut jonkun toisen kokemaa, niin kaukana oli nykyinen suruni entisistä mielentiloistani. Olin väsynyt, välinpitämätön kaikesta, ja sisimmässäni nakersi kalvava katkeruus. Istuin päiväkaudet kirja kädessä, mutta en lukenut mitään. En myöskään ajatellut. Kaikki oli sisässäni tyhjyyttä. Isku, jonka olin saanut, oli ollut niin voimakas ja vaikutukseltaan niin kestävä, että se oli minut kokonaan lamauttanut ja tehnyt minut tahdottomaksi.
Palvelijani, nimeltään Larive, oli ollut hyvin kiintynyt isääni. Hän olikin isäni jälkeen ehkä paras ihminen, jonka olen tuntenut. Hänen ei tarvinnut käyttää livree'ta — ja kun hän oli isäni kokoa, sai hän isältäni tämän vanhat puvut. Hän oli saman ikäinen kuin isäni, hänen tukkansa oli samalla tavalla harmahtava ja kahtena kymmenenä palvelusvuotenaan oli hän omistanut jotain isäni käytöstavasta. Kun päivällisen jälkeen kävelin huoneessa edestakaisin, pitkin ja poikin, kuulin hänen tekevän samoin etehisessä, mutta vaikka ovi oli auki, ei hän koskaan tullut sisään. Joskus näimme toisemme itkevän. Niin kuluivat illat toisensa jälkeen ja aurinko oli useimmiten jo aikoja sitten laskenut, ennenkuin pyysin Larivea tuomaan sisään valoa tai hän sitä itse omasta alotteestaan teki.
Kaikki oli talossa entisessä järjestyksessä; tuskin olimme paperipalaa muuttaneet toiseen paikkaan. Isäni suuri nahkapeitteinen tuoli oli edelleen kamiinin edessä. Hänen pöytänsä ja kirjansa olivat koskemattomina. En edes antanut pyyhkiä tomua hänen huoneestaan, koska isäni ei pitänyt siitä että häntä siivouksella häirittiin. Isäni hiljainen, yksinkertainen talo tuskin huomasi mitään muutosta tapahtuneen. Toisinaan tuntui minusta kuitenkin kuin olisivat, istuessani isäni tuolissa, kääriytyneenä isäni työnuttuun seinät katsoneet minuun täynnä sääliä. Oli kuin olisin kuullut heikon kuiskeen: "Mihin on mennyt isäsi? Tiedämme hyvin, että sinä olet hänen poikansa."
Sain Parisista useita kirjeitä ja vastasin niihin kaikkiin, että aioin viettää kesäni maalla, kuten isälläni oli ollut tapana tehdä. Aloin ymmärtää totuuden vanhassa sananparressa, että kaikessa onnettomuudessa on aina jotakin hyvää, ja että suuri suru on sielun lepo. Mitä sanomia Jumalan sanansaattajat meille tuovatkin, havahduttavat ne meidät aina ajattelemaan elämäämme, ja kun niillä on sananvuoro, vaikenee kaikki muu meissä. Ainoastaan ohimenevät surut saavat meidät syyttämään ja soimaamaan taivasta, suuret surut panevat meidät kuuntelemaan.
Aamuisin vietin tuntikausia syventyneenä luonnon katseluun. Ikkunaini edessä oli syvä laakso, jonka keskellä oli kylä kirkontornineen. Kaikki oli siellä alhaalla köyhää ja hiljaista. Kevät kukkineen ja puhkeavine lehvineen ei herättänyt minussa sitä alakuloista mielialaa, jota runoilijat tarkoittavat, kun he sanovat elämän vastakohdissa näkevänsä kuoleman ivan hymyn. Jollei tuo käsitys ole pelkkä sanontatapa, luulen sen voivan syntyä vain heikosti tuntevissa sydämissä. Pelaaja, joka aamuyöstä palaa kotia karvastelevin silmin ja tyhjin käsin, voi tuntea olevansa sotakannalla luonnon kanssa, niinkuin savuavan yölampun liekki; mutta toista kieltä puhuvat puhkeavat lehdet lapselle, joka on menettänyt isänsä. Hänen kyyneleensä ovat sukua kasteelle; ja piilipuun lehdet ovat nekin kyyneliä. Katsellessani taivasta, metsää ja ketoja ymmärsin mitä ihminen on ja mikä häntä voi lohduttaa.
Larive koetti yhtä vähän lohduttaa minua kuin hänen onnistui lohduttaa itseään. Isäni kuollessa oli hän peljännyt, että minä möisin talon ja veisin hänet mukanani Parisiin. En tiedä, tunsiko hän menneisyyttäni, mutta kun tulin taloon, kohteli hän minua epäluulolla ja hänen katseensa tahtoivat ikäänkuin lukea sydämestäni. Eräänä päivänä annoin tuoda Parisista isäni suuren muotokuvan ja ripustin sen ruokasalin seinälle. Kun Larive astui huoneeseen, sattuivat hänen silmänsä siihen. Hän jäi hetkeksi päättämättömänä seisomaan paikoilleen ja hänen katseensa suuntautuivat vuoroin kuvaan, vuoroin minuun. Hänen silmänsä loistivat samalla kertaa ilosta ja surusta. Hänen katseensa näytti sanovan: "Jumalan kiitos! Saamme siis jäädä tänne suremaan rauhassa." Ojensin hänelle käteni ja hän suuteli sitä itkien.
Hän hoivasi minun suruani ikäänkuin se olisi ollut hänen oman surunsa herra. Kun aamuisin tulin isäni haudalle, tapasin hänet siellä kastelemassa kukkia. Kun hän näki minut, poistui hän ja palasi kotia. Hän seurasi minua kaikilla kävelyretkilläni. Kun lähdin ratsastamaan, seurasi hän, kielloistani huolimatta, jalan perässä. Kun silmäilin taakseni, näin hänen tulevan noin sadan askeleen päässä, keppi kourassa ja pyyhkien hikeä otsaltaan. Ostin hänelle eräältä seudun talonpojalta hevosen, niin että hän senjälkeen saattoi ratsain seurata minua retkilläni.
Kylässä asui muutamia isäni tuttavia, jotka silloin tällöin tulivat minua tervehtimään. En ottanut kuitenkaan heitä vastaan. En voinut nähdä vieraita ihmisiä. Jonkun ajan kuluttua sain yksinäisyydessäni halun tarkastaa isäni papereja. Larive kantoi ne eteeni hartaalla kunnioituksella ja levitti ne pöydälle vapisevin käsin.
Jo ensimäiset sivut, joita luin, vaikuttivat minuun virkistävästi kuin raikas tuuli, joka liikuttelee lammikon ummehtuneita vesiä. Isäni suloinen sielunrauha tulvi tuoksuen vastaani tomuisilta paperilehdiltä. Koko hänen elämänsä levittäytyi eteeni; saatoin päivä päivältä seurata hänen jalon sydämensä lyöntejä. Vaivuin suloiseen ja syvään uinailuun, ja huolimatta sielun ankaruudesta, joka oli noille isäni kirjoittamille lehdille ominainen, löysin niistä sanomattoman rakastettavuuden. Hyvyyden yksinkertainen kukka tuoksui niiltä vastaani. Lukiessani sekaantui muisto isäni kuolemasta hänen elämänsä tarinaan, ja syvällä surulla seurasin sen kirkkaan puron kulkua, jonka olin nähnyt syöksyvän ikuisuuden valtamereen.
"Mikä oikeudentuntoinen mies, ritari peloton ja nuhteeton!" huudahdin itsekseni. "Mikä ajatuksen puhtaus, mikä uskollisuus ystäviä, mikä hellyys äitiäni kohtaan, mikä luonnonihailu ja mikä ylevä luottamus jumalaan! Isäni, sinun mieleesi ei mahtunut yhtään epäpuhdasta ajatusta, sinun sydämesi oli raikas kuin vuoriston vastalangennut lumi, kuin sinun valkeat hapsesi. Oi isäni, ne ovat nuoremmat kuin minun nuoret suortuvani. Jospa voisinkin elää ja kuolla sinun laillasi. Tahdon istuttaa siihen multaan, missä sinä lepäät, uuden elämäni taimen, tahdon kostuttaa sitä kyyneleilläni, ja orpojen Jumala on salliva sen juurtua ja kukoistaa lapsen tuskan vaalimana hänen isänsä muistoksi."
Kun olin lukenut nämä minulle rakkaat paperit, panin ne huolellisesti järjestykseen. Päätin alkaa itse pitää päiväkirjaa. Annoin sitoa itselleni kirjan aivan samankaltaisen kuin isäni ja päätin järjestää elämäntapani isäni esikuvan mukaan. Joka kerta kun kello löi, kysyin itseltäni kyyneleet silmissä, mitä mahtoi isäni tehdä tähän aikaan, ja niin noudatin tarkoin hänen päiväkirjansa tiedonantoja, olipa että siinä mainittiin lukutunnista, kävelyretkestä tai levosta. Sillä tavalla totuin levolliseen ja säännölliseen elämään, joka puolestaan teki sanomattoman hyvää sydämelleni. Ja illoin menin vuoteeseen omituinen hyväntunne ruumiissani, jota suruni vielä lisäsi. Isäni harrasti paitsi kävelyjä ja lukemista myöskin puutarhanhoitoa, niin että hänen päivänsä oli tasan jaettu henkisen ja ruumiillisen askartelun välillä. Myöskin hänen hyväntekeväisyyttänsä jatkoin auttamalla köyhiä niinkuin hän olisi tehnyt. Etsin itse retkilläni apuatarvitsevat eikä niistä ollut puutetta. Pian tunsivat minut kaikki seudun köyhät. Kun sydän on hyvä — sanon sen ilman epäilystä — on surukin terveellinen. Ensi kertaa elämässäni olin onnellinen. Jumala siunasi kyyneleeni ja suru vei minut hyveen tielle.