I
Nyt on minun kerrottava, kuinka minun rakkauteni kävi ja mikä muutos minussa tapahtui. Minkä tähden sen teen? Ainoastaan kertoakseni totuuden.
Kaksi päivää, en enempää enkä vähempää, olin ollut rouva Piersonin rakastaja. Nousin kylvystä yhdentoista aikaan illalla ja lähdin kylätietä pitkin hänen luokseen. Tunsin sellaista ruumiillista hyvinvointia ja sisäistä tyytyväisyyttä, että hypähtelin ilosta kulkiessani ja ojensin käteni taivasta kohden. Tapasin hänet seisomassa portailla käsipuuhun nojaten. Hänen vieressään lattialla seisoi kynttilä. Hän odotti minua ja niin pian kuin hän sai nähdä minut, juoksi hän vastaani. Pian olimme hänen huoneessaan lukkojen takana.
Hän näytti minulle tukkalaitettaan, jonka hän oli muuttanut, koska en ollut pitänyt entisestä. Koko päivän oli hän koettanut solmia tukkansa juuri sillä tavalla, jonka luuli minua miellyttävän. Sitten näytti hän, että hän oli ottanut alkoovista suuren mustakehyksisen taulun, joka minusta oli tuntunut synkältä, ja sirottanut kukkia joka taholle. Hän kertoi minulle kaikki mitä hän oli tehnyt tutustumisemme jälkeen, kuinka hän oli nähnyt minun kärsivän, kuinka hän oli itse kärsinyt, kuinka hän oli tuhansia kertoja tuntenut halua lähteä koko seudulta ja paeta rakkauttaan ja kuinka hän oli koettanut olla varuillaan minuun nähden. Hän oli kysynyt neuvoa tädiltään, Mercansonilta ja kyläpapilta, hän oli luvannut itselleen, että hän mieluummin kuolisi kuin antautuisi. Kaikki oli rauennut tyhjiin yhdestä sanastani, yhdestä katseestani, yhdestä suudelmastani. Hän tahtoi että ottaisin kaikki mikä hänen huoneessaan oli minua miellyttänyt niiden lukuisten pikkuesineiden joukossa, jotka peittivät hänen pöytänsä, ja vielä tänä iltana panisin ne oman huoneeni kamiinille. Hän tahtoi, että minä määräisin mitä hänen oli tekeminen päivät päästään, aamuin ja illoin, joka hetki, jottei hänen tarvinnut siitä itse huolehtia. Maailman juorut ja puheet eivät häntä liikuttaneet; jos hän oli ollut niistä valittavinaan, oli se tapahtunut tarkoituksessa pysyttää minut loitompana, mutta nyt tahtoi hän olla onnellinen ja sulkea molemmat korvansa. Hän oli juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta eikä hän sentähden voinut enää pitkää aikaa omistaa rakkauttani. "Ja sinä itse, rakastatko sinä minua kauankin? Onko niissä perää niissä kauniissa sanoissa, joilla sinä panit pääni pyörälle?" Ja sitten seurasi joukko helliä nuhteluja siitä että olin tullut niin myöhään ja että olin turhamainen, että olin käyttänyt kylpyyni liian paljon hajuvettä tai liian vähän tai jotain lajia, josta hän ei pitänyt. Hän oli ottanut tohvelit jalkaansa, sanoi hän, jotta saisin nähdä hänen paljaat jalkansa, jotka olivat yhtä valkeat kuin hänen kätensä. Mutta muuten valitti hän ettei hän ollut kaunis, hän olisi tahtonut olla sata kertaa kauniimpi; kun hän oli viisitoista vuotias, oli hän ollut kaunis. Hän kulki edes takaisin, aivan hulluna rakkaudesta, ilosta hehkuen. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa antautuakseen minulle uudelleen ruumiineen, sieluineen, kaikkineen, mitä hänellä oli.
Makasin pitkälläni sohvalla. Joka sanasta, jonka hän puhui, tunsin yhden onnettoman hetken lohkeavan menneestä elämästäni. Näin rakkauden tähden nousevan elämäni yli ja minusta tuntui kuin olisin ollut puu täynnä mahlaa joka pudistaa tuulessa kuivat lehtensä pukeutuakseen uuteen asuun.
Hän istuutui pianon ääreen ja sanoi soittavansa minulle aarian Stradellasta. Pidän erikoisesti hengellisestä musiikista, ja tuo kappale, jonka hän oli kerran laulanut minulle, oli mielestäni hyvin kaunis.
"Ah", sanoi hän lopetettuaan, "sinä olet antanut pettää itseäsi, aaria on minun tekemäni."
"Sinun?"
"Niin. Kerroin sen olevan Stradellasta, kuullakseni mitä siitä pitäisit. Minulla ei koskaan ole tapana soittaa omia kappaleitani, mutta tahdoin kerran koettaa, ja sinä näet, että olen onnistunut, koska olet antanut pettää itseäsi."
Kuinka me miehet olemme omituisia! Mitä viattomampaa saattoi ajatella kuin tuo hänen pieni kepposensa. Pieni lapsi olisi voinut sen keksiä hämmästyttääkseen opettajaansa. Hän nauroi sydämensä pohjasta, kun hän kertoi minulle asiasta, mutta minusta tuntui kuin olisin saanut vettä niskaani ja minun kasvojenilmeeni muuttui kokonaan.
"Mikä sinun on?" kysyi hän. "Mikä sinua vaivaa?"
"Ei mikään. Soita minulle vielä kerran tuo aaria."
Sillä aikaa kuin hän soitti, kuljin edes takaisin huoneessa. Pyyhin otsaani kädelläni ikäänkuin karkoittaakseni ikävän ajatuksen, poljin jalkaa ja kohotin olkapäitä omalle hulluudelleni. Lopulta istuuduin lattialle pudonneelle tyynylle. Hän tuli luokseni. Kuta enemmän koetin vastustaa synkkää mielialaani, sitä pimeämmäksi kävi sisässäni.
"Voitko todella valehdella niin hyvin?" sanoin hänelle. "Tuo aaria on siis sinulta — sinun on niin helppo valehdella."
Hän katsoi minuun hämmästyneenä. "Mitä sinä tarkoitat?" kysyi hän. Syvä levottomuus kuvastui hänen piirteissään. Varmaankaan ei hän voinut pitää minua kyllin hulluna todella moittiakseni niin viatonta leikkiä, mutta hän näki, että olin tullut alakuloiseksi, ja mitä pienempi siihen oli syy, sitä enemmän se häntä huolestutti. Hän näytti hetken ajan uskovan, että minä puolestani laskin leikkiä, mutta kun hän näki minun käyvän yhä kalpeammaksi ja olevan valmis pyörtymään, istui hän kuin kivettynyt, etukumarassa, huulet avoinna. "Jumala taivaassa!" huudahti hän. "Onko tämä mahdollista?"
Sinä hymyilet varmaan, lukijani, mutta minä vapisen vielä kirjoittaessani näitä rivejä. Onnettomuuksilla on samoinkuin taudeilla merkkinsä; ja aavalla merellä ei mikään ole pelottavampaa kuin pieni musta pilkku taivaanrannassa.
Kun päivä alkoi nousta, veti Brigitte esiin pienen valkean puisen pöydän keskelle huonetta ja katti sen illallista tai oikeammin aamiaista varten, sillä linnut lauloivat jo ja mehiläiset surisivat ikkunan alla. Hän oli itse valmistanut koko aterian enkä minä juonut pisaraakaan, ennen kuin hän ensin oli vienyt maljani huulilleen. Sinertävä valo, joka tunkeutui huoneeseen kirjavien uudinten läpi, loisti hänen kauniilla kasvoillaan ja suurissa, hiukan väsyneissä silmissään. Hän tuntui uniselta ja antoi, minua suudellessaan, päänsä vaipua olkaani vasten, kuiskaten korvaani tuhansia rakkauden sanoja.
En voinut vastustaa tätä suloista antautumusta ja sydämeni aukeni uudelleen ilolle. Luulin olevani täydellisesti vapaa siitä pahasta unesta, jota juurikaan olin nähnyt ja pyysin häntä antamaan anteeksi hulluuteni, jota en itsekään voinut selittää. "Rakkaani", sanoin hänelle sydämeni pohjasta, "olen pahoillani että olen syyttä moittinut sinua viattomasta leikistä, mutta jos sinä rakastat minua, niin älä koskaan valehtele minulle, älä pienimmissäkään seikoissa. Valhe on minulle kauhistus, en voi sitä sietää."
Hän paneutui levolle. Kello oli kolme aamulla ja sanoin, että tahdoin jäädä hänen luokseen, kunnes hän oli nukkunut. Näin hänen kauniiden silmiensä sulkeutuvan, kuulin hänen hymyillen toistelevan jotakin unessaan, kun kumarruin hänen päänalaisensa yli ja painoin hänen huulilleen lähtösuudelman. Viimein lähdin levollisena ja kevein mielin, luvaten itselleni, että nauttisin onnestani antamatta tästälähin minkään itseäni häiritä.
Mutta jo seuraavana päivänä sattui, että Brigitte sanoi minulle: "Minulla on suuri kirja, johon kirjoitan kaikki ajatukseni; tahdon näyttää sinulle sen, että saat nähdä mitä olen sinusta ajatellut ensi kohtaamisestamme lähtien."
Luimme yhdessä sen mikä koski minua ja lisäsimme lukemaamme satoja hulluja päähänpistoja. Sen jälkeen aloin välinpitämättömästi selailla kirjaa. Äkkiä sattui silmiini suurilla kirjaimilla piirretty lause. Luin muutamia sanoja, jotka tuntuivat jotenkin merkityksettömiltä ja aioin jatkaa, kun Brigitte keskeytti minut, sanoen: "Älä lue sitä."
Heitin kirjan lähellä olevalle tuolille. "Se on totta", sanoin, "en tiennyt mitä tein."
"Otatko taas tämänkin vakavasti?" sanoi hän nauraen, nähdessään alakuloisuuteni. "Ota tämä kirja, minä tahdon, että luet sen."
"Älkäämme puhuko siitä. Mitä voisinkaan siitä löytää, joka minua koskisi. Sinun salaisuutesi kuuluvat sinulle itsellesi, rakkaani."
Kirja jäi tuolille, mutta minun oli vaikea saada silmiäni siitä. Olin äkkiä kuulevinani äänen korvissani ja näkevinäni edessäni Desgenais'n kuivat kasvot jäisine hymyineen. "Mitä on Desgenais'lla täällä tekemistä", kysyin itseltäni, ikäänkuin todella olisin hänet nähnyt. Hän oli ollut edessäni sellaisena kuin hänen muistan olleen eräänä iltana luonani, istuen lamppuni ääressä ja saarnaten terävällä äänellä elostelija-moraaliaan.
Silmäni lepäsivät yhä kirjalla, ja muistiini kohosi epäselvänä joitakin kerran kuultuja ja sittemmin unohtuneita sanoja, jotka olivat ahdistaneet sydäntäni. Epäilyksen henki häälyi pääni päällä, se vuodatti vereeni pisaran myrkkyään. Sen höyryt nousivat aivoihini ja minä horjahdin kuin alkavassa juopumuksessa. Mikä oli se salaisuus, jonka Brigitte minulta kätki. Tiesin hyvin, että olisin voinut kumartua, ottaa kirjan käteeni ja aukaista sen — mutta mistä kohdasta, kuinka löytäisin sen sivun, jonka sattuma oli minulle paljastanut?
Ylpeyteni ei sitäpaitsi sallinut, että olisin tarttunut kirjaan — niin, oliko se todella ylpeyteni? "Jumalani", sanoin ahdistavan tuskan vallassa, "onko ihmisen menneisyys siis haamu, joka voi nousta haudastaan? Minä onneton, enkö siis voi rakastaa?"
Kaikki halveksivat ajatukseni naisista, kaikki ivalliset ja pisteliäät lauseet, joita olin naisista käyttänyt kuin ulkoläksynä hurjistelujeni aikana, tulivat mieleeni. Ja omituista! Ennen en niitä itse todella uskonut, nyt tuntui minusta, että ne olivat tosia tai ainakin olivat olleet sitä.
Olin tuntenut rouva Piersonin neljä kuukautta, mutta en tiennyt mitään hänen menneisyydestään enkä siitä liioin häneltä kysynyt. Olin antautunut rajattomalla luottamuksella rakkauteeni. Minusta oli hauskaa olla sekä muilta että häneltä itseltään utelematta hänestä. Muutoin ovat epäluulo ja mustasukkaisuus niin vieraita luonteelleni, että olin itse hämmästyneempi kuin Brigitte huomatessani näitä tunteita itsessäni. En koskaan, en rakkausseikkailuissani enkä jokapäiväisessä elämässä ollut epäluuloinen, vaan päinvastoin luottavainen ja herkkäuskoinen. Minun täytyi omin silmin nähdä rakastajattareni petollisuuden voidakseni sitä uskoa. Itse Desgenais ei voinut olla siveyssaarnoissaan pilkkaamatta sitä helppoutta, jolla annoin itseäni pettää. Koko mennyt elämäni oli todistus siitä että olin pikemmin herkkäuskoinen kuin epäluuloinen. Kun sentähden tämän kirjan näkeminen teki minuun niin syväin vaikutuksen, oli kuin olisin itsessäni tavannut uuden, tuntemattoman olennon; järkeni nousi tunteitani vastaan, mutta en uskaltanut kysyä, mihin tämä kaikki minut johtaisi.
Mutta kärsimykset, jotka olin kestänyt, uskottomuudet, joiden todistajana olin ollut, pelottava väkivalta, jonka olin itselleni tehnyt, ystävieni keskustelut, turmeltunut seurapiiri, jossa olin elänyt, surulliset tosiasiat, jotka olin nähnyt tai ymmärtänyt ja aavistanut niitä tuntematta, elostelu, rakkauden halveksunta, väärinkäyttö — kaikki tuo oli vielä tietämättäni sydämessäni; ja juuri kun luulin olevani syntynyt uuteen toivoon ja elämään, hyökkäsivät kaikki nukkuneet hornanhenget kurkkuuni ja huusivat minulle, että he vielä elivät.
Kumarruin ja avasin kirjan, mutta suljin sen taas kohta ja heitin sen pöydälle. Brigitte katsoi minuun; hänen kauniissa silmissään ei ollut loukattua ylpeyttä eikä suuttumusta, ainoastaan osaaottavaa levottomuutta, kuin jos olisin ollut sairas.
"Uskotko sinä, että minulla on salaisuuksia?" kysyi hän minua suudellen.
"En", vastasin minä, "en usko mitään, paitsi että sinä olet kaunis ja että tahdon kuolla sinua rakastaen."
Kun olin tullut kotia ja söin päivällistäni, kysyin Larivelta: "Kuka hän oikeastaan on tuo rouva Pierson?"
Hän kääntyi hämmästyneenä. "Sinä olet asunut näillä seuduilla useampia vuosia, sinun täytyy tuntea hänet paremmin kuin minä", jatkoin puhettani. "Mitä sanotaan hänestä kylällä? Minkälaista elämää hän vietti, ennen kuin tulin hänet tuntemaan? Keiden kanssa hän seurusteli?"
"Ah, herra, en ole koskaan hänen nähnyt tekevän muuta kuin mitä hän tekee joka päivä, se on, kävelevän laaksossa, pelaavan korttia tätinsä kanssa ja harjoittavan armeliaisuutta köyhien kesken. Talonpojat kutsuvat häntä Ruusu-Birgittaksi, enkä ole koskaan kuullut kenenkään sanovan pahaa sanaa hänestä, paitsi että hän juoksee ulkona yksin myöhään ja varhain, mutta sehän tapahtuu niin kiitettävässä tarkoituksessa. Hän on koko kylän kaitselmus. Mitä tulee väkeen, jonka kanssa hän seurustelee, niin en tiedä muita kuin kirkkoherran ja herra de Dalens'in loma-aikoina."
"Kuka on herra de Dalens?"
"Hän on linnanomistaja tuolla puolen vuoren. Hän tulee tänne ainoastaan metsästämään."
"Onko hän nuori?"
"Kyllä, herra."
"Onko hän sukua rouva Piersonille?"
"Ei; hän oli rouvan miesvainajan ystävä."
"Onko siitä pitkä aika kuin hänen miehensä kuoli?"
"Viisi vuotta kaikkien pyhien päivänä. Se oli kelpo mies."
"Ja sanotaanko tuosta herra de Dalens'ista, että hän kosii rouva
Piersonia?"
"Leskeä? Hm, totta puhuen…" (hän keskeytti puheensa, tullen hämilleen).
"Puhu."
"Toiset väittävät niin, toiset näin… Minä en tiedä mitään, en ole mitään nähnyt."
"Mutta sinähän sanoit juuri, ettei hänestä puhuta mitään pahaa kylällä."
"Minulle ei olekaan, muutoin, mitään puhuttu, ja minä luulin, että herra tietäisi."
"No, sanotaanko, että herra de Dalens kosiskelee häntä vai eikö."
"Sanotaan, ainakin luulen niin."
Nousin pöydästä ja menin kylätielle kävelemään. Tapasin tiellä Mercansonin. Odotin, että hän välttäisi minua, mutta hän teki aivan päinvastoin.
"Hyvä herra, te annoitte eräänä päivänä", sanoi hän minulle, "todistuksia luonteenne tulisuudesta, joita ei minun ammattiini kuuluva mies pane muistiinsa. Tahdon täten tulkita teille mielipahaani", lisäsi hän iloiseen tapaansa, "siitä että olen joutunut teidän tiellenne kenties hiukan sopimattomine asioineni."
Vastasin hänelle kohteliaasti, luullen että hän sen jälkeen jättäisi minut rauhaan; mutta sensijaan alkoikin hän kulkea rinnallani.
"Dalens, Dalens", toistelin hampaideni välitse, "kuka on antava minulle tietoja tuosta Dalens'ista?" Larive ei ollut kertonut muuta kuin mitä palvelija voi kertoa. Ja keneltä oli hän saanut tietonsa? Joltakin palvelijattarelta tai talonpojalta. Kaipasin todistajaa, joka oli tavannut Dalens'in rouva Piersonin luona ja joka tiesi, miten hän talossa seurusteli. En saanut Dalens'ia mielestäni ja kun en voinut puhua muustakaan, niin aloin kohta keskustella hänestä Mercansonin kanssa.
En ollut koskaan saanut täyttä selvää siitä, oliko Mercanson häijy, yksinkertainen vai viekas. Varmaa vain oli, että hän vihasi minua ja että hän kohteli minua niin ilkeämielisesti kuin mahdollista. Rouva Pierson, joka oli, ja syyllä, sangen ystävällisessä suhteessa kirkkoherraan, oli melkein tahtomattaan tullut osottaneeksi myötätuntoaan myöskin hänen sisarenpojalleen. Mercanson oli sen johdosta ylpeä ja siis myöskin mustasukkainen. Rakkaus ei ole ainoa tunne, joka synnyttää mustasukkaisuutta; pieni suosionosotus, hyväntahtoinen sana, kauniin suun hymy voivat herättää aivan raivoisia mustasukkaisuuden tunteita.
Mercanson näytti, samoinkuin Larive, alussa suuresti hämmästyneeltä niiden kysymysten johdosta, joita hänelle tein. Itsekin olin niiden johdosta hämmästynyt — sillä kukapa voi sanoa tuntevansa itsensä.
Papin ensi vastauksista huomasin, että hän hyvin ymmärsi, mitä tahdoin tietää ja oli päättänyt olla antamatta minulle toivomiani tietoja.
"Mistä johtuu, että te, joka tunnette rouva Piersonin jo pitemmän aikaa ja joka, ainakin mikäli uskon, olette hyvin läheisessä suhteessa häneen, ette ole tavannut herra de Dalens'ia hänen luonaan? Mutta teillä on varmaankin syynne, joita en tahdo udella, juuri tänään hänestä saada tietoja. Omasta puolestani voin vain sanoa, että hän on erinomainen mies, jalomielinen ja hyväätekeväinen, rouva Piersonin läheinen ystävä, kuten tekin, innokas metsästäjä ja rakastettava, vieraanvarainen isäntä. Hänen oli tapana, kuten teidänkin, soittaa rouva Piersonin luona. Hyväntekeväiset harrastuksensa suoritti hän täsmällisesti; ja ollessaan täällä, oli hänen tapana, samoinkuin teidänkin, saattaa rouva Piersonia hänen retkillään. Hänen sukunsa on Parisissa yleisesti arvossa pidetty. Tapasin hänet melkein aina rouva Piersonin luona. Hänen moraaliaan pidetään mallikelpoisena. Luonnollisesti tarkoitan, että heidän välinsä ovat olleet kunnialliset ja arvokkaat, kuten sopii heidän asemassaan oleville henkilöille. Luulen, että hän tuli tänne vain metsästämään. Hän oli rouva Piersonin miehen ystävä ja, mikäli tiedetään, hyvin rikas ja antelias; mutta muuten en hänestä tiedä muuta paitsi kulkupuheen kautta…"
Tällaisilla välttelevillä lauseilla iski pyövelini minua kerran toisensa jälkeen. Katsoin häneen, häpeissäni siitä, että kuuntelin hänen sanojaan, uskaltamatta kysyä enempää tai keskeyttää hänen sanatulvaansa. Hän jatkoi yhä puhettaan, työntäen käyrän tikarinsa suoraan sydämeeni; kun hän oli sen tehnyt, lähti hän tiehensä, ilman että saatoin häntä pidättää. Ja kuitenkaan ei hän oikeastaan ollut sanonut mitään.
Jatkoin yksin kävelyäni, yö läheni. En tiedä, tunsinko enemmän raivoa vai surua. Se sokea luottamus, jolla olin antautunut rakkaudelleni Brigitteen, oli ollut minusta niin suloinen ja niin luonnollinen, etten voinut uskoa, että sellainen onni voisi pettää. Se välitön ja vastustamaton tunne, joka oli johtanut minut hänen luokseen, tuntui minusta olevan todistus siitä, että hän oli rakkauteni arvoinen. Olisiko ollut mahdollista, että kuluneet neljä onnellista kuukautta olisivat olleet vain unta?
"Mutta kaiken kaikkiaan", sanoin äkkiä itselleni, "hän antautui jotenkin nopeasti. Eikö hän ollutkin teeskennellyt pakoaikeissaan, jotka yhdestä sanasta raukesivat mitättömiin? Olenkohan todella joutunut suhteisiin naisen kanssa, jonkalaisia tapaa joka suunnalla? He menettelevät kaikki samalla tavalla: he pakenevat, jotta heitä ajettaisiin takaa. Naarashirvetkin tekevät siten, se on yleinen luonnon vaisto. Eikö hän omasta tahdostaan tunnustanut minulle rakkauttaan samalla hetkellä kun jo luulin, ettei hän koskaan olisi omani? Eikö hän ensi päivästä, jolloin tapasimme, nojautunut käsivarteeni sellaisella huolettomuudella, jonka olisi pitänyt herättää minussa epäluuloja hänen suhteensa? Jos tuo Dalens on ollut hänen rakastajansa, on hän luultavasti sitä vieläkin; on olemassa tuollaisia suhteita, joilla ei ole alkua eikä loppua; kun jälleen tavataan, uudistuu suhde, kun erotaan, unohdetaan molemmin puolin. Jos tuo mies tulee tänne ennen kesän loppua, ottaa hän hänet arvatenkin vastaan rikkomatta suhdettaan minuun. Mitähän mahtaa sitten hänen tätinsä olla, joka elää hyväntekeväisyyden varjon alla välittämättä mitään juoruista? Kunhan eivät nuo molemmat naiset olisi seikkailijattaria, jotka hetkeksi häikäisevät kunnollisuudellaan ja hyväntekeväisyydellään, mutta pian paljastuvat oikeassa karvassaan? Oli kuinka hyvänsä, nähtävästi olen sokeasti joutunut keveään lemmenseikkailuun, jota pidin romaanina. Mutta mitä tehdä? En näe ketään muuta kuin papin, joka ei tahdo puhua selvästi, ja hänen enonsa, joka varmaan sanoisi vielä vähemmän. Jumalani, kuka pelastaa minut! Kuinka saan tietää totuuden?"
Niin puhui mustasukkaisuus; niin aloin, unohtaen kaikki kyyneleeni ja kärsimykseni, jo kahden päivän perästä kiusata itseäni sillä, että Brigitte oli antautunut minulle. Kuten kaikki, jotka elävät epätietoisuudessa, otin tunteet ja mielialat täysistä tosiasioista, alkaen perinjuurin eritellä sitä, jota rakastin.
Syventyneenä ajatuksiini lähenin hitain askelin Brigitten asuntoa.
Veräjä oli avoinna ja kun kuljin pihan halki, näin valoa keittiössä.
Mieleeni juolahti kysyä palvelijattarelta. Käännyin sentähden sille
suunnalle, sormeillen muutamia hopeakolikoita taskussani.
Inhon tunne sai minut pysähtymään puolitiehen. Palvelijatar oli vanha ryppyinen nainen, joka kulki aina kumarassa, kuten niiden on tapana, jotka ovat paljon työskennelleet pelloilla. Tapasin hänet helistelemässä astioita epäsiistissä kaukalossa. Toisessa kädessään piti hän pahaista vahakynttilää; hänen ympärillään oli kattiloita ja lautasia ruuanjätteineen, joita kulkurikoira tarkasteli häpeissään kuten minäkin. Kuuma ja epämiellyttävä haju lähti kosteista seinistä. Kun eukko näki minut, hymyili hän tuttavallisesti: hän oli nähnyt minun aamusella hiipivän hänen emäntänsä huoneesta. Värisin inhosta itseäni kohtaan ja sitä epäjaloa aikomusta kohtaan, joka oli vienyt minut tälle epäsiistille paikalle. Pakenin eukkoa ikäänkuin hän olisi ollut ruumiillistunut mustasukkaisuuteni ja ikäänkuin olisin tuntenut pesuastioiden hajun nousevan omasta sydämestäni.
Brigitte oli ikkunassa ja kasteli rakkaita kukkasiaan. Hänen vieressään sohvalla, kokonaan tyynyihin hautautuneena, istui naapurin pieni poika, pitäen häntä käsivarresta kiinni ja jokeltaen hänelle pitkiä tarinoita käsittämättömällä lapsenkielellään. Istuuduin hänen viereensä ja suutelin lapsen pyöreitä poskia, ikäänkuin hankkiakseni sydämelleni hiukkasen viattomuutta. Brigitte loi minuun pelokkaan katseen; hän huomasi silmistäni, että hänen kuvansa oli niissä jo hämärtynyt. Minä puolestani vältin katsomasta häntä silmiin. Kuta enemmän ihailin hänen kauneuttaan ja hänen viatonta ulkomuotoaan, sitä varmemmaksi tuli vakaumukseni, että jollei tuo nainen ollut enkeli, oli hän uskottomuudessaan hirviö. Koetin muistella kaikkea, mitä Mercanson oli puhunut, ja minä vertailin niin sanoakseni tuon miehen salaviittauksia rakastajattareni käytökseen ja hänen suloisiin kasvonpiirteihinsä. "Hän on hyvin kaunis", sanoin itselleni, "ja hyvin vaarallinen, jos hän osaa pettää. Mutta minä otan hänestä selvän ja hän saa oppia tuntemaan, kuka minä olen."
"Rakkaani", sanoin pitkän vaitiolon jälkeen, "olen juuri antanut eräälle ystävälleni hänen pyynnöstään neuvon. Hän on jotenkin yksinkertainen nuori mies; hän kirjoittaa minulle huomanneensa, että nainen, joka on antautunut hänelle, pitää yht'aikaa toista rakastajaa. Hän kysyi minulta neuvoa, mitä tehdä."
"Mitä olet vastannut hänelle?"
"Olen vastannut kahdella kysymyksellä; Onko nainen kaunis? ja rakastatteko häntä? Jos rakastatte häntä, niin unohtakaa hänet; jos hän on kaunis ettekä rakasta häntä, niin pitäkää hänet huvinne vuoksi. Teillä on kyllä aikaa jättää hänet, jos olette vain kiintynyt hänen kauneuteensa, ja siinä suhteessa voi hän olla yhtä hyvä kuin joku toinenkin."
Kuullessaan minun puhuvan tällä tavalla, päästi Brigitte lapsen käden ja meni istuutumaan huoneen äärimmäiseen nurkkaan. Huoneessa ei ollut valkeaa. Kuu, joka valaisi sitä paikkaa, missä hän juuri oli istunut, heitti syvän varjon sohvalle, jonne hän oli vetäytynyt. Sanat, jotka olin lausunut, olivat niin kovat ja julmat, että ne kiusasivat minua itseäni ja sydämeni täyttyi katkeruudella. Lapsi huusi levottomana Brigitteä ja kävi vakavaksi katsoessaan meihin. Poikasen iloiset huudahdukset ja jokeltelut heikkenivät vähitellen, kunnes hän nukahti. Niin istuimme kaikki kolme ääneti, ja pilvi kulki kuun ohi.
Palvelustyttö tuli noutamaan lasta, ja sisään kannettiin tulta. Nousin paikoiltani ja Brigitte teki samoin, mutta hän vei molemmat kätensä sydämelleen ja putosi maahan vuoteensa viereen.
Kauhistuneena hyökkäsin hänen luokseen; hän ei ollut menettänyt tajuntaansa ja hän pyysi, etten kutsuisi ketään. Hän kertoi, että hänellä nuoruudestaan lähtien oli ollut sydämenkouristuskohtauksia, mutta etteivät ne merkinneet mitään ja ettei niitä vastaan ollut olemassa mitään keinoa. Olin polvillani hänen vieressään, hän ojensi hiljaa käsivartensa minua kohti. Tartuin hänen päähänsä ja painoin sen olkaani vasten. "Ah, ystäväni", sanoi hän, "surkuttelen sinua."
"Kuule minua", kuiskasin hänen korvaansa, "olen mieletön, mutta en voi mitään pitää sydämessäni. Kuka on tuo herra Dalens, joka asuu vuoristossa ja joka toisinaan tulee sinua tapaamaan?"
Hän näytti hämmästyneeltä kuullessaan minun lausuvan tuon nimen.
"Dalens", sanoi hän, "on mieheni ystävä." Hän katsoi minuun ikäänkuin lisätäkseen: mistä tämä kysymys? Minusta tuntui kuin hänen kasvonsa olisivat pimenneet. Purin huuleeni. "Jos hänellä on ollut aikomus minua pettää, tein tyhmästi puhuessani asiasta."
Brigitte nousi vaivaloisesti, tarttui viuhkaansa ja alkoi kulkea suurin askelin edes takaisin huoneessa. Hän hengitti kiivaasti; olin haavoittanut häntä. Hän ei hetken aikaan puhunut mitään, ja me vaihdoimme vain pari kylmää, melkein vihamielistä katsetta. Sitten astui hän kirjoituspöytänsä luo, avasi yhden sen laatikoista, otti siitä silkkinyörillä sidotun kirjepinkan ja heitti sen sanaakaan sanomatta eteeni.
En katsonut häneen enkä hänen kirjeisiinsä; olin heittänyt kiven syvyyteen ja kuuntelin sen synnyttämää kaikua. Ensi kerran näin Brigitten kasvoilla haavoitetun ylpeyden ilmeen. Hänen silmissään ei enää ollut levottomuutta eikä sääliä, ja samoinkuin äsken olin tuntenut itseni toiseksi kuin ennen, samoin näin nyt hänessä aivan tuntemattoman naisen.
"Lue tuo", sanoi hän viimein. Astuin häntä kohti ja ojensin käteni.
"Lue, lue tuo", toisti hän jäisellä äänellä.
Pidin kirjeet käsissäni. Olin sillä hetkellä vakuutettu hänen viattomuudestaan ja omasta vääryydestäni ja tunsin syvää katumusta.
"Sinä muistutat minulle", jatkoi hän, "että en ole vielä kertonut sinulle elämäni tarinaa. Istu tuohon, niin saat kuulla. Sitten aukaiset nuo laatikot ja luet kaikki mitä niissä on minun tai jonkun toisen kädellä kirjoitettua."
Hän istuutui ja osotti minulle tuolia. Näin kuinka vaikea hänen oli puhua. Hän oli kalpea kuin kuolema; hänen sanansa tulivat vaivoin kuuluviin hänen kokoonpuristetusta kurkustaan.
"Brigitte, Brigitte!" huusin minä, "taivaan nimessä, älä puhu! Jumala on todistajani, etten ole syntynyt sellaisena kuin minut nyt näet. En ole ollut koskaan elämässäni petollinen enkä epäluuloinen. Minut on turmeltu, sydämeni on väännetty sijoiltaan. Surullinen kokemus on vienyt minut pimeyteen ja vuoden aikaan en ole nähnyt muuta kuin pahaa täällä maan päällä. Jumala on todistajani, että tähän päivään saakka olen pitänyt itseäni mahdottomana mustasukkaisen epäjaloon, kurjaan osaan. Jumala on todistajani, että rakastan sinua ja että sinä olet ainoa, joka voit parantaa minut entisyydestäni. Olen tähän saakka ollut tekemisissä vain naisten kanssa, jotka ovat minut pettäneet ja jotka ovat arvottomia rakkauteen. Olen elänyt hurjistelijan elämää ja sydämeeni on jäänyt muistoja, jotka eivät koskaan kulu pois. Onko minun syyni, jos epämääräisimmätkin syytökset ja uskomattomimmatkin kulkupuheet panevat värisemään sydämeni, joka on vielä herkkä kaikelle, mikä muistuttaa tuskaa? Minulle on tänä iltana puhuttu miehestä, jota en tunne ja jonka olemassaolosta en ole edes mitään tiennyt; minun on annettu ymmärtää, että sinulla ja hänellä olisi jotain keskenäistä — kulkupuhetta, joka ei todista mitään. En tahdo sinulta mitään kysyä. Se on kiusannut minua, olen puhunut siitä sinulle ja loukannut sinua sillä syvästi. Mutta mieluummin kuin haluan lukea noita kirjeitä, tahdon heittää ne tuleen. Ah, rakkaani, älä nöyryytä minua, älä anna mitään selityksiä, älä rankaise minua siitä, että kärsin. Kuinka voisinkaan sydämeni sisimmässä uskoa, että sinä pettäisit minut? Sinä olet kaunis ja vilpitön; yksi ainoa sinun katseistasi, Brigitte, sanoo minulle enemmän kuin minun tarvitsee tietää rakastaakseni sinua. Jospa tietäisit mitä kauheita asioita, mitä inhottavaa petollisuutta onkaan kokenut lapsi, joka on edessäsi! Jospa tietäisit, kuinka häntä on kohdeltu, kuinka on pilkattu kaikkea, mikä hänessä on hyvää, kuinka hänelle on tyrkyttäen opetettu kaikkea, mikä voi johtaa epäilykseen, mustasukkaisuuteen ja epätoivoon! Ah, rakkaani, jospa tietäisit, kuka hän on, joka sinua rakastaa! Älä moiti minua, ole sääliväinen minua kohtaan; minun täytyy unohtaa, että maailmassa on muita olentoja kuin sinä. Kuka tietää mitä tuskia, mitä kauhun hetkiä minun vielä on koettava! En luullut, että niin kävisi, en luullut, että minun vielä olisi taisteltava itseni kanssa. Siitä lähtien kuin sinä olet minun, näen mitä olen tehnyt. Kun sinua suutelin, huomasin vasta, kuinka saastutetut huuleni olivat. Taivaan nimessä, auta minua elämään! Jumala on tarkoittanut minut paremmaksi."
Brigitte ojensi käsivartensa minua kohti ja hyväili minua hellästi. Hän pyysi minua kertomaan kaikki mikä oli antanut aihetta tähän surulliseen kohtaukseen. Kerroin hänelle vain, mitä Larive oli sanonut, mutta en uskaltanut tunnustaa, että olin myöskin kysynyt Mercansonilta. Hän tahtoi ehdottomasti, että kuulisin hänen selityksiään. Herra de Dalens oli rakastanut häntä, mutta hän oli hyvin kevyt ja epäluotettava mies. Rouva Pierson oli antanut hänen ymmärtää, että koska hän ei aikonut mennä uusiin naimisiin, oli herra Dalens'in muutettava puhetapaansa. Hän olikin siihen alistunut, mutta hänen käyntinsä olivat tulleet yhä harvinaisemmiksi ja lopulta lakanneet. Brigitte otti joukosta jotenkin tuoreen kirjeen ja ojensi sen minulle. En voinut olla punastumatta nähdessäni siinä todistuksen hänen puheensa todenperäisyydestä. Mutta hän sanoi antavansa minulle anteeksi ja määräävänsä ainoaksi rangaistuksekseni että kohta puhuisin hänelle, jos tulevaisuudessa joku seikka herättäisi minussa epäluulon häntä kohtaan. Rauhantekomme vahvistettiin suudelmalla ja kun aamun koittaessa lähdin talosta, olimme molemmat unohtaneet herra Dalens'in olemassa-olon.