II
Eräänlainen lisääntyvä velttous, jota joskus katkerat ilot elähdyttävät, on elostelijoille ominainen. Heidän elämänsä on oikkujen sarja, jossa ei mikään ole sovitettu ruumiin tarpeiden, vaan mielikuvituksen mukaan ja missä edellisen aina täytyy olla valmis tottelemaan jälkimäistä. Nuoruus ja tahdonlujuus voivat hetken ajan kestää hurjisteluissa; mutta luonto kostaa hiljaisuudessa, ja kun se huomaa, että sen voimien täytyy uudistua, kuolee tahto, saadakseen taas, voimien palattua, väärinkäyttää niitä.
Se jolla näin ollen ei ole kyllin voimaa tarttua kaikkeen minkä hän näkee ympärillään ja mikä vielä eilen häntä vietteli, ei voi muuta kuin hymyillä kyllästyksestä. Kaikki mitä hän ennen on halunnut, on hän tavoitellut väkivaltaisesti, hänen elämänsä on ollut kuumetta, ja hänen ruumiinsa on täytynyt elää väkijuomien, katunaisten ja unettomien öiden ilmakehässä. Väsymyksen ja kyllästyksen aikoina tuntee hän voimakkaammin kuin muut etäisyyden viettelystensä ja voimattomuutensa välillä ja voidakseen edellisiä välttää täytyy ylpeyden tulla avuksi ja saada hänet uskomaan, että hän halveksii niitä. Sentähden sylkee hän lakkaamatta elämänsä iloisimpia hetkiä ja sentähden kulkee hän palavan janon ja syvän kyllästyksen välitse, turhamaisuuden johdolla, kohti kuolemaansa.
Vaikka en enää ollut elostelija, sattui, että ruumiini äkkiä muistutti minun olleen sitä. On luonnollista, etten ollut sitä ennen huomannut. Suru, joka oli vallannut minut isäni kuoleman johdosta, oli saanut kaiken muun vaikenemaan. Niin oli äkkiä herännyt intohimoinen rakkauteni, mutta niin kauan kuin olin yksin, ei elämänväsymykselläni ollut mitään, jota vastaan taistella. Sille joka elää yksinäisyydessä on samantekevää, kuluvatko päivät iloisina vai surullisina.
Kuten sinkki, joka nostetaan sinisistä malmisuonista päivänvaloon ja viedään neitseellisen kuparin läheisyyteen, alkaa säteillä, niin heräsi Brigitten suudelmista vähitellen kaikki mikä minulla oli sydämessäni. Niin pian kuin tulin hänen läheisyyteensä, huomasin minä mitä olin.
Toisinaan olin aamusta lähtien omituisessa mielentilassa, jota on vaikea määritellä. Heräsin uupuneena kuin mies, joka edellisenä iltana on liiaksi harrastanut pöydän nautintoja. Kaikki ulkonaiset vaikutelmat olivat minusta sietämättömän väsyttävät, kaikki tunnetut esineet suututtivat minua; jos puhuin, tein sen ainoastaan ivatakseni mitä toiset sanoivat tai mitä itse ajattelin. Maaten pitkänäni sohvalla, ikäänkuin kykenemättömänä liikkumaan, keksin kaikkia mahdollisia esteitä retkille, joita edellisenä päivänä olimme yhdessä suunnitelleet. Kaivoin muistostani mitä hyvinä hetkinäni olin syvimmin tunnettua ja vilpittömintä sanonut rakkaalle Brigittelle, enkä ollut ennen tyytyväinen, ennenkuin olin ivallisilla kokkapuheillani myrkyttänyt näiden onnellisten päivien muiston. "Etkö voi jättää minulle minun muistojani?" kysyi Brigitte suruissaan. "Jos sinussa on kaksi niin erilaista olentoa, niin etkö voi, kun huonompi nostaa päänsä, unohtaa paremman?"
Kärsivällisyys, jota Brigitte osotti käytöstäni kohtaan, lisäsi vielä synkkää iloisuuttani. On omituista, että mies kärsiessään tahtoo myöskin saada sen, jota rakastaa, kärsimään. Sellainen voimattomuus omaan itseensä nähden — kurjin kaikista taudeista! Onko olemassa mitään julmempaa naiselle, kuin kuulla miehen, joka juuri on eronnut hänen sylistään, pilkkaavan heidän onnellisten rakkausöidensä pyhimpiä salaisuuksia? Hän ei kuitenkaan paennut minua, vaan istui vierelläni, nojautuneena ompeluksensa yli, sillä aikaa kuin minä katkeran iloisella tavallani pilkkasin rakkautta ja sallin suuni joka vielä oli kostea hänen suudelmistaan lausua hulluja sadatteluja.
Sellaisina päivinä tunsin, vastoin tavallisuutta, halua puhua Parisista ja esittää hurjistelevaa elämääni siellä parhaana maailmassa. "Sinä olet pyhimys", sanoin nauraen Brigittelle, "etkä tiedä mitä se on. Ne vasta miehiä, jotka eivät välitä mistään ja jotka rakastavat uskomatta rakkauteen." Sillä tavallahan sanoin, etten itse siihen uskonut!
"Hyvä", vastasi Brigitte, "opeta minua aina sinua miellyttämään. Olen ehkä yhtä kaunis kuin ne rakastajattaret, joita kaipaat, ja jollei minulla olekaan heidän kykyään sinua huvittaa, niin en pyydä parempaa kuin saada sitä oppia. Ole kuin et rakastaisi minua ja salli minun rakastaa sinua ilmaisematta sitä sinulle. Jos olen uskovainen kirkossa, olen sitä myöskin rakkausasioissa. Mitä on minun tekeminen, saadakseni sinut siitä vakuutetuksi?"
Yht'äkkiä asettui hän peilin eteen, pukeutui keskellä päivää kuin tanssiaisia varten, teeskenteli tavalla, jota hän todellisuudessa ei kärsinyt, koetti tapailla samaa äänilajia kuin minäkin ja hyppi nauraen ympäri huonetta. "Olenko nyt sinun mieleesi?" kysyi hän. "Ketä minä mielestäsi muistutan vanhoista rakastajattaristasi? Olenko kyllin kaunis voidakseni saada sinut unohtamaan, että voi vielä uskoa rakkauteen? Enkö ole välinpitämätön kaikesta?" Mutta kesken tätä teeskenneltyä iloisuutta näin hänen kääntävän minulle selkänsä ja vaistomainen väristys pani kukat hänen hiuksissaan vapisemaan. Heittäysin hänen jalkoihinsa. "Lakkaa", sanoin hänelle, "sinä muistutat liiaksi sitä mitä tahdot matkia ja mistä kurjat huuleni ovat rohjenneet muistuttaa sinun läsnäollessasi. Ota pois nuo kukat, ota pois tuo puku. Huuhtokaamme tuo valheellinen ilo vilpittömyyden kyynelillä. Älä muistuta minua siitä, että olen vain tuhlaajapoika ja että mennyt elämäni on liiankin tarkkaan mielessäni."
Mutta tässä katumuksessakin oli jotain julmaa. Se osotti, että ne haamut, joita kannoin sydämessäni, olivat todellisia. Osottaessani inhoani entisyyttäni kohtaan, en tehnyt muuta kuin annoin hänen selvästi tietää, että hänen alistuvaisuutensa ja halunsa miellyttää minua kaikilla tavoilla vain herättivät minussa epäpuhtaita mielikuvia.
Ja se oli totta. Tulin Brigitten luo onnellisena, luvaten itselleni unohtaa hänen sylissään tuskani ja menneisyyteni, vannoin polvillani hänelle rakkautta ja ojensin kyynelet silmissä käsivarteni häntä kohti; silloin sattui, että hän teki jonkun määrätyn liikkeen, riisui pukunsa määrätyllä tavalla, sanoi jonkun määrätyn sanan tullessaan minua kohti, ja samassa muistui mieleeni joku ilotyttö, joka riisuessaan pukunsa ja lähestyessään vuodettani oli tehnyt saman liikkeen, sanonut saman sanan.
Poloinen rakastava olento! Kuinka mahdoitkaan kärsiä, nähdessäsi minun äkkiä kalpenevan, tuntiessasi ojennettujen käsivarsieni kuin elottomina putoavan hennolle olallesi, suudelman kuivuvan huulilleni, ja rakkaudesta kylläisen katseeni, tuon jumalaisen valon säteen, eksyvän suunnastaan kuin nuoli, johon tuuli on tarttunut! Ah, Brigitte, mitä kyyneltimantteja kimmelsikään silloin silmäluomissasi! Mitä taivaisen laupeuden aarteita ammensitkaan kärsivällisesti surullisesta säälivästä rakkaudestasi!
Näin vaihtuivat hyvät ja huonot päivät pitkän ajan kuluessa melkein säännöllisesti. Olin milloin kova ja ivallinen, milloin hellä ja herkkä, milloin kuiva ja ylpeä, milloin katuvainen ja alistuva. Desgenais'n hahmo, joka alussa oli ennustaen ilmestynyt eteeni, oli nyt alati ajatuksissani. Epäilykseni ja kylmyyteni päivinä niin sanoakseni seurustelin hänen kanssaan; ja usein kun olin ollut julman pilkallinen Brigitteä kohtaan, ajattelin mielessäni: "Jos hän olisi minun sijassani, olisi hän ollut vielä ivallisempi."
Toisinaan painaessa hatun päähäni lähteäkseni Brigitten luo, katselin peiliin ja puhuin itsekseni: "Eipä ole sattunut hullummin! Kaiken kaikkiaan on minulla kaunis rakastajatar; hän on antautunut vanhalle hurjistelijalle — pitäköön hyvänään!" Tulin sisään hymy huulilla ja heittäysin nojatuoliin väsähtäneen ja välinpitämättömän näköisenä. Brigitte tuli luokseni suurine helline ja levottomine silmineen, tartuin hänen pieniin valkeihin käsiinsä ja vajosin loppumattomiin mietelmiin.
Kuinka kutsua sitä, millä ei ole nimeä? Olinko hyvä vai paha? Olinko epäluuloinen vai olinko hullu? Ei auta sitä miettiä, parasta on kulkea eteenpäin — mikä kerran oli olemassa, sitä ei saanut olemattomaksi.
Naapuruudessamme asui nuori rouva nimeltä Daniel. Häneltä ei puuttunut kauneutta, vielä vähemmän kiemailuhalua. Vaikka hän oli köyhä tahtoi hän käydä rikkaasta. Hänellä oli tapana tulla iltapäivin luoksemme pelaamaan korttia ja pani aina suuria summia peliin, vaikk'ei hänellä olisi ollut varaa mitään menettää. Hän lauloi niinikään, vaikk'ei hänellä ollut ääntä. Pakoitettuna asumaan tässä syrjäisessä kylässä, minne epäsuopea kohtalo oli hänet viskannut, vaivasi häntä loputon huvitteluhalu. Hän ei puhunut muusta kuin Parisista, missä pistäymältä käväisi pari kertaa vuodessa, ja hän tahtoi seurata viimeistä muotia, missä suhteessa Brigitte häntä parhaansa mukaan auttoi, säälin hymy huulilla. Hänen miehensä oli virkamies veronkantovirastossa; suurina juhlina vei hän vaimonsa maakunnan pääkaupunkiin, missä pikku rouva, puettuna kaikkiin koristuksiinsa tanssi sydämensä pohjasta paikkakunnan upseerien kanssa virastonpäällikön vieraskutsuissa. Hän palasi näiltä matkoiltaan silmät säteilevinä ja jäsenet hellinä ja kiiruhti kohta meille kertomaan valtauksistaan ja sydänhaavoista, joita hän oli saanut aikaan. Lopun ajastaan kulutti hän lukemalla romaaneja välittämättä vähääkään taloudenpidosta kodissaan, joka olikin pahassa epäjärjestyksessä.
Joka kerta kun hänet näin, käytin tilaisuutta tehdäkseni hänestä pilaa, sillä en tiennyt mitään hullunkurisempaa kuin se elämä, jota hän oli viettävinään. Keskeytin hänen selontekonsa juhlista tiedustelemalla uutisia hänen miehestään ja hänen appi-isästään, joita hän inhosi sydämensä pohjasta, edellistä siksi että hän oli hänen miehensä, jälkimäistä siksi että hän oli vain talonpoika. Lyhyesti, emme koskaan tavanneet toisiamme, riitelemättä jostakin.
Pahoina päivinäni rupesin liehittelemään tuota naista kiusotellakseni Brigitteä. "Katsohan rouva Danielia", sanoin Brigittelle, "kuinka hän ymmärtää asettaa elämänsä. Hän olisi varmaan, iloinen kun hän on aina, viehättävä rakastajattarena." Niin aloin laulaa hänen ylistystään: hänen joutavat jaarittelunsa muuttuivat henkeväksi, huolettomaksi keskusteluksi, hänen turhamaisuutensa muuttui luonnolliseksi haluksi olla viehättävä. Minkä hän taisi sille, että hän oli köyhä? Hän ei ajatellut muuta kuin huvituksia ja hän tunnusti sen avoimesti; hän ei itse pitänyt mitään siveyssaarnoja eikä halunnut kuulla toisten pitävän. Menin niin pitkälle, että sanoin Brigittelle, että hänen pitäisi ottaa esimerkkiä tuosta naisesta, ja että juuri sentapaiset naiset minua miellyttivät.
Rouva Daniel parka huomasi Brigitten silmissä surullisen ilmeen. Hän oli itse asiassa omituinen olento, yhtä hyvä ja vilpitön, kun hänet sai luopumaan hullutuksistaan, kuin hän oli mieletön silloin, kun hänellä oli ne päässään. Hän tekikin jotain, joka oli täydellisesti sopusoinnussa hänen sisäisen olentonsa kanssa, s.o. jotain samalla kertaa hyväsydämistä ja tyhmää. Eräänä kauniina päivänä, kun he olivat kahden kävelyllä, heittäysi hän Brigitten käsivarsiin ja sanoi huomanneensa minun alkaneen häntä liehitellä ja sanoa hänelle seikkoja, joiden tarkoituksesta ei voinut olla epäilystä, mutta hän sanoi myöskin tietävänsä minun olevan toisen rakastajan ja että hän, mitä tapahtuikin, ennen kuolisi kuin turmelisi ystävättärensä onnen. Brigitte kiitti häntä, ja kun rouva Daniel näin oli rauhoittanut omaatuntoaan, saattoi hän taas turvassa suunnata minuun vietteleviä katseitaan.
Kun rouva Daniel oli illalla lähtenyt, kertoi Brigitte minulle ankaralla äänellä, mitä kävelyllä oli tapahtunut ja pyysi minua säästämään häneltä tulevaisuudessa sellaiset nöyryytykset. "Ei siksi", sanoi hän, "että kiinnittäisin asiaan huomiota tai uskoisin että se on muuta kuin leikkiä, mutta jos todella rakastat minua, niin näyttää minusta tarpeettomalta, että annat kolmannen henkilön tietää, ettet tee sitä joka päivä."
"Onko mahdollista", vastasin minä nauraen, "että otat vakavasti tuollaisia asioita? Näethän selvästi, että teen pilaa saadakseni ajan kulumaan."
"Ah, ystäväni, ystäväni", sanoi Brigitte, "on onnetonta, jos täytyy koettaa saada aikansa kulumaan."
Muutaman päivän päästä ehdotin itse että lähtisimme maaherran kutsuihin näkemään rouva Danielin tanssia. Hän suostui vastenmielisesti. Kun hän viimeisteli pukuaan, seisoin kamiinin ääressä ja moitin häntä siitä, että hän oli menettänyt entisen iloisuutensa. "Mikä sinun on", kysyin häneltä — vaikka tiesin sen kyllä hyvin. "Miksi tuo murheellinen hahmo? Tahtoisit kai, että olisimme aina kahden. Se käy ikäväksi ajanpitkään. Ennen olit paljon iloisempi ja avonaisempi. Ei ole todellakaan hauskaa minun nähdä, minkälaiseksi olen sinut muuttanut. Mutta sinä oletkin kuin luotu elämään luostarissa."
Oli sunnuntaipäivä. Kun ajoimme kylätietä pitkin, pysähdytti Brigitte vaunumme tervehtiäkseen ohikulkevia ystävättäriään, terveitä ja reippaita maalaistyttöjä, jotka olivat matkalla kylätansseihin. Kauan aikaa vielä heistä erottuamme istui hän kurkoittuen ulos vaunujen ikkunasta; hänelle olivat hänen pienet sunnuntai-tanssiaisensa käyneet rakkaiksi — ja hän vei nenäliinan silmilleen.
Tapasimme prefektin luona rouva Danielin koko loistossaan. Pyysin häntä niin usein tanssiin, että se herätti huomiota; sanoin hänelle joukon kohteliaisuuksia ja hän vastasi niihin niin hyvin kuin taisi.
Brigitte istui meitä vastapäätä. Hän ei saanut silmiään eroon meistä. On vaikeata sanoa mitä tunsin: samalla kertaa iloa ja tuskaa. Näin selvästi, että hän oli mustasukkainen, mutta en siitä välittänyt, koetin vain antaa hänelle vielä enemmän syytä siihen.
Odotin, että hän paluumatkalla nuhtelisi minua, mutta hän ei sanonut mitään, vaan pysyi mykkänä ja synkkänä sekä seuraavan että vielä sitä seuraavan päivän. Kun tulin hänen luokseen, tuli hän minua vastaan ja suuteli minua; sen jälkeen asetuimme istumaan vastakkain, molemmat ajatellen omia asioitamme ja vaihtaen vain muutamia merkityksettömiä sanoja. Vasta kolmantena päivänä hän puhui, puhkesi katkeriin nuhteihin, sanoen että käytökseni oli selittämätön, ja ettei hän voinut muuta uskoa kuin etten rakastanut häntä; hän sanoi lisäksi, ettei hän enää voinut tällaista elämää kestää ja että hän mieluummin tekisi mitä hyvänsä kuin kärsisi edelleen oikkujani ja kylmyyttäni. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja olin jo valmis pyytämään häneltä anteeksi, kun hän lausui muutamia niin katkeria sanoja, että ylpeyteni nousi niitä vastaan. Vastasin hänelle samassa äänilajissa ja riitamme tuli vielä väkivaltaisemmaksi. Sanoin hänelle, että oli naurettavaa, etten voinut herättää rakastajattaressani niin paljon luottamusta, että tämä olisi uskonut minuun jokapäiväisimmissä asioissa. Sanoin edelleen, että rouva Daniel oli hänelle vain tekosyy, että hän aivan hyvin tiesi, etten vakavasti ajatellut tuota naista ja että hänen teeskennelty mustasukkaisuutensa ei ollut muuta kuin tavallista vallanhimoa ja että hän, muutoin, jos hän oli kyllästynyt elämään kanssani, saattoi sen lopettaa koska tahansa.
"Olkoon niinkuin sanot", vastasi hän. "Minä en myöskään tunne sinua entiseksi sitten kuin tulin omaksesi. Olet varmaankin näytellyt saadaksesi minut uskomaan, että rakastit minua; nyt olet väsynyt osaasi, etkä halua muuta kuin tehdä minulle pahaa. Sinä epäilet jokaisesta joutavasta sanasta, jonka satut kuulemaan, minun pettävän sinua ja minulla ei ole oikeutta kärsiä loukkauksesta, jonka ehdoin tahdoin teet. Et ole enää se mies, jota rakastin."
"Minä tunnen sinun kärsimyksesi", vastasin minä puolestani. "Ne uudistuvat joka askeleelta, jonka otan. Minulla kai ei ole kohta oikeutta puhua kenenkään muun kuin sinun kanssasi. Teeskentelet olevasi loukattu, saadaksesi itse minua loukata, syytät minua tyranniksi, tehdäksesi itse minut orjaksesi. Koska häiritsen sinun rauhaasi, niin jää hyvästi! Et ole minua enää näkevä."
Erosimme vihoissamme enkä nähnyt häntä kokonaiseen päivään. Seuraavan päivän iltana valtasi minut sellainen surumielisyys, etten voinut sitä vastustaa. Puhkesin itkemään ja syytin itseäni kaikesta mitä olin tehnyt. Sanoin itselleni että olin hullu, vaarallinen hullu, joka tuotin kärsimyksiä hienoimmalle ja parhaimmalle olennolle maailmassa. Juoksin hänen luokseen heittäytyäkseni hänen jalkoihinsa.
Tullessani puutarhaan näin, että hänen huoneensa oli valaistu ja epäilys iski päähäni. "Hän ei odota minua tähän aikaan", ajattelin. "Kuka tietää, mitä hän tekee? Kun lähdin eilen hänen luotaan, olivat hänen silmänsä tulvillaan kyyneliä; ehkä tapaankin hänet nyt laulavana, ajatellen kaikkea muuta paitsi minua. Ehkäpä hän juurikään valmistaa peilin edessä pukuaan, kuten edellinen rakastajattareni. On parasta, että hiivin hiljaa sisään, nähdäkseni miten asiat ovat."
Lähestyin Brigitten huonetta varpaillani kulkien ja kun ovi sattumalta oli raollaan, saatoin nähdä Brigitten ilman että paljastin itseäni.
Hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti samaan kirjaan, joka ensiksi oli herättänyt epäluuloni häntä kohtaan. Vasemmassa kädessään oli hänellä pieni puulipas, jota hän silloin tällöin hermostuneesti vavisten katsoi. Oli jotain selittämättömän kaameaa siinä hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa. Hänen kirjoituslaukkunsa oli avoinna ja siinä näkyi papereita, jotka tuntuivat juuri järjestetyiltä.
Sain aikaan pienen kolinan avatessani oven. Hän nousi, sulki kirjoituslaukkunsa ja astui hymyillen minua kohti. "Octave", sanoi hän, "olemme kaksi lasta, ystäväni. Meidän riidallamme ei ollut mitään järkeä, ja jollet olisi tullut luokseni, olisin minä tänä yönä ollut tykönäsi. Anna minulle anteeksi, minä olin väärässä. Rouva Daniel tulee huomenna luokseni päivälliselle; pakoita minut katumaan sitä mitä kutsut tyranniudeksi minussa. Kunhan vaan rakastat minua, olen onnellinen. Unohtakaamme, mitä on tapahtunut, älkäämme hukatko onneamme."