III
Meidän riitamme oli tavallaan vähemmän surullinen kuin rauhantekomme; sitä seurasikin Brigitten puolelta salaperäinen vaiteliaisuus, joka ensin pelotti minua ja sai minut myöhemmin alituisen levottomuuden valtaan.
Kuta enemmän aikaa kului, sitä voimakkaammaksi kasvoivat minussa, kaikista ponnistuksistani huolimatta, molemmat onnettomuuteni idut jotka menneet vuodet olivat tuoneet mukanaan. Milloin valtasi minut raivoisa mustasukkaisuus, milloin julma iloisuus, teeskennelty kevytmielisyys, joka pani minut tekemään pilaa kaikesta mikä minulle oli rakkainta. Siten seurasivat minua lakkaamatta menneisyyteni muistot. Brigitte taas, joka näki minun kohtelevan häntä vuoroin kuin petollista rakastajatarta, vuoroin kuin ostettua ilotyttöä, vajosi vähitellen yhä syvemmälle suruunsa, joka lopulta kokonaan turmeli yhdyselämämme. Ja pahinta kaikesta oli että juuri tuo Brigitten suruisuus, johon hyvin tiesin itse olevani syypää, kiusasi minua enimmin. Olin nuori ja pidin huvituksista; alituinen yhdessäolo naisen kanssa, joka oli minua vanhempi, joka kärsi ja riutui, nuo yhä vakavammiksi käyvät kasvot, jotka alinomaa olivat edessäni, panivat nuoruuteni koetukselle ja saivat minut katkerasti katumaan menetettyä vapauttani.
Kun eräänä kauniina kuutamoisena iltana hiljalleen kuljimme metsätietä, tunsimme molemmat syvän surumielen laskeutuvan ylitsemme. Brigitte katsoi minuun säälien. Istuuduimme kallion kielekkeelle, mistä meillä oli näköala autioon laaksoon, ja viivyimme siten useita tunteja. Brigitten puolittain verhotut silmät tunkeutuivat silmieni läpi suoraan sydämeeni ja siirtyivät sitten tarkastamaan ympäröivää luontoa, taivasta päällämme ja laaksoa allamme. "Ah! rakas lapseni", sanoi hän, "kuinka säälin sinua! Sinä et minua rakasta!"
Päästäkseen sille kallionkielekkeelle, jolla istuimme, täytyi kulkea puoli peninkulmaa metsätietä, siis mennen tullen peninkulman matkan. Brigitte ei pelännyt väsymystä eikä yötä. Joskus lähdimme matkaan yhdentoista aikaan ja tulimme kotia vasta aamupuoleen. Tällaisia pitkiä kävelyretkiä varten pukeutui Brigitte siniseen puseroon ja miehen housuihin, väittäen ettei hänen tavallinen pukunsa soveltunut retkiin metsän viidakoissa. Hän kulki tietä edelläni, varmoin askelin, samalla kertaa niin suloisen naisellisena ja lapsellisen reippaana, että tavan takaa pysähdyin häntä katselemaan. Oli kuin hän kerran vauhtiin päästyään olisi suorittanut vaikean mutta pyhän velvollisuuden. Hän marssi eteenpäin kuin sotamies heiluttaen käsivarsiaan ja laulaen täyttä kurkkua. Äkkiä saattoi hän pysähtyä, juosta luokseni ja suudella minua. Niin tapahtui tavallisesti menomatkalla. Paluumatkalla nojautui hän käsivarteeni eikä laulanut enää, vaan nyt kuiskasi hän korvaani salaisuuksia hiljaisella äänellä vaikka olimme yksin metsässä peninkulmien päässä ihmisistä. En muista, että paluumatkalla olisimme vaihtaneet sanaakaan, joka ei olisi sisältänyt rakkautta tai ystävyyttä.
Eräänä päivänä pyrimme omaa tietämme kallionkielekkeelle, s.o. menimme suoraan metsän läpi seuraamatta mitään tietä. Brigitte kulki niin reippaasti, ja pieni samettilakki hänen paksuilla hiuksillaan sai hänet niin muistuttamaan urheaa poikaa, että unohdin hänen olevan naisen enkä rientänyt kohta hänen avukseen, kun tie kävi vaikeaksi. Useamman kerran täytyi hänen huutaa minua avukseen kavutessaan kallioseinää, kun minä, häntä ajattelematta, olin kiiruhtanut edelle. En voi sanoa, minkä vaikutuksen tekikään keskellä metsää, kirkkaassa, ihanassa yössä, puoleksi iloinen, puoleksi valittava naisääni, joka lähti pienestä pojanhahmosta, joka kapusi jyrkännettä pitäen kiinni kivistä ja puunrungoista, voimatta kuitenkaan päästä eteenpäin. Otin hänet käsivarsiini. "Kas niin, rouvaseni", sanoin hänelle nauraen, "te olette rohkea vuorivaeltaja, mutta te revitte rikki valkeat kätenne, ja huolimatta raudoitetuista suurista kengistänne, sauvastanne ja sotilaallisesta ulkonäöstänne, näen että teitä täytyy kantaa."
Kun pääsimme kallionkielelle, olimme aivan hengästyksissämme. Kannoin olkani yli juoksevassa nahkahihnassa vesipulloa. Perille tultuamme pyysi Brigitte minulta sitä, mutta olinkin sen pudottanut samoinkuin tulensytytysvehkeet, joita käytimme lukeaksemme nimet viittapylväistä, kun olimme eksyksissä, mikä tapahtui alinomaa. Minulla oli tapana kavuta pylväiden päähän; kun olin päässyt tarpeeksi korkealle, oli saatava tuli syttymään ja palamaan juuri sen verran kuin tarvitsin lukeakseni puolittain kuluneet nimet pylväissä. Kaiken tämän teimme nauraen ja leikkien kuin kaksi lasta. Olisi pitänyt nähdä meidät tienristeyksissä, missä tuli tavailla kokonaisen viiden kuuden viittatolpan nimet! Mutta tuona iltana olivat kaikki tuli-vehkeemme jääneet jonnekin metsään. "No niin", sanoi Brigitte, "niinpä vietämme yön täällä; olenkin hiukan väsynyt. Tämä kallionkieli on tosin hiukan kova vuoteeksi, mutta teemme itsellemme alustan kuivista lehdistä. Istukaamme tähän älkäämmekä enää sitä surko."
Ilta oli mitä ihanin. Kuu nousi takanamme ja Brigitte katsoi kauan aikaa, kuinka se hiljalleen kohosi taivaanrannalla metsän peittämien harjujen yli. Kuta kirkkaammin se levitti valoaan, sitä hitaammaksi ja suruvoittoisemmaksi kävi Brigitten laulu. Hetken kuluttua kumartui hän puoleeni ja kiersi käsivartensa kaulaani. "Älä usko", sanoi hän, "etten ymmärtäisi sinun sydäntäsi tai että sinua moittisin siitä kärsimyksestä, jota minulle tuotat. Ei ole sinun syysi, että sinulta puuttuu voimaa unohtaa mennyt elämäsi; sinä olet rakastanut minua rehellisesti, ja vaikka rakkautesi veisi minut kuolemaan, en katuisi, että olen tullut omaksesi. Sinä uskoit, että syntyisit uudelleen elämään ja että minun käsivarsissani unohtaisit niiden naisten muiston, jotka ovat tuhonneet sinut. Ah, Octave, hymyilin ennen sille varhaiselle elämäntuntemukselle, josta sanoit tulleesi osalliseksi ja josta ylpeilit kuin lapset, jotka eivät mitään tiedä. Luulin, että minun tarvitsi vain tahtoa, jotta kaikki mikä oli hyvää sydämessäsi tulvisi huulilleni ensi suudelmastani. Sinä luulit niin itsekin, mutta me petyimme molemmat. Ah, lapseni, sinulla on sydämessä haava, joka ei tahdo parantua; varmaan olet paljon rakastanut sitä naista, joka sinut petti, enemmän kuin minua, ah, paljon enemmän, koskapa en voi köyhällä rakkaudellani hävittää hänen kuvaansa; hän on varmaankin julmasti sinut pettänyt, koskapa minä olen turhaan sinulle uskollinen. Ja kaikki muut, mitä ovatkaan he, kurjat, tehneet myrkyttääkseen nuoruutesi. Ne nautinnot, joita he sinulle möivät, ovat varmaankin olleet hyvin voimakkaat, koskapa pyydät, että minä matkisin heitä! Sinä muistat heitä ollessasi minun vierelläni. Ah, lapseni, se on julminta kaikesta. Näen sinut mieluummin raivoavana ja kohtuuttomana, kuulen sinun mieluummin syyttävän minua kuvitelluista rikoksista, kostavan minulle sen pahan, mitä ensimäinen rakastajattaresi on sinulle tehnyt, kuin näen kasvoillasi tuon kaamean iloisuuden, tuon elostelijan ylenkatseellisen huolettomuuden, joka äkkiä kuin kipsinaamio tulee meidän huuliemme väliin. Sano, Octave, mistä se tulee? Miksi toisina päivinä puhut halveksien rakkaudesta ja niin surullisesti pilkkaat meidän hellimpiä kaksinpuhelujamme? Minkä vallan onkaan saanut ärtyisten hermojesi yli kauhea elämä, jota olet viettänyt, kun vielä nyt sellaiset väärät syytökset tahtomattasi tulevat huulillesi? Niin, tahtomattasi, sillä sydämesi on jalo, sinä häpeät itse omia tekojasi. Sinä rakastat minua liiaksi ollaksesi kärsimättä, kun näet minun kärsivän. Ah, minä tunnen sinut! Ensi kerran kun näin sinut sellaisena, valtasi minut kauhu, josta ei sinulla ole aavistusta. Luulin, että sinä olit vain elostelija, että olit ehdoin tahdoin vietellyt minut teeskentelemällä rakkautta, jota et tuntenut, että sinut näin sellaisena, jollainen todella olet. Ah, ystäväni, toivoin kuolemaa. Minkä yön vietinkään! Sinä et tunne elämääni, et tiedä, etten maailmassa ole saanut lempeämpiä kokemuksia kuin sinä. Ah, elämä on suloinen, mutta vain niille, jotka eivät sitä tunne.
"Sinä et ole, rakas Octave, ensimäinen mies, jota rakastan. Sydämeni sisimmässä lepää surullinen tarina, jonka tahdon sinulle kertoa. Isäni oli, minun vielä ollessani aivan nuori, määrännyt minut erään vanhan ystävänsä ainoalle pojalle. He olivat naapureita ja omistivat kumpikin pienen maatilansa, suunnilleen samanarvoisen. Molemmat perheet tapasivat toisensa joka päivä ja elivät siten ikäänkuin yhteiselämää. Isäni kuoli; olin jo aikoja sitten kadottanut äitini. Silloin otti minut luoksensa tätini, jonka tunnet. Eräs matka, joka hänen täytyi tehdä, pakoitti hänet kuitenkin jättämään minut jonkun ajan kuluttua tulevan appi-isäni huostaan. Tämä ei koskaan kutsunut minua muuksi kuin tyttärekseen; ja koko seudulla oli niin yleisesti tunnettua, että minä menisin naimisiin hänen poikansa kanssa että me saimme mitä suurimman vapauden keskenäisessä seurustelussamme.
"Tämä nuori mies, jonka nimeä sinun on tarpeetonta tuntea, näytti aina rakastaneen minua. Se mikä vuosikausia oli ollut lapsuuden ystävyyttä, muuttui ajan mukaan rakkaudeksi. Hän alkoi, kun olimme kahden, puhua minulle onnesta, joka meitä odotti; hän kuvasi minulle kärsimättömyyttään. Olin ainoastaan yhtä vuotta häntä nuorempi; mutta hän oli naapuruudessa tehnyt tuttavuutta erään huonotapaisen miehen, erään teollisuusritarin kanssa, jonka neuvoja hän oli alkanut kuunnella. Kun minä antauduin hänen hyväilyilleen lapsen luottamuksella, päätti hän pettää isänsä, syödä sanansa meitä molempia kohtaan ja jättää minut tehtyään minut onnettomaksi.
"Hänen isänsä oli aamulla kutsunut meidät huoneeseensa, ja siellä, koko perheen läsnäollessa, ilmoittanut, että hääpäivämme oli määrätty. Saman päivän iltana tapasi hän minut puutarhassa, puhui minulle rakkaudestaan tulisemmin kuin koskaan ennen, sanoi, että, koska hääpäivämme oli määrätty, hän jo piti itseään puolisonani, ja että hän oli sitä Jumalan edessä ollut syntymästään saakka. Minulla ei ole muuta puolustuksekseni sanottavana kuin että olin nuori, tietämätön ja herkkäuskoinen. Antauduin hänelle ennen kuin olin hänen vaimonsa, ja viikko sen jälkeen lähti hän isänsä talosta; hän pakeni yhdessä erään naisen kanssa, jonka hänen uusi tuttavansa oli hänet tutustuttanut. Hän kirjoitti meille lähtevänsä Saksaan, emmekä sen jälkeen häntä nähneet.
"Sellainen on, muutamin sanoin kerrottuna, elämäni tarina; mieheni tunsi sen, samoinkuin sinä nyt sen tunnet. Olen hyvin ylpeä, ja minä vannoin yksinäisyydessäni, ettei kukaan mies saisi minua toista kertaa kärsimään mitä silloin kärsin. Sitten näin sinut ja unohdin valani, mutta en tuskaani. Minua on kohdeltava hellävaroin; jos sinä olet sairas, olen sitä minäkin. Hoivatkaamme toinen toistamme. Sinä näet, Octave, että minä hyvin tiedän, mitä menneisyyden muistot ovat. Myöskin minut panevat ne joskus tuntemaan sinun läheisyydessäsi tuskallista katumusta; mutta minulla on enemmän rohkeutta kuin sinulla, kenties siksi että olen enemmän kärsinyt. Minun on kuljettava edellä, vaikka sydämeni on vielä heikko eikä ole varma itsestään. Elämäni täällä kylässä oli niin rauhallista ennen kuin sinä tulit, olin monta kertaa luvannut itselleni, etten siitä luopuisi. Kaikki tämä tekee minut vaativaiseksi. Mutta samantekevä, olen sinun. Olet hyvinä hetkinäsi sanonut, että sallimus on antanut minun toimekseni valvoa kuin äiti sinun elämääsi. Se on totta ystäväni; en ole joka päivä rakastajattaresi, usein olen ja tahdon olla äitisi. Kun tuotat minulle kärsimyksiä, en enää näe sinussa rakastajaani; sinä olet vain sairas lapsi, epäluuloinen tai itsepäinen, jota tahdon hoivata ja parantaa löytääkseni hänessä sen, jota rakastan ja jota aina tahdon rakastaa. Antakoon Jumala minulle siihen voimaa", lisäsi hän, katsoen taivasta kohti. "Suokoon Jumala, joka meidät näkee ja kuulee rukoukseni, äitien ja rakastavaisten Jumala, suokoon hän minun suorittaa loppuun tämän tehtävän! Joskin menehdyn sen alla, joskin kapinoiva ylpeyteni, sydämeni, joka tahtomattani voi pakahtua, joskin koko elämäni…"
Hän ei lopettanut lausettaan, nyyhkytys keskeytti sen. Jumalani! Näin hänen polvistuvan, ristivän kätensä, jotka hän painoi kiveä vasten. Tuuli huojutti hänen pukuaan ja kanervikkoa ympärillämme. Hento ja ylevä olento! Hän rukoili rakkautensa puolesta. Nostin hänet käsivarsilleni. "Oi sinä ainoa rakkauteni", sanoin hänelle, "sinä rakastajattareni, äitini ja sisareni! Rukoile minunkin puolestani, että voisin rakastaa sinua niinkuin ansaitset tulla rakastetuksi. Rukoile, että voisin elää, että sydämeni puhdistuisi sinun kyyneleistäsi, että se muuttuisi pyhäksi hostiaksi, jonka voisimme jakaa Jumalan edessä!"
Paneusimme maata kalliolle. Kaikki oli hiljaista ympärillämme, yläpuolella kaartui taivas täynnä kimaltelevia tähtiä. "Tunnetko tuon?" kysyin Brigitteltä. "Muistatko ensi päiväämme?"
Kiitos Jumalan, ettemme koskaan tämän illan jälkeen palanneet kallionkielelle. Se on jäänyt alttariksi, joka on pysynyt puhtaana; se on yksi elämäni harvoja muistoja, joka vielä liukuessaan silmieni ohi on puettu valkeaan.