IV
Kun eräänä iltana kuljin torin poikki, kuulin kahden miehen keskustelevan jotenkin kovalla äänellä: "Hän kuuluu kohdelleen häntä huonosti."
"Se on naisen syy, miksi hän valitsi sellaisen miehen, joka on ollut tekemisissä vain katutyttöjen kanssa? Hän saa kärsiä oman hulluutensa tähden."
Lähestyin heitä pimeydessä, saadakseni nähdä, keitä he olivat, mutta huomattuaan minut, he poistuivat.
Kun saavuin Brigitten luo, oli hän hyvin levoton. Hänen tätinsä oli vaikeasti sairaana eikä hänellä ollut aikaa puhua kanssani kuin muutaman sanan. En saanut tavata häntä kokonaiseen viikkoon, mutta kuulin, että hän oli lähettänyt noutamaan lääkärin Parisista; lopulta sain eräänä päivänä sanan, että voin tulla hänen luokseen.
"Tätini on kuollut", sanoi hän, "olen kadottanut ainoan sukulaiseni maan päällä. Olen nyt yksin ja aion jättää tämän seudun."
"Enkö minä sitten ole mitään sinulle?"
"Kyllä, ystäväni. Sinä tiedät, että rakastan sinua ja usein luulen sinunkin rakastavan minua. Mutta kuinka voi ottaa sinua lukuun? Ah, olen rakastajattaresi, ilman että sinä olet rakastajani! Sinuun soveltuvat Shakespearen surulliset sanat: 'Tee itsellesi puku kirjavasta kankaasta, sillä sinun sydämesi muistuttaa tuhatväristä opaalia.' Ja minä, Octave, lisäsi hän näyttäen minulle surupukuaan, olen pyhittänyt itseni yhdelle värille enkä pitkään aikaan tule kantamaan muuta."
"Lähde täältä, jos tahdot. Tapan itseni tai seuraan sinua. Ah, Brigitte", lisäsin heittäytyen polvilleni hänen eteensä, "sinä olet siis tuntenut jääneesi yksin, kun näit tätisi kuolevan! Se on julmin rangaistus, minkä olet voinut minulle tuomita; en ole milloinkaan niin syvästi tuntenut, mikä onnettomuus rakkauteni on sinulle. Sinun täytyy karkoittaa tuo hirveä ajatus; olen sen ansainnut, mutta se tappaa minut. Ah, Jumalani, en siis mitään merkitsisi sinun elämässäsi tai merkitsisinkö vain sen kärsimyksen kautta, jota sinulle tuotan?"
"En tiedä, kuka meitä vakoilee", sanoi hän, "mutta viime aikoina on meistä levitetty omituisia huhuja täällä kylässä ja sen ympäristössä. Toiset väittävät, että syöksyn perikatoon ja syyttävät minua kevytmielisyydestä, toiset taas pitävät sinua tunnottomana ja vaarallisena miehenä. On päästy, en tiedä millä tavoin, salaisimpienkin ajatustemme perille; mitä yksin luulin tietäväni — sinun käytöksesi vaihtelevaisuuden ja ne surulliset kohtaukset, joihin se on antanut aihetta — kaikki on tunnettua. Täti parkani kertoi sen minulle; hän oli tiennyt sen kauan aikaa mitään minulle siitä mainitsematta. Ken tietää eikö se jouduttanut hänen loppuansa? Kun tapaan kylätiellä vanhoja ystävättäriäni, tervehtivät he minua kylmästi tai poistuvat, kun heitä lähestyn. Yksinpä talonpojantyttäreni, jotka pitivät niin paljon minusta, kohottavat olkapäitään, kun he sunnuntaitansseissa näkevät paikkani soittolavan juurella olevan tyhjän. Mistä tuo kaikki johtuu? Sinä ymmärrät sitä varmaan yhtä vähän kuin minä; mutta minun täytyy lähteä täältä, en voi sitä enää kestää. Ja lisäksi tämä kuolintapaus, tätini äkillinen ja kauhea tauti, ja ennen kaikkea tämä yksinäisyys! Rohkeuteni pettää. Ystäväni, ystäväni, älä jätä minua!"
Hän itki. Näin viereisessä huoneessa joukon hujan hajan heitettyjä vaatteita, matka-arkun lattialla ynnä muita merkkejä, jotka puhuivat lähtövalmistuksista. Oli selvää, että hän oli aikonut lähteä matkaan ilman minua kohta tätinsä kuoltua, mutta että häneltä oli puuttunut siihen voimia. Hän oli itse asiassa niin lamassa, että hän tuskin jaksoi puhua. Hänen asemansa olikin kauhea, ja minä olin sen sellaiseksi tehnyt. Hän ei ainoastaan ollut onneton, häntä loukattiin julkisesti, ja se mies, jonka olisi pitänyt olla hänen turvansa ja lohdutuksensa, tuotti hänelle vaan lisää huolta ja tuskaa.
Tunsin syvästi syyllisyyteni ja häpesin itseäni. Niin monen lupauksen, niin paljon kiihkeän odotuksen, niin monen toivomuksen jälkeen, olin siis saanut aikaan vain tämän — ja ainoastaan kolmen kuukauden kuluessa! Luulin omistavani aarteen sydämessäni, mutta siellä olikin vain katkeraa sappea, varjoa ja onnettomuutta sille naiselle, jota jumaloin. Ensi kerran näin itseni todella kasvoista kasvoihin. Brigitte ei moittinut minua mistään, hän oli tahtonut matkustaa, mutta ei voinut; hän oli valmis uudelleen kärsimään. Kysyin itseltäni, eikö minun pitänyt jättää häntä, eikö minun ollut paettava hänen luotaan ja vapautettava häntä siitä painajaisesta, joka oli häntä kiusannut.
Nousin ja menin viereiseen huoneeseen, missä istuin Brigitten matka-arkulle. Nojasin otsani käsiini ja istuin liikkumatta kuin kuollut. Näin ympärilläni puolitekoisia kääröjä, hujan hajan huonekaluille heitettyjä vaatteita. Ah, tunsin ne kaikki! Hellyyteni ulottui kaikkeen, joka oli kosketuksessa hänen kanssaan. Aloin muistella kaikkea pahaa, mitä olin saanut aikaan; näin Brigitten uudelleen käyskentelevän lehmuskujalla, valkean kauriin juostessa hänen jälessään.
"Millä oikeudella uskallat", huusin itselleni, "tulla tänne, kädelläsi koskea tuohon naiseen? Kuka on antanut sinulle luvan tuottaa hänelle kärsimyksiä? Sinä järjestät tukkasi peilin edessä ja lähdet itsetyytyväisenä surevan rakastajattaresi luo; sinä heittäydyt samoille tyynyille, joilla hän on rukoillut sinun ja itsensä puolesta ja kosketat huolettomasti hänen hentoja käsiään, jotka vielä värisevät. Sinä osaat hyvin kiihottaa voimattomia aivoja ja rakkausinnoissasi puhut eräänlaisella lämmöllä kuin asianajaja, joka astuu silmät punaisina oikeussalista, missä hän on joutunut häviölle. Sinä näyttelet tuhlaajapojan osaa, sinä leikittelet kärsimyksillä, sinä murhaat neulanpistoilla. Mitä olet sanova Jumalalle, kun tekosi on täyttynyt? Mitä on tuleva naisesta, joka sinua rakastaa? Minne sinä liu'ut, minne putoat, sillä aikaa kun hän nojautuu sinuun? Millä mielellä olet kerran saattava hautaan kalpean ja onnettoman rakastettusi, joka juuri on menettänyt ainoan olennon, joka häntä suojeli? Niin, niin, varmaan olet hänet kerran vievä hautaan, sillä sinun rakkautesi hivuttaa ja tappaa hänet, sinä olet uhrannut hänet raivottarillesi. Jos sinä seuraat tuota naista, on hän kuoleva sinun kätesi kautta. Ole varuillasi! Hänen hyvä enkelinsä epäröi, hän on tuonut kuoleman tähän taloon, karkoittaakseen siitä tuhoatuottavan ja häpeällisen intohimon. Hän on saattanut Brigitteen lähtöajatuksen, hän kuiskaa kenties juuri nyt hänen korvaansa viimeisen varoituksensa. Sinä murhamies ja pyöveli, ole varuillasi! Tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!"
Siten puhuin itselleni; samassa sattuivat silmäni sohvankulmassa makaavaan pieneen juovikkaaseen pumpulipukuun, joka jo oli kokoonkääritty matkalaukkua varten. Se oli ollut yhden meidän onnenpäivämme todistaja. Kosketin sitä ja otin sen käteeni.
"Jättää sinut", sanoin, "jättää sinut! Sinä rakas vaate, tahdotko lähteä ilman minua?
"Ei, en voi lähteä Brigitten luota; tällä hetkellä olisi se raukkamaista. Hän on menettänyt tätinsä, hän on yksin maailmassa ja häntä ahdistavat tuntemattoman vihamiehen juorupuheet. Tuo mies ei voi olla kukaan muu kuin Mercanson, hän on varmaankin kertonut meidän keskustelustamme Dalens'ista, ja kun hän näki minun olevan mustasukkaisen, on hän arvannut loput. Hän on varmaankin se kyy, joka on ruiskuttanut myrkkyään rakkaan kukkaseni terälehdille. Ensi tehtäväni on rangaista häntä, sitten olen hyvittävä Brigittelle sen kärsimyksen, jonka olen hänelle tuottanut. Minä mieletön, ajattelen lähteä hänen luotaan, kun velvollisuuteni on pyhittää hänelle elämäni, sovittaa vääryyteni, hyvittää hänelle onnessa, huolenpidossa ja rakkaudessa kaikki kyynelet, jotka olen saanut vuotamaan hänen silmistään. Olen hänen ainoa turvansa maailmassa, hänen ainoa ystävänsä ja suojelijansa. Minun velvollisuuteni on seurata häntä maailman ääreen, tehdä ruumiistani hänelle suojelusmuuri, lohduttaa häntä sen johdosta, että hän on minua rakastanut ja antautunut minulle."
"Brigitte", huudahdin astuen huoneeseen, johon hän oli jäänyt, "odota hetkinen, kunnes palaan."
"Mihin aiot mennä?" kysyi hän.
"Odota minua", sanoin vain, "äläkä lähde ilman minua. Muista Ruthin sanoja: 'Minne sinä menet, sinne menen minäkin, sinun kansasi on oleva minun kansani, sinun Jumalasi on oleva minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä tahdon minäkin kuolla ja tulla haudatuksi samaan multaan'."
Lähdin hänen luotaan ja juoksin Mercansonin tykö. Minulle sanottiin, että hän oli lähtenyt kotoa; astuin sisään odottamaan.
Olin istuutunut huoneen nurkkaan, papin nahkatuoliin, hänen mustan epäsiistin pöytänsä eteen. Aikani alkoi tuntua pitkältä, kun mieleeni tuli kaksintaisteluni ensimäisen rakastajattareni takia.
"Sain pistoolinluodin nahkaani", ajattelin itsekseni, "ja jälestäpäin pidettiin minua naurettavana narrina. Mitä on minulla täällä tekemistä? Pappi ei ole suostuva taistelemaan; jos etsin riitaa hänen kanssaan, vastaa hän, että hänen papillinen pukunsa vapauttaa hänet velvollisuudesta kuulla minua, ja niin saa hän vaan hiukkasen lisää aihetta juoruihinsa, kun minä olen lähtenyt. Mitä meistä sitten on puhuttu? Mikä itse asiassa tekee Brigitten levottomaksi? Sanotaan, että hän menettää hyvän maineensa ja että minä rääkkään häntä ja että hän on kyllin tyhmä sitä kärsiäkseen. Sellaisia tyhmyyksiä, jotka eivät liikuta ketään! On parasta antaa ihmisten puhua; välittää juoruista on kurjaa ja antaa niille vain lisää pontta. Voiko estää maaseutulaisia askartelemasta naapuriensa asioilla? Tai voiko estää tekopyhiä naisia panettelemasta sitä, joka ottaa itselleen rakastajan? Kuinka voisi tehdä lopun yleisestä huhusta? Jos sanotaan, että minä pitelen pahoin rakastajatartani, niin on minun asiani todistaa kulkupuhe vääräksi näyttämällä, että kohtelen häntä toisin, eikä taisteluvaatimuksella. Olisi yhtä naurettavaa etsiä riitaa Mercansonin kanssa kuin lähteä joltakin seudulta sentähden, että siellä on joutunut juorupuheen esineeksi. Ei, meidän ei ole lähdettävä täältä; se olisi tyhmyyttä. Siten antaisimme vain lisää aihetta juoruihin. Meidän ei ole lähdettävä matkaan enempää kuin meidän on muutenkaan välitettävä kulkupuheista."
Palasin Brigitten luo. Puolen tunnin sisään muutin kolme kertaa mieltäni. Neuvoin häntä luopumaan matka-aikeistaan; kerroin hänelle myöskin mitä olin aikonut tehdä ja miksi olin sen jättänyt tekemättä. Hän kuunteli minua kärsivällisesti; kuitenkin sanoi hän tahtovansa lähteä. Tädin kuoleman jälkeen oli talo käynyt hänelle kammottavaksi. Kuitenkin onnistui minun lopulta saada hänet muuttamaan mieltään. Vakuutimme toinen toisellemme, että halveksimme maailman kulkupuheita ja ettemme kiinnittäneet niihin mitään huomiota ja ettemme aikoneet muuttaa missään suhteessa jokapäiväisiä tapojamme. Vannoin hänelle, että rakkauteni oli lohduttava häntä kaikissa hänen suruissaan, ja hän oli uskovinaan sanojani. Sanoin hänelle, että minulle nyt oli käynyt täysin selväksi epäoikeutettu menettelyni, että käytökseni tästälähin oli oleva todistus katuvasta mielestäni, että tahdoin puhdistaa sydämeni kaikesta siitä hapatuksesta, mikä siinä vielä oli jälellä ja ettei hänen enää tarvinnut kärsiä, ei ylpeyteni enempää kuin oikkujenikaan takia. Ja surullisena ja kärsivällisenä, kädet kiedottuna kaulaani, taipui hän selvään oikkuun, jota itse pidin järjen kipinänä.