V
Eräänä päivänä, tullessani Brigitten luokse näin oven olevan avoinna pieneen huoneeseen, jota hän kutsui kappelikseen. Siinä ei ollut muita huonekaluja kuin pieni alttari ristineen sekä muutamia maljakoita kukkineen. Seinät ja uutimet olivat valkeat kuin lumi. Hän sulkeutui toisinaan tähän huoneeseen, viime aikoina kuitenkin verraten harvoin, sitten kun vietin suurimman osan ajastani hänen luonaan.
Nojauduin ovenpieleen ja näin Brigitten istuvan lattialla sinne tänne heitettyjen kukkasten keskellä. Hän piti kädessään pientä kuivunutta seppeltä, jonka hän hypisteli rikki.
"Mitä teet?" huudahdin minä. Hän säpsähti ja nousi.
"En mitään", vastasi hän, "tämä on vain lasten leikkikalu, vanha ruususeppel, joka on kuihtunut tässä kappelissa. Siitä on aikaa kun sen tänne ripustin. Tulin tänne vaihtaakseni kukkaset toisiin."
Hän puhui värisevällä äänellä ja kuin pyörtymäisillään. Muistin, että olin kuullut häntä kutsuttavan Ruusu-Birgitteksi. Kysyin häneltä, eikö se ehkä ollut hänen ruusukruununsa, jota hän hypisteli rikki.
"Ei", vastasi hän kalveten.
"Kyllä", huudahdin, "elämäni kautta! Anna minulle palaset!"
Poimin ne lattialta, asetin ne alttarille ja jäin hetken ajan niitä ääneti katsomaan.
"Enkö sitten tekisi oikein", puhui Brigitte, "jos ottaisinkin ruususeppeleni seinältä, jossa se on riippunut niin pitkät ajat? Mitä hyödyttävät nämä kuihtuneet jäännökset? Ruusu-Brigitteä ei enää ole olemassa, enempää kuin niitä ruusuja, jotka antoivat hänelle nimensä."
Hän lähti. Kuulin valituksen, kun ovi sulkeutui välillämme. Lankesin polvilleni ja itkin katkerasti.
Kun palasin hänen luokseen, tapasin hänet istumasta pöydässä. Päivällinen oli valmis ja hän odotti minua. Istuin sanaakaan sanomatta hänen rinnalleen eikä kumpikaan enää puhunut siitä, mitä kantoi sydämellään.