VI
Mercanson oli todella kertonut kylässä ja lähiseudun kartanoissa keskustelustani Dalens'ista ja niistä epäluuloistani, joita tahtomattani olin hänelle selvästi paljastanut. On tunnettua, kuinka juoru maaseudulla leviää ja paisuu kulkiessaan suusta suuhun. Niin kävi nytkin.
Brigitte ja minä olimme uudessa suhteessa toisiimme. Kuinka heikko hän olikin ollut lähtöaikeissaan, oli hän kuitenkin jäänyt minun rukouksistani. Se velvoitti minua. Olin päättänyt olla häiritsemättä hänen rauhaansa mustasukkaisuuden tai kevytmielisyyden puuskilla; jokaista kovaa tai pilkallista sanaa, joka pääsi huulieni yli, pidin syntinä; jokaista surullista katsetta, jonka hän minuun suuntasi, pidin hyvin ansaittuna moitteena.
Hänen hyvä ja yksinkertainen luonteensa löysi alussa viehätystä yksinäisyydessämme; hän saattoi tavata minut milloin tahtoi tarvitsematta välittää mistään varovaisuustoimenpiteistä. Ehkä oli hän niin välinpitämätön muista, osottaakseen minulle, että hän asetti rakkautensa maineensa edelle; näytti siltä kuin hän olisi katunut, että oli ollut niin herkkä pahailkisille juorupuheille. Oli kuinka hyvänsä, sensijaan että olisimme koettaneet suojella itseämme kulkupuheilta, aloimme elää entistä huolettomammin ja vapaammin.
Lähdin hänen luokseen aamiaisen aikaan; ja kun minulla ei ollut mitään tehtävää koko päivänä, lähdin ulos vain hänen seurassaan. Hän piti minua luonaan päivällisellä, ilta kului pian ja kun lähtöni hetki alkoi lähetä keksimme tuhansia tekosyitä sen viivyttämiseksi. Toisin sanoen, olin kokonaan hänen luonaan ja kuvittelimme, ettei kukaan sitä huomannut.
Pidin sanani jonkun aikaa eikä mikään pilvi himmentänyt yhdessäoloamme. Ne olivat onnellisia päiviä; mutta tarkoitukseni ei ole kertoa niistä.
Koko seutu puhui siitä, että Brigitte eli julkisesti yhdessä elostelevan parisilaisen kanssa, joka rääkkäsi häntä, että he kuluttivat aikaansa vuoroin riitautumalla, vuoroin sopimalla, ja että kaikki varmaan päättyisi huonosti. Samassa määrässä kuin Brigitten käytöstä ennen oli ylistetty, samassa määrässä sitä nyt moitittiin. Ei lisäksi ollut mitään kohtaa hänen entisessä elämässään, jota ei nyt koetettu selittää ilkeämielisellä tavalla. Hänen hyväntekeväisyystarkoituksissa suoritetut vuorivaelluksensa, jotka eivät ennen olleet kenessäkään herättäneet epäluuloja, otettiin raa'an leikinlaskun aiheeksi. Hänestä puhuttiin kuin naisesta, joka on menettänyt kaiken inhimillisen kunnioituksen, ja joka oli ansainnut ne kauheat onnettomuudet, jotka hän kutsui esiin.
Olin sanonut Brigittelle, että oli mielestäni annettava ihmisten puhua mitä tahtoivat enkä ollut siis juoruista välittävinäni; mutta itse asiassa kävivät ne minulle sietämättömiksi. Tein toisinaan vieraissakäyntejä ympäristöön vartavasten saadakseni kuulla jonkun määrätyn solvaavan sanan ja voidakseni vaatia siitä hyvitystä. Kuuntelin tarkkaan mitä kuiskailtiin salissa, missä itse olin, mutta en kuullut mitään. Ihmiset odottivat nähtävästi, että poistuisin, voidakseen senjälkeen rauhassa repiä minut kappaleiksi. Menin Brigitten luo ja vakuutin, että kaikki puheet olivat vailla merkitystä ja olisi hullua niistä välittää ja että itse puolestani annoin ihmisten puhua mitä tahtoivat.
Enkö tehnyt väärin menetellessäni tällä tavoin? Jos Brigitte oli varomaton — eikö ollut minun tehtäväni varottaa häntä? Tein aivan päinvastaista: liityin maailmaan häntä vastaan.
Olin alottanut osottamalla välinpitämättömyyttä, pian oli menettelyni muuttuva ilkeydeksi. "Toden totta", sanoin Brigittelle, "puhutaan pahaa yöllisistä retkistäsi. Oletko varma siitä, että ihmiset ovat väärässä? Eikö ole tapahtunut mitään tuon romanttisen metsän pimennoissa? Etkö ole koskaan palatessasi hämärässä kotia nojautunut kenenkään tuntemattoman käsivarteen, niinkuin olet nojautunut minun käsivarteeni? Oliko todellakin sääliväisyys ainoa jumaluus, jota palvelit vaeltaessasi niin rohkeasti tuossa metsäisessä temppelissä?"
Brigitten katse, ensi kertaa alkaessani puhua tähän tapaan, ei mene koskaan muistostani; se pani minut värisemään. "Vähät siitä", ajattelin, "jos pitäisin hänen puoltaan, tekisi hän saman tempun kuin ensimäinen rakastajattareni; hän voisi sormellaan osottaa minua naurettavana narrina ja sellaisena esiintyisin yleisön silmissä."
Epäilevän ja kieltävän välimatka on lyhyt. Filosoofi on ateistin orpana. Kun olin sanonut Brigittelle, että epäilin hänen menneisyyttään, aloin tehdä sitä todella; ja kun epäilys oli herännyt, olin jo varma sen oikeutuksesta.
Aloin jo uskoa, että Brigitte petti minua, hän, jonka tuskin jätin hetkeksikään yksin koko vuorokauden aikana. Olin sentähden joskus poissa pitemmän aikaa hänen luotaan, uskotellen itselleni tahtovani asettaa hänet koetukselle, mutta itse asiassa vain saadakseni aihetta häntä epäillä ja kiusata. Olin tyytyväinen voidessani hänelle vakuuttaa, että, kaukana siitä, että vielä olisin ollut mustasukkainen, en enää lainkaan kärsinyt muinaisista tyhmistä epäluuloistani; tällä tahdoin luonnollisesti sanoa, etten pitänyt häntä kyllin suuressa arvossa ollakseni mustasukkainen hänestä.
Olin alussa pitänyt omana tietonani kaikki huomiot, joita tein, mutta pian tunsin iloa voidessani niistä puhua Brigittelle itselleen. Lähtiessämme kävelemään saatoin sanoa hänelle: "Tuo puku on kaunis, eräällä kevyellä naistuttavallani oli muistaakseni samanlainen." Ruokapöydässä saatoin puhua: "Kas niin, ystäväiseni, vanha rakastajattareni lauloi tavallisesti laulun jälkiruuan aikana, sinun sopisi tehdä samoin." Ja kun hän asettui pianon eteen: "Ah, soitahan, ole hyvä, minulle tuo valssi, joka oli muodissa viime talvena; se tuo mieleeni menneen hauskan ajan."
Lukijani, tätä kesti kuusi kuukautta: kuuden kuukauden aikana oli Brigitten, samalla kertaa kun hän oli maailman juorujen esineenä, kestettävä minun puoleltani ylenkatsetta ja häväistystä, verrattavaa intohimoisen ja julman elostelijan tapaan kohdella naista, jonka hän on ostanut.
Tällaisten kauheiden kohtausten jälkeen, joiden aikana käytin kaiken kekseliäisyyteni julmuuksiin, jotka repivät rikki vuoroin syyttävän ja pilkkaavan, mutta aina tuskia janoovan sydämeni, saattoi minut vallata outo, hurja rakkaus, joka sai minut kohtelemaan rakastettuani kuin jumalatarta. Neljännestunnin kuluttua, juuri päästyäni häntä ivailemasta, makasin polvillani hänen edessään. Kohta kun olin syyttänyt häntä, pyysin häneltä anteeksi, kohta kun olin lakannut pilkkaamasta, itkin. Eräänlainen raivo, eräänlainen onnenhuuma valtasi minut silloin; olin suunniltani ilosta ja menettämäisilläni järkeni rajuissa tunteenpurkauksissani. En tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä, mitä keksiä hyvittääkseni pahaa, jota olin tehnyt. Otin Brigitten käsivarsiini ja panin hänet satoja, tuhansia kertoja vakuuttamaan, että hän antoi minulle anteeksi. Lupasin tehdä lopun hänen kiusaamisestaan ja ampua kuulan otsaani, jos vielä alkaisin häntä pahoinpidellä. Niin saatoin vannoa ja vakuuttaa yöt läpeensä, ryömien kyynelet silmissä Brigitten jaloissa, antautuen mielettömän, kiihkoisan rakkauden valtaan. Niin koitti aamu ja päivä nousi; vajosin voimattomana kokoon ja nukahdin — ja heräsin taas hymy huulilla ja kaikkea epäillen.
Tällaisina pelottavan intohimon öinä näytti Brigitte unohtaneen, että minussa piili toinenkin olento kuin se, joka hänellä silloin oli edessään. Kun pyysin häneltä anteeksi, kohotti hän vaan olkapäitään, ikäänkuin sanoakseen: "Tiedäthän, että annan sinulle anteeksi." Hän tunsi kuumeeni tarttuvan. Kuinka monta kertaa kuulinkaan hänen, intohimosta ja rakkaudesta kalpeana, kuiskaavan, että hän tahtoi, että olin juuri sellainen kuin olin, että nämä myrskyt olivat hänen elämänsä, että hän rakasti niitä kärsimyksiä, joita hänelle tuotin, kun maksoin ne hänelle tällä tavalla, ja ettei hän koskaan tulisi valittamaan, niin kauan kuin sydämessäni oli jälellä kipinäkin rakkaudestamme. Hän tiesi kyllä, että hän tulisi siitä kuolemaan, mutta hän sanoi toivovansa, että minäkin siitä kuolisin; lyhyesti, että kaikki, mikä tuli minusta, oli hänelle rakasta ja suloista, niinhyvin loukkaukset kuin kyynelet.
Päivät kuluivat, ja minun tautini paheni alinomaan, ivan ja häijyyden puuskat kävivät yhä voimakkaammiksi ja vaikeammiksi. Kaiken mielettömyyteni keskellä sain kuumekohtauksia, jotka iskivät minuun kuin salama; heräsin vavisten joka jäsenessäni ja kylmän hien peittämänä. Äkkinäinen liike, odottamaton kolina saivat minut vavahtamaan niin rajusti, että pelotin toisia, jotka olivat läheisyydessäni. Brigittellä puolestaan, vaikka hän ei valittanut, näkyi kasvoilla syvän mielenliikutuksen merkit. Kun aloin häntä kiusata, lähti hän sanaakaan sanomatta luotani ja sulkeutui toiseen huoneeseen. Mutta kiitos Jumalan, en koskaan tehnyt hänelle ruumillista väkivaltaa. Kiihkeimpienkin purkausteni aikana olisin mieluummin kuollut kuin kädelläni kajonnut häneen.
Eräänä iltana, kun sade löi ikkunoihin, istuimme kahden, verhot alas vedettyinä. "Olen iloisella päällä", sanoi Brigitte, "mutta tämä surullinen sade masentaa minut vasten tahtoani. Se ei saa tapahtua, ja jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin huvitelkaamme rajuilmasta huolimatta."
Nousin ja sytytin kaikki esillä olevat kynttilät. Pienoinen huone oli kohta kirkkaassa juhlavalaistuksessa ja liedestä levisi hiostuttava lämpö huoneeseen — oli talvisaika. "No niin, mitä nyt teemme odottaessamme illallista?"
Samassa muistin, että Parisissa oli karnevaaliaika parhaillaan. Olin näkevinäni silmieni edessä bulevardeilla risteilevät vaunut, täynnä naamioituja henkilöitä. Olin kuulevinani niitä hauskoja sukkeluuksia, joita iloiset kansanjoukot heittelivät toisilleen astuessaan teattereihin. Näin kevytmieliset tanssit, kirjavat puvut, kuohuvan viinin ja hurjan menon: koko nuoruuteni tunkeutui sydämeeni.
"Pukeutukaamme naamiaispukuihin", sanoin Brigittelle. "Samantekevä, jos teemmekin sen vain itseämme varten. Jos meillä ei olekaan valmiita pukuja, niin löydämme aina jotakin, josta voimme niitä valmistaa, ja niin kuluu aika vielä hauskemmin."
Vaatesäiliöstä vedimme esiin hameita, shaaleja, päällysviittoja, nauhoja ja tekokukkia. Brigitte oli, kuten tavallisesti, tasaisen iloinen. Teimme molemmat itsellemme naamiaispuvut; hän tahtoi itse kammata minut. Sitten käytimme punaa ja puuderia. Kaiken tarvittavan löysimme pienestä lippaasta, jonka luulen kuuluneen tädille. Tunnin kuluttua tuskin enää tunsimme toisiamme. Ilta kului laulaen ja hullutellen; yhden aikaan aamulla kävimme illalliselle.
Olimme penkoneet kaikissa kaapeissa; vieressä seisoi eräs niistä, ovi puoli-avoinna. Juuri kun olin aikeissa istua pöytään, sattuivat silmäni sen hyllyllä lepäävään Brigitten päiväkirjaan, josta jo on ollut puhetta.
"Eikö totta, tähän on sinun tapana kirjoittaa ajatuksesi?" sanoin ojentaen käteni kirjaa kohti. "Jollet pidä sitä epähienona, silmäilisin mielelläni tuota kirjaa."
Avasin kirjan, vaikka Brigitte teki liikkeen ikäänkuin pidättääkseen minua. Ensi sivulla luin sanat: Tämä on testamenttini.
Kaikki oli kirjoitettu rauhallisella kädellä. Löysin ensinnäkin tarkan selonteon, ilman katkeruuden tai vihan merkkiä, kaikesta siitä kärsimyksestä, jota hän oli saanut kestää tultuaan rakastajattarekseni. Hän ilmoitti horjumattoman päätöksensä kärsiä kaikki, niinkauan kuin häntä rakastin, ja kuolla, kun hänet jättäisin. Hän oli tehnyt valmistuksensa ja alistui uhraamaan elämänsä. Mitä hän oli menettänyt, mitä toivonut, hirvittävästä yksinäisyydestä, mihin hän tunsi olevansa tuomittu minun käsivarsissanikin, siitä erottavasta seinästä, joka kasvamistaan kasvoi meidän välillemme, julmuudesta, jolla maksoin hänen rakkautensa ja kärsivällisyytensä — kaikesta tuosta kertoi hän valittamatta. Hän koetti päinvastoin minua puolustaa. Lopuksi puhui hän yksityisistä asioistaan ja seikoista, jotka koskivat hänen perijöitään. Hän aikoi lopettaa myrkyllä elämänsä. Hän sanoi kuolevansa vapaasta tahdosta ja kielsi nimenomaan käyttämästä hänen muistoaan joihinkin toimenpiteisiin minua vastaan. "Rukoilkaa hänen puolestaan", olivat hänen viimeiset sanansa.
Löysin samalta hyllyltä pienen lippaan, jota en ennen ollut nähnyt ja joka sisälsi hienoa, sinertävää jauhoa, näöltään kuin suola.
"Mitä tämä on?" kysyin Brigitteltä, vieden rasian huulilleni. Hän parahti ja heittäytyi ylitseni.
"Brigitte!" huudahdin, "sano minulle jäähyväiset. Otan tämän rasian haltuuni; sinun pitää unohtaa minut ja elää, jos tahdot säästää minulta murhan. Lähden jo tänä yönä enkä pyydä sinulta anteeksiantoa. Joskin sinä sen minulle annat, ei Jumala sitä tahdo. Suutele minua viimeinen kerta."
Kumarruin hänen puoleensa ja painoin suudelman hänen otsalleen. "Ei vielä!" huudahti hän tuskallisesti. Mutta minä työnsin hänet sohvaan ja juoksin huoneesta.
Kolme tuntia myöhemmin olin valmis lähtemään ja matkahevoset olivat jo saapuneet. Satoi yhä ja hapuilin pimeydessä vaunuun. Samassa hetkessä kun ajuri pani vaunut liikkeelle, tunsin kahden käsivarren kiertyvän kaulaani ja kuulin nyyhkytyksen, joka painettiin suutani vasten.
Se oli Brigitte. Tein kaikkeni saadakseni hänet jäämään, huusin ajuria pysähdyttämään, sanoin mitä keksin, jotta hän astuisi alas vaunuista, lupasinpa hänelle, että palaisin kun aika ja matka olivat hävittäneet muiston siitä pahasta, mitä olin hänelle tehnyt. Koetin vakuuttaa hänelle, että huomispäivä tulisi samanlaiseksi kuin eilinen, että saatoin tehdä hänet vain onnettomaksi, että tulisin murhaajaksi, jos sitoisin hänet itseeni. Käytin rukouksia, valoja, vieläpä uhkauksia — mutta hän vastasi minulle kaikkeen: "Sinä lähdet, ota minut mukaasi; paetkaamme täältä, paetkaamme menneisyyttämme. Emme voi enää elää täällä, hyvä, lähtekäämme siis muuanne, minne tahdot. Etsikäämme joku soppi maailmassa, siellä kuollaksemme. Tulkaamme onnellisiksi, minä sinun kauttasi, sinä minun kauttani!"
Syleilin häntä niin kiihkeästi, että luulin sydämeni halkeavan. "Aja!" huusin kuskille. Heittäysimme toistemme syliin ja hevoset lähtivät nelistämään.