I
Olimme päättäneet lähteä pitkälle matkalle ja sitä varten olimme tulleet Parisiin. Kun välttämättömät valmistukset ja eräät raha-asiain järjestelyt vaativat aikaa, täytyi meidän vuokrata kuukaudeksi parisen huonetta pienestä hotellista.
Päätös lähteä Ranskasta oli yhdellä iskulla muuttanut kaikki toiseksi; ilo, toivo ja luottamus palasivat ja lähtöä odotellessa kaikkosivat surut ja riitaisuudet. Nyt oli kysymys vain onnen unelmista ja ikuisista rakkauden valoista. Tahdoin nyt todellakin saada rakastettuni unohtamaan kaiken sen pahan, minkä olin hänelle tehnyt. Kuinka olisin voinut olla tuntematta liikutusta hänen hellän rakkautensa ja hänen rohkean luottamuksensa edessä? Brigitte ei ainoastaan antanut minulle anteeksi, vaan valmistautui tekemään suurimman uhrauksensa minun tähteni, luopumaan kaikesta seuratakseen minua. Yhtä suuressa määrässä kuin tunsin olevani arvoton hänen kiintymykselleen, yhtä palavasti halusin korvata sen hänelle rakkaudellani. Hyvä enkelini oli lopulta voittanut, ja ihailu ja rakkaus sai ylivallan sydämessäni.
Kumartuneena kartan yli etsi Brigitte minun kanssani soppea, johon piiloutuisimme. Emme olleet vielä päättäneet ja tunsimme niin suurta ja odottamatonta iloa tästä epätietoisuudesta että lykkäsimme varman vaalin tekemisen yhä kauemmas. Istuimme vierekkäin, meidän päämme koskettivat toisiaan ja käsivarteni oli Brigitten vyötäisillä. "Minne matkustammekaan? Mitä tulemme tekemään? Missä aloitamme uuden elämämme?" Kuinka voin kuvailla, mitä tunsin, kun kesken valoisimpia toiveitamme hetkeksi nostin pääni? Mitä katumuksen tuskaa tunsinkaan, nähdessäni edessäni Brigitten tyynet kauniit kasvot, jotka hymyilivät tulevaisuudelle, vielä kalpeina menneistä kärsimyksistä. Kun istuin siinä hänen vieressään, hänen sormensa harhaillessa kartalla ja hänen puhuessaan hiljaisella äänellä raha-asioistaan, toivomuksistaan, tulevasta pakopaikastamme, olisin tahtonut uhrata vereni hänen puolestaan. Onnen suunnitelmat, te olette ehkä ainoa todellinen onni täällä maan päällä!
Olimme noin viikon ajan tällä tavoin kuluttaneet matkavalmistuksissa, kun luoksemme tuli eräs nuori mies, tuoden Brigittelle kirjeen. Brigitte oli kahdenkesken puhuttuaan hetken lähetin kanssa vakava ja alakuloinen. Mutta muuta en saanut tietää kuin että kirje oli N:n kaupungista, samasta paikasta, missä ensi kertaa olin puhunut rakkaudestani ja missä Brigitten ainoat sukulaiset asuivat.
Sillä välin teimme kaikessa kiireessä matkavalmistuksemme eikä sydämessäni ollut sijaa muulle tunteelle kuin kärsimättömälle halulle päästä pian matkaan. Lähdön ilo ei jättänyt minua hetkeksikään. Kun nousin aamuisin vuoteesta ja aurinko paistoi ikkunaimme läpi, tunsin niin hurjaa iloa, että käyttäydyin kuin hullu. Astuin varpaillani Brigitten huoneeseen. Useammin kuin kerran tapasi hän herätessään minut polvillani vuoteensa edestä kyynelet silmissäni. En tiennyt mitä keinoja käyttäisin saadakseni hänet vakuutetuksi katumukseni vilpittömyydestä. Jos rakkauteni ensimäistä rakastajatartani kohtaan oli saanut minun tekemään hulluja tekoja, tein nyt sadoin kerroin hullumpia: käytin kaikkia keinoja mitä kiihoittunut intohimo voi keksiä. Palvelin Brigittea suorastaan kuin jumalatarta, ja vaikka olin jo ollut kuusi kuukautta hänen rakastajansa, oli minusta, kun häntä lähestyin, kuin olisin nähnyt hänet ensi kertaa. Uskalsin tuskin suudella sen naisen hameenliepeitä, jota joku aika sitten olin rääkännyt. Hänen pieninkin sanansa sai minut havahtumaan ikäänkuin hänen äänensä olisi ollut outo. Milloin heittäydyin itkien hänen syliinsä, milloin aloin nauraa ilman aihetta. Puhuin inholla entisestä käytöksestäni, ja olisin toivonut, että jossakin maan päällä olisi ollut rakkaudelle pyhitetty temppeli, missä olisin voinut puhdistua kasteen kautta kokonaan entisyydestäni.
Olen nähnyt Tizianin taulun, missä Tuomas pistää sormensa Kristuksen haavaan, ja tuo kuva on usein tullut mieleeni; jos uskaltaisin verrata rakkautta miehen uskoon, voisin sanoa että olin Tuomaan kaltainen. Mikä nimi on annettava tunteelle, joka kuvastuu noissa kasvoissa, joissa epäilys ja usko taistelevat keskenään? Hän koskettaa haavaa ja äänekäs epäilys vaikenee hänen avoimilla huulillaan, joille rukous hiljaa laskeutuu. Onko hän apostoli vai onko hän uskoton? Katuuko hän samassa määrässä kuin hän on rikkonut? Sitä ei hän itse tiedä eikä maalari etkä sinä, katsoja. Vapahtaja hymyilee ja kaikki hajoaa kuin kastepisara auringossa loputtomaan hyvyyteen.
Samalla tavoin olin minä Brigitten edessä mykkä ja ikäänkuin alati yllätetty. Vapisin ajatellessani sitä mahdollisuutta, että hän vieläkin pelkäisi minua ja että kaikki vaihtelut käytöksessäni olisivat tehneet hänet epäluuloiseksi. Mutta neljäntoista päivän kuluttua oli hän lukenut selvästi sydämeni tilan; hän ymmärsi, että kun näin hänet vilpittömänä, olin tullut itsekin vilpittömäksi ja kun rakkauteni eli hänen rakkaudestaan, ei hän tahtonut epäillä kumpaistakaan.
Huoneemme oli täynnä sinne tänne heitettyjä vaatteita, kirjoja, kyniä, kääröjä ja kaiken päälle oli levitetty kartta, jota molemmat niin rakastimme. Lähdimme ulos ja palasimme taas; ja usein heittäysin Brigitten jalkoihin, joka nauraen syytti minua laiskuudesta, väittäen, etten mihinkään kelvannut. Täyttäessämme matkalaukkujamme keksimme vielä satoja suunnitelmia. Sisilia oli verraten kaukana, päättelimme keskenämme, mutta talvi oli siellä niin lauhkea! ja mikä ihana ilmasto! Genua on kaunis kirjavine taloineen, vihreine puutarhoineen, Apenninien vuorijono takanaan! Mutta siellä on ainainen melu ja tungos! Kolmesta miehestä, jonka tapaat sen kaduilla on vähintäin yksi munkki ja yksi sotilas. Firenze on surullinen, se on kuin kappale keskiaikaa. Kuinka kärsiä sen ristikkoikkunoita ja sen rakennusten likaisen ruskeaa väriä? Mitä tekisimme Roomassa? Emmehän matkusta ihmetelläksemme ja vielä vähemmän jotakin oppiaksemme. Jospa lähtisimmekin Reinin rannoille? Mutta sesonki on siellä jo lopussa, ja vaikk'emme matkustakaan ottaaksemme osaa seuraelämään, on kuitenkin ikävä tulla seutuihin, josta ihmiset juuri ovat lähteneet. Entä Espanja? Kovin vaivaloista: siellähän täytyy matkustaa kuin keskellä sotaa ja olla kaikkeen valmistautunut paitsi lepoon. Lähtekäämme Sveitsiin! Vähät siitä, jos siellä on paljon matkustavaa väkeä. Siellä saamme nähdä joka tapauksessa Jumalan ihanimmat värit: taivaan sinen, kenttien vihreän ja ikuisen lumen valkean. "Lähtekäämme", sanoi Brigitte, "lähtekäämme kuin kaksi lintua. Kuvitelkaamme, rakas Octave, että eilen opimme toisemme tuntemaan. Olet tavannut minut tanssiaisissa, olen miellyttänyt sinua, ja minä olen sinuun rakastunut. Sinä kerrot minulle, että sinä pienessä kylässä muutamien peninkulmien päässä täältä olet rakastanut erästä rouva Piersonia. Minun on vaikea edes uskoa mitä kerrot sinun ja hänen välillä tapahtuneen. Et kai aio kertoa minulle rakkaudestasi naiseen, jonka olet jättänyt minun tähteni? Tahdonpa minäkin aivan hiljaa kertoa sinulle, ettei siitä ole kovinkaan kauan aikaa kun minä rakastin erästä ilkeää miestä, joka teki minut hyvin onnettomaksi. Sinä säälit minua, pyydät minua vaikenemaan, ja niinpä sovimme, ettemme enää koskaan puhu siitä asiasta."
Kun Brigitte puhui tällä tavalla suljin vavisten hänet syliini. "Jumalani", huudahdin, "en tiedä vapisenko ilosta vai pelosta. Sinä tulet mukaani, aarteeni. Me lähdemme yhdessä äärettömyyttä kohti. Kuolkoon nuoruuteni, muistoni, suruni ja tuskani! Sinä olet hyvä ja rohkea, rakkaani, sinä olet tehnyt lapsesta miehen. Jos sinut nyt menettäisin, en voisi koskaan enää rakastaa. Ehkä olisi, ennenkuin opin sinut tuntemaan, joku toinen nainen voinut minut parantaa; mutta nyt olet sinä ainoa maailmassa, joka voi minut tuhota tai pelastaa, sillä sydämeni on haavoilla kaiken sen pahan johdosta, minkä olen sinulle tehnyt. Olen ollut kiittämätön, sokea ja julma. Mutta kiitos Jumalan, sinä rakastat minua vielä. Jos milloinkaan palaat siihen kylään, jonka lehmusten alla sinut ensi kerran näin, niin katsahda autioon talooni. Siellä olet varmaan näkevä miehen hahmon, sillä se, jonka kanssa kerran sen jätit, ei ollut sama, joka siihen astui."
"Onko tuo totta, mitä puhut?" sanoi Brigitte ja kohotti kauniit, rakkaudesta säteilevät kasvonsa taivasta kohti. "Onko siis totta, että olen sinun? Niin, kaukana siitä inhottavasta maailmasta, joka on tehnyt sinut ennenaikaa vanhaksi, olet sinä minua rakastava, lapsi. Omistan sinut sellaisena kuin olet, ja missä sopessa lienemmekin löytävä etsimämme onnen, sinne voit minut jättää ilman omantunnon vaivoja, kun et enää minua rakasta. Minun tehtäväni on silloin loppunut ja minä voin vain kiittää Jumalaa kaikesta."
Minkä kirvelevän muiston herättävätkään minussa vielä nuo sanat! Olimme lopultakin päättäneet, että lähtisimme Geneveen ja että kevääksi etsisimme Alppien juurelta jonkun rauhallisen kolkan. Brigitte puhui jo kauniista järvestä ja minä olin tuntevinani tuulen, joka liikuttelee sen vesiä, ja vihreän laakson voimakkaat tuoksut. Mieleemme tulivat jo Lausanne, Vevay, Oberland ja niiden takana Monte Rosen lumiset harjat ja Lombardian loputtomat tasangot. Meitä kutsuivat jo unohduksen, levon ja onnellisen yksinäisyyden hyvät henget. Illoin tunsimme jo istuessamme ääneti käsi kädessä ylitsemme laskeutuvan omituisen, suuren tunnelman, joka valtaa mielen pitkän matkan aattona, omituisen, selittämättömän pyörrytyksen, jossa on maanpaon pelkoa ja pyhäinvaelluksen toivovaa odotusta. Jumala, se on sinun äänesi, joka meitä silloin kutsuu ja joka ilmoittaa ihmiselle, että hän kulkee sinun luoksesi. Ihmisajatuksella on siipensä, jotka värisevät, ja jänteensä, jotka pingoittuvat. Kokonainen maailma sisältyy noihin sanoihin: "Kaikki on kunnossa, lähtekäämme matkaan!"
Äkkiarvaamatta alkaa Brigitte riutua, hän painaa päänsä alas eikä puhu mitään. Kun kysyn häneltä, onko hänellä tuskia, vastaa hän sammuneella äänellä kieltävästi: kun puhun hänelle lähtöpäivästämme, nousee hän kylmänä ja alistuvana ja jatkaa valmistuksiaan. Kun vannon tekeväni hänet onnelliseksi ja pyhittäväni hänelle elämäni, sulkeutuu hän huoneeseensa itkeäkseen. Kun syleilen häntä, kääntää hän kalveten katseensa poispäin ojentaessaan minulle huulensa. Kun sanon hänelle, ettei mitään ole vielä tehty ja että hän voi peruuttaa matkansa, rypistää hän katkeran näköisenä kulmakarvojaan. Kun rukoilen häntä avaamaan minulle sydämensä, kun vakuutan hänelle, että mieluummin luovun onnestani, vaikka se maksaisi minulle elämäni, kuin tuotan hänelle silmänräpäyksenkään surun, heittäytyy hän kaulaani, hillitsee taas kohta, ikäänkuin tahtomattaan, itseään ja työntää minut luotaan. Vihdoin astun eräänä päivänä hänen huoneeseensa kädessäni matkalippumme Besanconiin. Tulen hänen luokseen ja panen ne hänen syliinsä, hän ojentaa kätensä, päästää huudon ja putoaa tiedottomana jalkoihini.