II
Kaikki yritykseni koettaa saada selvää syystä tähän odottamattomaan muutokseen jäivät tuloksettomiksi. Niinikään kieltäytyi Brigitte vastaamasta kysymyksiini. Hän oli sairas ja pysyi itsepintaisesti vaiti. Kun olin koko päivän ensin koettanut häneltä saada selityksiä, sitten lausunut kaikenlaisia arveluja, lähdin iltapuoleen ulos, tietämättä minne. Kun kuljin Oopperan ohi tarjosi välikauppias minulle lippua ja minä otin sen tapani mukaan koneellisesti ja astuin sisään.
En voinut keskittää huomiotani enempää siihen mitä tapahtui näyttämöllä kuin siihen mitä tapahtui katsomossa: suru oli lyönyt minut niin lamaan, ettei ulkomaailma tehnyt mitään vaikutusta aisteihini, ja että elin niinsanoakseni vain sisäisesti. Kaikki sielunvoimani keskittyivät yhteen ainoaan ajatukseen ja kuta enemmän sitä haudoin päässäni, sitä vaikeampi oli minun nähdä selvästi. Mikä olikaan tuo hirvittävä, yht'äkkiä ilmennyt este, joka aivan lähtöpäivän aattona särki kaikki suunnitelmat ja toiveet? Jos oli kysymys vain jostakin jokapäiväisestä tapauksesta, tai vaikkapa jostakin todellisesta onnettomuudesta, niinkuin omaisuuden menetyksestä tai ystävän kuolemasta, niin miksi tuo itsepäinen äänettömyys? Kaiken jälkeen mitä Brigitte jo oli tehnyt, hetkenä, jolloin rakkaimmat unelmamme olivat lähellä toteutumistaan, mikä saattoikaan olla se salaisuus, joka särki onnemme ja jota hän kieltäytyi minulle uskomasta? Hän salaa jotain minulta! Joskin hänen huolensa, hänen taloudellinen tilansa, tulevaisuuden pelko tai mikä muu syy hyvänsä estää häntä nyt heti lähtemästä suunnittelemallemme matkalle tai pakottaa hänet siitä vaikkapa kokonaan luopumaan, niin miksi ei hän avaa sydäntään minulle? Kuitenkaan en voinut siinä nähdä mitään moitittavaa. Epäluulon varjokin kauhistutti minua. Mutta kuinka, toiselta puolen, voida ajatella jotakin horjuvaisuutta tai oikkua tuossa naisessa, jonka niin hyvin tunsin? Vajosin epätietoisuuden pimeään enkä nähnyt pienintäkään valoa, joka olisi voinut minut johtaa tielle.
Vastapäätäni, galleriassa, istui nuori mies, jonka piirteet tuntuivat tutuilta. Kuten usein sattuu ajatusten ollessa muualla kiintyivät silmäni hänen kasvoihinsa ja vaistomaisesti koetin muistella miehen nimeä. Äkkiä tuli se mieleeni: mies oli sama, joka, kuten ennen olen kertonut, oli tuonut Brigittelle kirjeen N:stä. Ajattelematta mitä tein nousin paikaltani lähteäkseni puhumaan hänen kanssaan. Mutta hänen paikkansa oli sellainen, etten voinut päästä hänen luokseen häiritsemättä suurta määrää katsojia, ja minun täytyi odottaa väliaikaa.
Ensi ajatukseni oli ollut, että jos joku voi auttaa minua keksimään syytä siihen, mikä minua painoi, oli se juuri tuo mies. Hänellä oli ollut rouva Piersonin kanssa useampia kaksinpuheluja muutaman päivän kuluessa ja muistin, että Brigitte oli joka kerta näiden kohtaamisien jälkeen ollut hyvin alakuloinen. Hän oli ollut Brigitten luona edellisenä päivänä, aamupuoleen, ja illalla oli Brigitte sairastunut. Brigitte ei ollut näyttänyt niitä kirjeitä, joita tällä lähetillä oli ollut mukanaan; oli siis mahdollista, että tuo nuori mies tiesi todellisen syyn matkamme lykkäytymiseen. Ehk'ei hän ollut kaikessa Brigitten uskottu, mutta hän saattoi varmaankin kertoa minulle kirjeiden sisällöstä ja tunsi epäilemättä meidän suhteemme siksi hyvin, ettei minun tarvinnut peljätä asettaa hänelle kysymyksiä. Olin ihastunut nähdessäni hänet ja kohta kun esirippu oli laskenut, kiiruhdin käytävään häntä tapaamaan. En tiedä, näkikö hän minun lähestyvän, mutta hän katosi erääseen aitioon. Päätin jäädä häntä odottamaan ja kuljin puolen tunnin ajan käytävässä edestakaisin, silmät kiinnitettyinä aition oveen. Lopulta avautui se ja mies astui ulos; tervehdin häntä kaukaa ja menin häntä vastaan. Hän otti joitakin askelia minua kohti päättämättömän näköisenä, sitten kääntyi hän äkkiä, laskeutui portaita alas ja katosi.
Minun tarkoitukseni puhutella häntä oli ollut liian näkyvä, jotta hän olisi voinut noin hävitä silmistäni ilman erikoista halua välttää minua. Hän tunsi varmaankin kasvoni, ja joka tapauksessa olisi hänen tullut odottaa, vaikkapa olisi pitänyt minua tuntemattomana, kun näki minun lähestyvän. Olimme kahden käytävässä, kun tulin häntä vastaan, joten oli ilmeistä, ettei hän tahtonut puhua kanssani. En ajatellut, että hän tahtoi minua loukata: miehellä, joka saapui joka päivä asuntooni, jota olin aina kohdellut huomaavaisesti, kun tapasimme toisemme, ja joka oli yksinkertainen ja vaatimaton esiintymisessään, ei totta tosiaan voinut olla aihetta minua loukata! Hän oli vain tahtonut paeta minua ja päästä epämieluisesta keskustelusta. Minkätähden? Tämä toinen arvoitus kiusasi minua melkein yhtä paljon kuin ensimäinen. Huolimatta kaikesta yhdistin tämän nuoren miehen äkillisen katoamisen Brigitten itsepintaiseen vaiteliaisuuteen.
Epätietoisuus on vaikein kaikista tuskista ja monta kertaa elämässäni olen asettanut itseni suureen vaaraan sentähden etten ole voinut tyynesti odottaa. Kun tulin kotia, tapasin Brigitten juuri lukemassa noita kohtalokkaita kirjeitä N:stä. Sanoin hänelle, että minun oli mahdotonta jäädä siihen mielentilaan, jossa olin, vaan että koetin mistä hinnasta hyvänsä siitä päästä ja että tahdoin tietää, mikä oli syynä hänen mielialansa muutokseen. Jos hän kieltäytyisi minulle vastaamasta, pitäisin sitä hänen puoleltaan epäyksenä lähtemään kanssani matkalle, vieläpä käskynä minulle ikiajoiksi hänet jättämään.
Hän ojensi vastenmielisesti minulle yhden niistä kirjeistä, jotka hänellä oli kädessään. Hänen sukulaisensa kirjoittivat, että hänen lähtönsä saattaisi hänet ikuiseen häpeään, ettei kukaan ollut tietämätön sen syistä ja että he katsoivat olevansa velvolliset etukäteen hänelle ilmoittamaan sen seurauksista. He moittivat häntä siitä, että hän eli julkisesti minun rakastajattarenani ja vaikka hän olikin leski ja vapaa, oli hänen kuitenkin vastattava siitä nimestä, jota hän kantoi. He sanoivat edelleen, etteivät he eivätkä muut hänen vanhoista ystävistään haluaisi häntä enää nähdä, jos hän pysyi aikomuksessaan, ja kehoittivat lopuksi neuvoin ja uhkauksin häntä palaamaan kotiseudulleen.
Kirjeen sävy suututti minua enkä alussa nähnyt siinä muuta kuin loukkausta. "Ja se nuori mies, joka on tuonut perille nämä varoitukset", huudahdin, "hän ei ole varmaankaan laiminlyönyt niitä suullisesti vahvistamasta?"
Brigitten syvä surumielisyys rauhoitti vihani. "Sinä voit tehdä mitä tahdot, voit tuhota minut kokonaan", sanoi hän. "Kohtaloni on sinun käsissäsi ja sinä olet jo kauan aikaa ollut sen herra. Etsi minkälaisen koston haluat entisten ystävieni pyrkimyksille palauttaa minut järkiini, yhteiskuntaan, jonka tapoja muinoin pidin arvossa, ja kunniaan, jonka olen kadottanut. En tahdo sanoa mitään ja jos sinä haluat sanella vastaukseni, olen kirjoittava toivomustesi mukaan."
"En toivo mitään muuta", vastasin, "kuin saada tietää tarkoituksesi. Minun on päinvastoin mukauduttava niihin ja minä vakuutan, että olen valmis. Sano minulle, aiotko jäädä tänne vai aiotko lähteä kanssani vai onko minun lähdettävä yksin."
"Minkätähden tuo kysymys?" sanoi Brigitte. "Olenko sanonut, että olen muuttanut mieltäni? Olen sairas enkä voi lähteä kohta, mutta niin pian kuin olen parantunut tai kohta kun voin nousta vuoteesta, lähdemme Geneveen, kuten jo olemme sopineet."
Erosimme näiden sanojen jälkeen, ja se kuolettava kylmyys, jolla hän oli ne lausunut, teki minut alakuloisemmaksi kuin suora kielto olisi tehnyt. Tämä ei ollut ensi kertaa, jolloin tällaisilla keinoilla koetettiin rikkoa suhdettamme, mutta minkä vaikutuksen sentapaiset kirjeet lienevätkin ennen tehneet Brigitteen, oli hän kuitenkin niistä pian vapautunut. Kuinka voida uskoa, että tämä ainoa aihe saattoi häneen vaikuttaa nyt niin voimakkaasti, kun se ei vähemmän onnellisinakaan aikoina ollut mitään mahtanut? Koetin muistella, olisiko käyttäytymisessäni Parisiin tultuamme ollut jotain moitittavaa. "Olisiko kaikki", sanoin itselleni, "vain naisen heikkoutta, naisen, joka tahdottuaan tehdä rohkean teon, säikkyy omaa tahtoaan? Olisiko kaikki vain omantunnon viime epäilyksiä? Mutta iloisuus, jota Brigitte viikko sitten oli osottanut aamusta iltaan, kaikki hauskat ehdotukset, kaikki hyljätyt ja jälleen hyväksytyt suunnitelmat, kaikki tuo oli joka tapauksessa ollut todellista, pakotonta. Hän halusi lähteä vastoin minun tahtoani. Ei, kaiken alla oli jokin salaisuus; kuinka olin saava siitä selvää, kun hän kaikkiin kysymyksiini vastasi syillä, jotka eivät olleet todellisia? En voi sanoa hänelle, että hän valehtelee enkä pakottaa häntä vastaamaan toisin kuin hän haluaa. Hän sanoo alati haluavansa lähteä, mutta kun hän sen sanoo tuolla äänellä, eikö minun velvollisuuteni ole ehdottomasti kieltäytyä? Voinko ottaa vastaan uhria, joka asianomaiselle on kuin rangaistus — kun sitä, mitä luulin minulle rakkaudesta tarjotun, täytyy vaatia annetun lupauksen perustuksella? Jumalani, veisinkö siis käsivarsissani kalpean ja kärsivän uhrin kauas isänmaasta, pitkäksi aikaa, ehkä koko elämäksi? Minä saan tehdä hänelle mitä tahdon, sanoi hän! Ei, en tahdo pyytää häneltä kärsivällisyyttä, sillä mieluummin kuin näen vielä viikon ajan edessäni nuo kärsivät kasvot, matkustan yksin — jollei hän tahdo puhua."
Minä houkka, oliko minulla siihen voimia? Olin ollut liian onnellinen kahden viikon aikana voidakseni todella katsoa taaksepäin, ja kaukana siitä että minulla olisi ollut voimia jättää Brigitte, en ajatellut muuta kuin millä keinoin saisin hänet mukaani. En ummistanut silmiäni koko yönä ja varhain seuraavana aamuna päätin kaiken uhalla lähteä tuon nuoren miehen luo, jonka olin nähnyt Oopperassa. En tiedä, katkeruusko vai uteliaisuusko minut ajoi hänen luokseen, enkä mitä itseasiassa häneltä tahdoin; mutta ajattelin, ettei hän nyt ainakaan voisi minua välttää, ja se oli kaikki mitä toivoin.
Kun en tiennyt hänen osotettaan menin sitä pyytämään Brigitteltä, ottaen tekosyyksi että olin velvollinen vastaamaan kaikkiin hänen vieraskäynteihinsä. En ollut puhunut mitään kohtauksestamme teatterissa. Brigitte makasi vuoteessa ja hänen väsyneistä silmistään näin, että hän oli itkenyt. Kun astuin huoneeseen, ojensi hän minua kohti kätensä, sanoen: "Mitä minulta tahdot?" Hänen äänensä oli surullinen, mutta hellä. Vaihdoimme joitakin ystävällisiä sanoja, ja minä lähdin, hiukan keveämpänä mieleltäni.
Nuori mies, jota menin tapaamaan, oli nimeltään Smith. Hän asui pienen matkan päässä. Kun kolkutin hänen oveensa, valtasi minut selittämätön levottomuus; astuin sisään hiljaa ja hätkähdin kuin äkillisen valon häikäisemänä. Hänen ensi liikkeistään hyytyi vereni. Hän oli makuulla ja hän sanoi minulle samalla äänenpainolla kuin Brigitte äsken, ojentaen kätensä minua kohti: "Mitä minulta tahdotte?"
Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta elämä tarjoo sattumia, joita inhimillinen järki ei voi selittää. Istuuduin voimatta vastata ja ikäänkuin havahtuen unesta toistin itsekseni kysymykseni, jonka hän oli tehnyt. Mitä tahdoinkaan häneltä? Kuinka ilmottaa hänelle aiheen tähän käyntiini? Tiesin, että voisin saada häneltä tietoja, mutta enhän tiennyt, halusiko hän niitä antaa. Hän oli tuonut kirjeet ja tunsi niiden lähettäjät, mutta enkö itse tiennyt yhtä paljon kuin hänkin, senjälkeen kuin Brigitte oli minulle näyttänyt yhden kirjeistä? Minun oli vaikea alkaa häntä tutkia ja pelkäsin, että hän arvaisi mitä sydämessäni tapahtui. Ensi sanat, joita vaihdoimme, olivat kohteliaat ja merkityksettömät. Kiitin häntä siitä, että hän oli tehnyt palveluksen Brigitten sukulaisille ja sanoin että kun me nyt pian lähtisimme Ranskasta pyytäisimme me häntä puolestamme tekemään meille eräitä palveluksia. Senjälkeen olimme ääneti, molemmat hämmästyneinä siitä että todella istuimme siinä vastakkain.
Katsoin ympärilleni, kuten on tapana tehdä, kun joutuu hämilleen. Huone, jossa tämä nuori mies asui, oli neljännessä kerroksessa; kaikki puhui siinä työteliäästä ja arvokkaasta köyhyydestä. Joitakin kirjoja, pari soittoneuvoa, muutamia valkeita puitteita, paperiarkkeja huolellisesti järjestettyjä liinalla peitetylle pöydälle, vanha nojatuoli ja muutamia muita tuoleja — siinä kaikki mutta huone todisti puhtautta ja huolellisuutta, joka teki miellyttävän vaikutuksen. Mitä häneen itseensä tulee, puhuivat hänen avoimet, vilkkaat kasvonsa kohta hänen edukseen. Uuninreunalla näin vanhan naisen muotokuvan; menin ajatuksissani sen eteen ja hän sanoi sen olevan äitinsä.
Nyt muistin, että Brigitte oli usein puhunut minulle hänestä ja tuhansia unohtuneita pikkuseikkoja tuli mieleeni. Brigitte oli tuntenut hänet lapsuudesta saakka. Ennen kuin minä tulin paikkakunnalle, oli hän joskus tavannut hänet N:ssa, mutta minun tuloni jälkeen oli Brigitte vain kerran käynyt siellä eikä hän ollut silloin ollut kotona. Olin sattumalta saanut kuulla hänestä yksityisseikkoja, jotka olivat minuun tehneet syvän vaikutuksen. Hänellä ei ollut kuin vaatimaton virka, mutta sillä avusti hän äitiään ja sisartaan. Hänen käytöksensä näitä kahta naista kohtaan ansaitsee mitä suurimman kiitoksen. Hän kieltäytyi kaikesta heidän tähtensä ja vaikka hänellä oli erinomaiset musikaaliset lahjat, jotka olisivat ehkä voineet tuottaa hänelle suuren omaisuuden, oli aina äärimmäinen vaatimattomuus saanut hänen valitsemaan hiljaisen elämän kaikkien niiden mahdollisuuksien edellä, joita kenties oli tarjolla. Hän oli, sanalla sanoen, yksi noita harvinaisia olentoja, jotka eivät pidä itsestään melua ja jotka ovat kiitollisia toisille siitä, etteivät nämä huomaa heidän arvoaan.
Olin kuullut mainittavan hänestä muutamia piirteitä, jotka olivat riittäviä valaisemaan hänen luonnettaan. Hän oli ollut hyvin rakastunut erääseen kauniiseen tyttöön kotinsa naapuruudessa ja kun hän oli vuoden ajan kosinut tyttöä olivat tämän vanhemmat suostuvaisia heidän avioliittoonsa. Tyttö oli yhtä köyhä kuin hänkin. Sopimus oli juuri allekirjoitettava ja kaikki oli valmiina häitä varten, kun hänen äitinsä kysyi häneltä: "Ja sisaresi, kuinka on hän pääsevä naimisiin?" Nämä sanat saivat hänet ymmärtämään, että jos hän ottaisi itselleen vaimon, kuluisi häneltä kaikki mitä hän ansaitsi työllään eikä hän siis voinut antaa sisarelleen mitään myötäjäisiä. Hän keskeytti heti häiden valmistelut ja kieltäytyi urhoollisesti avioliitostaan ja rakkaudestaan. Hän tuli Parisiin ja sai sen paikan, mikä hänellä nyt oli.
En ollut koskaan kuunnellut tuota kertomusta, joka oli yleisesti liikkeellä, tuntematta halua päästä tuon sankarin tuttavuuteen. Hänen hiljainen, salassa tapahtuva uhrautumisensa oli minusta tuntunut ihailtavammalta kuin kaikki mainetyöt sotakentällä. Nähdessäni hänen äitinsä muotokuvan muistin kohta tuon tarinan ja kääntyessäni taas häntä kohti, ihmettelin että hän oli niin nuori. En voinut kieltäytyä kysymästä hänen ikäänsä; se oli sama kuin minun. Kello löi kahdeksan, ja hän nousi.
Ensi askeleita ottaessaan näin hänen jo horjahtavan. Hän puisti päätään. "Mikä teidän on?" kysyin häneltä. Hän vastasi, että hänen oli lähdettävä toimistoonsa, mutta tuntevansa, ettei hänellä ollut siihen voimia.
"Oletteko sairas?"
"Minulla on kuume ja tuskia."
"Te voitte paremmin eilen illalla; näin teidät Oopperassa."
"Suokaa anteeksi, etten ole teitä tuntenut. Minulla on vapaa pääsy
Oopperaan ja toivon, että tapaamme siellä toisen kerran."
Kuta enemmän tarkastin tuota nuorta miestä ja hänen huonettaan, sitä mahdottomammalta tuntui minusta koskettaa käyntini varsinaista aihetta. Ajatus, joka minulla oli ollut edellisenä iltana, että hän olisi voinut vahingoittaa minua Brigitten silmissä, hävisi tahtomattani: huomasin hänessä sellaisen luonteen avomielisyyden ja ankaruuden, joka hillitsi kaikki epäluuloni. Vähitellen saivat ajatukseni toisen suunnan, katsoin häntä tarkkaavaisesti ja olin huomaavinani, että hänkin puolestaan uteliaasti silmäili minua.
Olimme molemmat yhdenkolmatta ikäisiä, mutta mikä ero meidän välillämme! Hän, tottuneena elämään, jonka kaikki vaihtelut tapahtuivat kellon mukaan, näkemättä maailmassa muuta kuin tien yksinäisestä huoneestaan virkapaikkaansa ministeriössä, hän, joka lähetti äidille jokaisen säästämänsä rovon kieltäytyen kaikista huvituksista, hän, joka valitti yöllistä pahoinvointia, koska se riisti häneltä raskaan työpäivän, hän, jolla ei ollut muuta ajatusta, muuta iloa kuin toisten hyvä — ja kaikki tämä lapsuudesta alkaen, siitä lähtien kuin hän kykeni käyttämään käsivarsiaan! Ja minä, mitä olinkaan minä tehnyt tänä kalliina, kiireisenä, hikeä puristavana aikana? Olinko minä mies? Kumpi meistä oli elänyt?
Sen mitä tässä kerron kokonaisella sivulla, sen ymmärsimme yhdestä katseesta. Silmämme olivat kohdanneet toisensa eivätkä enää jättäneet toisiaan. Hän puhui matkastani ja seudusta, jonne aioimme lähteä.
"Milloin lähdette matkaan?" kysyi hän.
"En tiedä; rouva Pierson on sairas ja on jo ollut kolme päivää vuoteen omana."
"Kolme päivää!" toisti hän, osottaen tietämättään mielenliikutusta.
"Niin; mitä ihmeellistä siinä näette?"
Hän nousi ja syöksyi vastaani ojennetuin käsivarsin ja tuijottavin silmin. Ankara kuume puistatti häntä.
"Oletteko sairas?" kysyin, tarttuen hänen käteensä. Mutta hän vei käteni silmilleen ja voimatta pidättää kyyneleitään laahautui hän hiljaa vuoteeseensa.
Katsoin häneen ihmeissäni; ankara kuumeen puuska näytti kokonaan vieneen hänen vastustuskykynsä. Epäilin jättää häntä yksikseen tuossa tilassa ja astuin hänen luokseen. Hän työnsi minut voimakkaasti luotaan eräänlaisella kauhulla. Kun hän vihdoin tointui, sanoi hän heikolla äänellä:
"Suokaa minulle anteeksi, en voi teitä enää pidättää luonani. Pyydän teitä lähtemään; kohta kun voimani sen sallivat, tulen kiittämään teitä käynnistänne."