III
Brigitte voi paremmin. Hän tahtoi lähteä matkaan kohta parannuttuaan, mutta minä panin vastaan, ja me päätimme odottaa vielä pari viikkoa, kunnes hän voisi kestää matkan vaikeudet.
Hän oli yhä edelleen alakuloinen ja vaitelias, mutta ystävällinen. Mitä yrityksiä teinkin saadakseni hänet puhumaan minulle avoimesti, väitti hän aina, että kirje, jonka hän oli minulle näyttänyt oli ainoa syy hänen surumielisyyteensä, ja kielsi minua enempää kysymästä. Sillä tavoin pakotettuna vaikenemaan, koetin turhaan itsekseni arvailla mitä hänen sydämessään tapahtui. Kahden olo painosti meitä kumpaakin ja menimme sentähden joka ilta teatteriin. Istuessamme jonkun aition perällä puristimme joskus toistemme käsiä; silloin tällöin sai joku kaunis sävel, joku sattuva sana meitä vaihtamaan helliä katseita; mutta muutoin olimme kaiket ajat ääneti, ajatuksiimme vaipuneina. Kymmeniä kertoja päivässä tunsin halua heittäytyä hänen jalkoihinsa ja pyytää häneltä erikoisena armona kuoliniskua, jollei hän voinut antaa minulle takaisin sitä onnea, jonka olin omistanut. Kymmeniä kertoja, juuri kun olin heittäytymässä hänen eteensä, näin hänen piirteidensä muuttuvan; hän nousi ja lähti luotani tai lausui jonkun jääkylmän sanan, joka sai tunteeni hyytymään huulilleni.
Smith kävi luonamme melkein joka päivä. Vaikka hänen tulonsa taloon oli syynä koko onnettomuuteeni ja vaikka käyntini hänen luonaan oli jättänyt mieleeni omituisia epäluuloja, tunsin taas tyyntyväni nähdessäni hänen yksinkertaisen avoimen olentonsa ja kuullessani, kuinka hän puhui matkastamme. Mainitsin hänelle niiden kirjeiden sisällöstä, joita hän oli tuonut, ja hän näytti, jollei yhtä hämmästyneeltä, niin surullisemmalta kuin minä, kuullessaan niistä. Hän ei ollut tuntenut niiden sisältöä ja hänen vanha ystävyytensä Brigitteen sai hänet ääneen valittamaan sitä. Hän ei olisi ottanut, niin hän vakuutti, tuodakseen niitä, jos hän olisi tiennyt, mitä ne sisälsivät. Päättäen siitä pidättyvästä tavasta, millä rouva Pierson häntä kohteli, en voinut uskoa, että hän olisi ollut rakastettuni uskottu. Näin hänet siis mielelläni luonamme, vaikka meidän välimme edelleen olivat kankeat ja epävapaat. Hän oli ottanut toimekseen yrittää sovintoa Brigitten ja hänen sukulaistensa välillä ja estää täydellistä suhteiden rikkoutumista. Se kunnioitus, jota hän nautti kotiseudullaan, oli varmaan hänelle eduksi tässä toimessa enkä voinut olla tuntematta kiitollisuutta häntä kohtaan sen johdosta. Hän oli mitä jalomielisin luonne. Jos hän, meidän ollessa kolmen yhdessä, huomasi jotain kylmyyttä tai epäsopua meidän välillämme, teki hän kaikkensa saadakseen iloisen mielialan taas vireille. Jos hän näytti levottomalta siitä mitä tulisi tapahtumaan oli hän samalla mitä hienotunteisin ja antoi meidän aina ymmärtää, kuinka hän toivoi näkevänsä meidät onnellisina. Jos hän puhui meidän suhteestamme, teki hän sitä kunnioituksella, kuin mies, joka pitää rakkautta jumalallisena siteenä. Sanalla sanoen, hän oli tavallaan ystäväni ja minulla oli mitä suurin luottamus häneen.
Mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan oli hän surumielinen enkä minä voinut karkottaa omituisia ajatuksia, jotka iskivät mieleeni. Kyynelet, joita olin nähnyt hänen vuodattavan, hänen tautinsa, joka sattui aivan samaan aikaan kuin rakastettuni tauti, omituinen surunvoittoinen yhteisymmärrys, jota olin ollut huomaavinani heidän välillään, kaikki tuo teki minut levottomaksi ja epävarmaksi. Tuskin kuukauttakaan sitten olisin pienemmästä aiheesta saanut syytä mustasukkaisuuteen, mutta mistä saatoin nyt Brigitteä epäillä? Hänhän oli luvannut lähteä kanssani, huolimatta salaisuudesta, joka oli välillämme! Vaikkapa Smithkin olisi ollut osallinen tuosta salaisuudesta, olisiko sillä sentakia suurempi merkitys? Mitä moitittavaa saattoikaan olla heidän surussaan ja heidän ystävyydessään? Brigitte oli tuntenut hänet lapsena; hän tapasi nyt hänet pitkien vuosien jälkeen, ollen itse juuri aikeissa lähteä Ranskasta; Brigitte oli vaikeassa asemassa, ja sattuma teki että Smith oli tullut siitä osalliseksi, olipa tavallaan toiminut onnettomuuden välikappaleena. Eikö ollut aivan luonnollista, että he vaihtoivat joitakin surumielisiä katseita, että tämän nuoren miehen tapaaminen oli herättänyt Brigittessä muistoja, iloisia ja surullisia, menneiltä ajoilta? Saattoiko Smith puolestaan nähdä Brigitten lähtevän matkaan tuntematta pelkoa hänen puolestaan, ajattelematta pitkän matkan vaaroja ja epävarmuutta, mikä kuului harhailevaan, melkein maanpakolaiseen elämään? Ilman epäilystä olin oikeassa, ja tätä ajatellessani tunsin halua nousta paikoiltani, astua heidän väliinsä ja vakuuttaa heille, että he saattoivat luottaa minuun, sanoa toiselle, että käsivarteni oli tukeva häntä, niin kauan kuin hän tahtoi siihen nojata, ja toiselle, että olin kiitollinen hänen ystävyydestään ja niistä palveluksista, joita hän oli luvannut meille tehdä. Tunsin, että minun olisi tullut niin tehdä, mutta en voinut. Kuolettava kylmyys jääti sydäntäni ja minä jäin istumaan tuolilleni.
Kun Smith oli iltasin lähtenyt luotamme, istuimme ääneti tai puhuimme hänestä. En tiedä mikä uteliaisuus sai minut päivä päivältä Brigitteltä pyytämään uusia tietoja hänestä. Brigitte ei kuitenkaan tiennyt enempää kuin mitä jo olen kertonut; hänen elämänsä ei ollut koskaan ollut muuta kuin mitä se nytkin oli, köyhä, huomaamaton ja kunniallinen. Se oli kerrottu muutamin sanoin, mutta tahdoin kuulla, en tiedä miksi, siitä yhä uudelleen.
Tarkemmin tutkien oli sydämeni sisimmässä salainen suru, jota en tahtonut itsellenikään tunnustaa. Jos tämä nuori mies olisi saapunut onnemme päivinä, jos hän olisi tuonut Brigittelle merkityksettömän kirjeen, puristanut hänen kättään hänen astuessaan vaunuun valmiina lähtöön, olisinko kiinnittänyt vähintäkään huomiota siihen? Mitä olisin välittänyt siitä, tunsiko hän minua vai oli tuntematta Oopperassa tai hänen kyyneleistään, joiden syytä en tiennyt, jos olisin ollut onnellinen? Mutta vaikka en voinutkaan arvata syytä Brigitten suruun, näin kuitenkin hyvin, ettei entinen käytökseni, hänen vastaväitteistään huolimatta, ollut vieras sille. Jos olisin ollut sitä mitä minun olisi pitänyt olla sen kuuden kuukauden aikana, jonka olimme eläneet yhdessä, ei mikään maailmassa, sen tiesin, olisi voinut häiritä rakkauttamme. Smith oli tavallinen nuori mies, mutta hän oli hyvä ja avulias, hänen yksinkertaiset luonteenominaisuutensa muistuttivat suuria puhtaita viivoja, joita silmä käsittää kohta ja ilman vaivaa. Neljännestunnin kuluttua tunsi hänet jo; hän herätti luottamusta, joskaan ei ihailua. En voinut karkottaa mielestäni ajatusta, että jos hän olisi ollut Brigitten rakastaja, olisi tämä ilolla kohta lähtenyt matkaan hänen kanssaan.
Olin vapaasta tahdostani lykännyt lähtöpäivämme tuonnemmaksi, mutta nyt kaduin jo sitä. Brigitte kiiruhti myöskin lähtöämme: "Mikä pidättää meitä? Olen jo terve ja kaikki on kunnossa." Mikä minua todella pidätti? En sitä itsekään tiennyt.
Istuen kamiinin edessä tarkastelin vuoroin Smithiä, vuoroin rakastajatartani. Näin, että he olivat molemmat kalpeita, vakavia ja vaiteliaita. En tiennyt syytä heidän alakuloiseen mielialaansa, mutta tahtomattani sanoin yhä uudelleen itselleni, ettei sen takana ollut kahta salaisuutta vaan yksi. Tässä eivät enää puhuneet entiset, sairaalloiset epäluuloni, vaan vastustamattomat vaistot. Mitä omituisia olentoja me olemmekaan! Tunsin iloa saadessani jättää heidät kahden lieden ääreen ja itse lähteä samoilemaan ilman päämäärää Seinen rannoille, missä nojautuneena kaiteeseen tuijotin uneksien veteen samoin kuin muutkin kodittomat katujenkiertäjät.
Kun he puhuivat oleskelustaan N:ssa ja kun Brigitte käytti melkein äidillistä äänensävyä muistuttaakseen toiselle siitä ajasta, jonka he olivat viettäneet yhdessä, oli se minusta kiusallista, mutta samalla tunsin omituista huvia. Tein heille kysymyksiä; puhuin Smithin kanssa hänen äidistään, hänen sisarestaan ja hänen suunnitelmistaan. Annoin hänelle tilaisuutta esiintyä edullisessa valossa ja pakotin hänet vaatimattomuudestaan huolimatta, paljastamaan arvonsa. "Tehän pidätte paljon sisarestanne?" kysyin häneltä. "Milloin aiotte naittaa hänet?" Hän vastasi punastuen, että talous maksoi paljon, että se voisi tapahtua ehkä kahden vuoden kuluttua, ehkä ennenkin, jos hänen terveytensä salli hänen suorittaa eräitä ylimääräisiä töitä, joista hän sai eri palkkion. Hänen kotiseudullaan oli, kertoi hän, eräs verraten varakas perhe, jonka vanhin poika oli hänen ystävänsä, ja että hän oli viimemainitun kanssa jo melkein sopinut kaikesta, joten onni saattoi tulla minä päivänä hyvänsä. Hän mainitsi niinikään, että hän oli luovuttanut sisarelleen osuutensa siihen pieneen perintöön, jonka heidän isänsä oli jättänyt; hänen äitinsä tosin sitä vastusti, mutta hän taivuttaisi kyllä hänet, sillä nuoren miehen tuli elää kättensä töillä, kun sitä vastoin nuoren tytön kohtalo ratkaistiin hänen hääpäivänään. Sillä tavoin paljasti hän eteemme koko elämänsä ja koko sisimpänsä ja näin, että Brigitte kuunteli häntä tarkkaavaisesti. Kun hän nousi lähteäkseen, seurasin häntä ovelle ja jäin siihen seisomaan ajatuksissani, liikkumatta, aina siksi kunnes hänen askeltensa kaiku oli kuollut portaissa.
Kun palasin sisään, tapasin Brigitten riisuutumassa. Katseeni kiintyivät ihaillen hänen suloiseen ruumiiseensa; näin hänen sukivan pitkiä hiuksiaan, kiinnittävän nenäliinansa niiden ympärille ja kääntävän vartaloaan hameen liukuessa hänen yltään — muistuttaen Dianaa, joka nousee aalloista. Hän meni vuoteeseensa, minä kiiruhdin omaani. Ei tullut mieleenikään, että Brigitte pettäisi minua tai että Smith olisi häneen rakastunut; en aikonut pitää heitä silmällä enkä koettaa yllättää heitä. En pitänyt lukua mistään. Sanoin itselleni: "Brigitte on hyvin kaunis ja tuo Smith parka on kunnon poika. He ovat molemmat hyvin surullisia ja minä myöskin." Tällaiset ajatukset olivat pakahduttaa sydämeni samalla kertaa kun ne tuottivat lohdutusta.
Aukaistessamme matka-arkkujamme, huomasimme, että meiltä vielä puuttui joitakin pikkuesineitä. Smith otti tehtäväkseen hankkia ne meille. Hän oli alituiseen toimessa ja hän väitti, että hänelle oli suuri ilo suorittaa hänelle uskottuja tehtäviä. Eräänä päivänä palatessani asuntoomme tapasin hänet lattialla polvillaan sulkemassa erästä matkalaukkua. Brigitte istui pianon ääressä, jonka olimme vuokranneet viikottain Parisissa oleskelumme ajaksi. Hän soitti erästä noista vanhoista lauluista, joihin hän taisi panna niin paljon tunnetta ja jotka olivat käyneet minulle niin rakkaiksi. Jäin eteiseen avoinna olevan oven taakse. Jokainen sävel tunkeutui sydämeeni; en ollut koskaan kuullut hänen laulavan niin surullisesti ja hartaasti.
Smith kuunteli ihastuksella; hän oli polvillaan lattialla, pitäen kädessään matkalaukun hihnaa. Hän kierteli sitä sormillaan, päästi sen sitten putoamaan ja tuijotti vaatteihin, jotka hän juuri oli itse laskenut laukkuun, levitettyään valkean liinan niiden yli. Hän jäi samaan asentoon vielä laulun vaiettua. Brigitte katsoi, kädet yhä edelleen pianon koskettimilla, kaukaisuuteen. Näin nyt toisen kerran, kuinka vedet putoilivat Smithin silmistä, olin itsekin purskahtamaisillani itkuun, ja, tietämättä mitä tein, astuin huoneeseen ja ojensin hänelle käteni.
"Olitko sinä saapuvilla?" kysyi Brigitte. Hän vavahti ja näytti hämmästyneeltä.
"Kyllä", vastasin minä. "Laula vielä, rakkaani, minä pyydän. Salli minun vielä kuulla ääntäsi."
Hän alotti, vastaamatta minulle, uudelleen saman laulun; se sisälsi myöskin hänelle muistelman. Hän huomasi, kuinka liikutettuja minä ja Smith olimme ja hänen äänensä värisi. Viimeiset tuskin kuuluvat sävelet tuntuivat kaikkoavan äärettömyyteen; hän nousi ja suuteli minua. Smith piti vielä kättäni kädessään; tunsin, kuinka hän puristi sitä kovaan ja kuumeisesti. Hän oli kuoleman kalpea.
Eräänä toisena päivänä olin tuonut mukaani albumin kivipainokuvia, jotka esittivät sveitsiläisiä maisemia. Katselimme sitä kaikki kolme ja joka kerta kun Brigitte löysi jonkun maiseman, joka häntä miellytti, syventyi hän sitä katsomaan. Etenkin eräs kuvista, joka esitti maisemaa Vaudin kanttoonissa, läheltä Briques'in tietä, tuntui häntä miellyttävän ennen muita. Kuvassa näkyi vihreä laakso, missä karja käyskenteli omenapuiden varjossa: kaukaisuudessa nähtiin pieni puinen taloryhmä sekä yksityisiä töllejä siellä täällä laaksossa ja lähiseudun kukkuloilla. Etualalla, puun juurella, istui nuori tyttö leveä olkihattu päässä, ja hänen edessään seisoi maalaisrenki, joka tuntui raudoitetulla sauvallaan näyttävän hänelle, mitä tietä oli tullut, sillä hän osotti koukertelevaa vuoriin häviävää polkua. Heidän takanaan kohosivat alpit lumipeitteisine harjoineen, joita laskeva aurinko kultasi. Ei voinut ajatella mitään samalla kertaa kauniimpaa ja yksinkertaisempaa kuin tämä maisema. Laakso muistutti vihreää järveä ja maiseman yksinkertaiset ääriviivat olivat lepo silmälle.
"Lähdemmekö tuonne?" kysyin Brigitteltä. Otin esiin lyijykynän ja piirustin muutamia viivoja kuvaan.
"Mitä sinä teet?" kysyi hän.
"Koetan", vastasin, "eikö olisi mahdollista saada muutamalla vedolla tuota tyttöstä muistuttamaan sinua. Hänen kaunis päähineensä sopisi sinulle mainiosti, luulen, ja uskonpa että voisin ehkä saada tuon kunnon vuoristolaisenkin hiukkasen näköisekseni."
Leikkini näytti huvittavan häntä suuresti; ja hakien esiin veitsen alkoi hän raappia pois kuvan henkilöiden kasvonpiirteet. Hän tahtoi että minä tekisin hänen kuvansa, hän koettaisi puolestaan tehdä minun. Kuviot olivat hyvin pienet, joten emme olleet ylen vaativaisia. Sovimme, että piirustuksemme olivat siksi näköiset, että meidät saattoi niistä tuntea. Nauroimme makeasti pilaamme, kun palvelija pyysi minua hetkeksi huoneesta; jätin kirjan auki lähtiessäni.
Kun tulin takaisin oli Smith syventynyt niin täydellisesti kivipiirroksen tarkasteluun, ettei hän nähnyt minun tuloani. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei hän huomannut läsnäoloani, ennenkuin olin, istuttuani kamiinin ääreen, alkanut puhua Brigitten kanssa. Silloin kohotti hän päätään. Hän katseli meitä kumpaakin hetken, sanoi nopeat jäähyväiset, ja kun hän meni ruokasalin läpi, näin, kuinka hän löi otsaansa.
Kun panin merkille tuon tuskaisen liikkeen, nousin ja sulkeuduin huoneeseeni. "Mitä tämä on? Mitä tämä on?" toistelin itsekseni. Sitten panin käteni ristiin rukoillakseni … ketä? En tiedä. Ehkä hyvää enkeliäni, ehkä onnetonta kohtaloani.