IV
Kuljimme sanaakaan vaihtamatta. Tuuli oli tyyntynyt. Puut värisivät vain hiljaa ja puistivat sadepisarat oksiltaan. Jokunen salama leimahti kaukaisuudessa. Kostean ruohon tuoksu täytti viileän ilman. Taivas oli taas kirkas ja kuu paistoi vuorien yllä.
En voinut olla ajattelematta kohtalon oikkuja, kulkiessani siinä aution seudun läpi keskellä yötä naisen kanssa, jonka olemassaolosta en auringon noustessa vielä tiennyt mitään. Hän oli ottanut vastaan tarjoukseni yksistään nimeni perustalla ja kulki nyt turvallisesti nojautuen käsivarteeni. Hän näytti vajonneen mietteihin. Hänen luottamuksensa minuun tuntui joko hyvin rohkealta tai hyvin viattomalta — ja olikin ehkä kumpaakin. Joka askeleelta jonka otimme kävi sydämeni ylpeämmäksi ja puhtaammaksi.
Aloimme puhua sairaasta, jonka luota olimme lähteneet, ja luonnosta ympärillämme. Kummankaan mieleen ei tullut alottaa tuttavuutemme tavanmukaisilla kysymyksillä ja vastauksilla. Hän puhui isästäni, mutta yhä samalla tavalla, jolla olin kuullut hänen mainitsevan ensi kerran hänen nimensä, se on melkein iloisesti. Sitä mukaa kuin kuuntelin seuralaiseni puhetta aloin ymmärtää häntä; hänen oli tapana puhua samalla keveällä tavalla kaikesta, kuolemasta, elämästä ja surusta. Kaikki inhimilliset kärsimykset eivät olleet horjuttaneet hänen luottamustansa Jumalaan, ja minä tunsin säälin hänen hymyssään.
Kerroin hänelle yksinäisestä elämästäni. Hän kertoi puolestaan, että hänen tädillään oli tapana käydä useammin isäni luona kuin hänellä; he pelasivat korttia kahden jälkeen puolisen. Hän sanoi myöskin, että olisin hyvin tervetullut, jos tahtoisin tulla häntä ja hänen tätiään tapaamaan.
Päästyämme noin puolitiehen matkastamme, sanoi hän tuntevansa väsymystä ja istuutui tien varrella olevalle penkille, jonka tuuheat puut olivat suojanneet sateelta. Jäin seisomaan hänen eteensä ja näin, kuinka kalpean kuun säteet leikkivät hänen otsallaan. Hetken vaitiolon jälkeen nousi hän ja lausui hajamielisen näköisenä:
"Mitä te ajattelette? On jo aika lähteä matkaan."
"Ajattelen, että Jumala on luonut teidät kärsivien lohdutukseksi", vastasin hänen kysymykseensä.
"Kaunis puheenparsi — sillä muutahan tuo ei voi olla teidän suussanne."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Että olette niin nuoren näköinen."
"Sattuu joskus, että ihminen on vanhempi kuin mitä hänen kasvonsa osottavat."
"Kyllä", sanoi hän hymyillen, "mutta harvinaista ei myöskään ole, että mies on nuorempi kuin mitä puheistaan päättäen voisi luulla."
"Ettekö usko minun elämänkokemukseeni?"
"Tiedän hyvin, että miehet tarkoittavat sillä hulluuksiaan ja pieniä vastoinkäymisiään. Mitä voi teidän iällänne elämästä tietää?"
"Hyvä rouva, kahdenkymmenen vuotias mies on usein kokenut elämässä enemmän kuin kolmenkymmenen ikäinen nainen. Vapaus, jota miehet nauttivat, sallii heidän pikemmin päästä asiain pohjaan. He koettavat kaikkia mihin heidän mielensä vetää. He ajavat aina onneaan takaa. Mutta kun he ovat päässeet päähän ja kääntyvät katsomaan taakseen, huomaavat he, että toivo on jäänyt tielle ja että onni on syönyt sanansa."
Näin puhuen olimme saapuneet pienelle kukkulalle, joka jotenkin jyrkästi laskeutui laaksoon. Äkkiä alkoi rouva Pierson, ikäänkuin jonkun vastustamattoman mielijohteen ajamana juosta ja minä mukana, laskematta hänen kättään käsivarrestani. Kostea ruoho liukui jalkojemme alla, kun syöksyimme laaksoon, hyppien ja nauraen, kuin kaksi linnunpoikaa.
"Kas vain!" virkkoi rouva Pierson, "olinpa äsken aika väsynyt, mutta nyt en ole enää. Ja tiedättekö mitä?" lisäsi hän hymyillen, "teidän pitäisi kohdella elämänkokemustanne samaan tapaan kuin minä kohtelen väsymystäni. Olemme tehneet hauskan huvimatkan ja hankkineet itsellemme ruokahalua illalliseksi."