V
Seuraavana päivänä lähdin hänen luokseen. Hän istui pianon ääressä ja hänen vanha tätinsä istui ikkunan luona, koruompelus kädessään. Hänen pieni huoneensa oli täynnä kukkia, kaunis päiväpaiste leikki ikkunaverhoilla ja suuri lintuhäkki oli hänen vieressään.
Olin odottanut, että hänen asuntonsa muistuttaisi nunnan kammiota tai ainakin pienen maaseuturouvan kotia, missä ei tiedetä maailman tapahtumista enempää kuin mitä sattuu kahden peninkulman sisäpuolella. Tunnustan rehellisesti, että tuollaiset pienet olennot, jotka kätkeytyvät kaupunkien tuhansien tuntemattomien kattojen alle, ovat aina vaikuttaneet minuun luotaan työntävästi kuin vesi ummehtuneissa säiliöissä. He eivät hengitä raikasta ilmaa. Heidän unhoitetun elämänsä yllä lepää jo kuoleman varjo.
Rouva Piersonin pöydällä oli sekä uusia lehtiä että kirjoja, mutta ne näyttivät hyvin koskemattomilta. Huolimatta suuresta yksinkertaisuudesta oli sekä hänen puvussaan että hänen huonekaluissaan jotain päivän muodista, hetkestä, elävästä elämästä, vaikk'ei hän itse näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Hänen makunsa oli ihmeteltävän vapaa oikusta, tuores ja viehättävä. Hänen puheensa todisti hyvää kasvatusta; hän keskusteli keveästi ja vapaasti mistä aiheesta hyvänsä. Hänen luonteessaan oli jotain samalla kertaa naivia, syvää ja rikasta. Avara ja vapaa henki liikkui hänen yksinkertaisen sydämensä ja hänen vaatimattomain elämäntapojensa yllä — niinkuin myrskypääskynen leijaa korkealla taivaan sinessä pesänsä yllä, jonka se on rakentanut alhaalle ruohostoon.
Keskustelimme kirjallisuudesta, musiikista, vieläpä politiikastakin. Hänellä oli tapana viettää syksyä Parisissa; siellä tuli hän tekemisiin maailman kanssa. Siinä oli hänen tietämisensä juuret, lopun hän arvasi.
Mutta ennen kaikkea ihailin hänen lakkaamatonta iloisuuttaan. Hänestä saattoi sanoa, että hän oli kuin kukka, jonka tuoksu on iloisuus.
Tämä piirre oli hänessä sitä huomattavampi, kun se oli ristiriidassa hänen kalpeutensa ja hänen suurten mustien silmiensä kanssa, puhumattakaan siitä, että joistakin sanoista, joistakin katseista saattoi päättää, että hän oli elämässä paljon kärsinyt. Hänen otsansa puhdas kirkkaus ei ollut tästä maailmasta, vaan Jumalan lahja, jonka hän oli antava takaisin koskemattomana. Oli hetkiä, jolloin hän muistutti viisasta neitsyttä, joka tuulen käydessä, asettaa kätensä lamppunsa suojaksi.
Tuskin olin ollut puoli tuntia hänen huoneessaan, kun tunsin vastustamatonta halua kertoa hänelle kaikki mitä kannoin sydämelläni. Ajattelin mennyttä elämääni, surujani ja pettymyksiäni. Aloin kävellä edestakaisin huoneessa, kumarruin hengittämään kukkien tuoksua tai katselemaan auringon leikkiä ulkona. Lopulta pyysin häntä laulamaan jotakin ja hän suostui kohta pyyntööni. Hänen laulaessaan menin ikkunan luo ja seurasin häkissä hyppiviä lintuja. Ja mieleeni tuli Montaignen lause: "En rakasta enkä kunnioita surua, vaikka ihmiset osottavat sille erikoista suosiotaan. He pukevat sen viisauden, hyveen ja hyvän omantunnon verhoon — ja se on ikävä, ruma puku."
"Niin, täällä on onni, ilo ja unohdus!" huudahdin vaistomaisesti.
Hänen ystävällinen tätinsä nosti päänsä ja katsoi kummastuneena minuun. Punastuin korviin saakka ja istuuduin sanaakaan sanomatta.
Lähdimme puutarhaan. Valkea kauris, jonka olin eilen nähnyt, makasi ruohikossa. Nähtyään rouva Piersonin, nousi se kohta ja juoksi häntä vastaan ja seurasi meitä sen jälkeen tuttavallisesti kaiken ajan.
Äkkiä ilmestyi puiston käytävälle ristikkoportista eteemme suurikasvuinen nuori mies, puettuna mustaan papilliseen pukuun. Hän tuli suoraan meitä vastaan ja sanoi tulleensa tervehtimään rouva Piersonia. Olin huomaavinani, että hänen vastenmieliset kasvonsa pimenivät, kun hän näki minut. Olin nähnyt hänet joskus kylässä ja tiesin että hänen nimensä oli Mercanson. Hän oli käynyt Saint-Sulpicen pappiskollegion ja oli seurakunnan kirkkoherran sukulainen.
Hän oli sekä lihava että kalpea ja näitä kahta ominaisuutta en ole koskaan voinut kärsiä yhdessä. Sitäpaitsi todisti hänen hidas, änkyttävä puheensa koulumestarimaista, pientä luonnetta. Hänen käyntinsäkin, joka ei ollut luonteva, ärsytti minua. Ja mitä katseeseen tulee, ei hänellä saattanut sanoa sellaista lainkaan olevan. Pelkään aina ihmisiä, joiden silmät eivät sano mitään. Näiden ulkonaisten merkkien mukaan olin tehnyt johtopäätökseni Mercansonin luonteesta ja valitettavasti olin osannut oikeaan.
Hän istuutui penkille ja alkoi puhua Parisista, jota hän kutsui uudenajan Babyloniksi. Hän tuli juuri sieltä ja oli tuntevinaan koko maailman. Hänen oli tapana seurustella rouva de B:n luona, joka oli enkeli. Hän oli usein saarnannut hänen salongissaan ja läsnäolijat olivat polvillaan kuunnelleet. (Pahinta asiassa oli se, että se oli totta.) Yksi hänen ystävistään, jonka hän oli vienyt rouva B:n seurapiiriin, oli myöhemmin erotettu kollegiosta, koska hän oli vietellyt nuoren tytön. Koko asia oli niin inhottava, niin surullinen! Hän lausui rouva Piersonille tuhansia kohteliaisuuksia siitä armeliaisuuden työstä, jota tämä oli suorittanut paikkakunnalla. Hän oli kuullut puhuttavan rouva Piersonin hyvyydestä ja hellyydestä sairaita kohtaan ja vieläpä että hänellä oli tapana itse valvoa potilasten vuoteiden ääressä. Se oli todella uhrautumista. Hän kyllä muistaisi mainita siitä Saint-Sulpicessä. Oli ihme, ettei hän luvannut puhua siitä myöskin Isälle-Jumalalle!
Väsyneenä papin jaaritteluun ja peljäten että jollakin varomattomalla tavalla ilmaisisin inhoni häntä kohtaan, heittäysin pitkälleni ruohoon ja aloin leikkiä kauriin kanssa. Mercanson suuntasi minuun elottoman katseensa ja sanoi:
"Kuuluisalla Vergniaud'lla oli myöskin tapana istua maassa ja leikkiä eläinten kanssa."
"Sangen viaton tapa, arvoisa kirkkoherra", vastasin. "Jollei ihmisillä olisi pahempia, voisi maailma elää rauhassa, ilman että ihmisten tarvitsisi sotkeutua toistensa asioihin."
Vastaukseni ei miellyttänyt häntä; hän rypisti otsaansa ja alkoi puhua muista asioista. Hän kertoi, että hän oli saanut sukulaiseltaan kylässä asian toimitettavakseen. Tämä oli puhunut hänelle eräästä köyhästä poloisesta, joka ei pystynyt ansaitsemaan ruokaansa. Hän asui siellä ja siellä, oli itse käynyt hänen luonaan, mutta toivoi että rouva Pierson…
Olin koko ajan katsonut rouva Piersoniin ja odotin vain hänen vastaustaan, toivoen, että hänen äänensä olisi vapauttanut minut siitä inhon tunteesta, jonka papin puhe oli minuun tuonut. Mutta hän nyökäytti vain päätään, ja pappi lähti matkaansa.
Kun pappi oli mennyt, palasi iloisuutemme. Lähdimme puutarhan perällä olevaan kasvimajaan.
Rouva Pierson hoiteli kukkiaan samalla hellyydellä kuin lintujaan ja sairaita talonpoikiaan. Hän tahtoi että kaikilla oli hyvä hänen ympärillään, jokaisen piti saada vesipisaransa ja auringonsäteensä, jotta hän itse saattoi tuntea itsensä onnelliseksi. Hänen pieni kasvimajansa oli ihastuttavan hyvästi hoidettu. Kun olimme lopettaneet kävelymme, virkkoi hän:
"Herra de T., nyt olette nähnyt pienen maailmani. Te olette nähnyt kaiken mitä omistan ja tässä loppuu valtakuntani."
"Rouva Pierson", vastasin minä, "isäni nimi on avannut minulle ovet tähän taloon. Jos se hankkisi minulle luvan tulla vastakin tänne, saisi se minut uskomaan, ettei onni ole minua kokonaan unohtanut."
Hän ojensi minulle kätensä ja minä puristin sitä kunnioittavasti, uskaltamatta viedä sitä huulilleni.
Kun iltasella menin vuoteeseeni, väikkyi pieni valkea talo silmissäni ja ajatuksissani näin kuinka olin kulkenut kylän läpi ja kolkuttanut talon portille. "Sydänparkani", huudahdin yksinäisyydessäni, "kiitos Jumalan, sinä olet vielä nuori, sinä voit elää, rakastaa!"