VI
Olin eräänä iltana rouva Piersonin luona. Enemmän kuin kolmen kuluneen kuukauden aikana olin käynyt hänen luonaan melkein joka päivä — ja siinä on kaikki mitä minulla on siitä ajasta kerrottavaa. "Olla niiden läheisyydessä, joita rakastaa, on tarpeeksi", sanoo La Bruyère. "Puhummeko heidän kanssaan, ajattelemmeko heitä vaiko aivan muita asioita, se on yhdentekevää. Meille riittää, että saamme olla heidän läheisyydessään".
Rakastin niinkuin en koskaan ennen. Kolmen kuukauden aikana olimme tehneet yhdessä pitkiä kävelyretkiä, olin päässyt osalliseksi hänen rakkaudentöistään, samoilimme puhellen ja uneksien varjoisia teitä, hän hevosella ratsastaen, minä jalan, keppi kädessä. Siellä täällä noputimme jonkun mökin oveen. Metsän reunassa oli pieni penkki, missä häntä iltapäivällä aina odotin. Ilman erikoista sopimusta tapasimme siellä toisemme säännöllisesti. Aamuisin harrastimme lukemista ja musiikkia, iltasin pelasin tädin kanssa kamiinin ääressä korttia niinkuin isäni muinoin. Rouva Pierson oli aina läsnä ja täytti kokonaan mieleni hymyilevällä olennollaan. Mitä teitä oletkaan, sallimus, vienyt minut onnettomuuteen! Mikä leppymätön kohtalo lepäsikään elämäni yllä! Mutta turha valittaa sen, jonka elämä kerran on ollut niin vapaa, niin täynnä lepoa ja toivoa. Ei ole olemassa mitään ihanampaa kuin rakastaa!
Tuntea elävänsä voimakkaasti ja syvästi, tuntea olevansa ihminen, Jumalan luoma — se on rakkauden ensimäinen lahja. Rakkaus on selittämätön kaikessa salaperäisyydessään. Kuinka maailma sen kahlehtiikaan, tahraa sen lialla, hautaa sen ennakkoluulojen vuoren alle — aina nousee rakkaus, voimakkaana ja kohtalokkaana; laki, jota se tottelee, on yhtä iäinen kuin se laki, jonka mukaan auringot kiertävät taivaalla rataansa. On olemassa side terästä kestävämpi, jota emme voi nähdä tai käsin koskettaa. Kohtaamme ensi kerran jonkun naisen, luomme häneen katseemme, puhumme sanan hänen kanssaan emmekä koskaan häntä unohda. Miksi muistamme juuri hänet emmekä ketään toista? Kysy järjeltäsi, kokemukseltasi, päältäsi, sydämeltäsi ja vastaa, jos voit. Sinä näet kaksi olentoa, toisen täällä, toisen tuolla ja niiden välillä ilmaa, tyhjyyttä. Oi hullut ihmiset, jotka yritätte selittää rakkautta! Se ei ole puhettanne vaan tunteitanne varten. Sinä olet vaihtanut katseen tuntemattoman olennon kanssa, joka kulki ohitsesi, ja samassa hetkessä on jotakin sinussa liikkunut. Sinä olet juurtunut maahan kuin kätkössä lepäävä siemen, joka äkkiä tuntee kuinka elämä nostaa sitä päivää kohti ja kuinka se alkaa tehdä vartta ja terää.
Olimme kahden huoneessa, ikkuna oli auki, ja sen läpi kuulin pienen puutarhan laidassa olevan suihkukaivon loiskinan. Jumalani! Olisin halunnut laskea joka pisaran, joka putosi sillä aikaa kuin siinä istuimme kahden ja puhelimme. Silloin huumaannuin niin, että olin menettää järkeni.
Sanotaan, ettei mikään tunne ole niin nopea kuin vastenmielisyyden tunne, mutta minä luulen, että ihminen vielä nopeammin aavistaa, onko hän tuleva toista rakastamaan. Pienimmätkin sanat saavat silloin syvällisen merkityksen. Yhdentekevää, mitä huulet sanovat, kun sydämet puhuvat. Mikä sanomaton sulo onkaan naisen katseissa, joka vetää sydäntämme puoleensa. Alussa tuntuvat kaikki sanat, joita vaihdetaan, pelokkailta kokeilta, mutta pian valtaa selittämätön ilo, on kuulevinaan kaiun omista sanoistaan, ja sydän alkaa lyödä kiihkeämmin. Kuinka suloinen on jokainen kosketus, jokainen pieni lähestyminen! Ja kun viimein saa varmuutta vastarakkaudesta, kun on toisessa löytänyt sisarsielunsa, jota on etsinyt, mikä rauha laskeutuukaan silloin sieluun! Puhe lakkaa itsestään; toinen tietää etukäteen, mitä toinen aikoo sanoa. Sielut ojentuvat toisiaan vastaan ja huulet vaikenevat. Mikä hiljaisuus, mikä unohdus!
Vaikka olin rakastanut rouva Piersonia ensi näkemästä saakka ja vaikka rakkauteni oli kasvanut hulluuden rajoille, oli kuitenkin kunnioitukseni häntä kohtaan niin suuri, etten ollut sanonut hänelle siitä sanaakaan. Jollei hän olisi kohta niin avomielisesti tullut minua vastaan, olisin ehkä ollut rohkeampi ja antanut ilmaisun niille rajuille tunteille, jotka valtasivat minut joka kerta kun minun piti lähteä hänen luotaan. Mutta hänen luottavassa avomielisyydessään oli jotain, joka hillitsi minut. Lisäksi tiesin hänen kohtelevan minua ystävällisesti isäni takia. Tämä sai minut vieläkin enemmän hillitsemään itseäni, koska tahdoin olla isäni nimen arvoinen.
Sanotaan että puhua naiselle rakkaudesta on samaa kuin tehdä hänelle rakkaudentunnustus. Me puhuimmekin siitä harvoin. Mutta joka kerta kun satuin koskettelemaan tätä aihetta, käänsi rouva Pierson puheen toisaalle. Miksi hän niin teki, sitä en ymmärtänyt; teeskentelyä se ei ollut. Olin huomaavinani, että hänen kasvonsa sellaisissa tapauksissa saivat melkein ankaran, vieläpä kärsivän ilmeen. Kun en ollut koskaan kysynyt häneltä mitään hänen entisestä elämästään ja kun en tahtonutkaan sitä udella, jätin kohta tämän aiheen.
Sunnuntaisin pidettiin tanssit kylässä ja hän meni niihin melkein aina. Silloin oli hän pukeutunut, vaikkakin yksinkertaisesti, tavallista hienommin. Hänellä oli kukkia hiuksissa, joku vaalea nauha tai muuta sellaista. Koko hänen olentonsa tuntui nuoremmalta ja välittömämmältä. Hän rakasti tanssia hauskana ruumiin harjoituksena, ja hän karkeloi sydämensä pohjasta. Hän istui tavallisesti aivan orkesterin vieressä. Väliajoilla puhui ja naureskeli hän kylän tyttöjen kanssa, jotka hän tunsi melkein kauttaaltaan. Minuakin kohteli hän tällöin vapaammin kuin tavallisesti. En tanssinut, koska minulla oli surua, mutta seisoessani hänen takanaan ja huomatessani, kuinka tuttavallisesti hän minua kohteli, jouduin useammin kuin kerran kiusaukseen tunnustaa hänelle rakkauteni.
Mutta jokin selittämätön pelko pidätti minua siitä. Pelkkä ajatuskin, että tekisin hänelle tunnustukseni, sai minut vakavaksi keskellä iloista hälinää. Olin joskus aikonut kirjoittaa hänelle, mutta poltin aina kirjeeni, kun olin tullut puolitiehen.
Sinä iltana, josta tässä on kysymys, olin syönyt päivällistä hänen luonaan ja katselin ympärilleni hänen rauhallisessa huoneessaan, ajatellen, kuinka tyyneksi elämäni oli muodostunut siitä lähtien kuin olin oppinut hänet tuntemaan. Sanoin itsekseni: "Miksi vaatia enempää? Eikö tämä riitä sinulle? Kuka tietää, ehk'ei ole Jumalan tahto, että saat enempää. Jos tunnustaisin hänelle rakkauteni, mitä silloin tapahtuisi? Ehkä hän kieltäisi minua enempää tulemasta luokseen. Ja tekisinkö tunnustukseni kautta hänet tai itseni onnellisemmiksi kuin nyt olemme?"
Seisoin pianoon nojaten, kun tätä ajattelin. Mieleni kävi yhä
raskaammaksi. Päivä teki laskua. Hän nousi sytyttääkseen kynttilän.
Kun hän jälleen istuutui, näki hän kyyneleen kimaltavan silmässäni.
"Mikä teidän on?" kysyi hän. Minä käänsin pääni pois.
Etsin turhaan jotakin selitystä, ja kun tahdoin välttää hänen katseitaan, nousin ja menin ikkunan luo. Ilma oli lempeä, kuu kohosi lehmuskujan yli, missä olin nähnyt hänet ensi kerran. Vaivuin syviin ajatuksiin, unohdin kaikki, vieläpä hänen läsnäolonsakin, ojensin käteni taivasta vasten ja aloin nyyhkyttää.
Hän oli noussut ja seisoi takanani. "Kuinka teidän on?" kysyi hän uudelleen. Vastasin hänelle, että isäni kuolema oli niin elävästi tullut mieleeni, kun olin katsonut autioon laaksoon. Senjälkeen sanoin hyvästit ja lähdin.
En osannut itselleni selittää, minkätähden olin päättänyt vaieta tunteistani. En mennyt kotia, vaan aloin kuin mielipuoli harhailla kylässä ja metsissä. Istuin jollekin penkille ja nousin taas kohta. Puoliyön aikaan vaelsin taas rouva Piersonin talon eteen. Hän oli ikkunassa. Kun näin hänet, tunsin vapisevani ja tahdoin kääntyä takaisin, mutta jäin kuin lumottuna paikoilleni ja istuuduin hetken päästä penkille ikkunan alle.
En tiedä, oliko hän nähnyt minut, mutta kohta kun olin istuutunut, kuulin hänen laulavan erään romanssin kertosäkeitä, ja kukkanen putosi olkapäälleni. Se oli sama ruusu, jonka illalla olin nähnyt hänen povellaan. Otin sen käteeni ja vein sen huulilleni.
"Kuka siellä on? Tähän aikaan! Tekö?"
Ja hän mainitsi nimeni.
Puutarhan veräjä oli puoleksi avoinna. Nousin sanomatta sanaakaan ja lähdin puutarhaan. Kuljin kuin unissakävijä ja pysähdyin keskelle ruohokenttää.
Samassa näin hänen tulevan portaille. Hän näytti epäröivän näköiseltä ja silmäili ympärilleen kuun valossa. Hän astui jonkun askelen minua vastaan, minä tulin häntä kohti. En voinut puhua, lankesin polvilleni hänen eteensä ja tartuin hänen käteensä.
"Tiesin tämän, Octave", sanoi hän. "Mutta koska asia on näin pitkällä, täytyy teidän matkustaa. Tehän olitte tervetullut joka päivä luokseni. Eikö siinä ollut tarpeeksi? Mitä voin tehdä? Olen antanut teille ystävyyteni. Olisin mielelläni nähnyt, että teilläkin olisi ollut voimaa antaa minun pitää ystävyytenne."