VII
Rouva Pierson seisoi hetken ajan ääneti ikäänkuin odottaen vastausta, kun hän oli lausunut nämä sanat. Kun en surultani voinut sanoa sanaakaan, veti hän hiljaa kätensä kädestäni, astui pari askelta takaisin, pysähtyi vielä kerran ja lähti senjälkeen hiljalleen sisään.
Pysyin liikkumatta paikallani. Olin odottanut, että hänen vastauksensa olisi sellainen kuin se oli; päätin myöskin kohta matkustaa. Nousin ja kuljin verta vuotavin sydämin mutta päättäväisesti kierroksen puutarhassa. Katsoin hänen taloaan, hänen huoneensa ikkunaa. Sitten avasin veräjän, mutta ennenkuin lähdin painoin huuleni sen lukkoon.
Kun tulin kotia, sanoin Larivelle, että hän laittaisi matkakapineeni kuntoon, sillä olin päättänyt lähteä ennen auringon nousua. Mies parka oli aivan ymmällään, mutta annoin hänen tietää, että hänen tuli vain totella eikä kysyä. Hän toi suuren matkalaukun ja aloimme yhdessä laittaa sitä kuntoon.
Viiden aikaan aamulla, kun päivä alkoi koittaa, kysyin itseltäni, minne aioin matkustaa. Tätä en ollut ennen ajatellut ja se vei koko päättäväisyyteni. Menin ikkunan ääreen ja katsoin joka suunnalle. Suuri heikkous valtasi minut, olin nääntyä väsymyksestä. Heittäysin nojatuoliin. Ajatukseni alkoivat sekaantua ja kun vein käteni otsalleni oli se märkänä hiestä. Ankara kuume pani kaikki jäseneni vapisemaan. Minulla ei ollut voimaa muuhun kuin laahautua Lariven avulla vuoteeseeni. Ajatukseni olivat niin epäselvät, että vaivoin muistin, mitä oli tapahtunut. Niin kului päivä. Illalla kuulin torvisoittoa kylältä. Siellä pidettiin tavanmukaisia sunnuntaitanssiaisia. Lähetin Lariven katsomaan, oliko rouva Pierson siellä. Kun Larive ei tavannut häntä sieltä, lähetin hänet rouva Piersonin kotiin. Sieltä palasi hän ilmoittaen, että ikkunaluukut olivat suljetut ja että palvelija oli sanonut emäntänsä lähteneen tädin kanssa matkalle. Heidän aikomuksensa oli viettää muutamia päiviä erään sukulaisen luona N:ssa, pienessä verraten etäällä olevassa kaupungissa. Mutta hän oli kirjoittanut minulle kirjeen. Sen sisältö oli seuraava:
Kolme kuukautta on kulunut siitä kuin opin teidät tuntemaan, ja viimeisen kuukauden ajan olen tietänyt teidän kantavan minua kohtaan tunnetta, jota teidän iässänne tavallisesti kutsutaan rakkaudeksi. Samassa olen ollut huomaavinani teissä vakavan tarkoituksen voittaa tunteenne ja salata se minulta. Olin jo ennen kunnioittanut teitä, tein sitä nyt vielä enemmän. En myöskään moiti teitä siitä mikä on tapahtunut ja että teidän voimanne ovat pettäneet.
Se mitä pidätte rakkautena ei ole muuta kuin intohimoa. Tiedän hyvin, että monet naiset koettavat sitä herättää, vaikka heidän tulisi mieluummin pitää ylpeytenään miellyttää ilman sellaisia keinoja. Että sekin voi käydä vaaralliseksi, näkyy teidän suhteestanne minuun.
Olen muutamia vuosia teitä vanhempi. Pyydän, ett'ette koeta minua enää tavata. Turhaan koettaisitte unohtaa hetkellisen heikkoutenne. Se mikä meidän välillämme on tapahtunut, ei saa uudistua enempää kuin sitä saa unohtaa.
En jätä teitä ilman surua. Aion olla poissa muutamia päiviä ja jollen palatessani tapaisi teitä, pitäisin sitä viimeisenä ystävyytenne ja kunnioituksenne osotuksena.
Brigitte Pierson.