VIII
Kuume piti minut viikon päivät vuoteessa. Niin pian kuin olin siihen määrin voimistunut, että saatoin kirjoittaa ilmotin rouva Piersonille, että olin totteleva häntä ja aioin lähteä. Kirjoitin vakaan päätökseni mukaan, sillä en tiennyt, ettei minulla ollut voimia sitä täyttää. Tuskin olin lähtenyt matkaan ja ajanut muutamia virstoja, kun käskin ajurin pysähdyttää ja astuin alas vaunuista. Aloin kävellä tietä pitkin. Minun oli mahdotonta saada silmiäni kylästä, joka näkyi kaukaisuudessa. Ankaran sisäisen taistelun jälkeen kävi minulle selväksi, että minun oli mahdotonta jatkaa matkaani ja että mieluummin kuolisin paikalleni. Annoin ajurille määräyksen kääntää ja ajaa Parisin asemasta, jonne olin aikonut, suorinta tietä N:n kaupunkiin, missä tiesin rouva Piersonin olevan.
Tulin perille kello kymmenen aikaan illalla. Kohta kun tulin majataloon, tiedustelin eräältä pojalta rouva Piersonin sukulaisen asuntoa ja ajattelematta enempää mitä tein lähdin sinne suoraa päätä. Palvelustyttö avasi oven. Saatuani tietää, että rouva Pierson oli kotona, pyysin palvelustyttöä ilmottamaan hänelle, että eräs lähetti tahtoi häntä puhutella herra Desprez'n puolesta. Mainitsin kyläpapin nimen.
Kun palvelustyttö oli lähtenyt toimittamaan asiaani, jäin seisomaan vähäiselle pimeälle pihalle, mutta kun alkoi sataa, menin rappukäytävän holvin suojaan, joka ei sekään ollut valaistu. Pian saapui rouva Pierson palvelustytön seuraamana. Hän kulki nopeasti eikä huomannut minua pimeydessä. Astuin askelen häntä kohti ja kosketin hänen käsivarteensa. Hän astui pelästyneenä askelen takaisin ja huudahti: "Mitä tahdotte?"
Hänen äänensä oli säikähdyksestä värisevä ja, kun palvelustyttö saapui paikalle kynttilöineen, huomasin, että hän oli aivan kalpea. Kysyin itseltäni oliko mahdollista, että minun tuloni oli hänet niin säikähdyttänyt, mutta päättelin, että hänen mielenliikutukseensa oli varmaan syynä luonnollinen naisellinen pelästys sen johdosta, että hänen käsivarteensa oli käyty kiinni.
Kuitenkin toisti hän, vaikka tyynemmällä äänensävyllä, kysymyksensä.
"Teidän täytyy antaa minulle tilaisuutta tavata teidät vielä kerran", puhuin hänelle. "Lähden matkaan, lupaan sen. Tahdon tehdä enemmänkin, tahdon myödä isäni talon, samalla kun lähden, ja asettua ulkomaille. Mutta teen sen vain sillä ehdolla että saan vielä kerran puhua kanssanne. Teillä ei ole minussa mitään pelättävää, mutta sitä vaadin."
Hän rypisti kulmiaan ja katsoi arasti ympärilleen. Sitten sanoi hän minulle melkein ystävällisellä äänellä: "Tulkaa huomenna aamupäivällä, otan teidät silloin vastaan." Senjälkeen meni hän sisään.
Seuraavana päivänä lähdin kahdentoista aikaan hänen luokseen. Minut vietiin huoneeseen, missä oli vanhat seinäverhot ja huonekalut. Tapasin hänet istumassa yksin sohvalla. Asetuin istumaan häntä vastapäätä.
"Hyvä rouva", sanoin hänelle, "en ole tullut tänne kertomaan, kuinka kärsin enkä kieltämään sitä rakkautta, jota teitä kohtaan tunnen. Te kirjoititte, että se, mikä on meidän kesken tapahtunut, ei voi unohtua, ja siinä olette oikeassa. Mutta kun sanoitte, että me emme sen takia voisi suhtautua toisiimme kuten ennen, niin erehdytte. Rakastan teitä, mutta siinä ei ole mitään loukkaavaa. Mikään ei meidän suhteessamme ole muuttunut, koska te ette rakasta minua. Ja minun käytöksestäni teitä kohtaan vastaa rakkauteni."
Hän tahtoi keskeyttää minut, mutta minä jatkoin:
"Sallikaa minun jatkaa. Kukaan ei tiedä paremmin kuin minä, että rakkaus on vielä voimakkaampi kuin se kunnioitus, jota tunnen teitä kohtaan ja kaikki lupaukseni. Sanon sen teille vielä kerran, etten aio kieltää rakkauttani. Te olette myöskin itse sanonut minulle, että olette tietänyt tunteestani teitä kohtaan. Ainoa syy, joka on estänyt minua puhumasta siitä teille, on ollut pelko menettää teidät. Pelkäsin, ettette enää haluaisi senjälkeen nähdä minua kodissanne — ja sehän onkin ollut seuraus. Mutta pankaa minulle ehdoksi, että ensi sanasta, jonka mainitsen rakkaudestani, ensi ajatuksesta tai liikkeestä, jolla rikon sitä syvää kunnioitusta, jota teitä kohtaan tunnen, te suljette minulta ovenne. Te luulette, että olen rakastanut teitä kuukauden ajan, mutta minä olen rakastanut teitä ensi päivästä. Te ette lakannut minua tapaamasta, vaikka sanoitte huomanneenne tunteeni teitä kohtaan. Jos silloin tunsitte minua kohtaan niin paljon luottamusta, että piditte mahdottomana, että minä teitä loukkaisin, minkätähden olen nyt menettänyt luottamuksenne? Olen tullut sitä pyytämään teiltä takaisin. Minkätähden olen sen menettänyt? Olen polvistunut eteenne, mutta en ole lausunut sanaakaan. Se mitä silloin saitte tietää, oli teille jo tuttua. Olin heikko sentähden että kärsin. Olen vasta kahdenkymmenen vuotias, mutta se mitä olen nähnyt elämässä, on herättänyt sellaisen kyllästyksen (voisin käyttää voimakkaampaa sanaa), että en tiedä mitään paikkaa maailmassa, missä tahtoisin elää. Ainoastaan teidän puutarhanne neljän muurin sisäpuolella voin elää; te olette ainoa olento maan päällä, joka on saanut minut rakastamaan Jumalaa. Olin jättänyt kaiken toivon ennen kuin teidät näin. Onko teillä sydäntä riistää minulta ainoa päivänsäde, jonka sallimus on minulle jättänyt? Olenko herättänyt teissä pelkoa ja millä tavalla? Jos luulette eron lopettavan kärsimykseni, niin erehdytte, sillä minun haavojani ei voi parantaa. Kaksi kuukautta sitten olisi se ehkä ollut mahdollista, ei enää. Mutta en pelkää mitä tulee tapahtumaan. Ainoa onnettomuus, joka voisi minulle sattua, on menettää teidät. Pankaa minut koetukselle! Jos kärsimykseni käyvät minulle ylivoimaisiksi, lähden pois. Te voitte olla varma, että lähden pienimmästäkin viittauksestanne vaikkapa tällä hetkellä. Voitteko menettää mitään, jos vielä kuukauden tai kahden ajan sallitte minun nauttia ainoasta onnesta, mikä minulla koskaan on ollut."
Odotin hänen vastaustaan. Hän nousi äkkiä, mutta istuutui taas. Sitten sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen: "Vakuutan teille, asia ei ole niin." Sain sen vaikutuksen, että hän etsi sanoja ja koitti vastata niin säälien kuin suinkin.
"Sanokaa minulle sanakin", huudahdin nousten seisomaan, "ja minä tottelen. Kuinka se tuleekin kuulumaan, olette minulle aina sama, mutta jos teidän sydämessänne on sääliä minua kohtaan, olen siitä teille kiitollinen. Sanokaa minulle sanakin. Tämä hetki ratkaisee elämäni."
Hän puisti päätään ja näytti epäröivän mitä vastata.
"Luulette ehkä, että minä parannun? Vannon teille, että, jos lähetätte minut täältä, niin…"
Kun sanoin tämän, katsoin taivaanrantaan ja tunsin olemukseni ytimiin asti niin hirvittävän yksinäisyyden tunteen, ajatellessani, että minun täytyisi lähteä hänen luotaan, että vereni oli jäätyä. Nousin seisomaan hänen eteensä ja koko elämäni oli keskittyneenä siihen katseeseen, jonka kiinnitin hänen huulilleen, odottaen vastausta.
"Kuulkaa, mitä sanon", puhui hän vihdoin. "Teidän matkanne tänne oli hyvin sopimaton. Ei saa näyttää siltä, että olette tullut tänne yksistään minun tähteni. Tahdon sentähden antaa teille tehtäväksi toimittaa kirje eräälle perheeni ystävälle. Jos matka on teistä pitkä, niin voittehan viipyä jossakin välillä, sillä kirje ei ole kovin kiireinen. Luulen, että pieni matka on tekevä teille hyvää. Ystäväni asuu Strassburgissa. Te voitte pysähtyä välillä Vogeseille. Kuukauden tai mieluummin kahden kuluttua, kun tulette luokseni tekemään selkoa lähetti-toimestanne, tapaamme taas ja silloin voin helpommin antaa teille vastaukseni."