IX
Samana iltana sain rouva Piersonilta kirjeen, joka oli osotettu herra R. D:lle Strassburgissa. Kolmen viikon kuluttua olin toimittanut tehtäväni ja olin taas kotona.
En ollut koko matkani kestäessä ajatellut muuta kuin häntä ja tunsin selvemmin kuin koskaan ennen, etten milloinkaan voisi häntä unohtaa. Kuitenkin olin päättänyt pitää tarkoin lupaukseni, jonka olin antanut hänelle. Varomattomuus, johon olin kerran tehnyt itseni syypääksi, oli tuottanut minulle niin kovia tuskia, etten suinkaan tahtonut toista kertaa joutua samaan vaaraan. Ja kun minulla ei ollut pienintäkään aihetta epäillä, ettei hän ollut suora minua kohtaan tai että hänen matkansa olisi ollut vain juoni, olin varma siitä, että hän pienimmästäkin rakkauden sanasta minun puoleltani olisi valmis sulkemaan minulta ovensa.
Hän oli poissa-ollessani laihtunut ja muutenkin muuttunut. Hänen hymynsä oli voimattomampi kuin ennen ja hänen huulensa olivat värittömämmät. Hän kertoi olleensa sairas.
Kumpikaan meistä ei maininnut sanaakaan siitä, mitä meidän välillämme oli tapahtunut. Huomasin, ettei hän tahtonut sitä koskettaa enkä minäkään halunnut ottaa sitä puheeksi. Aloimme pian vanhat tapamme naapureina, mutta seurusteluumme oli tullut jotakin soraäänistä, ikäänkuin teeskenneltyä ystävyyttä. Koetimme kumpikin turhaan saada välimme entisen laisiksi. Hän antoi minulle uudelleen luottamuksensa ja minä iloitsin siitä. Mutta meidän keskustelumme oli tullut merkityksettömämmäksi, ja sillä aikaa kuin vaihdoimme sanoja, puhuivat silmämme toista kieltä. Kaikessa mitä sanoimme toisillemme ei ollut enää, kuten ennen, jotain salaista tarkoitusta. Emme enää koettaneet tunkeutua toistemme sielujen syvyyteen. Hän kohteli minua hyvyydellä, mutta minä en oikein uskonut hänen hyvyyteensä. Kuljin vielä hänen kanssaan puutarhassa, mutta en enää metsissä ja kedoilla, kuten ennen. Kun olimme kahden, aukaisi hän vielä pianonsa, mutta hänen äänensä ei herättänyt enää rinnassani sitä nuoruuden innostusta, sitä tunnekuohua, joka on täynnä toivoja ja huokauksia. Kun lähdin hänen luotaan, ojensi hän aina minulle kätensä, mutta se lepäsi kylmänä ja elottomana kädessäni. Meidän luonnollisuutemme oli teeskenneltyä, me punnitsimme tarkoin pienimmätkin sanamme. Kaiken pohjalla oli syvä surumieli.
Tunsimme molemmat, että jotakin oli tullut väliimme. Se oli minun rakkauteni. Se ei näkynyt teoistani, mutta minun kasvoni puhuivat siitä. Kadotin iloisuuteni ja terveyteni. Ja tuskin oli kuukausi kulunut, kun jo olin kuin varjo entisestäni.
Puhuin hänelle usein kyllästyksestäni ihmisiä kohtaan ja siitä vastenmielisyydestä mitä tunsin ajatellessani että minun täytyisi uudelleen heittäytyä seuraelämään. Otin asiakseni todistaa rouva Piersonille, kuinka väärin hän teki, jos hän katui sitä, että oli uudelleen avannut minulle kotinsa. Kuvailin hänelle entistä elämääni mitä synkimmissä väreissä ja annoin hänen ymmärtää, että jos hän työntäisi minut luotaan, olisin tuomittu yksinäisyyteen pahempaan kuin kuolema. Kerroin hänelle tarkasti entisestä elämästäni saadakseni hänet vakuutetuksi väitteideni vilpittömyydestä. Toisinaan teeskentelin olevani hyvin iloinen saadakseni hänet uskomaan, että hän salliessaan minun tavata itseään oli pelastanut minut hirveästä onnettomuudesta. Melkein joka kerta kun tulin hänen luokseen, tulkitsin hänelle kiitollisuuttani, voidakseni palata helpommin jo illalla tai seuraavana päivänä. "Kaikki unelmani onnesta, kaikki toivoni, kaikki kunnianhimoni, vakuutin hänelle, mahtuvat siihen maa-alaan, jossa te asutte ja siihen ilmaan, jota te hengitätte. Ulkopuolella sitä ei minulla ole mitään elämää."
Hän näki, kuinka syvästi minä kärsin, eikä voinut olla minua säälimättä ja surkuttelematta. Huomasin sen hänen puheistaan ja eleistään, koko hänen olennostaan, jossa minun läsnäollessani aina oli jotain surumielistä. Hän näki taistelun, jota kävin sydämessäni: minun alistuvaisuuteni mairitteli hänen ylpeyttään, mutta kalpeuteni herätti hänessä armeliaisuussisaren. Toisinaan saattoi hän kuitenkin olla sekä hermostunut että teeskentelevä. Niinpä saattoi hän sanoa minulle melkein uhittelevaan tapaan: "Huomenna en ole kotona, älkää tulko silloin." Mutta kun tein poislähtöä surumielisenä ja alistuvana, kävi hän taas ystävälliseksi ja lisäsi: "En tiedä sentään, tulkaa joka tapauksessa." Myöskin saattoi hän sanoa minulle hyvin tuttavalliset jäähyväiset, seurata minua veräjälle saakka ja katsoa silmiini surullisesti ja lempeästi.
"Älkää epäilkö sitä", sanoin hänelle, "että kaitselmus on tuonut minut teidän luoksenne. Jollen olisi oppinut tuntemaan teitä, olisin varmaan aikoja sitten palannut entiseen säännöttömään elämääni. Jumala on lähettänyt teidät kuin valkeuden enkelin pelastamaan minut perikadosta. Te olette saanut pyhän tehtävän, eikä kukaan tiedä, kuinka minun kävisi, jos kadottaisin teidät ja jäisin yksikseni suruineni ja varhaisine elämänkokemuksineni sekä niine alituisine taisteluineni, joita nuoruuteni käy elämänväsymystäni vastaan."
Tällaiset sanat, jotka uskollisesti kuvasivat, mitä mielessäni liikkui, eivät olleet tekemättä vaikutustaan hänen tapaiseensa uskonnolliseen ja herkkään naiseen. Ehkä oli se ainoa syy, jonka nojalla hän salli minun käydä luonaan.
Eräänä päivänä olin juuri lähdössä hänen luokseen, kun joku koputti oveeni ja sisään astui Mercanson, sama pappi, jonka olin tavannut ensi käynnilläni rouva Piersonin puutarhassa. Hän alkoi ladella pitkiä anteeksipyyntöjä, yhtä ikäviä kuin hän itse, sen johdosta, että uskalsi tulla tuntemattoman luo. Keskeytin hänet, huomauttamalla, että hyvin tunsin hänet kylän papin veljenpojaksi ja kysyin hänen asiaansa.
Hän väänteli ja käänteli itseään, sormeili esineitä pöydälläni ja etsiskeli sanoja kuin mies, joka ei tiedä kuinka alottaa. Lopulta sanoi hän, että rouva Pierson oli sairaana ja oli antanut hänen toimekseen ilmoittaa minulle, etten tulisi hänen luokseen sinä päivänä.
"Hän sairaana! Mutta hän voi aivan hyvin, kun eilen illalla lähdin hänen luotaan."
Hän ei vastannut mitään, teki vain päällään myöntävän eleen.
"Mutta, hyvä kirkkoherra, jos hän todella on sairas, miksi antaa hän minulle siitä tiedon kolmannen henkilön kautta? Hänhän asuu aivan naapuruudessa, eikähän olisi väliä, jos turhaan pyrkisin hänen luokseen."
Mercanson vastasi samalla mykällä tavalla. En voinut ymmärtää tätä asiaa enkä papin menettelyä ja sanoin sentähden vain:
"Hyvä on, tapaan hänet huomenna ja saan silloin lähemmin tietää hänestä."
Silloin alkoi pappi uudelleen änkyttää: Rouva Pierson oli sitäpaitsi pyytänyt häntä sanomaan … hänen täytyi puhua…
"Mitä sitten?" keskeytin hänet kärsimättömästi.
"Olette liian tulinen, hyvä herra. Rouva Pierson on vaikeasti sairaana ja minä pelkään, ettei hän voi ottaa teitä vastaan koko viikkoon."
Ja hän tervehti ja lähti.
Oli selvää, että asiassa piili jotain hämärää. Joko tahtoi rouva Pierson syystä tai toisesta olla minua tapaamatta tai toimi Mercanson omasta alotteestaan.
Annoin päivän mennä, mutta seuraavana aamuna seisoin rouva Piersonin ovella. Tapasin palvelijattaren, joka selitti, että hänen emäntänsä oli hyvän sairaana. Koetin tarjota tytölle rahaakin, mutta hän ei ottanut eikä enempää kuunnellut kysymyksiäni.
Paluumatkalla tapasin Mercansonin. Hänen ympärillään oli joukko lapsia hänen setänsä koulusta. Keskeytin hänet hänen seurustelussaan lasten kanssa ja sanoin että tahdoin puhua hänelle pari sanaa. Hän seurasi minua tielle, mutta siellä jouduin minä puolestani hämilleni, kun en tiennyt keinoa, millä saada pappia ilmaisemaan salaisuutensa.
"Hyvä herra, pyydän teitä minulle vilpittömästi sanomaan", puhuin hänelle, "oliko se mitä eilen minulle kerroitte täyttä totta vai piilikö sen alla jotain. Sitäpaitsi ei paikkakunnalla ole yhtään kunnollista lääkäriä, ja minulle on muutenkin hyvin tärkeää saada tietää, kuinka rouva Piersonin laita on."
Hän koetti keksiä kaikenlaisia verukkeita, väittäen, ettei hän tiennyt muuta kuin että rouva Pierson oli sairaana ja että hän oli lähettänyt hakemaan häntä pyytäen häntä ilmoittamaan minulle asiasta. Kuten hän olikin tehnyt. Kulkiessamme olimme joutuneet autioon paikkaan kylän yläpuolella. Kun näin etten päässyt pitkälle hänen kanssaan hyvillä puheilla ja kavaluudella, käännyin äkkiä häntä kohti ja tartuin hänen käsivarsiinsa.
"Mitä tämä tietää, hyvä herra? Aiotteko käyttää väkivaltaa?"
"En, mutta tahdon, että sanotte minulle totuuden."
"En pelkää ketään, ja olen jo sanonut teille mitä minulla oli sanottavana."
"Niin, te olette sanonut, mitä teille annettiin tehtäväksi sanoa, mutta ette sitä, mitä tiesitte. Rouva Pierson ei ole lainkaan sairas. Tiedän sen, olen siitä varma."
"Kuinka sen tiedätte?"
"Palvelijatar on sen minulle sanonut. Mutta miksi sulkee hän minulta ovensa ja miksi on hän antanut teille tehtäväksi puhua siitä minulle?"
Mercanson näki samassa talonpojan, joka kulki ohi.
"Odottakaa Pierre", huusi hän, "minulla on jotain teille puhuttavaa."
Talonpoika tuli meidän luoksemme ja sitä oli pappi juuri tarkoittanut, koska hän arveli, etten todistajan läsnäollessa käyttäisi väkivaltaa. Hellitinkin otteeni, mutta niin pikaisesti, että hän horjahti ja löi selkänsä puuhun. Hän pui nyrkkiään ja lähti sanaakaan sanomatta.
Vietin koko viikon hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Kolme kertaa päivässä läksin rouva Piersonin luo ja joka kerta sain palata ovelta takaisin. Lopulta sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoi, että minun tiheät käyntini herättivät juoruja kylässä ja pyysi minua sentähden käymään harvemmin. Muutoin ei sanaakaan Mercansonista eikä sairaudesta.
Tällainen varovaisuus oli niin outoa hänelle ja oli niin täydellisesti vastakkainen hänen tavalliselle ylpeälle välinpitämättömyydelleen, että minun oli vaikea uskoa silmiäni. Kun en kuitenkaan voinut keksiä mitään muutakaan selitystä hänen menettelylleen, kirjoitin hänelle, että tulisin tekemään kaikkeni totellakseni häntä. Tahtomattani tuli kuitenkin sanoihini jotain katkeraa.
Kun hän vihdoin antoi minulle luvan tulla luokseen, en mennyt vielä sovittuna hetkenä enkä lähettänyt kysymään hänen vointiaan, osottaakseni, etten uskonut hänen sairauteensa. En tiennyt, minkätähden hän siten työnsi minut luotaan, mutta tiesin olevani niin onneton, että toden teolla ajattelin tehdä lopun viheliäisestä elämästäni. Samoilin päivät päästään metsässä mitä surkuteltavimmassa tilassa ja eräänä päivänä tapasin hänet sattumalta sellaisella retkelläni.
Minulla oli tuskin rohkeutta pyytää häneltä selityksiä ja kun hän vastasi vältellen kysymyksiini, jätin minä koko aineen. Kulutin päiväni laskien, kuinka pitkä aika minulla ehkä vielä oli ensi tapaamiseemme. Kohta kun hänet näin, tunsin halua heittäytyä polvilleni hänen eteensä ja kertoa hänelle tuskistani. Ajattelin, ettei hän voinut olla tunteeton kärsimyksilleni, mutta samalla muistin, kuinka ankarasti hän oli kohdellut minua ensimäisen tunnustukseni jälkeen, ja mieluummin olisin kuollut kuin saattanut itseni uudelleen vaaraan menettää hänet.
Tuskani, jota minun ei edes ollut lupa näyttää, turmeli kokonaan terveyteni. Ainoastaan vaivoin jaksoin laahautua hänen asunnolleen, ja joka kerta kun sieltä lähdin, olin niin syvän mielenliikutuksen vallassa kuin jos en enää koskaan saisi häntä nähdä.
Myöskin hän oli minua kohtaan toisenlainen kuin ennen. Hän puhui matkasuunnitelmistaan, kertoi keveällä tavalla halustaan jättää koko seutu, saattaen minut epätoivon valtaan. Jos hän hetkeksi luopui uudesta tavastaan ja oli luonnollisen sydämellinen kuten ennen, oli hän seuraavassa hetkessä jäätävän kylmä. Eräänä päivänä en enää voinut hillitä itseäni vaan heittäysin itkien hänen eteensä polvilleni. Näin hänen tahtomattaan kalpenevan. Ja kun lähdin, saattoi hän minut portille ja sanoi siellä: "Lähden huomenna Saint-Luce'en (se oli pienen naapurikylän nimi). Se on liian kaukana, jotta voisin kulkea sinne jalan. Tulkaa tänne ratsain huomenaamulla varhain, jollei teillä ole muuta tehtävää, ja lähtekää saattamaan minua."
Sanomattakin on selvä, että olin sovittuna aikana määräpaikalla. Kun illalla menin levolle, olin riemuissani hänen sanoistaan, mutta ratsastaessani aamulla kotoa, valtasi vastustamaton suru mieleni. En voinut vapautua siitä ajatuksesta että hän ainoastaan julmasta oikusta taas otti minut seuralaisekseen yksinäisille vaelluksilleen, koska hän ei rakastanut minua. Hän tiesi, kuinka syvästi minä kärsin. Miksi tahtoi hän koetella itsehillitsemiskykyäni, jollei hän ollut itse muuttanut mieltään?
Nämä ajatukset, jotka vastustamattomasti tulivat mieleeni, saivat minut aivan suunniltani. Kun hänen noustessaan hevosen selkään pidin hänen jalkaansa kädessäni, löi sydämeni kiivaasti — en tiedä rakkaudestako vai vihasta. "Jos hän itse on minusta huvitettu", ajattelin, "miksi kaikki tämä pidättyväisyys, jos kaikki taas on vain teeskentelyä, menee hän todella liian pitkälle."
Sellaisia olemme me miehet. Ensi sanoistani hän huomasi, etten käyttäytynyt kuten tavallisesti ja että kasvoni olivat muuttuneet. Olin vaiti pitkät ajat ja pysyttelin tien toisella puolen. Niin kauan kuin olimme lakeudella näytti hän hyvin tyyneltä ja käänsi vain joskus päätään nähdäkseen, että minä seurasin häntä, mutta kun olimme tulleet metsään ja hevosemme alkoivat käydä pimeitä varjoisia polkuja, näin hänen äkkiä alkavan vavista. Hän pidätti hevostaan, ikäänkuin odottaakseen minua — sillä pysyttelin vähän matkaa hänen takanaan — mutta kun tulin hänen rinnalleen, pani hän taas hevosensa nelistämään. Pian laski tie kuitenkin alas jyrkkää rinnettä, joten meidän täytyi ajaa käyden. Olin aivan hänen rinnallaan. Molemmat katsoimme alas. Silloin tartuin hänen käteensä.
"Brigitte", sanoin hänelle, "olenko väsyttänyt teitä valituksillani? Joka kerta kun olen lähtenyt teidän luotanne, olen toivottanut itselleni kuolemaa. Kahden kuukauden aikana olen hukannut voimani, leponi, toivoni, mutta teidän on myönnettävä, etten ole puhunut teille sanaakaan onnettomasta rakkaudestani, joka minut hivuttaa kuolemaan. Nostakaa silmänne! Ettekö tiedä, onko minun teille se sanottava, että kärsin ja kulutan yöni itkien. Ettekö koskaan ole metsän yksinäisyydessä tavannut onnetonta miestä istumassa pää käsien varassa? Ettekö koskaan ole tavannut kyyneleitä kanervikossa? Katsokaa minua, katsokaa näitä vuoria — ettekö muista, että rakastan teitä? Nämä mykät todistajat, nämä louhikot, nämä puut ja pensaat sen tietävät. Minkätähden olette ottanut minut mukaanne näiden rakkauteni todistajien eteen? Enkö jo ole kyllin surkuteltava? Enkö ole osottanut tarpeeksi itsensähillitsemiskykyä, enkö ole ollut tarpeeksi tottelevainen? Tahdotteko asettaa minut vielä kovemmalle koetukselle? Mutta mikä on rikokseni, josta minua niin julmasti rangaistaan?"
"Palatkaamme takaisin, saattakaa minut kotia", sanoi hän.
Tartuin hänen hevostaan suitsista.
"Ei!" huudahdin minä. "Olen puhunut. Jos palaamme takaisin, tiedän, että menetän teidät. Arvaan, mitä kotia päästyänne minulle sanotte. Te olette jännittänyt kärsivällisyyttäni äärimmilleen ja tahallanne lisännyt tuskaani, saadaksenne oikeuden karkottaa minut luotanne. Olette väsynyt surulliseen ihailijaanne, joka kärsii valittamatta ja joka nöyrästi tyhjentää sen katkeran kalkin, jonka hänelle niin ylenkatseellisesti ojennatte. Te tiesitte, että kahden teidän kanssanne tässä metsässä, tässä yksinäisyydessä, jossa rakkauteni on syntynyt, en enää voisi vaieta. Te olette halunnut, että teitä loukkaisin. Menetän teidät mieluummin. Olen kärsinyt kyllin, olen itkenyt kyllin, olen kyllin kauan kätkenyt sydämeeni hullun kalvavan rakkauteni! Olette jo ollut, kyllin julma minua kohtaan!"
Kun näin hänen aikovan hypätä hevosensa selästä, tartuin hänen vyötäiseensä ja painoin huuleni hänen huuliaan vastaan. Hän kalpeni, hänen silmänsä sulkeutuivat, hän päästi suitset käsistään ja liukui maahan.
"Jumalani!" huudahdin, "hän rakastaa minua."
Hän oli vastannut suudelmaani.
Hyppäsin hevoseni selästä ja juoksin hänen luokseen. Hän makasi pitkänään ruohossa. Kun nostin hänet pystyyn, avasi hän silmänsä. Hänen ruumiinsa vapisi kuin pelosta. Hän työnsi voimakkaasti käteni luotaan, puhkesi itkemään ja juoksi pois.
Jäin seisomaan tien oheen ja katsoin hänen jälkeensä. Hän oli kaunis kuin päivä. Hän seisoi puuhun nojaten, pitkät hiuksensa valloillaan olkapäillä, kädet vapisten, posket punaisina, kuin purppuran ja helmien peitossa.
"Älkää tulko lähelleni", huusi hän. "Älkää ottako askeltakaan minua kohti."
"Rakkaani, älkää peljätkö", vastasin. "Olen tuskassani ja kiihkossani unohtanut itseni ja te voitte minua siitä rangaista. Tehkää minulle mitä tahdotte, lähtekää matkalle tai lähettäkää minut, minne mielitte. Tiedän, että rakastatte minua, Brigitte, ja te olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin koskaan joku kuningas linnassaan."
Rouva Pierson suuntasi minuun kyyneleisen katseensa. Näin elämäni onnen tulevan vastaani siinä pikaisessa katseessa. Kuljin tien yli hänen luokseen ja polvistuin hänen eteensä. — Se on vähän rakastanut, joka tietää kertoa, millä sanoilla hänen rakastajattarensa on hänelle tunnustanut tunteensa.