X
Jos olisin jalokiviseppä ja aikoisin antaa ystävälleni kallisarvoisen helminauhan, niin uskon, että olisi hauskaa itse ripustaa se hänen kaulaansa; mutta jos olisin itse tuo ystävä, niin kuolisin mieluummin kuin riistäisin helminauhan jalokivisepän käsistä.
Olen huomannut, että useimmat miehet vaativat kohta naiselta, joka heitä rakastaa, täydellistä antautumista. Minä olen aina menetellyt päinvastoin, en laskien, vaan vaistomaisesti. Nainen, joka ei antaudu, ei rakasta kyllin taikka tuntee hän, ettei mies rakasta häntä kyllin.
Rouva Pierson osotti minulle, tunnustettuaan rakkautensa, enemmän luottamusta kuin koskaan ennen. Se kunnioitus, jota minä puolestani häntä kohtaan osotin, sai hänen kasvonsa loistamaan ilosta vastapuhjenneen kukan tavoin. Toisinaan oli hän hurjan iloinen, toisinaan taas miettiväinen, joskus kohteli hän minua kuin lasta, joskus taas katsoi minuun silmät täynnä kyyneliä. Hän löysi tuhansia tekosyitä kuiskatakseen korvaani jonkun tuttavallisen sanan tai hyväilläkseen minua suloisella tavallaan. Seuraavassa hetkessä saattoi hän vetäytyä yksinäisyyteen johonkin soppeen saadakseen uneksia rauhassa. Silloin oli hän kauneinta mitä voi ajatella. Kun hän tahtoi, saattoi hän tavata minut sovituilla teillä, jolloin jo kaukaa tunsin hänet. Silloin tulin häntä vastaan, sanoen: "Rakkaani, Jumala taivaassa iloitsee rakkaudestamme!"
En voinut kuitenkaan häneltä salata intohimoni voimaa ja kuinka kärsin taistellessani kaipuutani vastaan. Eräänä iltana, kun olin hänen luonaan, kerroin hänelle, että olin aamulla saanut tiedon, että olin menettänyt oikeusjutun, joka kipeästi koski taloudellista asemaani.
"Kuinka voitte kertoa minulle siitä hymy huulilla?" kysyi hän.
"Ettekö tunne", vastasin hänelle, "persialaisen runoilijan lausetta:
'Se, jota kaunis nainen rakastaa, on suojassa kohtalon myrskyiltä'."
Rouva Pierson ei vastannut mitään, mutta koko illan oli hän tavallista iloisempi. Pelatessani korttia tädin kanssa käytti hän jokaista mahdollista tilaisuutta minua kiusotellakseen. Hän sanoi, etten ymmärtänyt hiventäkään kortinpeluusta ja voittikin vähitellen koko kukkaroni sisällön. Kun täti oli mennyt nukkumaan, astui hän balkongille ja minä seurasin häntä.
Oli mitä kaunein yö; kuu laski juurikään ja tähdet loistivat tavallista kirkkaammin tummansinisellä taivaalla. Ei pieninkään henkäys tuntunut puissa. Ilma oli lempeä ja täynnä tuoksuja.
Hän nojasi kyynäspäähänsä ja katsoi taivasta kohti. Seisoin kumartuneena hänen vieressään ja näin hänen uneksivan. Pian katsoin minäkin korkeuteen. Omituinen surumielinen hekkuma valtasi meidät molemmat. Hengitimme kumpikin pyökkipuiden lempeää tuoksua ja seurasimme silmillämme kuun viimeisiä kalpeita säteitä, kun se laski tumman kastanjametsän taa. Mieleeni tuli, kuinka kerran olin mielettömällä epätoivolla katsonut saman taivaan äärettömyyttä, ja muisto siitä pani minut vapisemaan. Kaikki oli nyt niin täyttä! Tunsin kiitollisuuden hymnin nousevan sydämestäni ja kohoutuvan rakkautemme kanssa Jumalan luo. Kiersin käsivarteni rakastettuni vyötäisille; hän käänsi hiljaa päänsä minua kohti. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Hänen vartalonsa taipui pehmeästi kuin ruoko, hänen puoliavoimet huulensa painuivat huuliani vasten, ja koko maailma unohtui.