XI
Onnellisten öiden enkeli, kuka voi kuvata sinun hiljaisuuttasi? Suudelma! Salaperäinen kalkki, jonka huulet imevät huulilta, aina kyllästymättöminä. Intohimo ja hekkuma! Kuin Jumala olet sinä ikuinen. Sinä olet maisten olentojen alkuperä ja yhteys. He ovat sanoneet sinua hetkelliseksi, petolliseksi — turhia sanoja, yhtä haihtuvia kuin kuolevan huokaus, sopivia ainoastaan niille, jotka voivat pitää ikuisen valon loistetta piikiven kipinänä. Rakkaus, sinä olet maailman perusaate. Sinä olet pyhä tuli, jota koko luonto, kuin vestaali, vartioi. Sinä olet kaiken alkaja ja säilyttäjä. Hävityksen henget kuolevat sinun henkäyksestäsi. En ihmettele, että sinua kirotaan; sillä monet luulevat sinut tuntevansa kasvoista kasvoihin, vaikka ovat sinut vain vilahdukselta nähneet. Mutta kun sinä tapaat todelliset tunnustajasi maan päällä, yhdistyneinä suudelmassa, käsket sinä heidän laskea silmäluomensa, jottei heidän onneansa voitaisi nähdä.
Ja te arat suloiset hymyilyt, te ensi hyväilyt, te rakastetun keskenjäävät sanat, te ette ole vähemmän Jumalasta, te kauniit kerubiinit, jotka liitelette vuoteen yllä ja nukutatte meidät jumalaiseen uneen. Te intohimon lapset, kuinka teidän äitinne teitä rakastaa. Te arat kaksinpuhelut, te vapisevat ja kainot hyväilyt, jotka paljastatte rakkauden ensi salaperäisyydet, te kyllästymättömät katseet, jotka vähitellen piirrätte lähtemättömästi rakastetun kuvan sydämeemme! Te olette se valtakunta, jonka rakastaja itselleen valtaa. Ja sinä suloinen onni, sinä todellinen diadeemi rakastetun otsalla, sinä lainaat loistettasi yhtä hyvin jokaiselle luonnonnäylle kuin jokaiselle arkipäiväiselle asialle, jonka me koemme rakastetun rinnalla. Kuinka huonosti voivat sanat ilmaista pienimmänkin hyväilyn!
Jos näet keväisenä aamuna miehen nuoruutensa kukoistuksessa, viipyvin askelin loittonevan salaiselta ovelta, jonka rakastetun käsi juuri on sulkenut, ja kävelevän sinne tänne, katsellen puita ja pensaita, kulkevan torin poikki kuulematta että häntä puhutellaan, miehen, joka asettuu istumaan johonkin syrjäiseen paikkaan ja nauraa ja itkee ilman aihetta, joka vie kätensä kasvoilleen hengittääkseen sitä tuoksua mikä niihin ehkä on jäänyt, miehen, joka on kykenemätön muistamaan mitä hän siihen saakka on maailmassa toimittanut, joka kuin vähämielinen ihmisten ympäröimänä alkaa puhua puille ja ohikiitäville linnuille, ja joka lopuksi lankeaa polvilleen ja kiittää Jumalaa — se mies on valmis kuolemaan valitusta päästämättä. Hän on omistanut naisen, jota hän rakastaa.