IX
Synkimmässä surussani saivat epätoivo, nuoruus ja sattuma minut tekemään teon, joka ratkaisi kohtaloni.
Olin kirjoittanut rakastajattarelleni, etten tahtonut häntä enää tavata. Minä pidin sanani, mutta yöt kulutin kadun penkillä hänen akkunansa alla. Näin hänen valaistut ruutunsa, kuulin hänen pianonsa äänen ja toisinaan olin huomaavinani jonkun olennon varjon puoleksi laskettujen uutimien takaa.
Eräänä yönä, kun kaikkein synkimmän epätoivon vallassa istuin katupenkillä, näin työmiehen hoipertelevan ohitseni. Hän puhui epäselviä sanoja, päästi joskus iloisen huudahduksen ja alkoi vihdoin laulaa. Hän oli juovuksissa ja hänen heikontuneet jalkansa kuljettivat häntä kadun laidasta laitaan. Hän pudottautui toiselle penkille minua vastapäätä, istui ensin jonkun aikaa kyynäspäät polvilla itseään tuuditellen ja vaipui vihdoin syvään uneen.
Katu oli autio. Kuiva tuuli liikutteli pölyä ja kuu valaisi kirkkaalta taivaalta nukkuvaa miestä. Niin olin kahdenkesken tuon moukan kanssa, joka ei välittänyt sen enempää läsnäolostani ja joka nukkui kivipenkillä varmaan yhtä makeasti kuin omassa vuoteessaan.
Tahtomattani häiritsi tuo mies minua surussani. Nousin lähteäkseni tieheni, mutta palasin taas ja istuin vanhalle paikalleni. En voinut jättää näkyvistä tuon talon porttia, jota en kuitenkaan olisi mistään hinnasta kolkuttanut. Nousin taas ja käveltyäni jonkun aikaa edestakaisin, pysähdyin nukkuvan miehen eteen.
"Kuinka syvään hän nukkuu", puhelin itsekseni. "Hän ei varmaankaan näe mitään unia. Hänen vaimonsa avaa ehkä juuri tällä hetkellä hänen naapurilleen oven ullakkohuoneeseen, missä hän itse tavallisissa oloissa nukkuu. Hänen vaatteensa ovat riekaleina, hänen poskensa kuopalla ja hänen kätensä ryppyiset. Hänellä ei ehkä ole leipää joka päiväksi. Tuhat kalvavaa huolta, tuhat vaivaa ja piinaa odottaa häntä, kun hän herää. Mutta tänä iltana on hänellä ollut kolikko taskussa, hän on mennyt kapakkaan ja ostanut unohdusta kaikille vaivoilleen. Hän on viikon työstä hyvin ansainnut yhden yön unen. Ehkä on hän sillä vienyt lapsiltaan illallisen. Nyt voi hänen rakastettunsa pettää häntä, hänen ystävänsä hiipiä kuin varas hänen suojaansa, ja jos minä löisin häntä olalle ja huutaisin hänen korvaansa, että hänen talonsa palaa, niin kääntyisi hän vain toiselle kyljelle ja jatkaisi untaan.
"Mutta minä, minä", jatkoin yksinpuheluani, astuen pitkin askelin kadun toiselle puolen, "minä en nuku, vaikka minulla on taskussa rahaa, voidakseni hankkia itselleni unta vaikka kokonaiseksi vuodeksi. Olen liian hullu ja ylpeä mennäkseni kapakkaan, vaikka näen, että kaikki, jotka menevät sinne onnettomina, palaavat onnellisina takaisin. Jumalani! Viinirypäleterttu, joka murskataan jalkapohjan alla, riittää hajottamaan synkimmätkin huolet ja katkaisemaan kaikki ne näkymättömät ansat, joita onnettomuus asettaa tiellemme. Itkemme kuin naiset ja kärsimme kuin marttyyrit. Meistä tuntuu epätoivossamme kuin koko maailma luhistuisi päällemme ja valittaen asetumme kuin Adam kadotetun paratiisin porttien taa. Ja parantaaksemme syvimmänkin haavamme tarvitsee meidän vain tehdä pieni liike kädellämme ja kostuttaa kurkkuamme. Mitä ovatkaan surumme, kun voimme niitä sillä tavoin parantaa? Ihmettelemme, ettei kaitselmus lähetä rukoustemme johdosta enkeliänsä parantamaan tuskaamme. Kaitselmuksen ei ole tarvis vaivautua niin paljon. Se on nähnyt kärsimyksemme, toivomme, kukistetun ylpeytemme ja kaiken pahan, mikä meitä ympäröi, ja on ripustanut mustan hedelmän tiemme varsille. Kun tuo mies tuossa nukkuu niin hyvin penkillään, miksi en tee minäkin samoin omallani? Kilpailijani viettää ehkä yön rakastajattareni luona. Hän lähtee aamun koittaessa ja rakastajattareni saattaa hänen puoleksi alastomana ovelle. Silloin saavat he nähdä minun täällä nukkuvan. Heidän suudelmansa eivät häiritsisi minua, ja jos he löisivät minua olalle, kääntyisin vain toiselle kyljelle ja jatkaisin untani."
Täynnä hullua iloa aloin etsiä kapakkaa. Koska oli jo sivu puoliyön, olivat melkein kaikki suljetut. Se saattoi minut raivoihini. "Kielletäänkö minulta tämäkin lohdutus", puhuin itsekseni. Juoksin kadulta kadulle, löin nyrkilläni ravintolain oviin ja huusin: "Viiniä, viiniä!"
Löysin viimein avoimen kapakan. Tilasin pullollisen ja katsomatta sen enempää, oliko se hyvää vai huonoa, join sen pohjaan. Samaa tietä meni toinen ja kolmas. Käyttäydyin kuin sairas, join tarmoni takaa, ikäänkuin lääkäri olisi määrännyt minulle tämän lääkkeen henkeni pelastukseksi.
Ennen pitkää raskaan ja varmaan väärennetyn juomani vaikutuksesta ympäröivät minut kuin höyrypilvet. Kun olin juonut äkkiä, valtasi humala minut kokonaan. Tunsin ajatusteni hämmentyvän, kaikki kävi rauhalliseksi ja taas sekavaksi. Lopuksi katosi kokonaan ajatuskykyni, käänsin silmäni taivasta kohti, ikäänkuin sanoakseni jäähyväiset omalle itselleni, ja nojauduin kyynäspäilläni pöytään.
Vasta silloin huomasin, etten ollut yksin. Toisessa päässä huonetta istui ryhmä epäilyttävän näköisiä miehiä, joilla oli laihat piirteet ja karkeat äänet. Heidän vaatteistansa näki, etteivät he olleet työmiehiä eivätkä porvarisväkeä; sanalla sanoen, he näyttivät kuuluvan siihen vaaralliseen ihmisluokkaan, jolla ei ole omaisuutta eikä työtä — jollei jotain epärehellistä —, joka ei ole köyhä eikä varakas, mutta joka yhdistää köyhäin kurjuuteen rikkaiden paheet.
He riitelivät hiljalleen pelatessaan likaisilla korteillaan. Heidän keskellään istui aivan nuori, kaunis tyttö, joka ei näyttänyt muistuttavan heitä missään suhteessa paitsi ehkä äänensä puolesta, joka oli niin käheä ja särkynyt, että olisi voinut luulla hänen kuusi vuosikymmentä huutaneen kadulla tavaroita kaupan. Hän katsoi minua tarkkaavasti, nähtävästi hämmästyneenä siitä, että näki tällaisessa kapakassa niin hienosti puetun vieraan. Vähitellen alkoi hän lähestyä minua, ja kulkien pöytäni ohi nosteli hän siinä seisovia pulloja ja huomattuaan ne kaikki tyhjiksi, alkoi hän hymyillä. Näin, että hänellä oli kauniit, erinomaisen valkeat hampaat. Tartuin hänen käteensä ja pyysin häntä istumaan viereeni. Sen teki hän kohta ja pyysi puolestaan saada jotain syödä.
Katselin häntä sanaakaan sanomatta ja silmäni täyttyivät kyynelillä. Hän näki sen ja kysyi, miksi itkin. En voinut hänelle vastata, puistin vain päätäni antaakseni kyyneleiden virrata vapaammin, sillä tunsin niiden kostuttavan poskiani. Hän ymmärsi, että minulla oli jokin salainen suru eikä koettanut udella sen syytä. Hän otti esiin nenäliinansa ja jatkaen syöntiään pyyhki hän silloin tällöin sillä kasvojani. Tuossa tytössä oli jotain samalla kertaa niin pelottavaa ja suloista, epäkainoa ja säälivää, etten tiennyt mitä ajatella. Jos hän olisi kadulla tarttunut käteeni, olisi hän herättänyt minussa inhoa, mutta nyt tuntui minusta omituiselta, että olento, jota en koskaan ollut nähnyt, näin tuli luokseni, istuutui sanaa sanomatta viereeni syömään illallistaan ja pyyhki nenäliinallaan kasvoiltani kyyneleet. Jouduin aivan neuvottomaksi. Kuulin isännöitsijän kysyvän häneltä, tunsiko hän minua; hän vastasi myöntävästi ja kehoitti jättämään minut rauhaan. Pelaajat menivät pian tiehensä, ja kun isäntä oli, suljettuaan ikkunaluukut ja oven, vetäytynyt toiseen kapakan takaiseen huoneeseen, jäin kahden tytön kanssa.
Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, olin seurannut niin sokeasti epätoivon ääntä, että minusta tuntui kuin kaikki olisi ollut unta, ja ajatukseni etsivät turhaan ulospääsyä sokkeloisesta pimeästä. Oli kuin olisin tullut hulluksi tai kuin joku yliluonnollinen voima olisi ottanut minut valtoihinsa.
"Kuka olet?" huudahdin äkkiä. "Mitä tahdot minusta? Mistä tunnet minut? Kuka on pyytänyt sinua pyyhkimään kyyneleeni? Toimitatko ammattiasi vai luuletko että tahdon antautua tekemisiin kanssasi? En haluaisi kajota sinuun sormeni päillä. Mitä teet täällä? Vastaa! Tahdotko rahaa? Kuinka paljon maksaa säälisi?"
Nousin lähteäkseni, mutta tunsin, että horjuin. Silmissäni pimeni ja kuolettavan väsymyksen vallassa vaivuin lavitsalle.
"Te olette sairas", sanoi tyttö tarttuen käsivarteeni. "Te olette juonut kuin lapsi, tietämättä, mitä teette. Pysykää nyt hiljaa, kunnes näemme jonkun ajurin kadulla. Sanokaa minulle, missä äitinne asuu ja ajuri saattaa teidät hänen luokseen, koska te", hän lisäsi hymyillen, "varmaan pidätte minua rumana".
Hänen puhuessaan nostin silmäni. Ehkä humala petti minut, en tiennyt, näinkö nyt vai olinko äsken nähnyt väärin, mutta yht'äkkiä tuntui minusta, että tyttö poloinen oli hirvittävässä määrässä rakastajattareni näköinen. Tunsin jähmettyväni huomatessani tuon yhdennäköisyyden. On olemassa eräänlaisia kauhun väristyksiä, jotka tuntuvat kiireestä kantapäähän. Kansa sanoo, että kuolema hipaisee silloin ohitsemme, mutta ei ollut se tunne kuoleman, joka sillä hetkellä kulki olentoni läpi.
Se oli vuosisadan tauti, tai paremmin: tuo tyttö oli vuosisadan sairaus. Hänen kalpeassa, leikittelevässä hahmossaan, ja hänen karkeassa äänessään oli vuosisadan sairaus tullut luokseni ja istui nyt vieressäni kapakan pimeässä.