VIII
En voinut kuitenkaan mukautua. Ennen kuin todella ottaisin elämän sen hauskalta puolen, joka minusta tuntui synkältä puolelta, olin päättänyt tehdä kaikkeni. Pysyin siten edelleen lukemattomien surujen ja mitä kauheimpien unien leikkikaluna.
Suurena syynä siihen, etten voinut parantua, oli nuoruuteni. Missä ikinä olinkin, mitä ikinä teinkin, en voinut ajatella muuta kuin naisia. Naisen näkeminenkin sai minut vapisemaan. Kuinka usein kohousinkaan vuoteesta yön aikaan, kylpien hiessä, ja painoin suuni seinää vasten, menehtymäisilläni tuskaani!
Minun osakseni oli tullut suuri onni, yksi kaikkein harvinaisimpia, menettää rakkaudessa viattomuuteni. Mutta siitä oli seurauksena, että jokainen ajatus aistien nautinnosta yhtyi minussa ajatukseen rakkaudesta. Tämä seikka saattoi minut perikatoon. Sillä kun en voinut olla lakkaamatta ajattelematta naisia, en myöskään voinut olla yötä ja päivää pohtimatta kaikkia niitä kertomuksia hurjistetuista, valheellisista suhteista ja naisellisista petoksista, joita pääni oli täynnänsä. Omistaa nainen oli minulle samaa kuin rakastaa häntä. Ajattelin yhä edelleen vain naisia, mutta en enää uskonut todelliseen rakkauteen.
Kaikki nämä sisäiset taisteluni saattoivat minut eräänlaiseen raivotilaan. Toisinaan tunsin halua munkkien tavoin ruoskimalla kuolettaa lihaani. Toisinaan tunsin halua lähteä kadulle tai maantielle, langeta ensimäisen naisen jalkoihin, joka minut siellä kohtaisi, ja vannoa hänelle ikuista rakkautta.
Jumala on todistajani, että tein kaikkeni parantaakseni ja saadakseni ajatukseni toisille teille. Kun en ihmisten seurassa voinut vapautua siitä ajatuksesta, että he kaikki olivat paheellisia ja petollisia niinkuin rakastajattareni oli ollut, päätin kokonaan välttää heitä. Aloin harrastaa keskenjääneitä opintojani. Luin historiaa, vanhoja runoilijoitani ja anatomiaa. Samassa talossa kuin minä, neljännessä kerroksessa, asui oppinut vanha saksalainen, joka eli yksikseen ja syrjään vetäytyneenä. Suurella vaivalla sain hänet suostumaan saksankielen opettajakseni. Kun oli päästy alkuun, innostui mies koko sydämellään opetustoimeensa. Alituinen hajamielisyyteni teki hänet kuitenkin epätoivoiseksi. Kuinka monta kertaa istuikaan hän minua vastassa savuavan lamppuni takana, käsivarret ristissä rinnalla, ja tarkasteli minua kärsivällisellä ihmettelyllä. Minä olin vaipunut unelmiini enkä välittänyt enempää hänen läsnäolostaan kuin hänen säälistään. "Herrani, te olette miesten parhaita, mutta näettehän, ettei tämä johda mihinkään tulokseen. Te olette ottanut mahdottoman työn. Jättäkää minut kohtaloni huomaan. Te ette voi tässä asiassa enempää kuin minäkään!" En tiedä, ymmärsikö hän puhettani, mutta hän puristi sanaakaan sanomatta kättäni eikä meillä sen koommin ollut puhetta saksan opiskelusta.
Pian huomasin, että yksinäisyys vei minut suoraan perikatoon, ja silloin muutin täydellisesti menettelyä. Matkustelin maaseudulla, ratsastelin, metsästin ja miekkailin, niin että olin väsymyksestä menehtyä. Kun sitten uupuneena ja hikisenä tulin iltasella vuoteeseeni, sieraimissani tallin ja ruudin haju, kaivoin pääni tyynyyni, kierin peitteiden sisässä ja huusin: "Sinä kauhun kuva, oletko taas täällä? Etkö aio jättää minua yhdeksikään yöksi rauhaan?"
Mutta kaikki ponnistukseni olivat turhat. Yksinäisyys saattoi minut luonnon helmaan, luonto rakkauden. Seisoessani anatomiasalissa ruumiiden ympäröimänä ja pyyhkiessäni käsiäni veriseen esiliinaani, kalpeana kuolleiden keskellä, mädän haju sieraimissani, käännyin vaistomaisesti poispäin ja näin silmieni edessä kukoistavia peltoja, tuoksuavia ketoja ja kesäillan hiljaisen sopusoinnun. "Tiede", puhelin itsekseni, "ei voi minua lohduttaa. Turhaan koetan syventyä tähän kuolleeseen luontoon, pian olen, jos tätä jatkuu, itse näiden ruumiiden joukossa. En voi parantua nuoruudestani. Siispä tahdon elää siellä missä on elämää tai ainakin kuolla auringossa." Lähdin anatomiasalista vapaaseen luontoon, otin hevosen ja ratsastin Sévres'in ja Chaville'n puistoteille. Heittäysin pitkälleni kukkivalle kedolle syrjäisessä laaksossa. Mutta, ah, kohta huusivat minulle kaikki metsät ja kedot:
"Mitä etsit täältä? Lapsi parka! Me kannamme vihreää pukua, toivon värejä."
Lähdin takaisin kaupunkiin ja hukuttausin pimeihin sokkeloisiin katuihin. Näin kaikki kotien valaistut, salaperäiset ikkunat, näin ajopelien tulevan ja menevän, näin miesten tungoksessa tyrkkivän toisiaan. Savu tuprusi synkästi katoilla. Oi yksinäisyyttä näillä koukertelevilla kaduilla, missä kaikki polkevat toisiaan, missä käy taistelu leivästä otsan hiessä, missä miljoonat tuntemattomat sivuuttavat toisensa! Oi tätä likaista sopukkaa, missä ainoastaan ruumiit yhtyvät, jättäen sielut yksinäisiksi ja missä ainoastaan ilotyttö ojentaa kulkijalle kätensä! "Alenna itsesi, niin et kärsi enää!" — niin huutavat suurten kaupunkien kadut. Se on kirjoitettu noella talojen seiniin, lialla katukiviin ja verellä ihmisten kasvoihin.
Joskus kun istuin syrjässä tanssisalissa ja seurasin loistavia juhlia ja kun silmieni editse kiitivät kuin kauneuden ja valon hengettäret kaikki nuo punaiset, siniset ja valkeat naiset paljaine käsivarsineen, hiukset riippuen kuin uhkeat rypäleet, sanoin itselleni: "Mikä puutarha! Mitä kukkia, mitä tuoksuja! Poimi, hengitä! Sinä päivänkukka, mitä sanookaan viimeinen terälehtesi sille, joka sinun kukoistuksesi hajoittaa tuuleen! 'Hiukan, hiukan, ei ollenkaan!' Kas siinä maailman siveysoppi, siinä leikin loppu. Sellaisen syvän kuilun partaalla vaellatte te kaikki kukkaistuoksun ympäröiminä. Te tanssitte tämän lohduttoman totuuden yli kuin kauriit pienten jalkojenne varpailla."
"Hyvä Jumala", sanoi Desgenais, "miksi ottaa kaikki niin vakavasti? Eihän asiassa ole mitään uutta! Suretko tyhjiä pulloja? Kellareissa on tynnyreitä, ja kellareita on yllin kyllin viinamäissä. Tee minulle koukku, joka on kullattu kauniilla sanoilla, ja pane siihen meteen kastettu kärpänen syötiksi, ja yht'äkkiä nostan unohduksen virrasta sinulle suloisen lohduttajattaren, tuoreen ja liukkaan kuin ankerias! Jos hän pääsisi livahtamaan sormiesi lävitse, niin voit kohta saada toisen. Rakasta, rakasta, sinä kuolet ikävästä rakkauteen. Nuoruuden täytyy saada osansa. Jos olisin sinun sijassasi, ryöstäisin mieluummin Portugalin kuningattaren kuin leikkelisin anatomiasalissa ihmisruumiita."
Tällaisia neuvoja antoi hän minulle joka kerta kun olin hänen luonaan — ja kun tuli ilta lähdin kotimatkalle sydän pakahtumaisillaan ja viitta vedettynä yli kasvojen. Polvistuin vuoteeni viereen ja sydänparkani sai lohdutusta kyynelissä. Epätoivoissani vuoroin itkin, vuoroin rukoilin. Galilei löi muinoin maata ja huusi: "Se liikkuu kuitenkin!" — samalla tavalla löin minä rintaani.