VII
Kun tulin kotia, oli keskellä huonettani suuri puulaatikko. Yksi tädeistäni oli kuollut ja minä olin perinyt osan hänen omaisuudestaan, joka itsessään oli sangen arvoton. Paitsi muutamia vähäpätöisiä pikkuesineitä sisälsi arkku joukon vanhoja pölyttyneitä kirjoja. Toimettomuudessani ja ikävissäni aloin selailla muutamia niistä. Ne olivat suurimmaksi osaksi Ludvig XV:nnen aikaisia romaaneja. Hurskas tätini oli varmaankin ne itse perinyt niihin sen koommin kajoamatta, sillä ne olivat niin sanoakseni hurjistelun katkismuksia.
Minulla on omituinen tarve mietiskellä kaikkea mikä minulle tapahtuu ja pikkuseikoillekin annan mielelläni jonkun syvemmän merkityksen. Käsittelen niitä kuin helmiä, joita vaistomaisesti pujottelen yhteen nauhaan.
Niin lapsellista kuin se lieneekin, tuntui minusta kummalta, että juuri nyt sain nuo kirjat käsiini. Ahmin ne eräänlaisella katkeralla surumielellä, sydän vuotavana ja hymy huulilla. "Te olette totisesti oikeassa", päättelin, "te yksin tunnette elämän salaisuudet, te yksin uskallatte sanoa, ettei ole totta mikään muu kuin pahe, teeskentely ja turmelus. Olkaa te minun ystäväni, vuodattakaa sydämeni haavoihin myrkkyänne; opettakaa minua uskomaan teihin."
Silläaikaa kuin näin syvennyin paheeseen, makasivat tutkintokirjani ja lempirunoilijani tomussa. Potkaisin niitä jalallani ja huudahdin: "Te kurjat uneksijat, jotka ette ole opettaneet muuta kuin kärsimystä, te säälittävät saivartelijat, pettureita olette te, jos olette tunteneet totuuden, tyhmyreitä, jos olette puhuneet vastoin parempaa tietoanne, valehtelijoita kummassakin tapauksessa. Te olette tehneet lastensatuja ihmissydämestä. Tahdonpa polttaa teidät viimeistä myöten!"
Mutta kesken raivoani tulivat kyyneleet avukseni ja minä ymmärsin, ettei ole olemassa muuta todellista kuin minun suruni. Tuskassani huusin: "Niinpä, te hyvät ja huonot henget, te neuvonantajat hyvässä ja pahassa, sanokaa mitä on tehtävä. Valitkaa sovintotuomari ratkaisemaan välinne!"
Minulla oli kirjojeni joukossa vanha raamattu, jonka avasin: "Vastaa siis sinä minulle, sinä pyhä kirja; katsokaamme mitä sinulla on sanottavaa." Silmäni sattuivat Saarnaajan IX:een lukuun:
"Sillä minä olen kaikkia näitä sydämmeeni pannut, tutkiakseni kaikkia näitä, että vanhurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä. Ei ihminen tiedä rakkautta eikä vihaa; kaikki on ennen häntä.
"Kaikki tapahtuu samoin kaikille: yhtäläinen onni kohtaa vanhurskasta kuin jumalatontakin, hyvää ja puhdasta kuin saastaistakin, uhraavaa kuin sitäkin, joka ei uhraa; hyvälle käy kuin syntiselle, valantekijälle niin kuin valaa pelkäävälle.
"Tämä paha on kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, että kaikilla on yhtäläinen kohtalo; siitäpä ihmislasten sydän täytetään pahuudella, ja hulluus on heidän sydämmessänsä, niin kauan kuin he elävät, ja sitten — kuolleiden luo!"
Nämä sanat panivat minut aivan hämilleni. En ollut koskaan tiennyt, että raamatussa puhuttaisiin sellaisesta tunteesta. "Siispä sinä", sanoin, "sinäkin, toivon kirja, epäilet."
Mitä ajattelevat astronoomit, kun he määrittelevät tarkalleen pyrstötähtien, taivaan säännöttömimpien kulkijain, radan? Mitä ajattelevat luonnontutkijat, kun he suurennuslasien läpi näkevät vesipisarassa eläviä olentoja? Luulevatko he, että he itse keksivät sen mitä näkevät ja että heidän suurennuslasinsa ja kiikarinsa säätävät luonnolle lain? Mitä ajatteli ensimäinen inhimillinen lainsäätäjä, miettiessään, minkä asettaisi yhteiskunnan peruskiveksi, kun hän löi kädellään vaskitauluun ja tunsi koston lain huutavan sisässään? Oliko hän keksinyt oikeuden? Ja se mies, joka ensi kerran otti hedelmän naapurinsa puutarhasta, kätki sen viittansa alle ja pakeni sinne tänne vilkuillen, oliko hän keksinyt häpeän? Entä se mies, joka tapasi varkaan, joka oli vienyt hänen työnsä hedelmän, eikä kohottanut kättään häntä vastaan, vaan sanoi: "Istu rauhassa ja ota tuokin tuossa" — oliko tämä mies palkittuaan pahan hyvällä ja tuntiessaan sydämensä vapisevan ja silmänsä kyyneltyvän, oliko tämä mies keksinyt hyveen? Hyvä Jumala! Mitä sanot naisesta, joka puhuu minulle rakkauden sanoja ja pettää minua, mitä sanot miehestä, joka puhuu minulle ystävyydestä ja neuvoo minua unohtamaan suruni hurjisteluissa? Mitä sanot toisesta naisesta, joka itkee kanssani, ja joka tahtoo lohduttaa minua polviensa muodoilla? Mitä sanot raamatusta, joka puhuu Jumalasta ja vastaa kysymykseeni: "Ehkä; kaikki on yhdentekevää."
Syöksyin avoimeen ikkunaani, ja luoden katseeni kalpealle taivaalle, joka kaartui pääni yllä, huusin: "Onko totta, että sinä olet autio? Vastaa, vastaa! Enkö saa ennen kuolemaani sulkea näihin käsivarsiini kuin petollista unta?"
Syvä hiljaisuus vallitsi kadulla ikkunani takana. Seisoessani siinä käsivarret ojennettuina ja katse suunnattuna äärettömyyttä kohti, kuulin pääskysen valittavan kiljahduksen; seurasin sitä vaistomaisesti silmilläni; kun se katosi kuin nuoli näkyvistäni, kulki tyttönen laulaen ohitse.