VI
Brigitte nukkui. Mykkänä ja liikkumattomana istuin hänen päänalaisensa vieressä. Niinkuin maamies rajuilman jälkeen laskee tähkäpäiden tuhoa pellollaan, niin menin minä itseeni tarkastamaan sitä pahaa mitä olin tehnyt.
Tunsin kohta, että se oli auttamaton. Jotkut kärsimykset ilmoittavat väkivaltaisuudessaan saavuttaneensa äärimmäisen asteensa, ja kuta enemmän häpeää ja katumusta tunsin, sitä selvemmäksi kävi minulle, ettei meillä äskeisen kohtauksen jälkeen ollut muuta neuvoa kuin sanoa toisillemme hyvästi. Kuinka rohkea Brigitte olikin, oli hän jo tyhjentänyt surullisen rakkautensa kalkin sakkaan saakka; ja jollen halunnut nähdä hänen kuolevan, täytyi hänen saada levätä kärsimystensä jälkeen. Oli usein sattunut, että hän oli minua ankarasti moittinut, vieläpä sanoilla, jotka ilmaisivat syvempää suuttumusta kuin hänen sanansa tällä kertaa. Mutta se, mitä hän äsken oli puhunut, ei ollut loukatun ylpeyden sanelemaa, se oli totuus, joka työnnettynä sydämen syvimpään sopukkaan, oli taittanut hänet murtautuessaan esiin. Nykyiset olosuhteet ja kieltoni lähteä hänen kanssaan tekivät kaiken toivon mahdottomaksi. Jos hän olisikin tahtonut antaa anteeksi, ei hänellä olisi ollut siihen kyllin voimia. Sitä todisti jo hänen unensa, joka muistutti kuolemaa ja joka oli loppuun saakka väsyneen. Hänen äkillinen hiljaisuutensa, lempeys, jota hän oli osottanut palatessaan tajuntaan, hänen kalpeat kasvonsa ja hänen suudelmansa, kaikki puhui minulle, että suhteemme oli lopussa ja että olin ainiaaksi repinyt rikki viimeiset yhdistävät siteet. Samalla tavalla kuin hän nyt nukahti, olisi hän nukkuva ikuiseen uneen ensi kärsimyksestä, jonka hänelle tuottaisin. Kello löi ja minä tunsin, että mennyt tunti oli vienyt mukanaan elämäni, joka oli yhteinen hänen kanssaan.
Kun en tahtonut kutsua palvelijaa sisään, olin itse sytyttänyt Brigitten lampun. Katselin sen heikkoa valoa ja ajatukseni lepattivat pimeässä kuin sen häälyvät varjot.
Mitä lienenkin sanonut ja tehnyt, ei ajatus Brigitten jättämisestä ollut vielä koskaan tullut mieleeni. Olin sadat kerrat tahtonut lähteä hänen luotaan; mutta jokainen, joka on rakastanut, tietää, mitä se merkitsee. Ne olivat vain ohimeneviä epätoivon tai vihan puuskia. Niin kauan kun tiesin hänen rakastavan minua, olin myöskin varma omasta rakkaudestani. Ensi kerran nousi voittamaton kohtalo meidän välillemme. Tunsin painostavaa väsymystä, joka esti minua näkemästä mitään selvästi. Olin painautunut alkoovin viereen, ja vaikka ensi hetkestä lähtien olin käsittänyt onnettomuuteni koko laajuuden, en tuntenut sen johdosta mitään tuskia. Sen mitä ajatukseni käsitti — sitä ei heikko ja säikähtänyt sydämeni tahtonut nähdä. "Kas niin", sanoin itsekseni, "ei ole epäilystä siitä. Sinä olet tämän tahtonut ja tehnyt. On aivan varma, ettemme enää voi elää yhdessä; en tahdo tappaa tätä naista — siis täytyy minun jättää hänet. Se on päätetty, lähden huomenna."
Puhuessani näin itselleni, en ajatellut erehdyksiäni, en menneisyyttä enkä tulevaisuutta; en muistanut Smithiä enkä mitään muutakaan tänä hetkenä. En olisi voinut sanoa, mikä oli saattanut minut nykyiseen mielentilaani tai mitä olin tehnyt tunnin aikaan. Tuijotin huoneen seiniin ja luulen, että ainoa ajatukseni oli, millä vaunuilla huomenna lähtisin.
Olin verraten kauan tässä oudon tyynessä tilassa. Olin kuin mies, joka on saanut tikarin iskun rintaansa: hän tuntee ensin vain teräksen kylmyyden, hän ottaa vielä horjahtaen muutamia askelia, ihmetellen, mitä on tapahtunut. Mutta vähitellen pursuaa veri esiin, pisara pisaralta, haava aukeaa: tumma purppura punaa kentän, kuolema saapuu. Mies hätkähtää sen tuloa ja vaipuu kuin salaman lyömänä maahan. Siten kuuntelin, näköäni kylmänä, kuinka onnettomuus lähestyi. Toistin hiljaa itselleni, mitä Brigitte oli sanonut, ja järjestelin esineet hänen ympärilleen sillä tavoin kuin tiesin hänen niitä pitävän yön aikaan. Katselin häntä, menin ikkunan luo, painoin otsani ruutua vasten, silmäilin pimeää raskasta taivasta ja palasin taas vuoteen luo. Lähteä huomenna, se oli ainoa ajatukseni, ja vähitellen tuli sana lähteä minulle ymmärrettäväksi. "Ah, hyvä Jumala!" huudahdin äkkiä. "Menetän rakastajatar raukkani, en ole siis osannut oikein häntä rakastaa!"
Hätkähdin näitä sanojani, ikäänkuin joku toinen olisi ne lausunut.
Ne värähtivät koko olennossa kuin myrskyn puuska tuulikantelessa.
Yhdessä hetkessä syöksyi kahden vuoden tuska sydämeeni ja sen
jälessä nykyhetken tuska. Kuinka voin kuvata sellaista kärsimystä?
Ehkä yhdellä sanalla niille, jotka ovat rakastaneet. Olin tarttunut
Brigitten käteen ja hän kuiskasi unessaan nimeäni.
Nousin ja aloin kulkea huoneessa. Kyynelvirta kostutti poskiani. Ojensin käsivarteni ikäänkuin vielä tarttuakseni entisyyteeni, joka pakeni luotani. "Onko tämä mahdollista?" toistelin itsekseni. "Menettää sinut! En voi rakastaa ketään muuta kuin sinua. Lähdetkö iäksi luotani? Elämäni, rakkaani, ihailtuni, pakenetko luotani, enkö saa sinua koskaan enää nähdä? Enkö koskaan, enkö koskaan!" Lausuin viime sanat ääneen, kääntyen nukkuvan Brigitten puoleen, ikäänkuin, pyytäen häneltä vastausta. "En koskaan, en koskaan ole siihen suostuva! Ja minkätähden kaikki tämä? Miksi sellainen ylpeys? Eikö siis ole mitään keinoa hyvittää sitä pahaa, jonka olen sinulle tehnyt. Minä rukoilen, etsikäämme yhdessä. Etkö ole antanut minulle anteeksi tuhansia kertoja? Sinä rakastat minua, sinä et voi jättää minua, sinulta puuttuu voimia siihen. Mitä luulet että voimme tehdä, jos eroamme?"
Äkillinen raivo valtasi minut. Kuljin huoneessa edestakaisin, puhuin järjettömiä sanoja ja etsin jotain esinettä, jolla olisin voinut päättää päiväni. Lopuksi lankesin polvilleni ja löin päätäni vuoteen laitaan. Brigitte liikahti ja minä hillitsin kohta itseni.
"Jospa herättäisin hänet!" puhelin vavisten. "Mitä teetkään, mieletön? Anna hänen nukkua aamuun asti, sinulla on vielä yö häntä katsoa."
Istuin entiselle paikalleni. Pelkäsin niin herättäväni hänet, että tuskin uskalsin hengittää. Sydämeni tuntui pysähtyneen samassa hetkessä kuin kyyneleeni. Tunsin jäätävän kylmyyden värisyttävän jäseniäni, ja ikäänkuin pakottaakseni itseni olemaan hiljaa, sanoin: "Katsele häntä, se on sinulle vielä sallittu."
Minun onnistui lopulta tyynnyttää itseni ja tunsin lempeämpien kyynelten kostuttavan poskiani. Raivokohtaustani seurasi syvä liikutus. Minusta tuntui kuin ilma olisi ollut täynnä huokauksia. Kumarruin Brigitten pään yli, nähdäkseni hänet viimeistä kertaa, ikäänkuin hyvä enkelini olisi kehoittanut minua painamaan hänen rakkaat piirteensä sieluuni.
Kuinka kalpea hän oli! Hänen silmissään, joita ympäröivät sinertävät renkaat, kimalteli vielä kyyneliä. Hänen vartalonsa, ennen niin kevyt, tuntui koukistuneen raskaan taakan alla; hänen laihtunut poskensa lepäsi hänen heikossa kädessään ja hänen otsallaan näytti olevan merkkejä kärsimyksen verisestä orjantappurakruunusta. Muistin mökin, jossa ensi kerran tapasimme. Kuinka nuori hän olikaan silloin, kuusi kuukautta sitten! Kuinka hän oli iloinen, vapaa ja suruton! Mitä olin tehnyt tuosta kaikesta? Oli kuin joku tuntematon ääni olisi toistanut minulle vanhan laulun, jonka jo aikoja sitten olin unohtanut:
Altra volta gieri biele,
Bianch'e rossa com' un' fiore;
Ma ora nò. Non son più biele,
Consumatis dal' amore.
Tuota vanhaa laulua oli ensimäisen rakastajattareni tapana laulaa ja minusta tuntui kuin nyt ensi kerran olisin ymmärtänyt sen surumielistä murrekieltä. Toistelin sitä, ikäänkuin olisin sen tähän saakka säilyttänyt muistissani käsittämättä sen arvoa. Miksi olin sen oppinut ja miksi muistin sen nyt? Tuossa makasi hän, kuihtunut kukkani, valmiina kuolemaan, rakkauden murtamana.
"Katsele häntä", sanoin nyyhkien itselleni. "Katsele häntä! Ajattele
niitä, jotka valittavat etteivät heidän lemmittynsä pidä heistä.
Sinun rakastajattaresi pitää sinusta ja on kuulunut kokonaan sinulle.
Ja sinä menetät hänet, et ole osannut rakastaa."
Tuskani oli liian suuri. Nousin ja aloin uudelleen kävellä huoneessa. "Niin", jatkoin yksinpuheluani, "katsele häntä! Ajattele niitä, joita suru kalvaa ja jotka kantavat tuskansa yksinäisyydessä, voimatta jakaa sitä kenenkään kanssa. Tuskaa, jota kärsit, ovat myöskin toiset kokeneet, siinä ei ole mitään, joka olisi yksin sinulle ominaista. Ajattele niitä, joilla ei ole äitiä, sukulaisia, ei ystäviä eikä koiraa lohtunaan; ajattele niitä, jotka etsivät eivätkä löydä, niitä jotka itkevät ja joita siitä pilkataan, jotka rakastavat ja joita halveksitaan, jotka kuolevat ja unohdetaan. Tuolla alkoovissa, edessäsi, lepää olento, jonka luonto on ehkä tarkoittanut juuri sinua varten. Hänen sielunsa ja ruumiinsa ovat olleet sinun kaltaisesi; kuutena kuukautena ei suusi ole lausunut yhtään sanaa, ei sydämesi kertaakaan ole lyönyt, ilman että olet saanut vastaukseksesi sanan tai sydämen lyönnin. Ja tämä nainen, jonka Jumala on sinulle lähettänyt niinkuin hän lähettää kasteen maan yrtille, hän on liukunut sydämesi ohi. Tämä olento, joka taivaan lähettämänä on tullut syli avoinna sinua vastaan, antaakseen sinulle elämänsä ja sielunsa, hän on katoava kuin varjo, jättämättä mitään jälkeä. Kun sinun huulesi koskettivat hänen huuliaan, kun käsivartesi kiertyivät hänen kaulaansa, kun ikuisen rakkauden enkelit yhdistivät teidät kuin yhdeksi olennoksi, olitte te kauempana toisistanne kuin kaksi pakolaista, kumpikin omalla puolellaan maapalloa. Katso häntä ja ole, ennen kaikkea, hiljaa. Sinä voit vielä katsoa häntä yhden yön, jolleivät valituksesi herätä häntä."
Vähitellen tulivat ajatukseni yhä synkemmiksi ja vastustamaton voima pakotti minut syventymään itseeni.
Saada aikaan pahaa! — se oli siis se tehtävä, jonka Kaitselmus oli minulle uskonut! Minulle, jonka omatunto raivonpuuskienkin keskellä sanoi, että olin hyvä! Minulle, jonka leppymätön kohtalo työnsi yhä syvemmälle kuiluun, minulle, joka itse näin salaisella kauhulla syvyyden, jota kohti syöksyin! Minulle, joka aina, kaikesta huolimatta, vaikka olisin tehnyt jonkun rikoksen ja näillä käsilläni vuodattanut verta, minulle, joka olisin kuitenkin toistanut, että sydämeni ei ollut syyllinen, että erehdyin, etten ollut minä itse, joka sillä tavoin menettelin, vaan onneton kohtaloni, paha henkeni, joku vieras, joka oli ottanut asunnon minussa! Minäkö siis saisin aikaan pahaa! Ja kuuden kuukauden aikana olin vain sitä tehnyt: ei ollut kulunut päivääkään, etten olisi täydentänyt tuota jumalatonta työtäni. Minulla oli tällä hetkellä siitä todistus silmieni edessä. Mies, joka oli rakastanut Brigitteä, joka oli soimannut ja loukannut häntä, joka oli jättänyt hänet ja tullut taas hänen luokseen, mies, joka oli pelottanut ja vakoillut häntä ja viimein pakottanut hänet tuolle tuskan vuoteelle, olin minä! Löin sydämeeni voimatta sitä uskoa. Katsoin Brigitteä, kosketin häntä kädelläni tullakseni vakuutetuksi, etten uneksinut. Kalpeat kasvoni, jotka näin peilissä, katsoivat minuun ihmeissään. Kuka oli tuo olento, jolla oli minun piirteeni? Kuka oli tuo säälimätön mies, joka sadatteli minun suullani ja rääkkäsi minun käsilläni? Häntäkö äitini kutsui Octaveksi? Hänetkö olin nähnyt entisaikaan, viisitoistavuotiaana, metsälähteissä, joiden yli kumarruin sydän yhtä puhtaana kuin niiden kristallikirkas vesi?
Suljin silmäni ja ajattelin lapsuuteni päiviä. Niinkuin päivänsäde tunkeutuu läpi pilvien, tunkeutui tuhat muistoa sydämeeni. "Ei", sanoin itselleni, "en ole tehnyt tätä. Kaikki mikä tässä huoneessa minua ympäröi, on mahdoton uni." Muistelin aikaa, jolloin vielä olin kaikesta tietämätön ja jolloin tunsin sydämeni aukeavan ottaessani ensi askeleitani elämässä. Muistin vanhan kerjäläisen, jonka oli tapana istua kivipenkillä erään mökin edessä: minut lähetettiin joskus viemään hänelle aamiaisemme tähteitä. Näin hänet heikkona ja kumarana ojentaen minua kohti ryppyiset kätensä ja hymyillen siunaavan minua. Tunsin aamutuulen henkäyksen ohimoillani ja jotain vilvoittavaa kuin kaste lankeavan taivaasta sieluuni. Samassa aukaisin silmäni ja näin lampun valossa todellisuuden edessäni.
"Et siis pidä itseäsi syyllisenä?" kysyin kauhulla itseltäni. "Sinä joka vielä eilen olit synnin oppilas, pidätkö itseäsi viattomana sentähden, että voit itkeä? Se mitä pidät omantuntosi todistuksena onkin ehkä vain katumusta ja kuka murhamies ei sitä tuntisi? Jos hyveesi valittaa kärsivänsä, kuka sanoo sinulle, ettei se tapahdu siksi että se tuntee kuolevansa? Onneton, niitä etäisiä ääniä, joita kuulet sydämessäsi, pidät nyyhkytyksinä, mutta ne ovatkin ehkä vain lokin, tuhoa ennustavan myrskylinnun ääniä, joita haaksirikko houkuttelee luokseen. Kuka on kertonut sinulle, millainen lapsuus niillä on ollut, jotka ovat kuolleet verisin käsin? He ovat myöskin olleet hyviä lapsuudessaan ja kätkeneet joskus kasvonsa käsiinsä muistellakseen sitä aikaa. Sinä teet pahaa ja kadut sitä? Sitä teki myöskin Nero, kun hän oli tappanut äitinsä. Kuka on sanonut sinulle, että kyyneleet pesevät meidät puhtaiksi?
"Ja vaikkapa niin olisikin, vaikkapa olisi totta, että osa sielustasi pysyisi vieraana synnille, mitä teet toiselle puolelle itsestäsi? Sinä olet vasemmalla kädelläsi koitteleva niitä haavoja, joita oikea kätesi on iskenyt; sinä olet tekevä hyveestäsi kääriliinan kätkeäksesi siihen rikoksesi ja miekkaan, jolla lyöt, olet kuin Brutus kaivertava Platon kaunopuheisia sanoja. Ja tämän aseesi olet sinä työntävä sen olennon poveen, joka avaa sinulle sylinsä, sinä olet saattava hautuumaahan intohimojesi jäännökset, ja sirottava niiden haudalle säälin kylmiä kukkia. Sinä sanot niille, jotka näkevät sinut: 'Entäs sitten? Minut on opetettu tappamaan; huomaa, että itken vielä ja että Jumala on tehnyt minut paremmaksi!' Sinä olet puhuva nuoruudestasi, sinä olet vakuuttava itsellesi, että taivas on antava sinulle anteeksi, että onnettomuutesi ei ole sinun tahdostasi tapahtunut ja sinä olet pitävä kauniita puheita unettomille öillesi, jotta ne antaisivat sinulle hetkenkin levon.
"Mutta ken tietää? Sinä olet vielä nuori. Kuta lujemmin luotat sydämeesi, sitä pahemmin on ylpeytesi sinut eksyttävä. Tässä seisot ensimäisillä raunioilla, jotka olet jättävä jälkeesi. Jos Brigitte kuolee huomenna, olet itkevä hänen haudallaan; mutta minne menet hänet jätettyäsi? Lähdet ehkä kolmeksi kuukaudeksi Italiaan, verhoudut viittaasi kuin ikävystynyt englantilainen ja eräänä kauniina aamuna jossakin majatalossa juotuasi tarpeeksi, päättelet, että olit jo väsynyt omantunnonvaivoihin ja että täytyy unohtaa voidakseen taas alkaa elämän uudelleen. Sinä joka olet liian myöhään alkanut itkeä, varo, ettet jonakin päivänä huomaa, ettet enää voikaan saada kyyneliä silmiisi. Ken tietää kuinka on käyvä, jos joku alkaisi tehdä ivaa tuskistasi, joita nyt pidät niin syvällisinä? Jos jonakin päivänä joku kaunis nainen tanssiaisissa säälivästi hymyilee sinulle, kuullessaan että vielä suret kuollutta rakastajatarta, ken tietää, etkö silloin ehkä ole ylpeilevä siitä, mikä tänään sinua niin surettaa? Kun nykyhetki, joka saa sinut värisemään ja jota et uskalla katsoa silmästä silmään, on muuttunut menneisyydeksi, vanhaksi tarinaksi, hämäräksi muistoksi, eikö ehkä voi sattua että jonakin iltana maailmanmiesten seurassa heittäydyt selkäkenoon nojatuolissa ja kerrot hymy huulilla siitä, mitä nyt näet kyyneleet silmissä? Niin niellään häpeä, se on maailman tapa. Olet alkuaan hyvä, olet tullut heikoksi, olet muuttuva pahaksi.
"Ystävä poloiseni", sanoin sydämeni pohjasta itselleni, "minulla on annettavana sinulle neuvo: luulen että sinun täytyy kuolla. Käytä tätä hetkeä, jolloin vielä olet hyvä, päästäksesi tulemasta pahaksi. Kun nainen, jota rakastat, makaa kuolevana edessäsi, ja kun tunnet kammoa itseäsi kohtaan, ojenna kätesi ja koeta hänen rintaansa; hän elää vielä, se on kyllin. Sulje silmäsi äläkä avaa niitä enää. Älä odota hänen hautajaisiaan, ehkä jo huomenna löydät lohdun. Työnnä tikari rintaasi, niin kauan kuin sydämesi vielä rakastaa Jumalaa, joka on sen luonut. Nuoruutesiko sinua pidättää? Säälitkö hiustesi väriä? Älä milloinkaan salli niiden vaaleta, jolleivät ne valkene tänä yönä.
"Ja mitä tahdot muutoin vielä tehdä tässä maailmassa? Jos lähdet matkaan, minne suuntaat kulkusi; jos jäät, mitä vielä toivot? Ah, eikö totta, että katsellessasi tuota naista, sinusta tuntuu kuin sinulla vielä olisi kokonainen aarre sydämessäsi? Eikö ole totta, että se mitä kadotat, ei ole sitä, mikä on ollut, vaan pikemminkin sitä, mikä olisi voinut olla, ja että raskain jäähyväishetki on se, jolloin tuntee, ettei ole kaikkea sanottu? Miksi et puhunut tunti sitten? Kun viisari osotti sitä hetkeä, voit vielä olla onnellinen. Jos kärsit, miksi et avannut sydäntäsi? Jos rakastit, miksi et sanonut sitä? Sinä olet kuin saituri, joka kuolee nälkään, istuen maahankaivetun aarteensa yllä. Sinä olet sulkenut ovesi, sinä koetat turhaan päästä ulos lukkojesi takaa. Ei auta, että puistelet saranoita, ne ovat lujat, sinä olet ne itse takonut. Onneton, sinä olet toivonut ja toiveesi on täytetty, mutta et ole muistanut Jumalaa! Sinä leikit onnellasi kuin lapsi leikkikalulla, et ajatellut, kuinka särkyvää ja murenevaa se oli, jota pidit käsissäsi. Sinä halveksit sitä, sinä hymyilit sille, sinä et tahtonut siitä kohta nauttia etkä kuullut hyvän enkelisi rukouksia, jotka tahtoivat säästää sinulta tämän surun. Ah, jos taivaassa on ollut enkeli, joka on sinua vaalinut, missä onkaan hän tällä hetkellä? Hän istuu urkujen ääressä, hänen siipensä ovat puoleksi avoinna, hänen kätensä lepäävät norsunluisilla koskettimilla, hän alottaa ikuisen ylistyslaulun, rakkauden ja ikuisen unohduksen hymnin. Mutta hänen polvensa taipuvat, hänen siipensä sulkeutuvat, hänen päänsä vaipuu alas kuin taittunut ruoko: kuoleman enkeli on koskettanut häntä olkapäähän, hän katoaa ikuisuuteen!
"Ja sinä olet nyt kahdenkymmenen kahden vuotiaana yksin maailmassa, juuri kun jalo ja puhdas rakkaus, juuri kun nuoruuden voima olisi ehkä voinut tehdä jotain sinusta. Juuri nyt kun niin surullisten vastoinkäymisten ja kurjain nuoruusvuosien jälkeen näet tyynen ja puhtaan ajan koittavan, juuri nyt, kun koko elämäsi, joka on pyhitetty rakastetulle olennolle, olisi saanut uutta voimaa, juuri nyt syöksyy kaikki raunioiksi ympärilläsi! Nyt olet tässä, et enää epämääräisine kaihoinesi vaan todellisine suruinesi, et enää tyhjin vaan autioitetuin sydämin. Ja sinä epäröit? Mitä odotat? Kun hän ei enää tahdo sinusta mitään tietää, ei elämäsi ole minkään arvoinen. Koska hän jättää sinut, tee sinäkin samoin. Surkoon ne sinua, jotka ovat rakastaneet nuoruuttasi, heitä ei ole monta. Se joka on ollut ääneti Brigitten edessä, vaietkoon iäksi! Se joka on levännyt hänen rintaansa vasten, säilyttäköön ainakin muiston siitä koskemattomana, ja, Jumalani, eikö sinun täytyisi kadottaa sitä, jos tahtoisit elää? Mitä muuta osaa sinulle jäisikään kuin turmeltua kokonaan? Niin, tällä hetkellä voit vain siitä hinnasta säilyttää elämäsi! Voidaksesi elää, täytyisi sinun unohtaa rakkaus niinkuin sitä ei lainkaan olisi olemassa, sinun täytyisi ei ainoastaan kieltää mitä sinussa on ollut hyvää vaan vieläpä hävittää se mitä sinussa vielä sitä on — sillä kuinka kävisi sinun, jos muistaisit edelleen? Et voisi astua askeltakaan, et voisi nauraa etkä itkeä, et voisi antaa almua köyhälle, et voisi olla hyvä neljännestunnin aikaa, ilman että veresi syöksyisi sydämeesi ja huutaisi, että Jumala on luonut sinut hyväksi voidaksesi tehdä Brigitten onnelliseksi. Pienimmätkin tekosi herättäisivät sinussa onnettomuuksiesi kaiun; kaikki mikä liikkuisi sielussasi, herättäisi kaipuun ja katumuksen, ja itse toivo, taivaan sanansaattaja, ystävä, joka kehottaa meitä elämään, muuttuisi silmissäsi kummittelijaksi, menneisyytesi kaksoisveljeksi. Kaikki tunteesi muuttuisivat ikuiseksi katumukseksi. Kun murhamies kulkee pimeässä, pitää hän käsiään painettuina rintaansa vasten, varoen koskettamasta mitään ja peljäten, että seinät häntä syyttäisivät. Niin pitäisi sinunkin tehdä. Valitse sielusi ja ruumiisi välillä: sinun on surmaaminen toinen tai toinen niistä. Hyvän muisto viettelee sinua pahaan. Tapa itsesi, jollet tahdo elää oman itsesi varjona. Lapsi, lapsi, kuole kunnialla, niin että vielä joku voi itkeä haudallasi!"
Heittäysin vuoteen eteen niin hirvittävän epätoivon vallassa, että olin kuin mielipuoli enkä enää tiennyt, missä olin tai mitä tein. Brigitte huokasi ja työnsi syrjään peitteen, ikäänkuin ylenmääräisen painon rasittamana, ja paljasti siten valkean povensa.
Tämän näyn edessä joutuivat kaikki aistini kapinaan. Oliko se tuskaa vai kaipuuta? En tiedä mitään. Hirvittävä ajatus sai minut vavahtamaan. "Mitä!" huudahdin. "Jättää tuo toiselle! Kuolla, astua hautaan ja antaa tuon valkean rinnan hengittää taivaan ilmaa! Hyvä Jumala! Toinen käsi kuin minun saisi koskettaa tuota hienoa, läpinäkyvää ihoa, toinen suu kuin minun noilla huulilla, toinen rakkaus tuossa sydämessä, toinen mies tämän vuoteen ääressä! Brigitte eläisi onnellisena, rakastettuna, sillä aikaa kuin minä muuttuisin tomuksi hautuumaan mullassa? Kuinka kauan aikaa kuluisi, ennenkuin hän unhottaisi minut — jos minua ei huomenna enää olisi olemassa? Kuinka monta kyyneltä se hänelle maksaisi. Ehkä ei yhtään ainoaa! Jokainen hänen ystävänsä sanoo hänelle, että kuolemani oli hyvä työ, jokainen on kiiruhtava lohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, ettei hänen pidä minua ajatella! Jos hän itkee, koettavat ihmiset häntä huvittaa, jos joku muisto häntä häiritsee, karkotetaan se hänen luotaan, jos rakkauteni eläisi hänessä, parannetaan hänet siitä kuin myrkytyksestä. Ja vaikka hän itse ehkä ensi päivänä sanoo tahtovansa seurata minua, on hän kuukauden kuluttua kääntyvä pois, jottei hän edes kaukaa näkisi itkuraitaa, joka on istutettu haudalleni. Kuinka voisikaan käydä toisin? Kuinka voi se kaivata ketään, joka on niin kaunis? Jos hän tahtoisikin kuolla surusta, on hänen peilinsä vakuuttava hänelle, että hänen tulee elää, ja ensi päivänä, kun ehtyvät kyyneleet väistyisivät hymyn tieltä, onnittelisivat kaikki häntä hänen parantumisestaan. Kun hän viikon vaitiolon jälkeen taas voi kuulla, että nimeäni mainitaan hänen läsnäollessaan ja itse lausuu sen kaihoten, ikäänkuin sanoakseen: 'Lohduttakaa minua!' kun hän on tullut sille asteelle, ettei hän enää tahdo välttää muistoani ja avaa kauniina kevätaamuna ikkunansa ja kuulee lintujen laulavan kasteisissa pensaikoissa ja uneksien huudahtaa: 'Olen rakastanut!' — kuka on silloin oleva hänen rinnallaan? Kuka on silloin se julkea, joka sanoo hänelle, että hänen täytyy vielä rakastaa. Ah, en enää minä! Sinä olet kuuleva häntä, sinä petollinen olento, sinä luot silmäsi alas ja punastut kuin ruusu, ja sinun kauneutesi ja nuoruutesi saavat ylivallan. Samalla kertaa kun sanot, että sydämesi on suljettu, annat siitä sädehtiä näkyviin tuon valon, jonka jokainen säde viettelee suutelemaan. Kuinka mielellään he tahtovatkin tulla rakastetuiksi kaikki nuo naiset, jotka sanovat, etteivät he enää rakasta! Ja mitä ihmeellistä siinä onkaan? Sinä olet nainen, sinä tiedät minkä arvoinen on ruumiisi, valkea rintasi, sinulle on se sanottu; kun kätket kaiken kauneutesi pukusi alle, et usko kuin kokematon tyttö, että silti kaikki olisivat sinun näköisiäsi. Kuinka voisi nainen, jota on ylistetty ja imarreltu, päättää, ettei hän enää tahdo tulla ihailluksi? Voisiko hän uskoa enää elävänsä, jos hän jäisi varjoon ja jos hänen kauneutensa ympärillä kävisi hiljaiseksi? Hänen kauneutensa on olemassa rakastajan katseita ja ylistyslauluja varten. Ei, ei, on varmaa, että se joka kerran on rakastanut, ei voi enää elää ilman rakkautta. Sekin, joka lähestyy kuolemaa, tarttuu vielä kiinni elämään. Brigitte rakastaa minua ja hän kuolisi ehkä siitä; mutta jos tapan itseni, vie joku toinen hänet.
"Toinen, toinen!" toistin, kumartuen vuoteen yli ja koskettaen otsallani hänen olkaansa. "Hänhän on leski!" ajattelin. "Hän on jo kerran ennen nähnyt kuoleman, hänen pienet suloiset kätensä ovat jo kerran vaalineet kuolevaa. Hänen kyyneleensä tietävät, kuinka kauan surua kestää — toisella kertaa on suru ehkä lievempi. Jumala minua varjelkoon, etten surmaa häntä hänen nukkuessaan! Jos nyt herättäisin hänet ja sanoisin, että hänen hetkensä on tullut, että meidän on kuoleminen yhteiseen suudelmaan, niin suostuisi hän siihen mielellään. Miksi en sitä tee? Onko varma, että kaikki loppuu kuolemassa?"
Löysin pöydältä veitsen ja pitelin sitä kädessäni.
"Pelkoa, raukkamaisuutta, taikauskoa! Mitä tietävät tulevasta elämästä ne, jotka siihen uskovat? Vain kansalle ja tietämättömälle joukolle puhutaan siitä, mutta kuka uskoo siihen sisimmässään? Kuka kirkkomaan vartija on milloinkaan nähnyt kuolleen nousevan haudasta ja menevän kolkuttamaan kirkkoherran ovelle? Entisaikaan nähtiin haamuja; nyt on poliisi niitä kieltänyt esiintymästä sivistyneessä yhteiskunnassa. Vain valekuolleet huutavat enää haudoista. Kuka olisi mykistänyt kuoleman, jos se koskaan olisi voinut puhua? Vai eikö Jumalan henki vain siksi tahdo näyttäytyä, että kirkollisten kulkueiden ei enää sallita tungeksia kaduillamme? Kuolema, se on päämäärä, kaiken loppu. Jumala on sen asettanut, ihmiset väittelevät siitä, mutta jokainen kantaa otsallaan kirjoitusta: 'Tee mitä tahdot, kuolla täytyy sinun kuitenkin.' Mitä sanottaisiin, jos surmaisin Brigitten. Ei hän enkä minä tietäisi siitä mitään. Jossakin lehdessä mainittaisiin huomenna, että Octave de T. on tappanut rakastajattarensa eikä siitä ylihuomenna enää puhuttaisi. Kuka saattaisi meitä viimeisellä matkallamme? Ei kukaan, joka ei kotia tultuaan söisi rauhallisesti aamiaistaan. Ja me lepäisimme vierekkäin maan povessa, ja koko maailma voisi astua ylitsemme, ilman että askelten kaiku meidät herättäisi. Eikö totta, rakkaani, siellä olisi meidän hyvä? Maanpovi on pehmoinen vuode; mitkään kärsimykset eivät meitä saavuttaisi; naapuri-haudassa ei puhuttaisi pahaa meidän liitostamme Jumalan kasvojen edessä. Meidän luumme makaisivat rauhassa. Kuolema sovittaa, ja mitä se kerran yhdistää, sitä ei enää eroteta. Miksi pelottaisi sinua tyhjyys, ruumis parka? Joka tunti vie sinut lähemmäs sitä, jokainen askeleesi taittaa poikkipuun tikapuilla, joilla juuri seisot; sinä elät kuolleista, taivaan ilma painaa ja musertaa, maa, jota astut, vetää sinua jalkapohjiesi kautta puoleensa. Astu alas maan poveen! Miksi pelkäät? Pelottaako sinua sana? Sano vain: 'Emme elä enää.' Etkö tunne suurta väsymystä, jonka jälkeen on suloista saada levätä? Minkätähden epäilemme, kun kysymys ei ole kuin siitä, tapahtuuko se hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin? Aine on katoamaton ja sanotaan, että fyysikko voi äärettömiin asti paloittaa pienintäkin ainehiukkasta voimatta sitä kuitenkaan hävittää. Jos aine on sattuman varassa, niin mikä on sen rikos, jos se vaihtaa kidutusta, kun se ei voi vaihtaa herraa? Onhan yhdentekevää Jumalalle, minkä muodon olen saanut ja mihin pukuun tuskani pukeutuu. Tuska elää pääkallossani, se on minun ja minä voin surmata sen, mutta luut eivät kuulu minulle, annan ne takaisin hänelle, joka on ne minulle lainannut. Tehköön joku runoilija pääkopastani maljan ja täyttäköön sen uudella viinillään! Mitä moitteita voisin saada tuosta teostani ja kuka minua moittisi? Kuka julma tuomari voisi sanoa, että olen käyttänyt väärin itseäni? Jos jokaisella olennolla on tehtävänsä ja jos on väärin väistyä sen edestä, niin mitä suuria pahantekijöitä ovatkaan lapset, jotka kuolevat imettäjänsä rinnoilla? Miksi heidät säästetään? Kenelle voisi olla hyödyksi ja varoitukseksi rangaistukset, jotka toimeenpannaan kuoleman jälkeen? Taivaan täytyisi todella olla tyhjän, jos ihmistä rangaistaisiin siitä, että hän on elänyt, sillä on kyllin siinä, että hänen on täytynyt elää; enkä tiedä ketään, joka olisi sitä vaatinut paitsi Voltaire kuolinvuoteellaan: vanhan jumalankieltäjän viimeinen epätoivon huuto! Mitä kaikki tämä hyödyttää, miksi kaikki tämä taistelu? Kuka katselee tuolta ylhäältä tätä kaikkea ja kuka iloitsee niin paljosta kärsimyksestä? Kuka on huvitettu seuraamaan tätä alati syntyvää ja alati kuolevaa luomakuntaa, näkemään miten rakennukset nousevat ja suistuvat, miten kylvö kasvaa ja miten rajuilma sen hävittää, kuinka ihmiset kulkevat tietään ja kuinka kuolema heidät äkkiä pidättää, kuinka kyyneleet vuotavat ja kuivuvat, kuinka ihmiset rakastavat, kuinka kasvot käyvät ryppyisiksi, kuinka kansa lankeaa polvilleen ja ojentaa kätensä eikä maa kuitenkaan anna yhtä jyvää enempää! Kuka on se, joka näkee tämän vaivan, vain yksin tietääkseen, että kaikki mitä hän on tehnyt ei ole mitään? Herschell väittää, että maapallo kuolee kylmyyteen. Kuka on siis se joka pitää tätä tiivistynyttä höyrypisaraa kädessään ja katselee sen kuivumista niinkuin kalastaja tekee merivedelle saadakseen jyväsen suolaa? Vetovoima, joka pitää koossa maailmankaikkeutta, täyttää sen samalla kertaa, loputtomalla hyödyttömällä kaipuulla: jokainen planeetta laahaa mukanaan kurjuutensa, pyöriessään kitisten akselinsa ympäri, ne huutavat toisilleen kukin omalta ääreltään, ja odottavat, lepoa ikävöiden, mikä niistä saa ensimäisenä pysähtyä. Jumala pitää niitä kädessään ja ne täyttävät ikuisuuksiin saakka tyhjää hyödytöntä tehtäväänsä. Ne kiertävät, ne kärsivät, ne palavat, ne sammuvat ja syttyvät, ne vajoavat ja nousevat, ne lähestyvät ja pakenevat toisiaan, ne kietoutuvat kuin renkaat toisiinsa. Ne kantavat pinnallaan tuhansia iäti vaihtuvia olentoja; nämä olennot ovat myöskin liikkeessä, ne ristivät toistensa teitä, ne painautuvat hetkeksi toinen toistaan vasten, ne vajoavat maahan ja toisia nousee niiden sijaan. Missä ei elämää ole, sinne sitä tunkeutuu, missä ilmaa puuttuu, sinne sitä virtaa; kaikki on järjestettyä, lainmukaista, kultaisin kirjaimin ja tulisin vertauskuvin määrättyä, kaikki kulkee taivaisen soiton mukaan tuntemattomia teitään ikuisuuteen. Ja kaikki tämä ei ole mitään! Ja me nimettömät uneksijat, kalpeat ja kärsivät hahmot, me silmänräpäyksen lapset, jotka hengitämme hetken, jotta kuolema voisi olla olemassa, me ponnistamme kaikki voimamme vakuuttaaksemme itsellemme, että meillä on tehtävä, ja että on joku joka meistä pitää huolen. Me epäröimme painaa pientä teräasetta rintaamme vastaan ja kohottaa kättämme ampuaksemme kuulan päähämme. Meistä tuntuu kuin kaaos palaisi, jos me surmaisimme itsemme. Me olemme kirjoittaneet ja laatineet jumalalliset ja inhimilliset lait ja pelkäämme omia katkismuksiamme; me kärsimme kolmekymmentä vuotta ja luulemme pääsevämme voitolle, mutta tuska käy lopulta voimakkaammaksi meitä, me lähetämme hiukkasen ruutia älymme asuntoon — ja haudallemme nousee kukkanen."
Kun olin lausunut nämä sanat, vein veitsen, jota pidin kädessäni, Brigitten rintaa vasten. En ollut enää oman itseni herra enkä tiedä, mitä houreessani olisin voinut tehdä. Vedin syrjään peitteen paljastaakseni sydämen ja näin silloin valkealla rinnalla pieni ebenholtsi-krusifiksin.
Kauhistuneena peräydyin, käteni aukeni ja ase putosi lattiaan. Brigitten täti oli kuolinvuoteellaan antanut hänelle tuon pienen ristiinnaulitun-kuvan. En muistanut kuitenkaan ennen nähneeni hänen sitä kantavan. Hän oli epäilemättä matkalle lähtiessään ripustanut sen kaulaansa taikakaluksi matkan vaaroja vastaan. Panin käteni ristiin ja tunsin vajoavani maahan: "Jumalani", kuiskasin vavisten, "sinä olit läsnä!"
Lukekoon ne, jotka eivät usko Kristukseen, näitä rivejä; minä en myöskään häneen uskonut. Ei ollut tapanani enemmän koulupoikana kuin täysi-ikäisenäkään käydä kirkossa; minun uskonnollani, jos minulla oli mitään uskontoa, ei ollut kirkonmenoja eikä symbooleja, uskoin Jumalaan ilman ulkonaisia muotoja ja ilman ilmestystä. Edellisen vuosisadan kirjat olivat nuoruudestani saakka minut myrkyttäneet, olin jo varhain imenyt uskottomuuden hedelmätöntä maitoa. Ihmisylpeys, itsekkäiden jumala, sulki suuni rukoukselta, sillä aikaa kun pelästynyt sydämeni rakensi toivonsa tyhjyyteen raukeamiseen. Olin kuin juopunut ja mieletön, kun näin Kristuksen kuvan Brigitten rinnalla. Vaikka en uskonut, peräydyin, sillä tiesin hänen uskovan. Se ei ollut tyhjä pelko, joka tuona hetkenä pidätti käteni. Kuka saattoi minut nähdä? Olin yksin ja oli yö. Jos kysymys olisi ollut vain ihmisten ennakkoluuloista, niin mikä olisi estänyt minua työntämästä syrjään tuon pienen mustan puukappaleen. Olisin voinut heittää sen tuhkaan, mutta sensijaan heitin sinne aseeni. Ah, kuinka syvään tunsin, kuinka syvään tunnen vielä, miten surkuteltavia ovatkaan ne ihmiset, jotka ovat voineet pilkata sitä, mikä voi pelastaa ihmisen hengen! Mitä merkitsee, nimi, muoto, uskontunnustus? Eikö kaikki mikä on hyvää ole myöskin pyhää? Kuinka uskaltaa kajota Jumalaan?
Niinkuin lumi auringon katseesta lähtee liikkeelle vuorilta ja jääröykkiöt, jotka uhmasivat taivasta, muodostavat puron laaksoon, niin pulppusi lähde esiin sydämessäni. Katumuksen puhdas lähde puhkesi esiin kärsimyksestäni. Vaikka olin ollut tekemäisilläni murhatyön, tunsin kohta, kun olin heittänyt aseen kädestäni, että sydämeni oli viaton. Hetkessä sain takaisin tyyneyteni, voimani ja järkeni; taivuin rakastettuni yli ja suutelin hänen krusifiksiaan.
"Nuku rauhassa", sanoin hänelle, "Jumala sinua suojelkoon! Sillä aikaa kun hymyilit unissasi, vältit suurimman vaaran, mikä sinua on väijynyt. Mutta käsi, joka on sinua uhannut, ei ole tekevä kenellekään pahaa. Minä vannon sinun krusifiksisi kautta, etten ole surmaava sinua enkä itseäni. Olen mieletön, olen hullu, olen lapsi, joka on luullut olevansa mies. Jumala olkoon kiitetty! Sinä olet nuori ja elät vielä ja olet unohtava minut. Sinä parannut siitä pahasta, jonka olen sinulle tehnyt, ja sinä olet antava minulle anteeksi. Nuku rauhassa, Brigitte, aamuun asti ja ratkaise silloin kohtalomme. Minkä tuomion sinä lausunetkin, olen siihen valittamatta alistuva. Ja sinä, Jesus, joka olet hänet pelastanut, anna minulle anteeksi äläkä puhu hänelle tästä. Olen syntynyt jumalattomana aikana ja minulla on paljon sovittamista. Jumalan poika, sinut on unohdettu, minua ei ole opetettu sinua rakastamaan. En ole koskaan etsinyt sinua temppeleistä, mutta en ole menettänyt kykyäni vavista, kun sinut tapaan. Olen siis ainakin kerran ennen kuolemaani suudellut sinua huulillani, naisen sydämellä, joka on täynnä sinua. Suojele sitä sydäntä niin kauan kuin se lyö, pysy sen pyhänä turvana ja muista onnetonta, joka ei ole uskaltanut kuolla surussaan nähdessään sinut ristilläsi. Olet pelastanut uskottoman pahasta; jos hän olisi uskonut, olisit häntä myöskin lohduttanut. Anna anteeksi heille, jotka ovat tehneet hänet uskottomaksi, koska sinä olet tehnyt hänet katuvaksi. Anna anteeksi kaikille, jotka kiroovat. He eivät ole epätoivossaan koskaan sinua nähneet. Inhimilliset ilot ovat ylimieliset, ne ivaavat ilman armoa. Tämän maailman onnelliset uskovat, etteivät he koskaan sinua tarvitse, suo heille anteeksi; heidän ylpeytensä herjaa sinua, mutta ennemmin tai myöhemmin kastavat heidän kyyneleensä heidät uskoon. Sääli heitä sentähden, että he luulevat olevansa suojassa myrskyiltä ja että he tarvitsevat onnettomuuden ankaran läksyn tullakseen luoksesi. Viisautemme ja epäilyksemme ovat lasten leikkikaluja; suo meille anteeksi, että me pidämme itseämme pakanoina, sinä joka hymyilit Golgathalla. Kaikista ajallisista onnettomuuksistamme on pahin se, että turhamaisuutemme koettaa sinut unohtaa. Mutta sinä näet, ne ovat tyhjiä varjoja, jotka yksi sinun katseistasi voi hajoittaa. Sinähän olet itsekin ollut ihminen? Tuska on tehnyt sinusta Jumalan, ristin kidutus on kantanut sinut taivaaseen kaikkivaltiaan isäsi syliin; tuska vie myöskin meidät sinun tykösi. Vasta orjantappurakruunu päässämme polvistumme sinun kuvasi eteen, vasta verisin käsin kosketamme sinun jalkojesi haavoja, sinä, joka kärsit marttyrikuoleman voittaaksesi onnettomien rakkauden."
Aamun ensi säteet tunkivat sisään, kaikki valveutui vähitellen ja kaukaiset sekavat äänet täyttivät ilman. Heikkona ja voimattomana lähdin Brigitten luota saadakseni hiukan levätä. Lähtiessäni liukui tuolille heitetty hame lattiaan ja siitä putosi kokoontaitettu paperi. Otin sen käsiini: se oli kirje, ja minä tunsin siinä Brigitten käsialan. Se ei ollut suljettu, avasin sen ja luin:
25 joulukuuta 18..
Kun saatte tämän kirjeen, olen kaukana täältä — ehk'ette koskaan sitä saa. Kohtaloni on sidottu mieheen, jolle olen kaikkeni uhrannut; hän ei voi elää ilman minua, koetan kuolla hänen tähtensä. Rakastan teitä. Hyvästi. Säälikää meitä.
Käänsin paperin ja näin osotteen: Herra Henri Smith. N:ssa, poste restante.