Vuosisadan lapsen tunnustus

by Alfred de Musset

VII

Seuraavana päivänä, aurinkoisena joulukuun aamuna kulki nuori mies ja nuori nainen käsikkäin Palais-Royalin puiston halki. He menivät jalokivikauppaan, missä he valitsivat kaksi samanlaista sormusta, jotka he hymyillen vaihtoivat ja pistivät kumpikin sormeensa. Pienen kävelyn jälkeen menivät he syömään aamiaista Frères-Provençaux'n ravintolaan, minkä pienistä huoneista on kauneimpia näköaloja maailmassa. Sinne tultuaan asettuivat he, tarjoilijan poistuttua, ikkunan ääreen ja puristivat hellästi toistensa käsiä. Nuori mies oli matkapuvussa ja päättäen ilosta, joka loisti hänen kasvoistaan, olisi häntä saattanut luulla nuoreksi aviomieheksi, joka ensi kertaa opastaa nuorta vaimoaan Parisin elämään ja huvituksiin. Hänen iloisuutensa oli lempeä ja tyyni, kuten onni aina on. Ihmistuntija olisi nähnyt hänessä lapsen, joka juuri on tulemassa mieheksi ja jonka katse on muuttumassa luottavammaksi ja varmemmaksi. Silloin tällöin loi hän silmänsä taivasta kohti, senjälkeen katsoi hän taas ystävätärtään ja hänen silmissään kiilsi kyyneliä; mutta hän antoi niiden virrata pitkin poskiaan ja hän hymyili niiden välitse. Nainen oli kalpea ja miettiväinen ja katsoi koko ajan ystäväänsä. Hänen piirteensä puhuivat syvästä kärsimyksestä, joka ei koettanut kätkeytyä, mutta joka ei voinut vastustaa sitä iloisuutta, jonka se näki edessään. Kun hänen seuralaisensa hymyili, hymyili hänkin, mutta ei yksin; kun mies puhui, vastasi hän ja hän söi mitä toinen hänelle tarjosi. Mutta muutoin vallitsi hänessä hiljaisuus, joka vain silloin tällöin väistyi. Hänen väsymyksensä ja alakuloisuutensa kertoi, että hän oli heikompi kahdesta olennosta, jotka rakastavat toisiaan ja joista toinen elää kokonaan toisessa ja vastaa hänen ajatuksiinsa kuin kaiku. Nuori mies näytti olevan siitä tietoinen, ylpeä ja kiitollinen, mutta hänen ylpeytensäkin osotti, että onni oli hänelle outo. Kun nainen äkkiä kävi surulliseksi ja loi alas silmänsä, koetti mies näyttää päättävältä ja huolettomalta rauhoittaakseen häntä, mutta se ei onnistunut hänelle aina, ja joskus kävi hänkin surulliseksi. Syrjäisen olisi ollut mahdotonta ymmärtää tuota voiman ja heikkouden, ilon ja surun, mielenliikutuksen ja rauhallisuuden sekoitusta. Heitä olisi saattanut luulla vuoroin maailman onnellisimmiksi, vuoroin onnettomimmiksi ihmisiksi; mutta vaikka ei tuntenut heidän salaisuuttaan, näki, että he kärsivät yhdessä, että he olivat painaneet surujensa yli sinetin, lujemman kuin itse rakkaus, ystävyyden sinetin. Kun he puristivat toistensa käsiä, olivat heidän katseensa puhtaat. He puhuivat matalalla äänellä, vaikka he olivat kahden. Ikäänkuin ajatusten painosta taipuivat heidän otsansa toisiaan vasten, mutta heidän huulensa eivät koskettaneet toisiaan. He katsoivat toisiaan hellän ja juhlallisen näköisinä niinkuin heikot ihmiset tekevät, kun he tahtovat olla hyviä toisilleen. Kun kello löi yksi, huokasi nainen syvään ja sanoi, kääntyen puoleksi poispäin:

"Octave, jospa erehtyisitte!"

"En, ystäväni, olkaa varma siitä, että minä en erehdy. Te tulette kärsimään paljon, ehkä kauankin, minä aina, mutta me paranemme molemmat, te ajan ja minä Jumalan avulla."

"Octave, Octave, oletteko varma, ett'ette pety?"

"En usko, rakas Brigitte, että koskaan voimme toisiamme unohtaa; mutta minä luulen, että me tällä hetkellä emme vielä voi antaa toisillemme anteeksi ja sitä täytyy meidän tehdä, vaikk'emme koskaan enää näkisi toisiamme."

"Miksi emme enää näkisi toisiamme? Miksi emme jonakin päivänä… Te olette vielä niin nuori!"

Nainen lisäsi hymyillen:

"Kun te ensi kerran rakastutte, voimme tavata toisemme ilman vaaraa."

"Ei, ystäväni; en voi koskaan nähdä teitä rakastamatta teitä. Jospa hän, jonka haltuun teidät jätän, olisi teidän arvoisenne! Smith on hyvä, kunnollinen ja kelpo mies, mutta kuinka paljon hänestä pidättekin, niin näettehän kuitenkin, että vielä rakastatte minua, sillä, jos tahtoisin jäädä tai ottaa teidät mukaani, niin suostuisitte siihen."

"Se on totta", vastasi nainen.

"Onko se totta, totta?" huudahti nuori mies katsoen toista syvään silmiin. "Onko se totta? Jos tahtoisin, tulisitte minun kanssani?"

Senjälkeen jatkoi hän lempeällä äänellä:

"Siksi emme koskaan enää saa toisiamme tavata. On olemassa rakkautta, joka sekoittaa pään, aistit, sielun ja sydämen, mutta on myöskin olemassa rakkautta, joka tunkee juurensa syvemmälle ja kuolee vasta sen sydämen kanssa, johon se on juurtunut."

"Mutta te kirjoitatte kuitenkin minulle?"

"Niin, aluksi, hetkeksi, sillä se mitä minulla on kärsittävänä on niin kovaa, että kaikesta luopuminen, joka on minulle ollut rakasta, minut varmaan tappaisi. Ennenkuin vielä tunsin teidät, lähestyin teitä vähitellen, peljäten, että olisin liian tuttavallinen, kunnes… Mutta älkäämme puhuko siitä, mikä on ollut. Samalla tavoin ovat kirjeeni käyvä yhä harvemmiksi, kunnes ne kokonaan lakkaavat. Niin astun alas siltä kukkulalta, jolle olen kavunnut vuoden aikana. Se on oleva hyvin surullista, mutta ei ehkä kokonaan vailla lohdutusta. Kun kirkkomaalla pysähtyy tuoreen ja vihertävän haudan eteen, jonka kiveen on piirretty kaksi rakasta nimeä, tuntee omituista surua, joka saa kyyneleet vuotamaan ilman katkeruutta. Niin aion minäkin joskus muistella, että olen elänyt."

Viime sanoja kuullessaan heittäytyi nainen nojatuoliin ja alkoi nyyhkyttää. Nuori mies itki hänkin, mutta hän seisoi paikallaan ikäänkuin hän ei olisi halunnut itselleen tunnustaa suruaan. Kun kyyneleet olivat lakanneet vuotamasta, meni hän ystävättärensä luo, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

"Uskokaa minua", sanoi hän, "tieto että on teidän rakastamanne — millä nimellä sitten tahtookin nimittää sitä sijaa, jonka on saanut teidän sydämessänne — antaa voimaa ja rohkeutta. Uskokaa minua, Brigitte, kukaan ei ole ymmärtävä teitä paremmin kuin minä; joku toinen voi rakastaa teitä arvokkaammalla tavalla, kukaan ei rakasta teitä syvemmin kuin minä. Toinen on kunnioittava teissä niitä ominaisuuksia, joita minä olen loukannut, ympäröivä teidät kokonaan rakkaudellaan. Sinä voit saada paremman rakastajan, et koskaan parempaa veljeä. Ojentakaa minulle kätenne ja lausukaa nuo sanat, joille maailma nauraa sentähden, ettei se niitä ymmärrä: 'Pysykäämme ystävinä, ja hyvästi iäksi.' Kun ensi kerran lankesimme toistemme syliin tiesi jokin osa meissä jo aikoja sitten, että tulisimme löytämään toisemme. Älköön tämä osa meissä, joka on tavannut toisensa Jumalan edessä, tietäkö, että eroamme täällä maan päällä, älköön silmänräpäyksen ero turmelko ikuista onneamme!"

Mies piti naisen kättä kädessään. Nainen nousi, vielä kyynelten vallassa. Omituisesti hymyillen astui hän peilin eteen, otti esiin saksensa ja leikkasi niillä pitkän suortuvan hiuksistaan. Hän tarkasteli hetken peilissä kasvojaan, joita oli rumentanut riistämällä osan niiden kauneimmasta aarteesta, ja ojensi senjälkeen hiussuortuvan rakastajalleen.

Kello löi uudelleen; oli aika lähteä. Kun he taas kulkivat puutarhan pylväskäytävää, näyttivät he yhtä iloisilta kuin tullessaan.

"Mikä kaunis päiväpaiste!" sanoi nuori mies.

"Ja kaunis päivä", sanoi Brigitte, "jonka muisto ei koskaan hälvene!"

Nainen painoi lujaan kätensä sydäntään vasten. He kiiruhtivat askeleitaan ja katosivat väentungokseen.

Tunti sen jälkeen vierivät matkavaunut jo pienellä mäellä Fontainebleau-portin takana. Niissä istui nuori mies yksin. Hän katsoi viimeistä kertaa synnyinkaupunkiaan kaukaisuudessa ja kiitti Jumalaa siitä, että kolmesta olennosta, jotka olivat kärsineet hänen tähtensä, oli enää vain yksi onneton.

End of Project Gutenberg's Vuosisadan lapsen tunnustus, by Alfred de Musset