12. LUKU.
Taantumus 1907-1914.
"Meillä ei, Jumalan kiitos, vielä ole parlamenttia."
Kokovtsov duumassa 1908.
Taantumukselliset tervehtivät vuoden 1907 kesäkuun 16 päivän vallankaappausta tsaarin vanhan, rajattoman itsevaltiuden palautuksena ja Pobedonostsevin hallitusjärjestelmän uudestaan alkamisena. Monissa kaupungeissa Venäjän kansan liiton osastot kirkkolippuineen sekä tsaarin- ja pyhimyskuvineen laulaen ja huutaen pitivät kulkueitaan. He vetosivat joukkojen alhaisiin vaistoihin, roskaväen ryöstön- ja hävityshaluun, joka pian oli riehahtava uusiin juutalaispogromeihin. Heinäkuun lopussa liitto eräässä Moskovassa pitämässään kongressissa toimitti kannattajiensa sekä valtion virkamiesten katselmusta. Maakuntaedustajien ilmoitusten mukaan laadittiin pitkä lista kalkista niistä virkamiehistä, jotka puuttuvalla ymmärtämyksellä kansanliiton isänmaallisia pyrintöjä kohtaan olivat näyttäytyneet "kykenemättömiksi" valtion palvelukseen.
Syvä alakuloisuus vallitsi kadettipuolueessa, jonka Stolypin julisti laittomaksi ja jonka edustajia hän kielsi pitämästä julkista kokousta Pietarissa. Vain salassa Suomen alueella Terijoella he heinäkuun lopussa voivat pitää kokouksensa. Se päätti: ohjelma pysyy, ei oikeiston eikä vasemmiston kanssa ole tehtävä vaaliliittoa. Mutta usko ohjelman ja taktiikan arvoon oli horjahtanut. Semstvon vanhoillismielinen puolue rummutti kannattajansa kokoon Moskovassa pidettävään kongressiin, joka mielipiteenään lausui, että vuoden 1890 taantumuksellinen semstvolaki oli pysytettävä voimassa. Seuraavissa syysvaaleissa semstvokokouksiin kadettien vastustajat melkein kaikkialla voittivat, niin että hallitus nyt saattoi laskea saavansa kannatusta politiikalleen maaseudun itsehallinnon taholta. Tämä vanhoillinen virtaus kesti vuoteen 1912.
Sosiaalivallankumouksellinen puolue alkoi hajautua. Uusia murhayrityksiä suunniteltiin, mutta ne tehtiin ajoissa tyhjäksi. Vaarallisimmille paikoille asetettiin nuoria tyttöjä ja poikia, jotka keskuskomitean jäsen Asev uhrasi hirsipuulle. Sosiaalidemokraattisen puolueen keskuudessa kesti menshevikkien ja bolshevikkien välinen vanha riita. Lenin katsoi päätehtäväkseen lähinnä "perustuslaillisten harhakuvitelmien hävittämisen".
Uuden vaalilain johdosta 14 p. marrask. 1907 kokoutuva kolmas duuma oli kokonaan muuttunut. 440 edustajasta kuului 146 oikeistoon (kansanliittolaisia ja monarkisteja 50, natsionalisteja 26, maltillinen oikeisto 70), 253 keskustapuolueisiin (153 lokakuulaista, 28 rauhallista uudistajaa ja edistysmielistä, 54 kadettia) ja vain 33 vasemmistoon (13 trudovikkia ja 20 sosiaalidemokraattia). Kansallisen itsehallinnon harrastajista oli puolalainen kolo kutistunut 11, muhamettilainen ryhmä 7 jäseneen. Siihen tuli vielä lisäksi 7-henkinen liettualais-valkovenäläis-puolalainen ryhmä. Ukrainalainen gromada oli vallan hävinnyt. Muiden ei-venäläisten kansallisuuksien edustajat olivat liittyneet mikä mihinkin venäläiseen puolueeseen. Äärimmäisen oikeiston johtajista sai kaksi kiihkeätunteista kestävyyspuhujaa, Purishkevitsh ja Markov, pian venäläisen kuuluisuuden. Edellistä hänen vastustajansa hänen milloin sukkelien, milloin karkeiden hyökkäystensä tähden sanoivat duumailveilijäksi ja saksalaisystäväksi, jota kumpaakaan hän ei ollut. Insinööri Nikola Markov Kurskista, kookas mies, joka parturinsa avulla koetti tulla Pietari suuren näköiseksi, veti aina äärimmäiset johtopäätökset ohjelmastaan ja purki intohimoisen vihansa juutalaisia ja kadetteja vastaan aito venäläisiin haukkumasanoihin. Valtiosäännön halveksija ja ukrainalaisten vihaaja oli sanomalehtimies ja tilanomistaja Shulgin Ukrainasta, joka varmaankaan ei osannut uneksia, että hän, itsevaltiuden ehdoton kannattaja, kymmentä vuotta myöhemmin parlamentin nimessä oli vaativa tsaaria luopumaan kruunustaan. Ryhmän teräväpäisin mies oli kreivi Aleksei Bobrinski, hovimestari ja senaattori, muinaistutkija ja sokerikuningas. Hän välitti äärimmäisen oikeiston suhteet määrääviin hovipiireihin, ja hänellä oli siten välillisesti suuri vaikutus duuman hyväksymien lakiehdotusten myöhempään kohtaloon. Hän vihasi juutalaisia, joiden syyksi hän sanoi valtiosäännön myöntämisen, mutta oli silti ulkonaiselta ilmestykseltään vallan pitkäpartaisen rabbiinin näköinen. Hän puhui aina maltillisesti, mutta "käsillään". Oikeisto asetti duuman toisen puhemiehen, ja siksi tuli ruhtinas V. Volkonski. Hän oli täydellinen gentlemanni, jonka oikeudentunnon ja puolueettomuuden keskustelujen johtamisessa sosiaalidemokraatitkin tunnustivat.
Maltillisen oikeiston johtajana olivat kreivi Vladimir Bobrinski Tulasta, jota Plehwe oli pitänyt valtiolle vaarallisena vapaamielisenä, ja Pavel Krupenski, husaarieversti ja Bessarabian aatelismarsalkka. Heidän valtiollinen vakaumuksensa oli vaihteleva, koska he saivat sen Novoje Vremjasta. Toisinaan he kallistuivat lokakuulaisiin, toisinaan Markoviin ja natsionalisteihin. Molemmat olivat itsetietoisia miehiä ja hyviä puhujia, yht'aikaa kaikuvan mahtipontisia ja ivallisen iskuvalmiita. He eivät pitäneet vierasheimoisista ja vihasivat juutalaisia, mutta olivat onnettomuudekseen itse aivan itämaalaisen näköisiä. Arvovaltaisin mies kirkollisissa kysymyksissä oli Puolan kuningaskunnan Holmin alueen väkivaltaisesti oikeauskoisuuteen käännytettyjen ukrainalaisten sielunpaimen, arkkipiispa Eulogius, Puolan ja Ukrainan kansan myrkyllinen vihollinen.
Lokakuun 17 päivän liiton johtaja, Aleksanteri Gutshkov, oli vapaamielisen venäläisen yleisön heilahdettua oikealle päin tullut suurimman ryhmän johtajaksi, joka lisäksi nautti hallituksen hyväntahtoisuutta. Tämä enemmän kunnianhimoinen kuin kyvykäs mies antoi suotuisan ajan puolueensa maltillis-vapaamielisen ohjelman toteuttamiseksi kulua hukkaan. Mukautumispolitiikallaan hän hävitti puolueensa yhtenäisyyden ja menetti sen arvonannon, mikä hänellä alkuaan hallituspiireissä oli ollut. Pian puolue hajosi kolmeen ryhmään, joista Gololobovin johtama vanhoillinen kääntyi oikealle, vasen turhaan pyrki sopimukseen kadettien kanssa ja kolmas neuvottomana istui keskellä. Lokakuulaiset asettivat duuman ensimmäisen puhemiehen, Nikolai Homjakovin, joka oli tunnetun slavofiilin poika. Hän oli kunnioitettava mies ja Venäjän parlamentin arvokas edustaja. Kolmannen puhemiehen paikan lokakuulaiset olivat tarjonneet kadeteille. Mutta kun nämä siitä kieltäytyivät, niin siksi valittiin vasemmisto-lokakuulainen, parooni Aleksanteri Meyendorff Liivinmaalta. Enemmän kuin hänen laajat tietonsa ja hänen lakimiehentaitonsa vaikutti duumaan hänen totuudenrakkautensa. Hän nautti mitä suurinta myötätuntoa jopa äärimmäisen vasemmiston keskuudessa. Vain äärimmäiselle oikeistolle tämän miehen jalo luonne oli käsittämätön, jopa vastenmielinen.
Kadettiryhmää johti Pavel Miljukov, jonka vaalioikeutta hallitus tällä kertaa ei ollut vastustanut. Sepittämäänsä Viipurin julistusta hän ei ollut muiden mukana allekirjoittanut, koska hän silloin ei ollut edustajana. Niinkuin Gutshkov niin hänkin persoonallisesta turhamaisuudesta ja itseviisaudesta vastusti molempien vapaamielisten puolueiden yhteistoimintaa lokakuunmanifestin ohjelman yhteiseksi toteuttamiseksi. Hallitus pelkäsi hänen ankaraa arvosteluansa Venäjän sisäisten kysymysten ollessa puheena ja hänen historiallisia tietojaan ulkopolitiikkaa koskevissa keskusteluissa. Ulkoministeri Isvoljski ei sentähden pitänyt arvoansa alentavana ennen esiytymistään duumassa ensin ottaa yksityistunnin kansainvälisen politiikan probleemeissa professori Miljukovilta. Sentähden hänen puheensa aina saivat osakseen suopean vastaanoton sanomalehdistön puolelta ja lievän arvostelun opetusmestarilta, joka periaatteellisesti kannattikin vanhavenäläisen valloituspolitiikan jatkamista. Voitokkaasta sodasta hän toivoi vapaamielisyyden vahvistumista. Päinvastaista siitä odottivat taantumukselliset. Kadettisena kaunopuhujana esiytyi Roditshevin ohessa moskovalainen asianajaja Vasili Maklakov. Maklakov heikonsi tuntehikkaan kaunopuheisuutensa vaikutusta sillä, että hän asianajajana antoi etevän kykynsä korkeasta maksusta loistaa myöskin sellaisten syytettyjen puolustamisessa, jotka olivat tehneet sitä, mitä hän edustajana tulisissa puheissaan tuomitsi kerrassaan vääräksi. Edistysmieliset ja rauhalliset uudistajat Jefremovin ja Nikolai Lvovin johdossa olivat ensin halukkaat käymään käsikädessä lokakuulaisten kanssa. Mutta kun niiden myöntyväisyys hallitusta kohtaan kävi yhä suuremmaksi, niin he tekivät liiton kadettien kanssa.
Trudovikkien ja sosiaalidemokraattien liittoutuneiden ryhmien johtajat olivat vierasheimoisia, grusialaiset Tsheidse ja Gegetshkori, lättiläinen Preedkaln ja liettualainen Bulat. Puolalaisen kolon puheenjohtaja oli Varsovan edustaja, R. Dmovski, viisas ja kylmä laskija ja samalla intohimoinen juutalais- ja saksalaisvihaaja. Hän ajoi pelkästään hyötynäkökohtiin perustuvaa politiikkaa, voimatta silti torjua niitä raskaita iskuja, joita sateli puolalaisten sivistysharrastuksia vastaan.
Puoluekanta ei ollut mikään kiinteä. Duuman viisivuotisen olemassaolon aikana monet edustajat siirtyivät ryhmästä toiseen, osaksi vakaumuksensa muuttumisen, osaksi hyötynäkökohtien tähden. Krupenski hajoitti 1910 maltillisen oikeiston ryhmän kahteen osaan. Suurempi liittyi natsionalistien kanssa ja otti heidän nimensä. Rikkautensa tähden podolialainen tilanomistaja Pjotr Balashov kohosi ryhmänjohtajaksi. Pienempi osa muodosti keskustapuolueen nimellisenä eri ryhmän.
Kolmannessa duumassa, "herrainduumassa", joksi kansa sitä sanoi, on paljon ja ahkerasti työskennelty valiokunnissa, vielä enemmän täysistunnoissa intohimoisesti puhuttu, mutta vain kaksi suurehkoa uudistusta on saatu aikaan: työväen vakuutus sairautta ja tapaturmia vastaan sekä paikallisen oikeuslaitoksen muuttaminen. Tämä uudistus palautti ennalleen tuomarien vaalinalaisuuden ja syrjäytti erottamalla hallinnon ja lainkäytön maapäällikköjen turmiollisen vaikutuksen. Duuman päätöstä, että paikalliskieltä oli sallittava käyttää tuomioistuimissa asiain käsittelyssä, ei valtakunnanneuvosto hyväksynyt. Pitkien keskustelujen jälkeen parlamentillisessa sovitteluvaliokunnassa duuma myöntyi, jottei koko laki raukeisi vierasheimoisten etujen tähden. Molempien lakien toimeenpano alkoi vasta 1913, mutta keskeytettiin seuraavana vuonna sodan johdosta ja lykättiin parempiin aikoihin, jotka eivät koskaan tulleet.
Kaikki muut duuman hyväksymät uudistusehdotukset valtakunnanneuvosto hylkäsi tai typisti vallan tuntemattomiksi. Ylihuoneen taantumuksellinen enemmistö tuli kaiken lainsäädännöllisen työn esteeksi. Se diplomaattinen tappio, minkä Venäjä maaliskuussa 1909 kärsi Balkanin-kysymyksessä, vaikutti sen, että Stolypin luopui maltillis-vapaamielisestä ohjelmastaan ja sen sijaan omisti sotaisen natsionalismin. Sääntöjen vahvistuksen muodossa hallitus 20 p. toukokuuta koroitti aateliskongressin vakinaiseksi valtiolaitokseksi. Tämä suljettujen ovien takana kokouksiansa pitävä "esiparlamentti", joka oli kokoonpantu 36 kuvernementin aateliskokousten edustajista, määräsi tästä lähin sisäpolitiikan. Se tutki duuman hyväksymiä lakiehdotuksia ja osoitti valtakunnanneuvostolle, mitä parannuksia niissä oli tehtävä. Se valmisti lakiehdotuksia, jotka ministerineuvosto hallituksen esityksinä antoi duumalle ja valtakunnanneuvostolle. Niin syntyivät vuosina 1910-1912 ne lait, jotka lakkauttivat Suomen itsehallinnon, irroittivat Holmin alueen Puolasta ja riistivät lounaisen alueen saksalaisilta siirtolaisilta heidän oikeutensa. Kun osa lokakuulaisia, kansalliskiihkoisen virtauksen vetäminä, luopui puolueohjelmasta, niin ne saivat enemmistön duumassakin. Se oli Pobedonostsevin vanha järjestelmä: lohduttaa venäläisiä sisällisistä epäkohdista ja monista Länsi-Europassa tuntemattomista oikeuksien rajoituksista sillä, että tässä suhteessa vierasheimoisten oli laita vielä pahemmin kuin venäläisten. Duuman puhemies Homjakov, joka ei tahtonut olla mukana tässä kiihkokansallisessa politiikassa, luopui 17 p. maalisk. 1910 toimestaan. Hänen seuraajakseen tuli myöntyväinen Gutshkov. Niiden piirien keskuksena, jotka vastustivat kaikkia kirkollisia ja valtiollisia uudistuksia, oli kreivitär Ignatievin, murhatun slavofiilisen valtiomiehen Nikolai Ignatievin lesken, salonki. Kiipijät, jotka mielellään tahtoivat tulla kuvernööreiksi; kuvernöörit, jotka tähystivät ministerinpaikkaa; munkit, jotka halusivat arkkipiispan hiippaa; hurskaat naiset, jotka pitivät epäkristillisenä aiottua kirkolliskokouksen kokoonkutsumista oikeauskoisen kirkon uudistamiseksi sekä duuman ehdotusta omantunnonvapauden voimaan-saattamiseksi; talonpojat, jotka luulottelivat olevansa ihmeidentekijöitä; kaikki nämä tapasivat toisensa täällä ja kilvan tuomitsivat länsimaista sivistystä ja ylistivät taivaaseen asti suuren Pobedonostsevin järjestelmää. Täällä muuan entinen hevosvaras Pokrovskojen kylästä Siperiasta, Grigori Rasputin, aloitti uransa "pyhänä vanhuksena" (synt. 1872) sekä ylhäisten naisten tulisena rakastajana, jotka tasoittivat hänelle tien hoviin. Keisarillinen perhe oli varma siitä, että tämä yksinkertainen, mutta "jumalallisella armolla" varustettu talonpoika yksin kykeni parantamaan perintöruhtinaan perittyä tautia, mihin ei mikään lääkärintaito riittänyt. Tuo ovela talonpoika käytti asemaansa hovissa hyväkseen. Hän otti suosituksistaan rahaa kiipijöiltä, urakoitsijoilta ja tuomituilta, sekautui politiikkaan, kukisti ja koroitti ministereitä, ja vietti sen ohessa niin häpeällistä elämää, että duuma Gutshkovin ehdotuksesta teki hallitukselle kysymyksen, joka jäi vastausta vaille.
Natsionalistista politiikkaansa ajaessaan Stolypin tahtoi Kiovan Podolian, Volhynian, Mohilevin, Minskin ja Vitebskin kuvernementeissa panna toimeen muista poikkeavan semstvojärjestyksen. Kansallisilla vaalikuurioilla oli puolalaisten tilanomistajien vaikutus tehtävä tyhjäksi ja sen sijaan saatettava oikeauskoisten pappien sananvalta. Vaivoin hallituksen esitys kesäkuussa 1910 saatiin duumassa läpipiiskatuksi. Vallan odottamatta tuo kiihkokansallinen ehdotus kohtasi vastustusta valtakunnanneuvostossa, joka täysistunnossaan vasta maaliskuussa 1911 siitä keskusteli ja sen hylkäsi. Asian raukeamisen syynä eivät olleet entisen pääministerin Witten ja puolalaisen valtakunnanneuvostonjäsenen Shebekon valtiomiehen-arvoiset puheet, vaan muuan entisen sisäministerin Pjotr Durnovon punoma juoni Stolypinin kukistamiseksi, johon yhtyivät ylihuoneen taantumukselliset jäsenet. Valta-asemassaan uhattuna Stolypin ryhtyi toimenpiteeseen, joka mitä selvimmin todisti, että Venäjällä oli valtiosääntö vain nimeksi. Hän sai tsaarin antamaan kaksi ukaasia 25 p. maalisk. 1911. Toinen lykkäsi molempien kamarien istunnot kolmeksi päiväksi. Toinen vahvisti tuon 87. hätäpykälän perustuksella valtakunnanneuvoston hylkäämän hallituksen esityksen laiksi! Durnovo sai "virkalomaa" ja poistettiin siten valtakunnanneuvoston istuntosalista. Stolypin oli voittanut.
Maalisk. 28 p. duuma ja valtakunnanneuvosto taas saivat kokoutua. Välikysymyksen muodossa ne syyttivät ministeristön puheenjohtajaa vallankaappauksesta. Kerrassaan sopimattomalla tavalla Stolypin puolustautui tätä moitetta vastaan: ei hän vaan tsaari oli antanut puheena-olevat ukaasit. Valtakunnanneuvosto selitti 14 p. huhtikuuta hänen puolustelunsa riittämättömäksi, duuma 10 p. toukokuuta hänen menettelynsä laittomaksi. Stolypin pysyi virassa. Pannakseen vastalauseensa vallankaappausta vastaan Gutshkov luopui puhemiehentoimestaan. Se ei tehnyt mitään vaikutusta hallitukseen, vaan oli sille vain mieleen. Hänen seuraajakseen valittiin oikeistolle mieleinen suurtilallinen Rodsjanko, joka oikeisto-lokakuulaisena johti kolmatta ja sitten myöskin neljättä duumaa edelleen natsionalistisia kulkuväyliä.
Helmikuussa 1909 duuma oli pohtinut Asevin asiata, jonka kaksoispelin vallankumouksellisena ja salapoliisina entinen poliisiosaston johtaja Lopuhin oli paljastanut. Kansaneduskunta oli hallitukselta pyytänyt, että se luopuisi siitä menettelytavasta, että vangittuja vallankumouksellisia, uhkaamalla heille kuolemaa, pakotettiin pettämään puolueensa ja rupeamaan poliisin palvelukseen. Mutta Stolypin ei ollut välittänyt varoituksesta. Syyskuun 14 p. 1911 tapahtui taas murhayritys häntä vastaan, seitsemäs vuodesta 1906 lähtien. Kokoutuneen hovin edessä ja keskellä kutsuttua juhlayleisöä Kiovan kaupunginteatterissa muuan vallankumouksellinen salapoliisi Bagrov ampui useampia laukauksia ministeripresidenttiä kohti. Kuolettavasti haavoitettuna Stolypin heitti henkensä neljää päivää myöhemmin järjestelmänsä uhrina.
Ministerineuvoston puheenjohtajaksi tsaari jonkin verran horjuttuaan nimitti raha-asiain ministerin Vladimir Kokovtsovin. Hän oli kykenevä ja hyväntahtoinen virkavaltias, mutta katseli vähäksyen kuin mitäkin lapsellista menoa sitä pyrintöä, joka niin intohimoisesti vaati lokakuunmanifestissa luvattujen vapauksien laillista vakauttamista. Hänen vakaumuksensa mukaan "Venäjä ei vielä ollut kypsä suurille valtiollisille uudistuksille". Mutta kipeästi valtakunta tarvitsi hyvää ja oikeamielistä hallintoa, ja sen hän tahtoi luoda. Vallankumouksellista liikettä hän ei pitänyt uhkaavana valtakunnan olemassaololle, mutta sitävastoin kylläkin sotaista ulkopolitiikkaa. Tästä syystä hän oli rauhaa-rakastava. Kun hän oli tunnettu Stolypinin rajamaapolitiikan vastustajana ja sentähden hovissa kävi puolittain vapaamielisestä, niin hänen täytyi, kun hänet Kiovassa nimitettiin virkaansa, luvata jatkaa edelläkävijänsä natsionalistista politiikkaa. Kaiken varalta hovin suosikkijoukko hänen taantumukselliseksi vastapainokseen nimitytti uudeksi sisäministeriksi Stolypinin siihenastisen apulaisen, I. Makarovin, jonka taantumukselliset ja slavofiiliset mielipiteet olivat yläpuolella kaiken epäilyksen. Hyvän ja oikeamielisen hallinnon luominen oli ollut Stolypininkin kiihkeänä pyrintönä. Senaattoritarkastusten oli määrä hävittää hallinnossa vallitsevat epäkohdat. Kaikkialla, missä senaattorit Garin, Medem, Neidhardt y.m. vähän syvemmältä oloja penkoivat, he tapasivat oikeudenloukkauksia, virkavallan väärinkäyttöä, kavalluksia, lahjustenottoa. Moskovan poliisilaitoksessa toimeenpannusta tarkastuksesta tunnettu kertomus 16 p:ltä jouluk. 1908 osoitti, että salapoliisi vuosikausia oli ollut mitä läheisimmässä yhteydessä rikoksentekijäin kanssa, joille se myönsi täyden ryöstövapauden, kunhan sai osansa saaliista. Moskovan kaupunginpäällikkö, kenraalimajuri Rheinbodt (joka ennen oli ollut venäläistyttämispolitiikan kätyrinä Suomessa), asetettiin väärennyksestä, koronkiskomisesta, nylkemisestä ja lahjomisesta syytteeseen, tuomittiin syylliseksi, mutta otettiin elokuussa 1914 uudestaan valtion palvelukseen ja sai toimen sotaväen muonitusvirastossa. Täällä varastettiin kaikkein enimmin. Muonitusviraston uudistus uskottiin 1909 eversti Akimoville. Toukokuussa 1910 senaattori Neidhardt totesi, että tuo uudistaja oli järjestetyn joukkueen päällikkö, joka järjestelmällisesti kähvelsi itselleen hallituksen varoja. Kesäkuussa 1911 Moskovassa nostettiin oikeusjuttu 70 epärehellistä intendentuurivirkamiestä vastaan. He väittivät kaikki olevansa viattomia. He muka eivät olleet varastaneet, vaan ainoastaan ottaneet määrätyn taksan mukaan, jota he rehellisesti olivat noudattaneet. Mitä uskomattomimpia virkarikoksia toi senaattorin, kreivi Pahlenin Turkestanissa toimeenpanema tarkastus päivän valoon. Tosin tuli tällöin lieventävänä asianhaarana huomioon, että sikäläinen väestö oli tottunut aasialaiseen despotismiin ja piti jokaisen virkamiehen oikeutena ottaa veroa virkatointensa täyttämisestä ja niinikään siitä, että olivat laittomia tekoja tekemättä. Kertomukset lahjomattomista virkamiehistä olivat siellä tuhannen ja yhden yön satuja. Perinnäinen käsitys, ettei ollut mikään rikos anastaa valtion varoja, oli siksi lujassa, etteivät mitkään tarkastukset saaneet sitä juurineen poistetuksi. Tuloksena niistä oli pelkkä henkilövaihdos. Järjestelmä jäi ja sai myöhemmin maailmansodassa kammottavat mittasuhteet. Vuonna 1911 senaattoritarkastukset lopetettiin, koska aateliskongressi niitä vastusti, sillä perustuksella että ne paljastamalla epäkohtia vähensivät hallituksen arvoa väestön silmissä. Luvatun painovapauden hallitus myönsi epäsiveelliselle roskakirjallisuudelle, joka pian tulvallaan peitti koko Venäjän ja herkässä nuorisossa teki henkistä ja siveellistä hävitystyötänsä. Koulupojat ja koulutytöt, jotka 1905 olivat innostuneet vapauden aatteesta, antautuivat "vapaan rakkauden" palvelukseen. Yhtä paljon lasten sielunelämää myrkyttivät ihmeelliset kertomukset kuuluisien Sherlock Holmesin tapaisten salapoliisien seikkailuista. Pojat ja tytöt panivat omin päin tai yhdessä paikallisen poliisin kanssa toimeen ajojahteja ottaakseen kiinni valtiollisia rikoksentekijöitä, mikä aiheutti hauskoja, mutta usein myöskin surullisia väärinkäsityksiä. Lopulta hallitus käski kouluviranomaisia sotilaallisilla voimistelunäytöksillä ynnä yltiöisänmaallisuudella johtamaan nuorison oikealle tolalle. Yhä vielä vallitsi suuri taikausko maaseuduilla. Hävitettiin vahingollisia hyönteisiä ruiskuttamalla kasvien lehtiin vihkivettä,[20] manattiin tulipaloja pyhimystenkuvilla ja lyötiin "noita-akkoja" kuoliaaksi. Jos murhan tekijät joutuivat oikeuden eteen, niin valamiehet vapauttivat heidät. Vuoden 1907 kutsunta antoi tulokseksi, että melkein puolet (47 prosenttia) palvelukseen kutsutuista eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa. Duuma oli monen kauniin puheen jälkeen valmistanut kansanvaltaisen koululain, jonka toimeenpano kuitenkin raukesi valtakunnanneuvoston vastustukseen. Kansanvalistus oli siinä ministeriössä, joka kantoi sen nimeä, tullut puolueasiaksi. Vallankumouksen aikuisten valistusministerien, aatteen miehen kreivi Tolstoin ja vapaamielisen Kaufmannin sijaan oli 1907 tullut Riian opetuspiirin kuraattori Schwartz. Tämä Moskovasta kotoisin oleva virkavaltainen koulumestari "paransi" edelläkävijänsä oppikoulujen uudistamista tarkoittavaa ehdotusta ja esitti sen duumalle. Hänen seuraajansa Kasso, kreikkalaista syntyperää oleva bessarabialainen tilanomistaja ja Moskovan yliopiston professori, peruutti sen 1910 duumasta sitä vieläkin "parantaakseen" ja antoi sen sitten jäädä lepäämään. Silloin duuma vihdoin helmikuussa 1913 teki aloitteen ja hyväksyi erään lakiehdotuksen oppikoulun uudistamiseksi. Kun siinä oli ehdotettu yhteiskunnan osanottoa koululaitoksen valvontaan "vanhempainkomiteain" muodossa, niin ministerineuvosto hylkäsi ehdotuksen ja jätti Kasson asiaksi edelleen kiertokirjeillä järjestää rappeutunutta oppikoulua.
Korkeakoulut olivat 1905 erään professori ruhtinas Eugen Trubetskoin lausunnon mukaan olleet "vallankumouksellisen kiihoituksen pesäpaikkoja". Ylioppilasten rauhoittamiseksi hallitus 8 p. syysk. 1905 oli kumonnut vuoden 1884 vihatun yliopistoasetuksen, mutta ei ollut määrännyt mitään uutta sijaan. Siten syntyneen epäselvyyden senaatti selitti siten, että kumottu asetus toistaiseksi vielä oli voimassa. Aateliskongressin kehoituksesta Kasso otti "selvittääkseen vallankumouksen vararikkopesän". Hän toimitutti opettajien ja kuuntelijain valtiollisen tarkastuksen ja karkoitti kadettimielisiä professoreja ja vallankumouksellisia ylioppilaita. Se synnytti 1911 yleisen yliopistolakon, joka lopetettiin poliisitoimenpiteillä. Erotettuja professoreja juhlittiin valtiollisina marttyyreina ansionsa mukaisesti ja he saivat toimen yksityisissä "korkeammissa kursseissa" sekä vuoden 1906 jälkeen syntyneissä vapaissa "kansankorkeakouluissa". Valtionyliopistoissa oli 150 oppituolia tyhjinä. Kasso päätti asettaa noihin avoimiin virkoihin nuoria vanhoillisia oppineita ja lähetti heitä edelleen kehittymään ulkomaille, missä hän itse kerran oli opiskellut. Mutta Kasson valitsemien Berliinin, Heidelbergin ja Pariisin korkeakoulujen sijaan oli silloin käytetty Tarton yliopistoa, joka nyt venäläistyttämisensä tähden ei tullut kysymykseen venäläisten oppineiden valmistamisessa. Ymmärrettävästi tämä yliopistojen "tervehtyminen" Venäjän professoreissa synnytti mitä suurinta suuttumusta, sillä he pitivät sitä tieteellisen kunniansa ja vapaan valtiollisen vakaumuksensa loukkauksena.
Vuonna 1912 tapahtuivat uudet duumavaalit. Sisäministeri Makarovin opastamana virkavalta käytti kaikenlaisia metkuja riistääkseen tyytymättömiltä aineksilta vaalioikeuden ja teki vaalilain selittelytempuilla sekä kuuriain mielivaltaisella jakamisella osastoihin vähemmistön enemmistöksi. Näiden vaaliväärennysten johdosta neljäs duuma oli kokoomukseltaan paljoa oikeistolaisempi kuin kolmas. Oikeisto marssi, 39 kannattajan vahvistamana, voitonvarmana neljänteen duumaan. (Äärimmäinen oikeisto 64, natsionalistit 88, keskustapuolue 33.) Lokakuulaiset palasivat 54 jäsentä entistään heikompina, ja liittoutuneet kadetit (58) ja edistysmieliset (47) olivat nyt lokakuulaisia lukuisammat. Se oli selvänä merkkinä valitsijain luopumisesta tuon aikanaan johtavan ryhmän heilahduspolitiikasta, jota oikeisto pilkkasi "menetetyn manifestin puolueeksi". 10 trudovikin joukossa sosiaalivallankumouksellisilla oli muuan johtajansa, asianajaja Aleksanteri Kerenski. Hallituksen oli onnistunut vain 14 miehen vahvuiseen sosiaalidemokraattien ryhmään saada puijatuksi muuan salapoliisi. Se oli puolalainen aatelismies Roman Malinovski. Poliisi oli vanginnut hänet hänen tehdessään murtovarkauden Plotskissa, ja hän oli astunut poliisin palvelukseen, kun hänelle luvattiin rankaisemattomuus ja hyvä palkka. Moskovan työväenkuuria valitsi hänet edustajaksi ja karkeilla hyökkäyksillään hallitusta vastaan duumassa hän nuoruudestaan huolimatta sai suuren arvon ryhmässään, joka valitsi hänet puheenjohtajansa Tsheidsen apulaiseksi. Maailmansodan puhjettua hän aivan odottamatta luopui edustajantoimestaan, koska hallitus tahtoi käyttää häntä salaisena asiamiehenä sodan aikana Saksassa. Puolalaisessa kolossa oli vain yhdeksän jäsentä, koska Varsovan puolalainen edustaja, sorvari Jagello, oli liittynyt sosiaalidemokraatteihin ja Lodsin edustaja kadetteihin. Muhamettilainen ja liettualais-valkovenäläis-puolalainen ryhmä olivat yhtä pienet kuin ennenkin.
Neljäs duuma, jota kansa sanoi pappisduumaksi, koska siinä istui 49 hengellistä, jatkoi kolmannen politiikkaa.
Marraskuussa 1913 Gutshkov lokakuulaisten kongressissa kuvasi Venäjän tilaa. Luottaen tsaarin lupauksiin lokakuulaisuus kuusi pitkää vuotta oli kärsivällisesti koettanut sovittaa toisiinsa hallitusta ja kansaa. Turhaan! Usko ja kärsivällisyys ovat nyt lopussa. Hallituksen nykyinen politiikka johtaa välttämättömään, raskaaseen onnettomuuteen, jonka seurauksena helposti voi olla pitkä sekasorron aika. Vaara, joka Venäjää uhkaa, ei ole vallankumouksellisissa puolueissa, jotka eivät koskaan ole olleet niin heikkoja ja eripuraisia kuin nyt; vaara on hallituksen menettelytavassa, joka tekee vallankumoukselliseksi venäläisen yhteiskunnan ja Venäjän kansan.
Vielä jyrkemmin kuin Gutshkov, jonka loppumaton myöntyväisyys oli tullut pilalehtien maalitauluksi, lausui ajatuksensa 29 p. marrask. 1913 valtakunnanneuvoston jäsen, N. v. Cramer: meillä on hallitus, joka ei tahdo nähdä eikä kuulla mitään, mikä voisi herättää sen itsetyytyväisyydestään. Meillä on alihuone, jossa ei ole mitään enemmistöä, ja jolla ei ole mitään arvovaltaa hallituksen silmissä. Meillä on ylihuone, joka käy vuosi vuodelta taantumuksellisemmaksi. Meillä on kansalaisyhteiskunta, jota hallitus ajaa vastustuspuolueiden riveihin. Meillä on työväestö, joka vallankumouksellisen kiihoituksen ja virkavallan älyttömyyden tähden käy yhä levottomammaksi ja yhä ymmärtämättömämmäksi vaatimuksissaan. Meillä on maannälkäinen talonpoikaissääty, joka epäilee hallitusta niinkuin tilanomistajaakin. Meillä on rammaksi lyöty itsehallinto, rappiolla oleva koulu, tyytymättömyyttä kaikkialla. Tyytyväisiä ovat vain ministerit.
Valtakunnan sisällinen tila oli 1913 samanlainen kuin 1903 ennen venäläis-japanilaisen sodan puhkeamista. Venäläinen vapaamielisyys seisoi leveänä taistelurintamana kadeteista lokakuulaisiin asti hallituksen taantumuksellista natsionalismia vastassa. Tästä jännitetystä tilasta tarjoutui taantumuksellisille vain se ulospääsy, että se voitokkaalla sodalla olisi saanut hallituksen vastustajat vaikenemaan, talonpojat tyydytetyiksi maidenryöstöllä ja yleisen mielipiteen innostutetuksi Konstantinopolin valloituksella.