11. LUKU.
Tsaari ja duuma 1906-1907.
"Kauhistuttava on ajatus, mitä meillä voisi tapahtua, jos kohtalo antaisi meille turmiollisena lahjana yleisvenäläisen parlamentin. Ei koskaan!"
Pobedonostsev 1896.
Raskaat surut painoivat vuoden 1906 alussa ministeristön puheenjohtajaa kreivi Witteä. Hänen suurin valtiomiestekonsa, kultakanta, oli vaarassa. Kaksi sota- ja vallankumousvuotta oli lisännyt valtiovelkaa 2,100 miljoonalla ruplalla, niin että se 1 p. tammik. 1906 nousi 8,100 miljoonaan. Heti rauhanteon jälkeen Pariisissa alkaneet keskustelut uuden suuren lainan ottamisesta olivat lokakuun-lakon johdosta rauenneet. Osaksi valtionvararikkoa peläten, osaksi Pietarin työväenneuvoston käskystä monet tuhannet olivat ottaneet talletuksensa valtakunnanpankista ja sen maaseudulla olevista haaraosastoista, toiset joukoittain muuttaneet rahaksi venäläiset arvopaperinsa ulkomaan pörsseissä, mikä oli synnyttänyt kaikkien venäläisten laina- ja teollisuuspaperien suuren arvonalennuksen. Finanssiromahdus oli joulukuussa vältetty vain Mendelssohnin pankkihuoneen suopeuden kautta, joka korkeata 7 %:n välityspalkkiota vastaan oli ottanut osallensa kymmenen miljoonaa niistä 5 1/2 %:n lyhytaikaisista valtakunnanrahaston-velkakirjoista, jotka yhdessä jo aikaisemmin sodan aikana liikkeeseen-laskettujen kanssa nyt olivat takaisin maksettavat. Vuoden 1906 valtiotaloudessa oli odotettavissa 631 miljoonan vajaus.
Mikä ministeristön puheenjohtajaa peloitti, täytti iloisella toivolla kadetit, jotka tammikuun lopussa pitivät toisen puoluekokouksensa Moskovassa. Hallituksen rahalliset vaikeudet antaisivat heille aseet käteen tulossa-olevassa parlamentillisessa taistelussa. Heidän sanomalehdistönsä julisti koti- ja ulkomailla, että enempiä lainoja voitaisiin päättää vain valtakunnanduuman suostumuksella. Puoluevaliokunta lähetti ruhtinas Paul Dolgorukovin Pariisiin panemaan siellä hallitus- ja finanssipiireissä vastalauseen luoton myöntämistä vastaan tsaarihallitukselle ilman Venäjän parlamentin lupaa. Jopa Moskovassa tehtiin toivoton yritys boikotata ranskalaisia ylellisyystavaroita, mikä hanke yhtä surkeasti meni myttyyn kuin vapaamielisen ruhtinaan lähetys Pariisiin. Ranskan keskeisenä valtiollisena harrastuksena oli silloin saavuttaa Marokon herruus, mihin Englanti ja Italia jo olivat antaneet suostumuksensa, mutta ei Saksa. Ranskan ministeristön puheenjohtaja Rouvier vaati sentähden, että Venäjän edustajan Algecirasin konferenssissa (tammikuun 16:nnesta huhtikuun 7:nteen) kreivi Cassinin tuli sen vastineeksi, että Ranska suostui uuteen lainaan, äänellänsä kannattaa kaikkia tämän vallan vaatimuksia. Siihen Witte sitä mieluummin suostui, kun Marokon-kysymys ei ensinkään koskenut Venäjän etuja. Samaan aikaan joukko ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia pankkiireja Credit Lyonnais'n johtajan kabinetissa Pariisissa saneli tuon haetun suuren 5-prosenttisen 2,250,000,000 frangin = 845,750,000 kultaruplan määräisen lainan ehdot: duuman kokoonkutsuminen, jonka on lunastettava kaikki tsaarivallan rahalliset sitoumukset, 88 %:n antikurssi sekä Venäjän hallituksen lupaus vähintään kolme vuotta tulla toimeen ilman ulkomaista lainaa. Ei koskaan ennen Venäjän valtion ollut täytynyt niin kovilla ja nöyryyttävillä ehdoilla ottaa lainaa, huolimatta siitä tosiasiasta — minkä kaikki Länsi-Europan säästökirjasankarit aina kiitollisuudella olivat tunnustaneet —, että tsaarihallitus aina täysin täsmällisesti oli täyttänyt sitoumuksensa ulkomaisia velkojiansa kohtaan. Erään Kokovtsovin salaisen mietinnön mukaan 1 p:ltä lokak. 1906 tuli vielä lisää lahjusrahoja sekä painatuskustannuksia, niin että maksetun jättiläislainan käteinen arvo oli vain 677 miljoonaa ruplaa. Puolet tuosta edullisesta kaupasta otti osalleen yhtymä ranskalaisia pankkeja: toinen puoli lainaa laskettiin liikkeeseen Englannissa, Hollannissa ja Itävallassa, joka tällöin ensimmäisen ja viimeisen kerran oli mukana luottotoimenpiteessä Venäjän valtakunnan pelastamiseksi uhkaavasta valtiovararikosta ja parlamentaarisuudesta.
Tammikuun 25 p. tsaari kutsui valtakunnanduuman kokoon toukokuun 10 p:ksi. Samaan aikaan eräs Venäjän kansan liiton kongressi Moskovassa totesi, että vastoin lokakuulaisten ja kadettien käsitystä lokakuun-manifesti ei ollut antanut mitään valtiosääntöä ja että tsaarin rajaton valta duumasta huolimatta edelleen jatkui. Tämä käsitys ilmaistiin eräässä "jumaloidulle hallitsijalle" osoitetussa adressissa — tuota nimitystä käytettiin sittemmin myöskin virallisissa asiakirjoissa. Armollisesti Nikolai II 1 p. maaliskuuta Tsarskoje Selossa vastaanotti adressin tuojat ja antoi heille sen rauhoittavan vakuutuksen, että "hänen itsevaltiutensa muuttumattomana pysyisi sellaisena, jommoisena se vanhastaan oli ollut." Vaikea, länsimaisten käsitysten mukaan ratkaisematon tehtävä, saattaa sopusointuun tsaarin vanhan vallan jatkuminen niiden lupausten kanssa, jotka hän oli antanut 30 p. lokak. 1905, oli uskottu eräälle valtion komissionille, joka helmikuusta alkaen kreivi Solskin johdossa valmisti uusia valtakunnan perustuslakeja.
Maaliskuun 18 p. alkoivat duumavaalit Bulyginin keksimän, kovin kömpelön ja monimutkaisen vaalitavan mukaan. Viikkomääriä, jopa muutamin paikoin kuukausmääriäkin vaalit jatkuivat, kunnes vihdoin valitsijamiesten yhteisessä kokouksessa kutakin kuvernementtia varten valittu edustajaluku oli valittu. Talonpoikien mielenkiinto duumaan oli kaikkialla hyvin vilkas; siltä he odottivat maannälkänsä tyydyttämistä ja valitsivat tulisella innolla kaikkialla vain heidän luottamustaan nauttivia ja heidän sivistyskannallaan olevia miehiä. Turhaan virkavalta koetti vaikuttaa vaaleihin hallitusmieliseen suuntaan vangitsemalla epämukavia ehdokkaita tai nostamalla heitä vastaan oikeudenkäyntejä, taikka pyyhkimällä mielivaltaisesti heidän nimensä valitsijaluettelosta, niinkuin Miljukovin. Liian myöhään sosiaalidemokraatit Tukholmassa toukokuun alussa pitämässään puoluekokouksessa huomasivat, minkä virheen he vaaleista pidättäytymällä olivat tehneet. Monet puolueen jäsenet eivät noudattaneetkaan tuota päätöstä, joka nyt peruutettiinkin, jotta aasialaisissa alueissa, missä vaalit eivät vielä olleet päättyneet, saataisiin valituksi sosiaalidemokraattisia edustajia. Tulevaisuudessa noudatettavasta menettelystä syntyi Tukholmassa kiihkeä riita menshevikkien ja bolshevikkien kesken. Plehanov puolusti yhteistoimintaa vapaamielisen porvariston kanssa ja terrorin lopettamista, kun taas Lenin tahtoi sitä jatkaa ja porvarillisessa kansanvallassa näki köyhälistön päävihollisen. Totuttuun venäläiseen tapaan noiden molempien, melkein yhtä vahvojen ryhmien välinen vastakohta verhottiin monisanaisella ja epäselvällä päätöslauselmalla. Juutalainen "bund" ja rajamaiden sosiaalidemokraattiset liitot yhtyivät itsenäisinä ryhminä Venäjän sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, joka kamariviisaassa itserakkaudessaan oli jättänyt joukkojen valistamisen duumavaaleissa ja parlamentillisen taistelun johtamisen kadettien asiaksi. Sosiaalivallankumoukselliset, jotka nekin olivat antaneet mielettömän parollin, että oli pidättäydyttävä vaaleista, puhuivat vähän, mutta toimivat sitä enemmän. Sanomalehdistön "vallankumouskronikka" merkitsi joka päivä uusia terroristisia tekoja: virkamiesten ja "kansanvihollisten" murhia, hallituksen rahastojen ryöstöjä j.n.e. Osan näitä hankkeita kuitenkin oikeaan aikaan poliisiosastolle ilmiantoi Asev, joka oli sosiaalivallankumouksellisen puolueen toimeenpanovaliokunnan jäsen. Kadettien puoluepäivillä, jotka pidettiin Pietarissa toukokuun alussa, vallitsi toivehikas voitontunnelma, sillä duumavaalien tulos oli voittanut heidän rohkeimmatkin odotuksensa. Heidän kannattajansa olivat saaneet voiton sekä kaupunkien että myöskin aatelisen suurmaanomistuksen vaalikuurioissa. Ylpeästi heidän tunnustettu johtajansa, professori Pavel Miljukov, sanoi: sellaista hallitusta kohtaan, joka ei ole mitään oppinut eikä mitään unohtanut, jonka ministerien tulisi istua syytettyjen penkillä, ei mikään myöntyväisyys saata tulla kysymykseen. Tapahtukoon vain välien rikkoutuminen: me emme sitä säikähdä, sillä syy siihen tulee kansan silmissä lankeamaan yksinomaan hallituksen niskoille. Vanha semstvotaistelija Roditshev, joka intohimoisella puhetavallaan osasi joukkokokouksiin siirtää oman, kallionlujan uskonsa ennustustensa totuuteen, meni niin pitkälle, että rohkeni vannoa, että "duumaa ei voitaisi hajoittaa, ennenkuin se oli päättänyt työnsä".
Taantumuksellinen hovipuolue suuriruhtinasten Vladimir Aleksandrovitshin ja Nikolai Nikolajevitshin johdossa, "piirit", joksi sitä sanottiin, ja samaten kaikki slavofiilit vihasivat pääministeri Witteä, koska hän oli luonut valtiosäännön, ja pelkäsivät, että hän talonpoikien maannälän tyydyttämiseksi tulisi tekemään parlamentillisen lehmäkaupan kadettien kanssa aatelisen suurmaanomistuksen kustannuksella. Witten monivuotinen apulainen, N. Kutler, kyvykäs, mutta kokonaan ryhditön virkavaltias, joka 1899 herraansa varten oli sepittänyt ennen puheena-olleen mietinnön semstvon lakkauttamisesta ja 1905 maatalousministerinä valmistanut radikaalisen agraariehdotuksen, johon kuului myöskin suurmaanomistuksen pakkoluovutus, oli jo 17 p. helmikuuta hovipuolueen toimesta kukistettu. Tuskin oli Pariisista tullut vapauttava sähkösanoma, että tuo suuri laina oli onnellisesti saatu katon alle, niin Witte ja hänen koko kabinettinsa 5 p. toukokuuta sai eronsa. Mielihyvällä tervehti tätä tietoa "yhtyneen aatelin" kongressi, 150 edustajaa 34 kuvernementista, jotka samana päivänä kokoutuivat antaaksensa hallitukselle neuvoja noudatettavasta politiikasta ja edustaakseen maata-omistavan ylimystön etuja. Witten seuraajaksi tuli hänen vanha, juuri hänen itsensä 1899 kukistama vastustajansa Ivan Goremykin, Aleksanteri III:n aikuisen virkavaltaisen järjestelmän tyypillinen edustaja. Hänen kabinetissaan otti jälleen Kokovtsov raha-asiain johdon, siihenastinen Kööpenhaminan-lähettiläs, Aleksanteri Isvoljski, ulkopolitiikan, Plehwen entinen kätyri Stishinski maatalousministeriön. Sisäministeriksi tsaari valitsi Saratovin kuvernöörin, Pietari Stolypinin, joka oli tullut tunnetuksi jyrkistä toimenpiteistään maatilain hävittäjiä vastaan. Oikeusministeriksi tuli Ivan Shtsheglovitov, Pietarin oikeusopiston professori. Witten kabinetissa hän oli ollut oikeusministeri Akimovin apulaisena ja oli, noudattaen ajan virtausta, 1905 osoittanut "arveluttavia kadettisia taipumuksia". Seuraavina aikoina tuo yhtä vallanhimoinen kuin ryhditön mies kaikenlaisella lainpolkemisella koetti olla mieliksi taantumukselliselle hovipuolueelle ja jäi tämän johdosta kaikista vuoden 1901 ministereistä kauimmaksi aikaa valtion palvelukseen, sen onnettomuudeksi.
Kreivi Witte erosi vastoin odotustaan ainaiseksi Venäjän valtiollisesta elämästä, jossa tuo yhtä kyvykäs kuin kunnianhimoinen mies 14 vuoden ajan oli näytellyt huomattavaa ja hänen vastustajiensa mielestä kohtalokasta osaa. Hän oli suuri finanssitaiteilija ja ovela diplomaatti, mutta valtiomieheksi häneltä puuttui luonnetta ja rehellisyyttä. Vapaamielisen yleisön luottamuksen, jota hän alussa oli nauttinut, hän oli menettänyt salaisella mietinnöllään semstvoa vastaan vuodelta 1899 sekä politiikkansa kaksinaamaisuudella hänen sepittämänsä vapausmanifestin julkaisemisen jälkeen. Mutta hovin ja vanhavenäläisen ylimystön luottamusta hän ei sillä ollut saanut, sillä se näki hänessä vaarallisen nousukkaan ja vainosi häntä vielä hänen kukistuttuaan raivokkaalla vihalla ja salaisilla murhahankkeilla. Yhdeksän vuotta hänen pakollisen eronsa jälkeen näytti siltä kuin hänet kriitillisenä aikana jälleen kutsuttaisiin uhatun valtakunnan johtoon. Silloin hänet tapasi kohtalo, joka on tullut monenkin uudenaikaisen Venäjän valtiomiehen osaksi, hän kuoli äkkikuoleman 13 p. maalisk. 1915.
Toukokuun 6 p. julkaistiin uudet valtakunnan-perustuslait, jotka seuraavissa kohden poikkesivat vuoden 1832 vanhoista: keisarivaltaa ei enää sanota "rajattomaksi", mutta kyllä "itsevaltiaaksi", mitä siihen saakka oli pidetty samana asiana. Se pysyy rajattomana hallinnon alalla, mutta lainsäädännön alalla sitä rajoittavat valtakunnanneuvosto ja valtakunnanduuma. Voimassa oleva laki voidaan kumota, uusi voimaansaattaa vain valtakunnanduuman, valtakunnanneuvoston ja hallitsijavallan yhteistoiminnalla. Valtakunnanneuvosto saa myöskin uuden valtio-oikeuden mukana uuden muodon. Nimitettyjen valtakunnanneuvosten suuresta luvusta tsaari joka vuosi tammikuun 1 p. kutsuu vain osan valtakunnanneuvoston istuntoihin; heidän lukunsa ei saa ylittää valittujen jäsenten lukumäärää. Jälkimmäiset, yhteensä 102 henkeä, valitaan yhdeksäksi vuodeksi, niin että joka kolmantena vuonna kolmas osa eroaa. Tämän ylihuoneen, joka oli kokoonpantu puoleksi tsaarin luottamusmiehistä, puoleksi oikeauskoisen kirkon (6), suurmaanomistuksen (60), aateliston (18), tieteen (6), kaupan (6) ja teollisuuden (6) kypsyneistä edustajista, oli määrä muodostaa vanhoillinen vastapaino kansanedustajista kokoonpantua alihuonetta vastaan. Todellisuudessa molemmilla kamareilla lainsäädäntöön, aloiteoikeuteen, verojen myöntämiseen ja välikysymysten tekemiseen nähden oli vallan yhtäläiset oikeudet; käytännössä oli kuitenkin, niinkuin kokemus pian oli osoittava, ylihuoneella suurempi valtiollinen merkitys. Työnsä pohjana oli hallituksen komissionilla ollut Preussin, Japanin ja Itävallan valtiosäännöt: kuitenkin on Venäjän valtiosäännössä hallitsijavallan rajat vedetty paljoa laajemmiksi kansaneduskunnan kustannuksella. Itävallan valtiosäännöstä vuodelta 1867 on lainattu 14. §, joka Venäjän valtakunnan-perustuslakien 87. artiklana antaa tsaarille oikeuden duuman hajalla ollessa, jos "tavattomat asianhaarat" vaativat heti antamaan uusia lakeja, antamaan niitä hallinnollista tietä, sillä ehdolla, että molemmat kamarit myöhemmin ne hyväksyvät. Lokakuunmanifestin lupaamat vapaudet otettiin, niinkuin oli laita Preussin valtiosäännössä vuodelta 1850, julkilausumina valtakunnan-perustuslakeihin. Pienempi kuin minkään muun parlamentin oli duuman budjettioikeus. Kahta kolmattaosaa kaikista menoeristä kansaneduskunta ei voinut lakkauttaa eikä lyhentää; ne olivat "panssaroidut", niinkuin virkavalta pahanilkisesti sanoi. Rajoittamattomana duuman varojenmyöntämisoikeus koski vain kansansivistystä, valistuksen edistämistä ynnä sensukuisia aloja, joiden kehittämistä valtion kustannuksella siihen asti aina vapaamielinen sanomalehdistö oli halunnut, eikä virkavalta. Poikkeustapauksissa hallitus duuman suostumuksettakin saattoi suorittaa sellaisia menoja, jotka "eivät sietäneet lykkäystä". Että Venäjän parlamentti tulevaisuudessa tulisi olemaan tsaarivallan luonnollinen vihollinen, oli ollut johtavana näkökohtana valtakunnan perustuslakien kaikkien uusien artiklain muodostelussa. Oikeus ehdottaa niiden muuttamista oli yksin hallituksella, joka nyt, varustettuna kaikkein paksuimmalla pykäläpanssarilla, mitä maailmanhistoria tietää mainita, mutta ilman ohjelmaa, ilman valmiita uudistusehdotuksia, kohtasi kansaneduskunnan.
Toukokuun 10 p. 1906 Nikolai II Talvipalatsin Yrjöin salissa avasi Venäjän ensimmäisen parlamentin lukemalla sisällyksettömän tervehdyspuheen 448 kokoutuneelle "parhaalle miehelle", joksi vanhalla venäläisellä lauseparrella sanottiin valittuja luottamusmiehiä. Ääretön kansanjoukko odotti ulkona ja tervehti raikuvalla riemulla linnasta astuvia kansanedustajia, jotka lähtivät Taurian palatsiin. Tämän jo hieman rappeutuneen rakennuksen, jonka tilavissa saleissa kerran sen rakennuttaja, Katariina II:n kaikkivaltias suosikki, ruhtinas Potemkin Taurialainen, oli pannut toimeen remuavia juhlia, ja jota myöhemmin oli käytetty näyttelyihin, oli hallitus määrännyt kansaneduskunnan kokoutumispaikaksi. Yksimielisesti kokous valitsi I:ksi puhemiehekseen kadettien siihen toimeen katsoman professori Muromtsevin, jolta hänen valtiollisen kantansa tähden oli riistetty hänen oppituolinsa Moskovan yliopistossa. Parlamentillisen johdon otti vastustamatta perustuslaillis-kansanvaltainen puolue, johon duuman alkaessa luettiin 153 jäsentä. Kahden seuraavan kuukauden kuluessa siihen liittyi vielä 26 "puolueetonta". Kaikki, jotka mielipiteiltään olivat kadetteja jyrkemmät, niistä myöskin 15 salaista sosiaalidemokraattia, keräytyivät 107-henkiseksi ryhmäksi, joka otti nimen "trudoviki". "Miehet, jotka elättävät henkensä raskaalla työllä", olisi tämän ryhmänimityksen ajatuksenmukainen käännös, jolle Suomen sanomalehdistö keksi vähemmän onnistuneen vastineen "työryhmä". Sen sanavalmis johtaja oli Aladin, talonpoikaista alkuperää olevien monien valtiollisten marttyyrien tyypillinen edustaja. Kasanin yliopiston ylioppilaana hän valtiollisen kiihoituksen tähden oli lähetetty Arkangeliin. Sieltä ulkomaille paenneena hän tehtaantyömiehenä oppi tuntemaan Ranskan, Englannin ja Belgian. Tämä auttoi hänet, yhdessä jyrisevän äänensä ja talonpoikaisen syntyperänsä kanssa, saavuttamaan parlamentillisen johtajan aseman, joka vanhassa, virkavaltaisen kaikkivallan ilmakehässä kohonneessa Goremykinissa herätti kauhua. Kolmannen ryhmän muodosti 105 talonpoikaa, jotka olivat puolueettomat, koska he eivät tietäneet, mitä puolue oli. He pysyivät tarkasti kylästä saamissaan ohjeissa ja vastasivat aina samalla tavalla, kun heitä kehoitettiin liittymään milloin mihinkin puolueeseen: "Maa meille, kaikesta muusta päättäkää mielenne mukaan." Siitä kymmenen ruplan päivärahasta, minkä kaikki edustajat saivat, he lähettivät yhdeksän valitsijoilleen kotikylään ja koettivat kalliissa Pietarissa tulla toimeen yhdellä. Epäluuloisesti he välttivät hallituksen heille laittamaa yhteisasuntoa vapaine täyshoitoineen. He vuokrasivat ryhmittäin halvan huoneiston ja jakoivat keskenään työn siten, että yksi edustaja keitti ruoan, toinen siisti tuvan, kolmas hakkasi halot, neljäs toimitti toriostokset ja viides otti tehtäväkseen raskaimman työn: sen, että istui duumassa ja torkahtamatta kuunteli "herrojen" puheita monarkkisista prerogatiiveista ja amnestiasta, absolutismista ja konstitutsionalismista, budjetista ja interpellatsionista, agraarirevolutsionista ja latifundioiden likvidatsionista, ja mitä lienevätkään olleet nuo käsittämättömät vierasperäiset sanat. Vain silloin, kun lausuttiin sana "semlja", hän heristi korviansa, sillä se koski häntä voimakkaasti. Lokakuun 17. päivän liitto luki duumassa vain 13 edustajaa, jotka kreivi Heydenin johdossa muodostivat äärimmäisen oikeiston. Niiden ja kadettien välissä istui ukrainalaisia, puolalaisia, tatarilaisia, lättiläisiä ja virolaisia itsehallinnon vaatijoita, edistysmielisiä, kansanvaltaisia uudistusmiehiä, jotka yleensä alttiisti alistuivat kadettien johtoon, joilla siten oli enemmistö duumassa.
Se harhaluulo, joka oli vallinnut Ranskan perustuslakiasäätävässä kansalliskokouksessa 1789 ja samoin Saksan Frankfurtin parlamentissa 1848, huumasi kenties vielä suuremmassa määrässä Venäjän ensimmäistä duumaa ja sen johtavaa kadettipuoluetta. Se oli syvästi siitä vakautunut, että kansan valituilla oli valtiollinen täysivaltaisuus, jonka edessä hallituksen täytyi taipua, jollei se tahtonut hajoittamalla duuman päästää irti salassa kytevää vallankumousta sen kauheimmassa muodossa. Tämä uskonlause oli kohtalokkaalla tavalla määrännyt puolueen menettelytavan. Historian opetuksia, jotka useimmat poliitikot kopeasti jättävät huomioon-ottamatta, halveksi myöskin historioitsija Miljukov. Erään hallituksen oikeudenloukkauksen johdosta tuota suurta puhujaa ei oltu valittu edustajaksi ja siten oli häneltä riistetty kiihkeästi ikävöimänsä tilaisuus parlamentin puhujalavalta ruoskita vanhaa hallitusjärjestelmää purevalla ivalla ja intohimoisella, vainon vuosina kasautuneella vihalla. Mutta sillä aikaa kuin keskustelut jatkuivat suuressa duumasalissa, Miljukov istui kadettien ryhmähuoneen sohvalla ja johti sieltä neuvotteluja, jakaen koetelluille puhujille määräyksiään ja antaen heille ryhtiä. Illalla hänen sanansa vallitsi ryhmäkokouksessa, joka luonnosteli sotasuunnitelmaa vastaista parlamenttitaistelua varten. Salainen tarkoitus oli parlamentillisen ministeristön muodostaminen, johtajanaan ja ulkoministerinä professori Miljukov, viideksi vuodeksi, sillä tämän ajan valtakunnan-perustuslait määräsivät duuman valtakaudeksi, — jollei hallitsija sitä ennen hajoittanut.
Kansan nimessä duuma kääntyi tsaarin puoleen adressilla. Se oli kadettien sepittämä ja vaati: ehdotonta armahdusta kaikista valtiollisista rikoksista, luvattujen vapauksien pikaista toteuttamista, parlamentillisen ministeristön muodostamista, kuolemanrangaistuksen sekä valtakunnanneuvoston poistamista, uudistuksia kaikilla valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän aloilla, talonpoikien maannälän tyydyttämistä siirtämällä valtion- sekä kaikki kirkko- ja hallitsijasuvun maatilat maavarastoksi, jota oli käytettävä talonpoikien hyväksi ja tarpeen vaatiessa lisättävä yksityistilusten pakkoluovutuksella. Siinä oli laajapiirteinen ja selvä ohjelma, jossa kuitenkin oli ammottava aukko: Venäjän parlamentin suhtautuminen valtakunnan ei-venäläisiin kansoihin. Adressissa käytetty puheenparsi "Venäjän kaikkien kansallisuuksien oikeutettujen tarpeiden tyydyttämisestä" ei voinut jälkimmäisiä rauhoittaa. Erityisen kiihtynyt oli puolalainen ryhmä (kolo), joka kadettien aikaisempien lupausten mukaisesti oli odottanut Puolan itsehallinnon palauttamisen juhlallista vakuutusta. Seitsenpäiväisten keskustelujen jälkeen, joissa venäläisille ominainen, mutta niin kauan tukahdutettu puhujataito vietti voittojaan, adressi melkein yksimielisesti hyväksyttiin. Vain äärimmäinen oikeisto ja nuo 15 salaista sosiaalidemokraattia äärimmäisessä vasemmistossa eivät äänestäneet sen puolesta. Tsaari kieltäytyi vastaanottamasta duuman lähetyskuntaa, joka tahtoi juhlallisesti jättää hänelle kansaneduskunnan julkilausuman. Vasta 26 p. toukokuuta ministeripresidentti antoi hallituksen vastauksen parlamentin ohjelmakirjoitukseen. Se sisälsi selvän kiellon. Sitä eivät kadetit olleet odottaneet, ja he kävivät heti hyökkäykseen. Ylpeällä paatoksella Miljukovin tuleen lähettämä puhuja Nabokov julisti: "Toimeenpanevan vallan on alistuttava lainsäädäntövallan alle." Tämä korulause — sen enempää se ei ollut — sai kokouksen riehahtamaan suosionmyrskyyn. Yksimielisesti duuma lausui hallitukselle syvimmän epäluottamuksensa ja vaati sitä poistumaan, antaaksensa sijaa sellaiselle ministeristölle, jota "kansan luottamus kannatti".
Toukokuun 29 p. alkoivat keskustelut agraarikysymyksestä, joka oli hallituksen ja kansan välisen erimielisyyden ydinkohtana, ja kestivät yksitoikkoisina aina duuman loppuun asti. Kaksisataa puhujaa oli ilmoittautunut. Yksi talonpoikaisedustaja toisensa jälkeen nousi puhujalavalle, sanoakseen valitsijainsa käskystä sanasensa. Se oli aina sama: maa on Jumalan, se ei kuulu tsaarille, ei rikkaalle tilanomistajalle, vaan köyhälle, hätää-kärsivälle talonpojalle, joka yksin sitä muokkaa, ja jolla sentähden yksinään on siihen oikeus. Tätä alkuperäistä maanjaon kaipuuta kadettien agraariehdotus koetti tyydyttää. Sen tekijä oli Moskovan maataloudellisen opiston apulaisprofessori M. Herzenstein, joka juutalaisen syntyperänsä tähden kaksikymmentä vuotta oli saanut taistella saadakseen akateemisen oppituolin, johon hän tieteellisten teostensa tähden oli oikeutettu. Suurmaanomistus oli uhrattava talonpojille "kohtuullista korvausta vastaan", jonka Herzenstein oli laskenut 6 miljaardiksi ruplaksi. Pakkoluovutettu peltoala oli palstoitettava ja annettava paikalliselle talonpoikaisväestölle "pitkäaikaiseen ja luovuttamattomaan nautintoon" eräänlaisen perinnöllisen vuokran muodossa. Vain sen tulee maata omistaa tai "käyttää", joka sitä omin käsin muokkaa. Miljukov ja Stuve vakuuttivat, että tämän suunnitelman toteuttaminen merkitsi "suurinta uudistusta, mitä maailma tähän asti oli nähnyt". Tilastomiehet osoittivat vastaväitteitä kohtaamatta, että niin paljon maata, kuin talonpojat pyysivät, yksinkertaisesti ei Venäjän valtakunnassa ollut. Mutta se ei sen enempää huolettanut talonpoikaisedustajia. Novoje Vremja teki sen keksinnön, että "juutalainen" Herzenstein oli kopioinut kuuluisan ehdotuksensa ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, sen 47. luvusta, jossa kerrotaan, kuinka vierasheimoinen nousukas Joosef faaraoiden maan valtioministerinä oli luovuttanut kaikki yksityistilukset. Toiset lehdet vertasivat edustaja Herzensteiniä "roomalaiseen sosiaalidemokraattiin" Tiberius Gracchukseen toiselta vuosisadalta e.Kr. Mutta ei mikään arvostelija eikä Herzenstein itsekään tiennyt, että hänen ehdotuksensa jo vuosisatoja oli ollut toteutettuna Venäjän naapurivaltiossa Kiinassa.
Agraarisuunnitelmallaan kadetit olivat voittaneet kaikkien talonpoikaisedustajien silmää rävähtämättömän kannatuksen, joiden hallitus oli toivonut duumassa muodostavan vanhoillisen vastapainon jyrkkiä uudistuspyrintöjä vastaan. "He seuraavat meitä, eivätkä hallitusta", sanoi Herzenstein pilkallisesti ministeri Stishinskille, "sillä he huomaavat, että meidän ryhmämme tuoksuaa maalta". Siitä saakka oli katkera pikkusota hallituksen ja kansaneduskunnan kesken. Duuma asetti valiokunnan kiireellisesti valmistamaan lakiehdotusta kuolemanrangaistuksen poistamiseksi. Hallitus vastasi siihen mestauttamalla kahdeksan vallankumouksellista Riiassa. Duuma lausui hallitusta vastaan sen oikeutetun moitteen, ettei se vielä ollut sille esittänyt ainoatakaan uudistusehdotusta. Hallitus vastasi siihen esityksellä 40,029 ruplan 49 kopeekan myöntämisestä Tarton yliopiston sairaanhoidollista pesulaitosta sekä kasvihuonetta varten. Se oli ivaa! Duuma kuvasi 236 hallitukselle tehdyssä välikysymyksessä virkavallan mielivaltaisuutta ja oikeudenhalveksimista. Hallitus vastasi siihen panemalla toimeen juutalaispogromin Bjalostokissa 14 p. kesäkuuta. Entinen sisäministerinapulainen ja senaikuinen kadettilainen edustaja ruhtinas Urusov paljasti poliisiosaston salaisen toiminnan pogromien toimeenpanossa. Senaikuinen sisäministeri Stolypin kielsi kaiken virkamiesten osanoton Bjalostokin verilöylyyn. Duuma lähetti sinne parlamentillisen tutkijakunnan, joka vastaväitteitä kohtaamatta todisti poliisin järjestäneen ryöstöt ja murhat. Hallitus kieltäytyi luovuttamasta syyllisiä oikeuden käsiin, niinkuin oli pyydetty.
Samaan aikaan kuin duuma, piti kokouksiaan valtakunnanneuvosto, jonka toiminta hupeni muutamiin sisällyksettömiin täysistuntoihin. Sen valiokuntien työstä ei kuulunut mitään. Tsaarista sanomalehdet vain kertoivat, että hän armollisesti vastaanotti taantumuksellisia arvohenkilöitä, suuressa määrin jakeli ritarimerkkejä ja rykmenttipyhimysten kunniaksi piti sotajoukkojen paraadeja. Tämä hovi-idylli häiriytyi 24 p. kesäkuuta yht'äkkiä, kun Preobrashenskin kaartinrykmentin ensimmäinen pataljoona, jonka kunniapäällikkö oli Nikolai II itse, teki kapinan.
Sillä aikaa kuin hallituksen ja kadettien välinen taistelu julkisuudessa jatkui mitä kiivaimmalla tavalla, molemmat salaa neuvottelivat rauhanteosta.
Palatsikomendantti Trepov, jonka neuvoihin tsaari suuresti luotti, sekä ministerit Stolypin ja Isvolsjki tarjosivat hallituksen nimessä Miljukoville ynnä muille kadeteille pääsyä kokoomusministeristöön. Vastineeksi heidän puolueensa tuli luopua agraarisuunnitelmasta sekä kuolemanrangaistuksen poistamisvaatimuksesta ja julkisesti rikkoa välinsä liittolaistensa trudovikkien kanssa. Puoluejohtajat olivat tähän kauppaan valmiit, mutta vaativat kadeteille enemmistöä kabinetissa, ennen kaikkea itselleen sisäministerinpaikkaa, jota Stolypin ei kuitenkaan tahtonut antaa. Goremykin pysyttelihe taustassa ja varoitti virkatovereitansa myöntyväisyydestä. Vaikutusvaltaiset kadettipuolueen jäsenet vuorostaan varoittivat johtajiaan "liiallisista myönnytyksistä voimattomalle hallitukselle". Kaikki tai ei mitään kuului lopuksi kadettien tarjous. Asiasta ei tullut mitään. Kesäkuun lopussa hallitus päätti hajoittaa duuman ja kokosi kaiken varalta luotettavia rykmenttejä Pietariin ja Moskovaan.
Heinäkuun 3 p. hallitus julkaisi ehdotuksensa maahädän huojentamiseksi. Se hylkäsi mitä jyrkimmällä tavalla kaiken pakkoluovutuksen, mutta lupasi sensijaan perustaa maavaraston jättämällä sen haltuun valtion tilukset ja runsaskätisesti ostamalla yksityistiluksia talonpoikaispankin avulla. Valtion avustusta mitä laajimmassa määrässä oli edelleen myönnettävä talonpojille heidän siirtyessään Siperiaan sekä muuttaessa osamaata yksityisomistukseksi. Sen johdosta duuma päätti julistuksella kääntyä kansan puoleen, pyytäen sitä ratkaisemaan kumpiko agraariehdotus oli parempi. Eräs valiokunta valmisteli julistusta, jonka duuma 17 p. heinäkuuta ensi lukemisessa hyväksyi. Samana päivänä levisi huhu, että hallitus oli päättänyt hajoittaa duuman. Niin oli todella laita. Goremykinin tosin, joka kiihkeästi oli siihen kehoittanut, valtasi viime hetkessä pelko tämän toimenpiteen seurauksista. Veripunaisin värein kadettipuolueen puhujat olivat maalanneet seinälle vallankumouksen hirmukuvan, jonka duuman hajoittaminen ehdottomasti oli päästävä irralleen. Silloin Stolypin astui vaaran paikalle ja otti ministerineuvoston johdon. Hän oli kunnianhimoinen ja kyvykäs, mutta myöskin isänmaallinen ja rohkea. Hän uskoi hallituksen voimaan ja monarkian tulevaisuuteen. Urkkija Asevin salaiset kertomukset sosiaalivallankumouksellisen puolueen vähistä voimakeinoista vahvistivat häntä luottamuksessaan.
Miljukov, huolissaan tulevasta ministeri-ihanuudestaan, päätti tyynnyttää myrskyä. Heinäkuun 19 p. hän, käsiteltäessä toiseen kertaan duuman kehoitusta kansalle, esitytti siihen muutosehdotuksia hallituksen ehdotuksen suuntaan. Se oli liian myöhäistä. Trudovikit ja talonpojat, jotka eivät aavistaneet mitään siitä, että oli tekeillä lehmäkauppa ministeripaikoista, hintana oman vakaumuksensa uhraaminen, ja jotka hartaasti ja lujasti pysyivät kadettien saarnaamassa uskossaan parlamentin kaikkivaltaan, äänestivät kumoon kadettien vastaehdotukset. Lauantaina 21 p. heinäkuuta Nikolai II Pietarhovissa allekirjoitti käskykirjeen duuman hajoittamisesta. Seuraavana aamuna edustajat lukivat sen lehdistä, riensivät säikähtyneinä Taurian palatsiin ja tapasivat kaikki ovet suljettuina. Ikkunoista he näkivät välkähtäviä pistimiä ja pääsisäänkäytävissä tsaarin käskykirjeen: edustajien kykenemättömyys luovaan työhön, heidän valtuuksiensa ylittäminen ja laiton kehoitus kansalle olivat pakottaneet hänet hajoittamaan duuman. "Mutta järkähtämätön oli hänen tahtonsa pysyttää voimassaan duumaa koskeva laki." Senmukaisesti hän 5 päiväksi maaliskuuta 1907 kutsui kokoon uuden duuman, josta hän toivoi, että siinä "ilmestyisi ajatuksen ja teon sankareita".
Heinäkuun 22 päivän iltana matkusti osa duumaedustajia, kadetteja ja trudovikkeja, Viipuriin, siellä, Pietarin poliisin valtapiirin ulkopuolella, neuvotellakseen asemasta. Hotelli Belvedèressä Muromtsev avasi runkoparlamentin. Syvä suuttumus hajoituskäskyssä lausutuista moitteista, kauhea pettymys kaikkien toiveiden äkillisestä raukeamisesta vallitsi kokouksessa. Tahdottiin kääntyä kansan puoleen, puolustautua sen edessä, kehoittaa sitä vastarintaan. Aktiiviseen, ehdottivat taistelunhaluisina trudovikit, ei, vain passiiviseen, verenvuodatuksen välttämiseksi, kehoittivat varovaiset kadetit. Pitkää aikaa keskusteluun heillä ei ollut, sillä Viipurin läänin kuvernööri ilmoitti, ettei hän sallisi kokouksen kestää päivää kauempaa. Eräs valiokunta, jonka puheenjohtajana oli Miljukov, sepitti kehoituksen kansalle: älkää antako hallitukselle yhtäkään kopeekkaa älkääkä yhtäkään sotamiestä, ennenkuin kansaneduskunta kutsutaan kokoon. Edustajat hyväksyivät tämän sanamuodon ja allekirjoittivat kehoituksen. Taaskin kerran historioitsija Miljukov oli tietämätön historian opetuksista. Mitä venäläiset kansanedustajat 23 p. heinäk. 1906 Viipurissa päättivät, sen oli 58 vuotta ennen Preussin kansalliskokouksen runkoparlamentti 15 p. marrask. 1848 tehnyt, saamatta kehoituksellaan veronmaksu- ja asevelvollisuuskieltoon vastakaikua kansassa. Samaa tapahtui nyt Venäjällä. Viipurin kehoitus ei ollut taistelun alkua, vain kadettien epätoivon huuto. Se suuri kansanmyrsky, jota he olivat odottaneet, ei tullutkaan: veroja virtasi edelleen hallituksen rahastoihin, ja määräaikana syksyllä ilmestyivät täysilukuisina kaikki asevelvolliset kutsuntatoimistoihin. Muutamissa niistä istui kohtaloonsa alistuen Viipurin julistuksen allekirjoittajia, joilla ei ollut rohkeutta teolla vastata sanoistaan. Voimakkaammin duuman hajoittaminen vaikutti ulkomaiden pörsseihin venäläisen valtiokoron jyrkän arvonlaskun muodossa sekä eräässä Timesin kirjoituksessa, jossa tsaarihallitusta syytettiin luottamuksenrikkomuksesta länsieuroppalaisiin lainanantajiinsa nähden. Vastoin odotusta venäläinen kyllä otti rauhallisesti, monin paikoin välinpitämättömästi vastaan tiedon duuman hajoittamisesta. Elonkorjuutöiden tähden, Miljukov arveli, ja pani toivonsa syyskuuhun. Mutta silloinkin syntyi vain yksityisiä kapinoita tilanomistajia, mutta ei hallitusta vastaan. Ihmeitä uskovien Venäjän talonpoikien kesken alkoi pian kiertää kertomuksia, kuinka tsaari sotamiehillään oli ajattanut duuman hajalle, koska se oli tahtonut panna hänet viralta. Sellaiset jutut levisivät yhä laajemmalle, eivätkä kotiin palanneet talonpoikaisedustajat voineet niitä kumota, koska he "eivät olleet ymmärtäneet herrojen puheita Piiterissä" (Pietarissa). He jäivät toivomaan toista duumaa, joka voisi toteuttaa talonpoikaisen maaihanteen. Kun kansan suuri enemmistö oli näin tylsää, niin täytyi vallankumouksellisten puolueiden kapinahankkeiden ja valtiollisten hirmutekojen, huolimatta kiihkoisen alttiista uhrautuvaisuudesta, jäädä tuloksettomiksi. Sosiaalidemokraattisen puolueen keskuskomitea käski tekemään yleisen vastalauselakon duuman hajoitusta vastaan, mutta sellainen syntyi vain molemmissa pääkaupungeissa sekä eräissä teollisuuskeskuksissa. Se loppui lyhyeen ja laimeasti, sillä työläiset olivat väsyneet lakkoihin ja väestö suuttunut kaupan ja liikkeen yhä jatkuvasta lamaustilasta. Sosiaalivallankumouksellisten tai bolshevikkien virittämät sotilaskapinat Poltavassa, Viaporissa, Kronstadtissa ja Odessassa kukistettiin toisilla sotaväenosastoilla tai sotalaivoilla. Kronstadtissa vallankumous hukkui viinamereen, josta kapinoitsijat juopuivat ihan mielettömiksi. Lenin julkaisi lentokirjasen "Duuman hajoitus ja köyhälistön tehtävät", jossa hän lausui peittelemättömän ilonsa "kadettien harhakuvitelmien" lopusta. Hänen mielestään oli sinä väliaikana, joka oli kuluva ennen köyhälistön uutta suurta eteenpäin-rynnistystä, vallankumouksellista tulta pidettävä vireillä jatketuilla murhayrityksillä sekä sissisodalla. Kansan taistelua hallituksen joukkoja vastaan ei kuitenkaan syntynyt muualla kuin eräissä Puolan ja Kaukasian kaupungeissa sekä maaseuduilla Itämeren-maakunnissa, missä niinsanotut "metsäveljet" kävivät partiosotaa poliisia ja kasakoita vastaan.
Niinkuin Lenin, niin myöskin Venäjän kansan liiton johtaja, tri Dubrovin, oli ihastunut kadettipuolueen valtiollisesta luhistumisesta. Hän teki heinäkuussa Venäjän ympäri kiertomatkan, joka muodostui riemukuluksi. Paikalliset satraapit vastaanottivat kaikkialla tuon vaikutusvaltaisen korvaankuiskuttajan palvelushaluisella kunnioituksella. Hänen kehoituksestaan kuvernöörit ja arkkipiispat puhuen ja siunaten ottivat osaa liiton uusien yhdistys- ja teehuoneistojen vihkimistilaisuuksiin. Varoittavaksi esimerkiksi sekä kostonhimonsa tyydyttämiseksi Dubrovin kätyreillään murhautti kadettien agraariehdotuksen sepittäjän, professori Herzensteinin, 31 p. heinäkuuta Terijoen huvilayhteiskunnassa Suomessa. Viipurin poliisi kyllä otti murhaajat kiinni ja suomalainen oikeusistuin tuomitsi heidät elinkautiseen vankeuteen, mutta tsaarin antamalla armahduskirjeellä heidät heti vapautettiin. Itse murhateon aiheuttaja kieltäytyi kopeasti venäläisenä puolustautumasta vierasheimoisen tuomioistuimen edessä. Pietarin poliisi epäsi jyrkimmässä muodossa kaiken avun antamisen Suomen viranomaisille tämän murhatyön tutkimisessa.
Uusi ministeripresidentti Pjotr Stolypin katsoi näissä oloissa päätehtäväkseen raivata sellaisen keskitien vallankumouksen ja taantumuksen välillä, jota Venäjän oli mahdollista kulkea ja joka voi johtaa maan sekasorron tilasta pois. Heti nimityksensä jälkeen hän kääntyi lokakuulaisjohtajan Gutshkovin ja erään uuden keskustapuolueen, "rauhallisen uudistuksen puolueen", johtajien, kreivi Heydenin, Shipovin ja N. Lvovin puoleen, kehoittaen heitä astumaan hallitukseen. He asettivat ehdoksi, että oli laadittava uudistusohjelma lokakuunmanifestin henkeen, minkä Stolypin hylkäsi. Samaan aikaan Miljukov vannotti äskeisiä liittolaisiaan kieltäytymään yhteistyöstä ministeripresidentin kanssa, minkä he sitten tekivätkin. Kun myöskin slavofiilinen Moskovan aatelismarsalkka Samarin kieltäytyi hänelle tarjotusta pyhän synodin yliprokuraattorinvirasta, niin Stolypinin duumattomana aikana edelleen täytyi hallita valtiota virkavallan miehillä sekä 87. §:n, tuon hätäpykälän, avulla. Vain niinkuin ihmeen kautta hän 25 p. elok. 1906 vältti erään sosiaalivallankumouksellisen puolueen rohkean murhayrityksen. Kaksi valittua, jotka olivat vihkiytyneet murhaan ja kuolemaan, tunkeutui ulkomaiseen sotilasunivormuun puettuna hänen taloonsa ja heitti kaksi pommia, joiden räjähtämisestä oli mitä kauheimmat seuraukset. Murhayrityksen tekijät repeytyivät palasiksi, mutta heidän mukanaan 27 henkeä sai surmansa, ja monet muut haavoittuivat, niiden joukossa myöskin Stolypinin tytär. Hän itse jäi haavoittumattomaksi. Hän vastasi murhayritykseen panemalla toimeen kenttäsotaoikeudet 1 p. syyskuuta annetulla asetuksella. Ne olivat lyhennetyllä ja joudutetulla oikeudenkäyntimenettelyllä toimivia pikaoikeuksia vallankumouksellisten rikosten tuomitsemiseksi. Mutta vain paikallisilla kenraalikuvernööreillä oli lupa antaa vangitut näiden tuomioistuinten käsiin. Jos ne, niinkuin melkein aina oli laita, langettivat kuolemantuomion, niin se heti pantiin toimeen. Tämän, syyskuun 1 päivän asetuksen mukaan, joka pysyi laillisesti voimassa aina vuoden 1907 toukokuun 3 päivään saakka, mestattiin 683 henkeä. Paitsi näitä pikaoikeuksia työskentelivät kaikkialla myöskin säännölliset sotaoikeudet, joiden menettely antoi puolustukselle laajoja oikeuksia ja joiden kuolemantuomioita vastaan oli lupa vedota tsaarin armahdukseen.
Kadettipuolue totesi lokakuun alussa Helsingissä pitämässään kongressissa siihenastisen toimintansa tulokset. Mieliala oli kovin masentunut. Miljukov pysyi kaikista moitteista huolimatta tunnustettuna johtajana. Mutta hänen itsensä täytyi myöntää, että Viipurin kehoitus oli ollut "epätarkoituksenmukainen". Siihen loppui puolueen sankariaika: voitonvarman hyökkäyksen sijaan hallituksen lujia asemia vastaan oli kongressin päätöksen mukaan astuva suunnitelmallinen piiritys. Mutta "piiritetty" hallitus kävi pian hyökkäykseen, kielsi puolueelta pyydetyn laillistuttamisen, karkoitti sen kannattajat valtion viroista, pakotti monet valtiolliseen teeskentelyyn sekä päätti jonkin aikaa horjuttuaan jättää tuomioistuimen käsiin Viipurin kehoituksen 168 allekirjoittajaa. Sitä kolmikuukautista vankeusrangaistusta, johon kaikki tuomittiin, lievensi valtiollisen marttyyriuden pyhimyskehä. Mutta kovasti, peloittavan kovasti, kohtasi heitä lisärangaistus: aktiivisen ja passiivisen vaalioikeuden menettäminen elinkaudeksi. Hallituksen antamasta viittauksesta aateliskokoukset riensivät keskuudestaan arvottomina jäseninä sulkemaan "viipurilaiset". Ei arvokas Muromtsevkaan välttänyt tätä säätyveljiensä rangaistustuomiota. Maata-omistavan aateliston mieliala oli kaikkialla tullut hallitukselle kuuliaiseksi; entisestä vastustuksesta talonpoikaislevottomuuksien jälkeen ja kadettien uhkaavan agraariehdotuksen johdosta ei ollut enää merkkiäkään huomattavissa. Se vaikutti osaltaan syksyllä 1906 toimitettuihin semstvovaaleihin, jotka aateliston valta-asemaan katsoen kaikkialla kävivät taantumukselliseen tai vanhoilliseen suuntaan. Oli niinkuin Itävallassa ja Saksassa vuoden 1848 lopussa, jolloin monet kantoivat hautaan maaliskuun-päivien harhakuvitelmat.
Paljoa ankarammin ja raaemmin kuin kaikki entiset sisäministerit Stolypin iski vastustuspuoluetta, jota hän vihasi, ja vallankumousta, jota hän pelkäsi, mutta todellisena valtiomiehenä hän samalla teki rakentavaa työtä. Tässä hän jyrkästi erosi edelläkävijöistään ja seuraajistaan, ennen kaikkea Plehwestä, joka yksin poliisitoimenpiteillä tahtoi uudistaa Venäjän. Mitä ennen häntä jo kauan vapaamieliset oppineet ja poliitikot olivat kehoittaneet tekemään, mitä Witte 1905 oli ennustellut ja aateliskongressi toukokuussa 1906 suositellut, sen teki Stolypin. Hän päätti laskea kirveen Iso-Venäjän maataloudellisen kehittymättömyyden juurelle: hävittää mirin, joka oli yhtä pyhä taantumuksellisille kuin vallankumouksellisille. Laki 22 p:ltä marrask. 1906, joka annettiin 87. artiklan perustuksella, antoi jokaisen talonpoikaiskunnan enemmistölle vapauden ja keinot siirtyä peltomaan yhteisomistuksesta yksinomistukseen. Mutta jos kylänosakasten enemmistö tahtoi pysyä vanhoillaan; niin laki antoi yksityiselle talonpoikaisisännälle oikeuden eroa miristä ja muuttaa hänelle tulevan osan yhteisomistuksesta pyöristetyksi yksityisomaisuudeksi. Kummassakin tapauksessa valtio tarjosi teknillistä ja aineellista apuansa "maan järjestelykomissionin" välityksellä. Stolypin oli täysin tietoinen kumouksellisen agraariuudistuksensa vaikeuksista ja seurauksista. Vähintään ihmisiän hän arveli sen toteuttamisen vaativan. Hän ei myöskään kieltänyt sitä valtiollista tarkoitusta, minkä hän uusmuodostukseensa liitti. Hän tahtoi sillä ajaa kiilan suureen, harmaaseen talonpoikaisjoukkoon, joka kaikkialla oli yhtä kurja ja yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa asioissa ajatteli samalla tavalla. Se oli tällä uudistuksella halaistava kahteen osaan, tyytyväisiin talollisiin ja maattomaan köyhälistöön. Uuden vallankumouksen sattuessa ensimmäinen ryhmä taloudellisesta itsekkyydestä pysyisi hallituksen puolella, toinen voitaisiin ensimmäisen kautta poliisien ja kasakkain avulla helposti pitää ohjissa. Eivät ainoastaan sosialistit, vaan myöskin kadetit aloittivat heti laajan kiihoituksen kaupungeissa ja maalla tätä väliaikaista lakia vastaan, joka lopulliseen toteuttamiseensa tarvitsi duuman vahvistamista. Valtiolliset näkökohdat olivat tässä määräävinä eivätkä kansantaloudelliset. Herzensteiniläinen agraariehdotus oli kadeteille ainoana siltana päästäksensä valtiolliseen yhteisymmärrykseen talonpoikaisten valitsijajoukkojen kanssa. Sellainen oli myöskin lokakuunkongressin päätös, ja vain kerettiläinen saattoi sitä horjuttaa.
Yhtä kohtalokkaaksi kuin Saksalle tuli Bismarckin ja saksalaisen edistyspuolueen välinen vastakohta, oli Venäjälle Stolypinin ja kadettien välinen katkera vihamielisyys oleva, sillä näiden takana oli sivistyneen porvarissäädyn enemmistö. Ilman sen apua ei valtion todellinen uudistaminen länsimaisten periaatteiden mukaan ollut mahdollinen. Kadetit eivät löytäneet tietä yhteiseen työhön hallituksen kanssa itsepäisen ja ylpeän kamariviisautensa tähden, joka on kaikkien nuorten puolueiden vika. Stolypin ei ole ensimmäisen kieltäytymisen jälkeen enempää hakenut Venäjän tulevaisuudelle niin välttämätöntä sovintoa tuon suurimman puolueen kanssa, joka edusti sivistystä ja omistusta; siitä esti häntä viha, jonka valtiomiehen ei tule sallia itseänsä johtaa. Ja tämän Stolypinin tekemän virheen tehostivat karkeuksiin ja ilkeyksiin asti lukemattomat maakuntasatraapit aina poliisivahtimestareihin asti. Pidettiin lujaluonteisuuden todistuksena ja edullisena virkauralla kohoamiselle tehdä pilaa "Viipurin rinkelin tekijöistä" ja käydä käsiksi maassa makaavaan puolueeseen sosiaalidemokraattien ilkeäksi iloksi. Lenin oli oikeassa, kun hän 1905 sanoi puolueensa vaarallisimmaksi viholliseksi vapaamielistä porvaristoa ja suositti panettelua parhaana aseena sitä vastaan. Ja Leninin liittolainen tuossa likaisessa taistelutavassa Venäjän sivistynyttä porvaristoa vastaan oli tietämättään taantumuksellinen virkavalta monen vuoden kuluessa, kunnes tuli sen ja monarkian loppu.
Kenttäoikeuksista huolimatta vallankumouksellinen liike edelleen jatkui kautta maan. Joulukuussa sosiaalivallankumouksellisten Luzernissa pitämä puoluekongressi päätti, että korkeammat virkamiehet olivat murhattavat "lentävien taisteluosastojen" toimesta, joiden oli määrä ilman keskuskomitean tarkastusta itsenäisesti suunnitella murhahankkeita ja panna ne toimeen. Sen johdosta Asev ei enää ajoissa voinut varoittaa poliisiosastoa. Joulukuun 23 p. murhattiin kreivi Aleksanteri Ignatiev, tammikuun 3 p. 1907 Pietarin kaupunginpäällikkö von der Launitz, kuutta päivää myöhemmin kaikkien sotaoikeuksien ylin virallinen syyttäjä, kenraali Pavlov. Duumavaaleihin, jotka alkoivat 21 p. tammikuuta ja kestivät 17 päivään helmikuuta, ottivat tällä kertaa vilkkaasti ja innokkaasti osaa sosiaalivallankumoukselliset niinkuin sosiaalidemokraatitkin. Tämä vallankumouksellisten osanotto vaalitaisteluun vaikeutti kadettien harjoittamaa kiihoitusta, joille toiselta puolen hallitus asetti kaikkia ajateltavissa olevia esteitä. Heidän johtajansa Miljukovin nimi pyyhittiin toistamiseen mielivaltaisesti valitsijaluettelosta. Senaatti katsoi arvonsa mukaiseksi venyttää erinäisiä hallitukselle epämukavia vaalilain määräyksiä "selittämällä niiden oikeata tarkoitusta". Mutta mitkään oikeudenloukkaukset eivät auttaneet. Talonpojat eivät nyt enempää kuin ennenkään antautuneet hallituksen vaikutuksen alaisiksi, vaan äänestivät niitä ehdokkaita, jotka lupasivat heille enimmän maata. Mitään eroa sosialistien, "sitselistien" (karttuunimekkojen), ja kadettien, "konokradien" (hevosvarasten), välillä ei venäläinen kylä voinut huomata. Molemmat lupasivat maata mielin määrin; mitä he muuta vielä tahtoivat oli käsittämätöntä. Vallankumouksellisten kiihoituksen tähden, jonka taistelukeinoina olivat mielikuvitukselliset lupaukset, uhkaukset ja panettelu, toisen duuman vaalien tulos oli paljoa radikaalisempi kuin ensimmäisen. Vasemmiston muodosti 100 trudovikkia, 64 sosiaalidemokraattia, 34 sosiaalivallankumouksellista ja 14 kansansosialistia, yhteensä 212 edustajaa, joille parlamentissa oli pääasiana mahdollisuuden mukaan käyttää puoluetarkoituksiin hyväksensä kansanedustajien puhevapautta ja loukkaamattomuutta. Oikeiston taas muodosti 22 kansanliittolaista ja monarkistia, jotka periaatteellisesti vastustivat edistysmielisiä uudistuksia ja valtiosääntöä sekä ajoivat duuman hajoittamista. Todelliseen parlamenttityöhön valmis ja siihen myöskin pystyvä keskusta oli koottu 92 kadetista, 32 lokakuulaisesta ja 9 rauhallisesta uudistajasta, edistysmielisestä ja kansanvaltaisesta uudistajasta, yhteensä siis vain 133 edustajasta. Mutta enimmin hallitusta kauhistuttivat 210 rajamaiden edustajaa, jotka kaikki pitivät lujasti yhtä vaatiessaan kansallista itsenäisyyttä, ainakin mitä laajinta itsehallintoa sekä kansalliskieltensä tunnustamista yhdenvertaisiksi valtakunnankielen kanssa. Osaksi he, niinkuin lättiläiset, virolaiset, liettualaiset ja grusialaiset edustajat, olivat liittyneet kadetteihin tai vallankumouksellisiin, osaksi taas he muodostivat omia ryhmiä, niinkuin puolalainen "kolo" 46, "Ukrainan gromada" 40 ja "muhamettilainen ryhmä" 32 edustajineen. Venäjän saksalaisen väestön edustajat olivat liittyneet "Lokakuun 17 päivän liittoon", juutalaiset taas kadettien tai sosiaalidemokraattien puolueeseen.
Ei salkku tyhjänä ja hämmästyksestä sanattomana, niinkuin tuo kuivettunut virkavaltias Goremykin, vaan virastolaukkunsa täynnään — hänellä oli valmiina 34 uudistusehdotusta — ja valtiomiehen-arvoisella puheella Stolypin otti vastaan duuman. Maaliskuun 19 p. hän esitti sille vapaamielisen hallitusohjelman ja sanoi olevansa valmis perustavaan uudistustyöhön venäläisen elämän kaikilla aloilla käsi kädessä duuman kanssa. Kadetit olivat siihen valmiit, sillä he pelkäsivät syystä duuman pikaista hajoittamista, jollei sen enemmistö pääsisi yksimielisyyteen hallituksen kanssa. Mutta he pelkäsivät myöskin valitsijoitansa ja vastasivat sentähden ryhmäpäätöksen mukaisesti Stolypinin ohjelmapuheeseen äänettömyydellä. Sosiaalidemokraattien nimessä grusialainen Tseretelli vihamielisessä puheessa julisti sodan hallitusta vastaan. Puoluekulissien takana näytti tosin hieman toisenlaiselta kuin parlamentillisella näyttämöllä. Plehanov suositti yhteistoimintaa kadettien kanssa rauhallisen lainsäädäntötyön hyväksi, minkä Leninin ryhmäkunta julisti köyhälistönvastaiseksi ja inhoittavaksi menettelyksi. Hurja raivo ja rajaton katkeruus, joka oli kasautunut vainon vuosina ja kiihtynyt kenttäoikeuksien veriteoista, huokui sosiaalivallankumouksellisten intohimoisista lausunnoista. He puhuivat ulos ikkunasta. Sanomalehtien duumaselostuksista kansan oli määrä heitä kuulla ja heitä seurata tsaarivallan kukistamiseksi.
Taurian palatsin läheisyydessä eräs entinen valtiomies taisteli kuolinkamppailuaan, Konstantin Pobedonostsev. Kuumeisella mielenkiinnolla ja syvällä mielenkuohulla kuoleva vanhus seurasi duuman keskusteluja ja noita hurjia syytöksiä hänen entistä hallintoaan vastaan. Historian nemesis oli pitänyt hänet hengissä siksi kauan, että hän ennätti nähdä järjestelmänsä täydellisen luhistumisen. Kun sosiaalivallankumoukselliset edustajat manasivat esiin vainajien varjot, kirosivat tsaari Aleksanteri III:ta ja 200 kansanedustajan osoittaessa raikuvasti suosiotaan ylistivät isänmaan marttyyreina ja sankareina Sheljabovia ynnä muita vuoden 1881 keisarinmurhaajia, silloin kuoli se mies, joka kerran oli ollut Venäjän hallitsijana, 23 p. maaliskuuta. Suuren, pyhän Venäjän hän oli tahtonut luoda, ja hänestä oli tullut valtion hävittäjä.
Duumassa ei ollut johtavaa puoluetta; ei syntynyt mitään enemmistöblokkia, joka olisi tehnyt lopun tarkoituksettomista välikysymyksistä ja päätöslauseista sekä oikeiston ja vasemmiston välisistä häväistyskohtauksista ja kaksintaisteluista ja ryhtynyt asiallisesti käsittelemään hallituksen uudistusehdotuksia. Toivotusta maan rauhoittamisesta kansaneduskunnan olemassaolon vaikutuksesta ei ollut merkkiäkään huomattavissa. Murhayritykset, rosvohyökkäykset ja valtiolliset varkaudet eivät loppuneet. Jos tekijät välttivät sotaoikeuden pakenemalla ulkomaille, niin poliisiosaston asiamiehet siellä vainosivat heitä. Murha katsottiin tällöin luvalliseksi taistelukeinoksi, jos ulkomaan tuomioistuimet kieltäytyivät luovuttamasta valtiollisia rikoksentekijöitä. Mutta paha oli, että Stolypin 1 p. maalisk. 1907 suostui erääseen oikeusministerin puoltamaan ulkoministerin anomukseen, jonka mukaan sala-asiamiehelle ja pikkuporvarille A. Viktoroville suotiin paitsi rahapalkintoa myöskin henkilöllinen kunniaporvarinoikeus, koska hän eräässä Ruotsista Lontooseen menevässä höyrylaivassa oli myrkkylaukauksella murhannut muutaman sosiaalivallankumouksellisen pakolaisen, jolloin tämän hyttitoverit, kaksi ruotsalaista ja yksi ranskalainen, myöskin olivat saaneet surmansa.[18] Oikeistolaisetkaan eivät halveksineet valtiollisen murhan käyttämistä aseenaan. Helmikuun 12 p. tehtiin "juutalaisvaltiosäännön aikaansaajaa", kreivi Witteä vastaan murhayritys, joka epäonnistui. Maaliskuun 27 p. muuan "juutalaiskadettinen" sanomalehtimies, tri Jollos, Moskovassa takaapäin ammuttiin, josta kadettien sanomalehdistö nosti äänekkään valituksen. Tarkasti julkisuutta karttaen piti duuman ohessa kokouksiaan II yhtyneen aateliston kongressi, 29 kuvernementin edustajien valitsema. Tämän salaisen "vastaparlamentin" esimies oli äärimmäis-taantumuksellinen Strukov, joka yhdessä erään valiokunnan kanssa valmisti uuden vaalilain, joka mietinnön seuraamana annettiin Stolypinille. Siinä perusteltiin valtiollista välttämättömyyttä hajoittaa "vallankumouksellinen" duuma ja samalla muuttaa vaalilakia maata-omistavan aatelin hyväksi, joka muka oli monarkian ainoa luotettava tuki.
Vallankumouksellisten kansanedustajien kansankokouspuheet ja se vastakaiku, minkä ne maassa herättivät, eivät säikähdyttäneet poliisiministeri Stolypinia, mutta mitä suurimmassa määrin huolestutti valtiomiestä erään siihen saakka hänelle tuntemattoman 30 miljoonan suuruisen kansan keksiminen Venäjän valtakunnan rajojen sisältä. Se oli Ukrainan kansa. Sen 40 edustajaa duumassa varustautui hyökkäykseen keskitettyä hallintojärjestelmää vastaan, pontevaan selitykseen Venäjän ja Europan yleiselle mielipiteelle, että he edustivat kansaa, joka puhui omaa kieltään, joka luonnollisen ja historiallisen oikeuden perustuksella, niinkuin puolalaiset, vaati Moskovan 17. vuosisadalla antaman ja Pietarin 18. vuosisadalla riistämän itsehallintonsa palauttamista. Se oli syy, miksi Stolypin päätti kiireesti hajoittaa duuman ja julkaista uuden vaalilain, joka ainiaaksi oli ottava vierailta kansoilta oikeuden lukumääränsä painolla Venäjän parlamentissa edustaa kansallisia etujaan. Häneltä puuttui vain riittävä syy, joka yleisen mielipiteen edessä jossain määrin saattoi oikeuttaa duuman hajoittamisen sekä samaan aikaan tapahtuvan vallankaappauksen.
Vasemmiston intohimoisten hyökkäysten jälkeen hallitusta vastaan edustajien enemmistö alkoi noudattaa kadettien harrasta kehoitusta: varjelkaa duumaa! Älkää antako hallitukselle toivomaansa aihetta sen hajoittamiseen. Monet talonpoikaiset edustajat ajattelivat peloissaan valitsijoitaan, kun he, tsaarin ajamina duumasta ulos, taas tyhjin käsin palaisivat kotikyläänsä. Silloin "Venäjän kansan liiton suuri neuvosto" yhdessä poliisiosaston kanssa otti hankkiakseen riittävän aiheen: salaliiton aikaansaamisen duuman keskuudessa tsaarin murhaamiseksi. Se oli jokseenkin kömpelösti laadittu, provokatorinen ansa, johon kuitenkin sosiaalidemokraattinen ryhmä heti tarttui. Toukokuun 16 p. salaliitto "keksittiin". Erään Riiasta valitun lättiläisen sosiaalidemokraatin Ohsolin luona toimitettu kotitarkastus antoi raskauttavaa aineistoa. Toukokuun 28 p. duuman enemmistö hylkäsi oikeiston hyvittämiseksi tarkotetun esityksen terrorin ja valtiollisten rikosten tuomitsemiseksi. Kesäkuun 14 p. — uusi vaalilaki oli valmiina — hallitus vaati duumalta sen suostumusta siihen, että heti vangittaisiin 16 sosiaalidemokraattisen ryhmän enimmin syylliseksi katsottua jäsentä ja ryhdyttäisiin oikeudelliseen tutkimukseen muita vastaan. Kadetit, jotka eivät tienneet, mitä heidän piti enemmän pelätä, duuman hajoitustako vai valitsijoitansa, ehdottivat pelastuskeinona komissionin asettamista tutkimaan syyllisyyskysymystä. Oikeiston tyydyttämiseksi duuman enemmistö hyväksyi tämän esityksen ja valitsi 22-jäsenisen ryhmienvälisen komissionin, joka seuraavana päivänä myöhään yöhön asti suuren kiihtymyksen vallitessa pohti asiata pääsemättä ratkaisuun. Myöhään illalla Pjotr Struve, joka ennen oli ollut Stuttgartissa painetun Osvoboshdenien päätoimittajana, kolmen muun kadettipuolueen johtajan kanssa poistui tuosta myrskyisestä kokouksesta ja lähti Stolypinin luo keskustellakseen hänen kanssaan "duuman pelastamisesta". Se oli liian myöhäistä. Seuraavan päivän aamuna, 16 p. kesäk. 1907, julkaistiin tsaarin ukaasi, joka hajoitti duuman ja antoi uuden vaalilain.
Käskykirje luetteli kaikki toisen duuman synnit, joista suurin oli kielto luovuttaa sosiaalidemokraattiset salaliittolaiset, ja ilmaisi myöskin vallankaappauksen varsinaisen syyn, kun se seuraavalla tavalla perusteli uuden vaalilain välttämättömyyttä: "Tähänastisen vaalijärjestyksen epätäydellisyyden johdosta duumaan on kuulunut henkilöitä, jotka eivät ole olleet kansan tarpeiden ja toivomusten todellisia edustajia. Venäjän valtakunnan lujittamiseksi luodun valtakunnanduuman tulee myöskin hengeltään olla venäläinen. Valtakunnan muilla kansoilla on edelleenkin oleva tarpeidensa edustajia valtakunnanduumassa, mutta ei enää siinä määrin, että he puhtaasti venäläisissä asioissa voivat määrätä ratkaisun. Mutta missä väestö rajamaissa ei vielä ole saavuttanut riittävää valtionkansalaisen kehitystä, täytyy vaalien toistaiseksi jäädä sikseen."
Nämä ukaasin johtavat aatteet toteutettiin uudessa vaalilaissa. "Kansan tarpeiden ja toivomusten todelliseksi edustajaksi" tehtiin maata-omistava aatelisto. Sen valitsijain luku lisättiin 32 %:sta[19] 51 %:iin, niin että sillä 32 kuvernementissa oli ehdoton ääntenenemmistö, 18:ssa melkein enemmistö valitsijamiesten kokouksissa, jotka keskuudestaan valitsivat edustajat. Sen valtaa rajoitti hieman vain se määräys, että jokaista kuvernementtia tuli edustaa vähintään yhden talonpoikaisen ja yhden kaupunkilaisedustajan. Mutta missä suurmaanomistajat olivat enemmistönä, siellä he määräsivät, kuka talonpoikaisista ja kaupunkilaisvalitsijamiehistä kelpasi kansanedustajaksi.
Tuo harmaa talonpoikaisjoukko, joka niin surkeasti oli pettänyt siihen 1905 Pietarhovissa asetetut toiveet, rangaistiin siitä alentamalla sen valitsijain luku 43 %:sta 22 %:iin. Niinkuin maalla suurmaanomistus, niin kaupungeissa teollisuus ja kauppa tehtiin ratkaiseviksi tekijöiksi. Niitä varten perustettiin ensimmäinen kuuria, jossa oli 14 % valitsijamiesten kokonaisluvusta, kun taas mielipiteiltään jyrkempi pikkuporvaristo rahavaltaisella sensuksella karkoitettiin toiseen kaupunkilaisvaalikuuriaan, jossa sen prosenttiluku oli 11 %. Pientä edistystä entisestä merkitsi uusi määräys työläiskuuriasta. Kuudessa teollisuuskuvernementissa oli määrätty, että oli valittava yksi tehtaantyömies tämän kuurian valitsijamiesten pienestä lukumäärästä. Kaikissa muissa kuvernementin-vaalikokouksissa työväenkuuria oli vain yhteiskunnallisena koristuksena eikä missään niistä valittu työväenedustajia. Jotta duuma tulisi "hengeltään venäläiseksi", vähennettiin Puolan- ja Aasian Venäjän edustajien lukumäärä 110:stä 37:ään. Siitä lähtien tuli yksi kansanedustaja Puolassa 746,000 asukasta kohti, Kaukasiassa 1,180,00 kohti, mutta sen sijaan venäläisessä Arkangelin kuvernementissa yksi 132,000 kohti. Paitsi Siperian paimentolaiskansoilta kiellettiin "riittävä valtion kansalaisen kehitys" myöskin aroalueen ja Turkestanin 10 miljoonalta muhamettilaiselta ja heiltä riistettiin kokonaan vaalioikeus. Duuman keinotekoista venäläistyttämistä edisti myöskin kansallisvenäläisten kuuriain perustaminen rajamaihin sikäläistä asianomaisille maille vierasta venäläistä virkamiehistöä varten, joka keskuudestaan lähetti yhteensä kuusi "kansanedustajaa" duumaan.
Ei Venäjällä eikä ulkomailla silloin huomattu erästä erityistä, pykäläjoukkoon taitavasti peitettyä uuden vaalilain tarkoitusta: ukrainalainen talonpoikaissääty oli tehtävä holhuunalaiseksi. Keinon siihen antoi maata-omistavan aateliston suosiminen vaaleissa, joka täydellisesti näytti oikeiksi Stolypinin ovelat laskelmat. Kolmannen duuman vaaleissa valittiin Ukrainan valitsijamiesten kokouksissa talonpoikaiset edustajat vastoin talonpoikaisten valitsijamiesten itsensä kaikkia ääniä. Siten tuli vallankaappauksen kautta isovenäläinen maa-aatelisto "kansan tarpeiden ja toiveiden oikeaksi edustajaksi" ei ainoastaan yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa, vaan myöskin kansallisessa suhteessa.
Yleiseksi hämmästykseksi ja isovenäläisyyden kauhuksi oli vuoden 1905 vallankumouksen aiheuttamien valtakunnanduuman vaalien kautta siihen saakka tuntematon 30-miljoonainen talonpoikaiskansa ilmestynyt valtiolliselle näyttämölle. "Venäjän tsaarin historiallinen valta", joksi taantumuksellinen sanomalehdistö ylistäen sanoi vuoden 1907 kesäkuun 16 päivän vallankaappausta, sai Ukrainan kansan taas painumaan näkymättömiin, ja vasta maailmansodan tykkienjyskeessä uusi, vielä valtavampi vallankumousaalto uudestaan nosti sen näkyviin.