10. LUKU.
Japanin sota ja vallankumouksen puhkeaminen 1904-1905.
"Vallankumous ei ole koskaan kansan, vaan hallituksen syy."
Goethe.
Japanille taistelu tsaarivaltakunnan kanssa merkitsi kansansotaa, jolla tahdottiin kostaa Port Arthurin anastuksesta ja hankkia nousevan auringon maalle suurvalta-asema Itä-Aasiassa; Venäjälle se merkitsi siirtomaasotaa, jommoisia se usein oli käynyt, tällä kertaa vain tavallista suurisuuntaisempaa. Hallituksen ja sen sanomalehdistön kaikin keinoin lietsoma isänmaallinen innostus kesti seitsemän kuukautta. Jalu-virran (1 p toukok.), Kintshoun ja Vafangkoun tappioita, Port Arthurin saartoa, vihollisen marssia Mandshuriaan, laivaston toimettomuutta pidettiin vähäpätöisinä välikohtauksina, jotka voivat hidastuttaa, mutta eivät estää sodan voitollista loppua. Tämä käsitys oli vallalla myöskin Länsi-Europan mannermaalla, jonka sanomalehdistö ei yleensä tuntenut Japania, ja jonka kabinetit antoivat ulkoministerin kopean kiertokirjeen 27 p:ltä huhtik. 1904 itseensä vaikuttaa, minkä mukaan "keisarillinen hallitus ei tulisi sallimaan minkäänlaista sekautumista minkään vallan puolelta niihin välittömiin keskusteluihin, joihin sotatoimien loputtua ryhdytään Venäjän ja Japanin kesken rauhanehtojen määräämiseksi". Maa-armeijan päälliköksi nimitetty sotaministeri Kuropatkin nautti alussa Venäjän yleisön rajatonta luottamusta. Hänen usein uudistettu kehoituksensa kärsivällisyyteen otettiin luottamuksella vastaan. Hänellä oli suuren sotapäällikön maine, joka sotilaallisena kirjailijana oli kynällään todistanut vääräksi Moltken strategisen periaatteen "getrennt marschieren, vereint schlagen", että on erillään marssittava, mutta yhdessä taisteltava. Nyt hän saattoi miekalla todistaa oppinsa oikeaksi, sillä Japanin sotapäällikkö, marski Ojama, piti kiinni tästä "vanhentuneesta ja vaarallisesta periaatteesta". Sitävastoin Kuropatkin noudatti Benedekin sodankäyntitapaa vuodelta 1866. Hän ryhmitti joukkonsa lujaan asemaan Liaujangin luo ja lähetti kolmea eri tietä hyökkääviä kolmea vihollisarmeijaa vastaan suhteellisesti heikkoja voimia, jotka voitettiin. Liaujangin luona oli yhtyneiden vihollisjoukkojen määrä murtua uudenaikaisen tekniikan kaikilla keinoilla rakennettuja linnoituksia vastaan. Senjälkeen Kuropatkin aikoi levähtää antaaksensa musertavan vastaiskun. Kuusipäiväisten ottelujen jälkeen taistelu 4 p. syyskuuta päättyi niinkuin Königgrätzin luona. Kahden japanilaisen armeijan urhokkaat eturintamahyökkäykset raukesivat, kun venäläiset sitkeästi pitivät puoliansa varustuksissaan, mutta kolmannen armeijan sivustahyökkäys Kurokin johdossa muutti taistelun, josta alussa oli näyttänyt koituvan voitto, peräytymiseksi. Se tapahtui täydessä järjestyksessä, sillä voittaja ei tarmokkaasti ajanut takaa voitettua vastustajaa, aivan kuin Königgrätzinkin luona.
Venäläisessä kylässä vallitseva mieliala oli alussa isänmaallinen ja sotaisa. Siellä sanottiin, että salakavala japanilainen tahtoi ottaa venäläiseltä talonpojalta hänen vähän maansa. Pitkällä lautatiematkalla sotanäyttämölle sotaan kutsuttu talonpoika oppi maantietoa. Himokkain silmin hän katseli kummallakin puolella rautatietä leviävää Siperian koskematonta metsä- ja heinämaata ja tarkasteli sitten ihmetellen Mandshurian silmänkantamattomia hirssipeltoja ja lukuisia kyliä, keltaisine ihmisineen, jotka puhuivat outoa kieltä. Ja yhä kauemmaksi kävi väsyttävä matka ahtaassa, likaisessa rahtivaunussa. "Me tahdomme puolustaa Venäjää, mutta emme Kiinaa! Mitä meitä koskevat japanilaiset, jotka asuvat niin etäällä kylästämme meren tuolla puolen!" Näin talonpoikaissotilaat kysyivät upseereiltansa. Nämä vastasivat hämillään, että nyt oli kysymys Venäjän kunnian, arvon ja valtiollisen valta-aseman puolustamisesta salakavalaa hyökkääjää vastaan. Mutta nämä olivat talonpojille tyhjiä sanoja. Ja niinkuin vetoomus imperialismiin petti, niin myöskin hurskas satu, että oli välttämätöntä taistella oikean uskon puolesta Japanin pakanuutta vastaan. Jokaisella kansalla on oma uskonsa, arvelivat talonpoikaissotilaat, pitäkööt keltaiset omansa, niin kuin me pidämme omamme. Kansa ei käsittänyt sodan tarkoitusta, ei sodankäyntitapaa, jonka mukaan jokainen hyökkäys ja jokainen menestyksellinen puolustus aina päättyi peräytymiskäskyyn. Isänmaallinen taisteluinnostus laimeni ja muuttui Liaujangin taistelun jälkeen vastakohdakseen.
Sodan pääaiheuttaja, Plehwe, ei tämän taistelun tapahtuessa, joka merkitsi hänen suunnitelmiensa raukeamista, enää ollut elossa. Heinäkuun 28 p. 1904 repi hänet palasiksi pommi, jonka sosiaalivallankumouksellisen puolueen toimesta eräs ylioppilas heitti häntä vastaan. Se vähäinen vaikutus, minkä neuvonantajansa murha teki tsaariin, haihtui pian kokonaan iloisen perhetapahtuman johdosta. Elokuun 25 p. hänelle syntyi toivottu perintöruhtinas, kivulloinen lapsi, joka sai nimen Aleksei. Tilaisuus yleisellä valtiollisella armahduksella antaa merkki, että hallitussuunta oli muuttuva, jäi käyttämättä. Armomanifesti 6 p:ltä syyskuuta tuli vain kruununvarkaiden ja kruunun velallisten hyväksi.
Toista kuukautta kesti puolueiden taistelu tsaarin läheisyydessä sisäministerin seuraajasta. Vasta 8 p. syyskuuta tapahtui ratkaisu vapaamieliseen suuntaan. Ruhtinas Svjatopolk-Mirski, joka Vilnan kenraalikuvernöörinä oli herättänyt huomiota lempeällä ja lainmukaisella viranhoidollaan, tuli sisäasiainministeriksi. Yhteiskunta tervehti tätä nimitystä suosiollisesti, ja suosio kasvoi, jota useammin uusi vallanpitäjä keskusteluissa sanomalehdistön edustajien kanssa ilmaisi sangen maltillisesti vapaamieliset mielipiteensä: kansaneduskunta, mutta ei mitään parlamenttia; uskonvapaus, mutta ei omantunnonvapautta; juutalaisten oikeuksien parantaminen, mutta ei mitään yhdenvertaisuutta; painovapaus, mutta hyväntahtoisen sensuurin hoitama j.n.e. "Vapautusliiton" äänenkannattajakin ylisti tuota vapaamielistä kaunopuhujaa tulevana uudistajana, ja vanha tuuliviiri Novoje Vremja, joka vast'ikään oli kehunut Plehwen "valtiomieskykyä" muistosanoissaan, toitotti samaa torvea, mikä vuorostaan vaikutti sen tuhansiin lukijoihin virkamiesten joukossa, joilla oli tapana ottaa maailmankatsomuksensa ja valtiollinen vakaumuksensa tämän kameleontin vaihtelevista pääkirjoituksista.
Hovin ja ylemmän virkamiesmaailman taantumuspuolue, jonka valta-asemaa uusi kurssi uhkasi, keräytyi Pobedonostsevin ympäri "uuden Loris-Melikovin" kukistamiseksi. Semstvopuolue kokosi voimansa saadakseen "rohkealla esiytymisellä" puheliaan ministerin vihdoinkin ryhtymään uudistustekoihin. "Suomen aktiivisen vastarinnan puolue" kääntyi Venäjän kaikkien vastustusmielisten ja vallankumouksellisten järjestöjen puoleen, ehdottaen yhtymistä yhteiseen valtiolliseen ohjelmaan ja yhteiseen toimintaan. Tällä vetoamisella oli vain osaksi menestystä, kun kahdeksastatoista puolueesta vain seitsemän sitä noudatti: vapautusliitto, Puolan kansallisliiga, Venäjän sosiaalivallankumouksellinen ja Puolan sosialistinen puolue, lättiläinen sosiaalidemokraattinen puolue sekä armenialainen ja grusialainen sosiaalivallankumouksellinen liitto. Näiden puolueiden edustajien Pariisissa syyskuussa 1904 pitämässä kongressissa valmistettiin yhteinen valtiollinen ohjelma: itsevaltiuden hävittäminen ja vapaan kansanvallan asettaminen sen sijaan, Suomen itsehallinnon palauttaminen ja kansojen itsemääräämisoikeus. Tämän ohjelman toteuttamiseksi kokous, johon myöskin urkkija Asev otti osaa, päätti seuraavan vuoden syksynä saada aikaan paikallisia kapinoita. Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue samoin kuin puolalainenkin, juutalainen "bund" ynnä muut jyrkästi marxilaiset puolueet pysyivät periaatteellisista syistä erillään tästä vallankumouksellisesta "porvarikongressista". Venäläisen sosiaalidemokratian johtavaan Pietarinkomiteaan kuului silloin etupäässä ylioppilaita ja kirjailijoita, jotka hämärissä kellarikoloissa pitivät salaisia esitelmiä kansantaloustieteestä ja niillä lopen ikävystyttivät harvoja köyhälistöön kuuluvia kuuntelijoitansa. Pääkaupungin työväestön suuri enemmistö kävi erään poliisin salaisen asiamiehen, Gapon nimisen papin esitelmissä, jolla oli loistavat puhujanlahjat, jännittävät aiheet sekä käytettävissään valoisat kokoushuoneet, jotka hallitus oli hänelle antanut. Muuten venäläinen sosiaalidemokratia tuhlasi tarmonsa menshevismin ja bolshevismin välisiin opillisiin selvittelyihin sekä puoluejärjestönsä kehittämiseen, joka kaikkine kummallisuuksineen oli tsaarillisen virkavallan uskollinen kuva.
Pobedonostsev pyysi syyskuun lopussa tsaarilta uuden sisäasiainministerin erottamista, koska hänen politiikkansa muka johti valtakunnan ja kirkon perikatoon. Svjatopolk-Mirski puolestaan vakuutti tsaarille, että yliprokuraattorin politiikan jatkaminen oli synnyttävä vallankumouksen. Nikolai II ei tiennyt mitä tekisi ja jätti Mandsurian-armeijansa ratkaistavaksi, kumpi noista molemmista arvohenkilöistä oli oikeassa. Lokakuun 2 p. muuan Kuropatkinin päiväkäsky kuulutti Venäjän — ja samalla myöskin Japanin —sotajoukoille voitokkaan hyökkäysliikkeen alkamisen Port Arthurin vapauttamiseksi. Samana päivänä kertoi Pobedonostsevin puhetorvi Moskovskija Vjedomosti, että hallitus oli esiytyvä tarvittavalla ankaruudella vapaamielisen sanomalehdistön jaarittelua vastaan uudistusten muka väittämättömyydestä. Viikkoa myöhemmin Kuropatkinin 200,000 miehen vahvuinen armeija alkoi marssia eteenpäin, kiertämällä japanilaisten oikean siiven pakottaakseen vihollisen armeijan vetäytymään Liaujangista ja avataksensa tien Port Arthuriin. Marski Ojama komensi 160,000 miehen vahvuisen sotajoukkonsa eteenpäin rohkeaan vastahyökkäykseen, jonka oli määrä painaa venäläisten oikea sivusta taaksepäin ja raivata itselleen tie Mukdeniin. Kymmenpäiväisen kiivaan ja kauhean verisen ottelun jälkeen Shahon taistelu päättyi ratkaisutta. Nikolai II oli yhtä viisas kuin ennenkin. Svjatopolk-Mirski huomasi, että taistelun päätöksen johdosta kysymys hänen jäämisestään tai eroamisestaan ei vielä ollut ratkaistu. Huolissaan asemastaan hän peruutti jo annetun luvan julkisen, yleisvenäläisen semstvokongressin pitämiseen, mutta salli jo Pietariin kokoutuneiden edustajien yksityisesti kokoutua. Tämä "esiparlamentti", joka tarkasti julkisuutta karttaen piti kokouksiaan muutamassa yksityisasunnossa, valitsi puheenjohtajakseen erään maltillisen slavofiilin, D Shipovin. Hän sai kiittää kansansuosiotaan siitä, että Plehwe ei ollut vahvistanut hänen uudestaan-valitsemistaan Moskovan semstvoviraston johtajaksi, koska hän oli pitänyt tuota vanhoillista, mutta pystypäistä miestä vaarallisena vallankumouksellisena. Shipov oli kongressissa oikeiston johtajana, joka puolusti muinaisvenäläisen "semski soborin" tapaista kansaneduskuntaa, jolla olisi vain neuvoa-antava valta. Enemmistö kannatti länsimaisen-mallista kansaneduskuntaa. Tehdyt päätökset annettiin hallitukselle mietintönä, joka sisälsi seuraavat vaatimukset: henkilöllinen koskemattomuus, omantunnon-, puhe-, paino-ja kokoutumisvapaus, itsehallinnon uudistus ja vapaasti valitun, päätäntöoikeudella varustetun kansaneduskunnan kokoonkutsuminen. Samaan aikaan pantiin, Ranskan vastustuspuolueen mallin mukaan vuodelta 1847, kaikissa Venäjän suuremmissa kaupungeissa toimeen pitoja ("reformibanketteja"), joissa enemmän tai vähemmän meluavasti lausuttiin julki uudistusvaatimukset. Yleinen mieltenkuohu valtasi myöskin palvelukseen kutsutut reserviläiset, jotka liioitelluissa mielenosoituksissa ilmaisivat tyytymättömyytensä hallitukseen ja sotaan.
Hallitus ei sano mitään. Hovissa taistelevat toisiansa vastaan yliprokuraattorin ja sisäministerin puolueet. Sotanäyttämöltä ei kuulu mitään ratkaisevaa. Talvi on tulossa ja liikuntasota on muuttunut asemataisteluksi. Kuropatkin kieltäytyy ryhtymästä uuteen hyökkäykseen, ennenkuin on saanut uusia lisäjoukkoja ja ennen kevään tuloa. Ministerineuvostossa seisovat jyrkästi vastakkain Svjatopolk-Mirskin ja Pobedonostsevin mielipiteet, joista edellinen puoltaa suostumista semstvokongressin vaatimuksiin, jälkimmäinen huomauttaa horjuvalle tsaarille hänen lupaustaan isänsä kuolinvuoteen ääressä. Ratkaisun aikaansaavat vihdoin suuriruhtinaat Sergei Aleksandrovitsh ja Nikolai Nikolajevitsh, jotka "luopumisessa koetelluista vanhavenäläisistä hallitusperiaatteista" luulevat näkevänsä vaaran hallitsijasuvulle.
Pobedonostsevin sepittämä tsaarillinen ukaasi 25 p:ltä jouluk. 1904 antoi vain sangen ylimalkaisia uudistuslupauksia, joiden toimittaminen jätettiin ministerikomitean huoleksi. Valtiosäännöstä ja kansaneduskunnasta siinä ei ollut puhe. Haihduttaakseen kaikki väärinkäsitykset tässä suhteessa hallitus samaan aikaan antoi virallisen tiedonannon, jossa se lausui paheksumisensa kiihoituksesta ja kiihtymyksestä ja varoitti semstvoja sekautumasta asioihin, joihin niiden valta ei ulottunut. Mutta nämä hallituksen selitykset eivät tyynnyttäneet kansan kiihtymystä. Päinvastoin, se yltyi, kun Venäjän jouluksi aivan odottamatta tuli tieto Port Arthurin linnoituksen antautumisesta (2 p. tammik. 1905). Se oli sotilaallisesti ennenaikainen, valtiollisesti myöhästynyt. Jos tuo surkea linnanpäällikkö Stössel olisi kahdeksaa päivää aikaisemmin luovuttanut merilinnan viholliselle, niin vapausmanifesti 30 p:ltä lokak. 1905, joka silloin tuli liian myöhään, olisi ilmestynyt jo 25 p. jouluk. 1904 ja Venäjän kansalta säästänyt paljon onnettomuutta ja kärsimyksiä.
Venäjällä vallankumoukset aina puhkeavat aikaisemmin kuin niiden toimeenpanijat ovat suunnitelleet. Pariisissa pidetty kongressi oli määrännyt vuoden 1905 syksyn siksi ajankohdaksi, jolloin isku oli annettava. Mutta jo tammikuussa 1905 alkoi vallankumous, jonka suurenmoisuudesta ja maailmaa-järkyttävästä vaikutuksesta kokonainen sukupolvi oli uneksinut ja jonka onnistumisesta se toivoi Venäjälle mitä suurinta tulevaisuutta. Ei porvariston "vapautusliitto", ei köyhälistön vallankumouksellisuus loitsinut sitä esiin, vaan Plehwen suosima Subatovin poliisisosialismi. Siirtyminen vallankumouksellisten leiristä poliisiosaston palvelukseen ja päinvastoin oli Venäjän vallankumouksellisen liikkeen tyypillinen ilmiö. Ei ryhdittömyys, niinkuin oli tavallista sellaisessa tapauksessa, vaan mieskohtainen kunnianhimo ja halu tehokkaasti auttaa työmiehiä, joiden surkean tilan hän Pietarissa oli oppinut tuntemaan, teki poliisin salaisen asiamiehen, pappi Gaponin vallankumoukselliseksi. Rahat hänen Pietariin perustamiansa työväenklubeja varten Plehwe oli antanut ja käskenyt pappia esityksissään herättämään kansallista innostusta sotaan. Mutta työväen alussa isänmaallinen mieli oli yhden sotavuoden jälkeen haihtunut ja muuttunut katkeraksi vihaksi virkavaltaa vastaan. Gapon kulki, niinkuin moni muu, ajan virran mukana ja uskoi, tuntien vaikutusvaltansa kymmeniin tuhansiin työmiehiin, jotka häntä sokeasti seurasivat, voivansa näytellä suurta historiallista osaa yleisessä kiihtymyksessä. Vasta vähää ennen kuin hänen suhteensa poliisiosastoon loppuivat, hän antautui kosketuksiin sosiaalidemokraattisen puoluejärjestön kanssa, joka ei mitään aavistanut hänen entisyydestään. Tämä oli käytännöllisesti vallan merkityksetöntä, sillä se auttoi häntä vain erään valtiollisen ohjelman valmistamisessa, jonka hän työmiesten vaatimuksena valtavan Pietarin työläiskulkueen etupäässä tahtoi antaa tsaarille. Tämä anomuskirja, joka vaati perustuslakia-säätävän kokouksen kokoonkutsumista, tehtaan tarkastuksen poistamista ja parlamentillisen hallitustavan voimaansaattamista, oli puhtaasti oppikaavanmukainen tekele. Sen sijaan 20 p. tammikuuta päätetty työväenjoukkojen kulkue Talvipalatsiin, heidän pyyntönsä tsaarille, että hän, korkeimpana maallisena ja kaikkivoivana valtana, huojentaisi heidän yhteiskunnallista hätäänsä, oli todella kansanomaisen venäläinen, eikä mikään osanottaja käsittänyt sitä vallankumoukselliseksi kapinaksi.
Sunnuntaina 22 p. tammik. 1905 työmiehet Pietarin tehdaskortteleista suljetuin rivein, ilman aseita ja punaisia lippuja, mutta sen sijaan pyhimystenkuvia kantaen ja kirkkolippujen liehuessa kulkivat Talvipalatsille, "isä" Gaponin heitä johtaessa. Nikolai II oli lähtemällä Tsarskoje Selohon välttänyt mielenosoituksen, josta hän oli saanut tiedon, ja jättänyt anojien vastaanoton sotaväen asiaksi, joka tervehti heitä yhteislaukauksilla. Kauheasti pettyneenä työväenjoukko tulvehti keisaripalatsilta takaisin, koetti muilla paikoilla kokoutua, mutta ajettiin uudestaan kivääritulella hajalle. Toista tuhatta miestä, naista ja lasta oli "punaisen sunnuntain" uhreja. Gapon itse pääsi pakoon ulkomaille, josta hän tsaaria vastaan julkaisi raivoisan "manifestin".[14]
Tammikuun 22 päivän synnyttämän kauhun seurauksena oli suunnaton suuttumus, joka Pietarista levisi muihin kaupunkeihin ja siellä aiheutti vastalausekulkueita ja verisiä yhteentörmäyksiä aseisiin-kutsutun sotaväen kanssa. Mielettömillä työmiesten vangitsemisilla ja karkoituksilla pääkaupungista tieto "punaisesta sunnuntaista" pian levisi kaukaisimpiin kyliin ja näin annettiin vallankumouksellisten käytettäväksi todella kansanomainen kiihoituskeino. Totutun kansallislaulun "Jumala varjelkoon tsaaria" sijasta kaikui työväenmarseljeesin kertosäe: "nouse, tartu aseisiin, työläiskansa!"
Suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitsh, vihattu Moskovan kenraalikuvernööri, tarttui hallitusohjiin, jotka hänen heikko veljenpoikansa oli päästämässä käsistään. Ruhtinas Svjatopolk-Mirski, joka joulukuun 25 päivän jälkeen enää vain nimeksi oli ollut sisäministerinä eikä ollut uskaltanut valtakeinoillansa estää tammikuun 22 päivän onnettomuutta, sai 1 p helmikuuta eronsa. Hänen seuraajaksensa tuli siihenastinen Moskovan kuvernööri, Aleksanteri Bulygin, venäläisiin poliisimenetelmiin hyvin perehtynyt virkavaltias, joka Moskovassa oli luonut Subatovin järjestelmän. Pietarin kenraalikuvernööriksi tuli siihenastinen Moskovan ylipoliisimestari, kenraalimajuri Dimitri Trepov, raaka sapelinkalistaja, vailla tietoja politiikasta. Tavanmukainen hallituskomissioni erään senaattorin johdossa asetettiin "Pietarin työläisten tyytymättömyyden syiden ja sen poistamiskeinojen selvittämiseksi". Poliisi pidätti 34 sille "oikein-ajatteleviksi" tunnettua työmiestä, pesetti perin pohjin nuo säikähtyneet miehet ja vei ne seuraavana aamuna "Pietarin tehdastyöväestön valittuina edustajina" rautateitse Tsarskoje Selohon. Siellä tsaari otti heidät puheilleen, antoi heille muutamien moittivien sanojen jälkeen armollisesti anteeksi heidän "rikoksensa" ja tarjosi heille hyvän aamiaisen, josta työmiehet olivat kovin tyytyväiset. Toinen hallituksen asettama komissioni tutki rahaministeri Kokovtsovin johdossa Saksan työväensuojeluslainsäädäntöä. Se ei päässyt pitemmälle kuin että ehdotti muutamia Plehwen lakkoja vastaan antamia määräyksiä nyt jo epäajanmukaisina kumottaviksi. Toiset hallituskomissionit työskentelivät yhtä tuloksettomasti 25 p. jouluk. 1904 annetun tsaarillisen ukaasin uudistuslupausten toteuttamiseksi.
Vallankumouksen järjestämisen ottivat huolekseen sosiaalivallankumouksellinen puolue ja "vapautusliitto", joita mitä tehokkaimmin kannattivat kaikkien rajamaiden sosialistiset puolueet, missä venäläistyttämispolitiikka oli ennakolta muokannut niille maaperää. Sitävastoin Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue käytännössä jäi kokonaan taka-alalle, vaikka se itse piti itseään ainoana todellisesti vallankumouksellisena puolueena ja oikeauskoisen kopeudella katseli muiden ryhmien kilpailevaa toimintaa. Sen sijaan, että olisivat yhdessä iskeneet hallitusta, niiden molemmat ryhmät, menshevikit ja bolshevikit, iskivät toisiansa. Lenin, johon oli liittynyt hänen entinen vastustajansa Bronstein-Trotski, vastusti mitä kiivaimmin kaikkea yhtymistä "vapautumisliittoon", peläten että vallankumous siinä tapauksessa saattoi päättyä parlamentillis-porvarillisen hallituksen muodostamiseen. Oikeammin arvosteli olevia oloja menshevikkien johtaja, Plehanov. Mutta bolshevikkeja vastaan käyty kiivas riita kysyi siinä määrin hänen ryhmänsä voimia, että yksin sen yritykset köyhälistön juhlapäivinä panna toimeen työväen mielenosoituksia surkeasti epäonnistuivat.
Sangen tarmokkaasti toimivat sosiaalivallankumoukselliset. Heidän ensimmäinen tekonsa oli hallituksen johtajan poistaminen. Helmikuun 17 p. eräs pommi repi kuoliaaksi suuriruhtinas Sergein Moskovan Kremlissä. Kun tieto siitä oli levinnyt, niin Moskovan ja Pietarin hienoimmissa ravintoloissa äänekkäästi tilattiin samppanjaa. Kaduilla tuttavat toivottivat toisilleen onnea "iloisen tapauksen" johdosta. Koko Venäjä ikäänkuin hengähti. Niin korkealle vallankumouskuume jo oli kohonnut.
Suuriruhtinaan murhan johdosta syntyi eräänlainen Trepovin ja Bulyginin kaksoishallitus. Edellinen piti jatkuvia levottomuuksia, lakkoja ja murhia vain taloudellisena liikkeenä, joka ei ollut autettavissa valtiollisilla myönnytyksillä, vaan yksinomaan sapelilla. Hänen nimellinen esimiehensä, niinkuin ministerien enemmistökin, huomasi selvästi vallankumouksen poliittisen puolen ja tahtoi lääkitä sairasta valtioruumista taudin mukaisella käsittelyllä, mahdollisimman vähäisillä valtiollisilla uudistuksilla, uskaltamatta leikkausveitsellä käydä käsiksi autokraattiseen elimistöön. Pobedonostsevia raastoi uskovaisen kiihkonsa ja arvostelevan järkensä ristiriita sekä se ahdistava tunne, että nouseva aalto uhkasi viedä mennessään koko hänen järjestelmänsä. Tämä oli hänet vallan murtanut, eikä hän enää luottanut muihin kuin Jumalaan ja Kuropatkiniin.
Venäjän tyhjentymättömistä ihmisvarastoista oli Mandshurian armeijalle viety niin paljon lisävoimia kuin yksiraiteinen, mutta moitteettomasti toimiva Siperian rata suinkin saattoi kuljettaa. Pietarin oppineiden pääesikuntalaisten ja vanhuudenheikkojen sotasankarien ankara arvostelu Kuropatkinin sodankäynnistä oli aiheuttanut sen, että tammikuussa oli lähetetty sotanäyttämölle eräs salonkikenraali Gripenberg, varustettuna tsaarin antamilla epäselvillä valtuuksilla. Hän tahtoi tarmokkaalla hyökkäyksellä japanilaisten aseman vasenta sivustaa vastaan tuhota vihollisten armeijan. Mutta Sandepun talvitaistelussa tammikuun 25:nnestä 28:nteen päivään hänen yrityksensä raukesi japanilaisten sitkeään vastarintaan ja vastahyökkäyksiin tai, niinkuin Gripenberg perästä päin vakuutti, Kuropatkinin kateuden tähden, joka ratkaisevana hetkenä muka oli kieltänyt häneltä pyydetyn avun. Raivoissaan Gripenberg lähti pois sotanäyttämöltä, jolla nyt molemmilta puolin ryhdyttiin valmistuksiin ratkaisevaa taistelua varten. Kuropatkinin hyökkäystuuma kävi ristiin hänen vastustajansa Ojaman suunnitelman kanssa. Helmikuun 23 p. alkoi 155 kilometrin rintamaleveydellä Mukdenin taistelu, jonka kulusta Kuropatkin ensin lähetti voitonsanomia Pietariin. Ne lakkasivat 3 p. maaliskuuta, kun japanilaiset laajasuuntaisen kiertoliikkeen jälkeen luoteiseen Mukdenista mursivat venäläisten aseman. Seuraavina päivinä Venäjän armeija ei enää taistellut muuta kuin turvatakseen itselleen järjestetyn peräytymisen, mikä kuitenkin 9 p. maaliskuuta muuttui armeijan suuremman osan kauhun vallassa tapahtuvaksi paoksi. Vain kenraali Linevitshin johtama vasen sivusta-armeija — noin kolmas osa koko armeijasta — torjui kaikki japanilaisten hyökkäykset ja pani siedettävässä järjestyksessä toimeen määrätyn peräytymisen. Maaliskuun 10 p. voittajat marssivat Mukdeniin ja ryhtyivät ajamaan takaa venäläisiä, joiden säännötön pako pysähtyi vasta 170 kilometrin päässä Mukdenista pohjoiseen päin. Kuropatkin erotettiin 17 p. maaliskuuta ja Linevitshille uskottiin armeijan johto. Hänen onnistui lyhyessä ajassa järjestää sekaisin-menneet joukko-osastot ja palauttaa niiden taistelukunto.
Kuropatkinin ennenaikaisten voitonsanomien vaikutuksen alaisena Trepov sepitti manifestin, jonka tsaari maaliskuun 3 päivän aamuna välinpitämättömänä allekirjoitti, ja jonka hän neuvonantajansa kiihkeän kehoituksen johdosta heti käski julkaista. Siinä Nikolai II julisti kansalleen, että hän "autokraattisen valtansa lipun alla oli johtava valtakunnan kaikista vaikeuksista uuteen, hävittämättömään valtaan", ja kehoitti kaikkia "tosi-venäläisiä miehiä" yksimielisyyteen ja sisäisen vihollisen vastustamiseen. Saatuaan siitä tiedon Bulygin, mukanaan kolme ministeriä ja tsaarillisen tahdon ilmaisun luonnos, riensi ylimääräisellä junalla Pietarista Tsarskoje Selohon. Hän pyysi heti saada eronsa tai sitten vastamanifestin hyväksymistä heti paikalla. Välinpitämättömästi Nikolai II allekirjoitti toisen asiakirjan. Tässä "Reskriptissä sisäasiainministerille" tsaari kansallensa kertoi, että hänellä jo kauan oli ollut aikomus kutsua kokoon neuvottelevalla vallalla varustettu kansaneduskunta ja että hän nyt katsoi ajan siihen tulleen. Neuvottelemaan tahtonsa toteuttamisesta hän oli asettava erityisen Bulyginin johdossa olevan komitean. Toinen manifesti ilmestyi iltapäivällä Pietarin kaduille, missä sen merkitystä heti kansanjoukoissa pohdittiin, uudistusesityksiä tehtiin ja niistä tuumiskeltiin. Ohjataksensa kansan intohimoisen puhekiihkon järjestetyille raiteille Bulygin piti vielä kolmannen tsaarillisen tahdonilmaisun välttämättömänä. Illalla lisälehdet levittivät "Ukaasia senaatille". Siinä Nikolai II myönsi kaikille semstvojen ja kaupunkien edustajien kokouksille, samoin yhdistyksille, oikeuden pohtia parannusehdotuksia ja lähettää niitä hallitukselle. Itsehallintoelimet kaupungeissa ja maalla ja ennen kaikkea yhdistykset käyttivät heti myönnettyä lupaa niin runsaassa määrin, että Bulygin jo huhtikuussa koetti tukkia hänen päällensä satelevien uudistusehdotusten paperitulvaa sillä, että hän poliisille annetulla sitä "selventävällä" määräyksellä kumosi senaatille annetun ukaasin.
Tieto Mukdenin tappiosta teki valtavan vaikutuksen kansaan ja edisti vallankumouksellista mielialaa. Vanhoillisissa piireissä vaadittiin sisäpoliittisista syistä viipymätöntä rauhantekoa. Maaliskuun 27 p. pidettiin Moskovan pörssisalissa isovenäläisten tehtailijain yksityisluontoinen kokous. He päättivät pyytää hallitusta heti lopettamaan sodan, vaikkapa Sahalinin ja Vladivostokin luovuttamisen hinnalla. Mutta Nikolai II, jonka synnynnäistä itsepäisyyttä lisäsi tietämättömyys todellisista olosuhteista, ei tahtonut myöntyä, ennenkuin viimeinen valtti, mikä Venäjällä vielä oli käytettävissä, Itämeren laivasto, oli lyöty pöytään. Ensimmäinen laivasto-osasto, joka oli kokoonpantu uudenaikaisista taistelulaivoista ja vanhentuneista risteilijöistä, oli vasta 15 p. lokak. 1904 lähtenyt liikkeelle Libausta. Se oli liian myöhäistä, koska Port Arthuria jo piiritettiin; se oli liian aikaista, koska jään saartama Vladivostokin satama vasta huhtikuussa 1905 oli avoinna laivastolle. Sen päällikkö oli vara-amiraali Roshdestvenski, joka oli hyvä merimies ja urhokas upseeri, mutta vailla voittoa-antavaa uskoa pitkän matkansa menestykseen. Liian hyvin hän tunsi laivastonsa monet heikkoudet, miehistön puuttuvan ampumataidon ja merikelpoisuuden, palvelukseen kutsuttujen ja useinkin väkisin laivoihin tuotujen reserviläisten vallankumouksellisen mielialan. He yrittivät karata kaikissa hiilenottopaikoissa ja rikkoivat alituisesti laivastossa vallitsevaa kovaa kuria, ja sen johdosta oli heitä vastaan ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin. Aiheeton, mutta yhä jatkuva japanilaisten torpedoveneajajien pelko johti heti retken alussa yölliseen välikohtaukseen Dogger-matalikolla, missä englantilaisia kalastajalaivoja pidettiin vihollislaivoina ja ammuttiin. Englannissa syntynyttä mieltenkuohua lievensi kyllä melkoisten rahasummien maksaminen surmansa saaneiden kalastajien omaisille, mutta Venäjän laivaston täytyi jonkin aikaa mukautua siihen nöyryytykseen, että sitä seurasi ja valvoi muuan brittiläinen laivasto-osasto. Port Arthurin antautumispäivänä laivasto meni ankkuriin S:te Marien lahteen Madagaskarin koillisrannikolla ja sai pian senjälkeen lisävoimia toisesta laivasto-osastosta. Kolmas oli vielä Libaussa varusteilla. Roshdestvenskin mielipide, jonka hän useampaan kertaan ranskalaista kaabelia myöten lähetti Pietariin, oli se, että Port Arthurin kukistumisen jälkeen Venäjän laivaston tuli jäädä Intian valtamerelle ja että sitä oli käytettävä vain uhkauskeinona rauhanneuvotteluissa. Mukdenin taistelun jälkeen hän pontevasti uudisti ehdotuksensa, mutta sai tsaarilta täsmällisen käskyn jatkaa matkaansa Itään, odottamatta kolmannen osaston saapumista, joka vasta 19 p. helmikuuta oli lähtenyt Libausta. Roshdestvenskin täytyi vastoin parempaa tietoansa totella. Maaliskuun 16 p. hän lähti Madagaskarista, ja kulki laivastoineen Tyynelle valtamerelle tuhoansa kohti.
Sillävälin kuin hallitus teki sisäpolitiikan suunnan riippuvaksi tulevan meritaistelun epävarmasta tuloksesta, sosiaalivallankumoukselliset, läheisesti liittyen "vapautusliittoon", järjestelivät vallankumousta edelleen. Pääkeinona oli ammatillisten yhdistysten perustaminen. Niinkuin taikaiskusta syntyi kaikissa kaupungeissa asianajajien, lääkärien, sanomalehtimiesten, opettajien ynnä muiden vapaiden ammattien edustajien yhdistyksiä. Niihin liittyivät sitten varsinaiset ammattikunnat, joista melkein kaikki olivat syntyneet Pietarin punaisen sunnuntain tekemästä vaikutuksesta. Muutamat liitot ajoivat myöskin ammatillisia tarkoituksia, mutta useimmat vain puhtaasti valtiollisia. Noiden monien tuhansien "ammattikuntien" yhdenmukaista johtoa varten perustettiin Pietarissa 21 p. toukokuuta "liittojen liitto". Johtavassa komiteassa oli enemmistö sosiaalivallankumouksellisilla, jotka lähettivät maakuntaan julistuksia, ohjeita ja käskyjä. Tämän vallan julkisesti jäseniä kokoavan ja vaikuttavan "liittojen liiton" tavallisin taistelukeino oli sellaisten henkilöiden ja laitosten boikottaus, jotka eivät tahtoneet yhtyä yleiseen liikkeeseen. Siinä sivussa kävi salainen kiihoitus kasarmeissa ja sotalaivojen miehistön keskuudessa sekä sodassa olevan armeijan järjestelmällinen muokkaaminen sotaa ja itsevaltiutta vastaan tähdätyillä lentokirjasilla. Vihdoin käytettiin myöskin sosiaalivallankumouksellisten vanhaa taistelukeinoa, terroria, sellaisia virkamiehiä ja yhteiskuntapiirejä vastaan, jotka uskalsivat tehdä vastarintaa vallankumouksellista liikettä vastaan. Muuan ylioppilaiden salainen komitea julisti Mukdenin taistelun jälkeen alituisen korkeakoululakon, ja tuhannet ylioppilaat syöksyivät täynnä innostusta ajan aallokkoon, vaikuttaakseen ja taistellakseen mukana "suuressa Venäjän vallankumouksessa".
Taantumuksellinen hallitus haki liittolaisia kansan joukosta. Se ei löytänyt mitään muita kuin vanhauskoiset, joita kuitenkin oli miljoonia, ja jotka olivat pysyneet uskollisina 17. vuosisadan valtiokäsitykselle. Voittaakseen heidät, joita hallitus tätä ennen oli raa'asti vainonnut, tsaari 30 p. huhtik. antoi suvaitsevaisuusediktin. Se salli eräin rajoittavin ehdoin siihen saakka rikoksena rangaistun eroamisen valtiokirkosta. Se myönsi vanhauskoisille vapaan jumalanpalveluksen ja heidän poliisin sulkemien "pyhien" hautausmaakirkkojensa avaamisen. Se otti heihin nähden käytäntöön uuden nimityksen "vanhojen kirkonmenojen noudattajat" virallisen pilkkanimen "raskolnikin" (= luopuneet) sijaan. Kun Nikolai II 1901 oli tullut "uskon lahjojen mestariksi ja hoitajaksi", niin suvaitsevaisuusedikti paransi siihen saakka tavallisen buddhalaisten nimityksen "pakana" tai "epäjumalanpalvelija" "lamalaiseksi".
Hitaasti kulkien, vähä väliä hiiliä ottaen, Roshdestvenskin laivasto japanilaisten häiritsemättä oli ennättänyt Etelä-Kiinan merelle, missä se 9 p. toukokuuta Honoré-lahdessa yhtyi kolmanteen laivastoon, joka oli vara-amiraali Nebogatovin johdossa. Viittä päivää myöhemmin yhtynyt laivasto, 30 suuren taistelulaivan vahvuisena, lähti pohjoista kohti vihollista vastaan. Korean salmessa Togo tonniluvussa heikomman, mutta sotakelpoisuudessa paljoa etevämmän laivastonsa kanssa odotti lähestyvää vastustajaa. Tsushiman saaren luona tapahtui 27 p. toukok. 1905 taistelu, josta tuli Japanin Trafalgar. Japanilaisten tykistön tarkkaan-osaava tuli murskaa Venäjän laivaston. Roshdestvenski haavoittuu ja lähtee torpedoveneessä palavasta lippulaivastaan, joka pian sen jälkeen uppoaa korkeaan aallokkoon. Hän itse joutuu Japanin vangiksi. Kolme risteilijää pelastuu pakenemalla etelään. Muu laivasto jatkaa, pahasti pilalle ammuttuna, matkaansa Vladivostokiin. Yölliset torpedovenehyökkäykset täydentävät tuhotyön. Auringon noustessa ei Itämerenlaivastossa ole enää kuin neljä linjalaivaa ja kaksi risteilijää. Sen johtaja on Nebogatov. Juuri häneltä oli Venäjällä odotettu sankaritekoja, koska Novoje Vremja oli ylistänyt häntä "Venäjän Nelsoniksi" ja jo ennakolta tuhlannut hänelle laakereita. Nebogatov oli hidasajatuksinen meribyrokraatti, jota hänen lääkärinsä oli kieltänyt kahvia juomasta, koska se oli hermostolle liian kiihoittavaa. Ymmärrettävästi hän ei siis voinut kestää meritaistelun tuottamaa kiihoitusta. Kun Togon nopeakulkuiset taistelulaivat ilmestyvät taivaanrannalle ja pian ovat saavuttaneet hitaasti puskuttavat Venäjän panssarilaivat, niin Nebogatov käskee vetää alas Andreaan-lipun. Taistelutta hän jättää Itämeren-laivaston jäännöksen viholliselle; Japani on saanut voiton, joka kohottaa sen suurvallaksi.
Kesäkuun 8 p. tsaari mielihyvällä vastaanottaa Yhdysvaltojen presidentin hänelle tarjoaman rauhanvälityksen.
* * * * *
Tsushiman taistelun musertavan vaikutuksen alaisena oli Moskovassa kesäkuun alussa koolla eräs semstvokongressi, johon otti osaa myöskin muutamien kaupunkien edustajia. Yksimielisesti kokous päätti lähetystöllä kääntyä tsaarin puoleen ja hänelle pontevasti ja suoraan ilmaista maan mielipiteen "hänen neuvonantajiensa rikoksellisista virheistä ja huolimattomuudesta", joka oli saattanut valtakunnan onnettomaan sotaan, sekä tehdä vaatimuksia uhkaavan kansalaissodan välttämiseksi. Mutta ei ollut helppoa päästä mieskohtaisesti hallitsijan puheille. Venäjän valtiaaksi oli tullut kesäkuun 5 p. sisäministerinapulaiseksi koroitettu kenraalimajuri Trepov, jonka vallan alaiseksi oli alistettu valtakunnan koko poliisivoima. Hänen nimellinen esimiehensä Bulygin työskenteli tsaarin käskystä yksinomaan vaalilain valmistamisessa, joka oli perustuva säätyjakoon ja takaava enemmistöltään monarkkisen ja hallitsijalle uskollisen kansaneduskunnan valitsemisen. Pitkien keskustelujen jälkeen Trepov antoi suostumuksensa siihen, että tsaari ottaisi vastaan semstvolähetystön Pietarhovissa 19 p. kesäkuuta. Sen puolesta esiytyi puhujana Moskovan filosofianprofessori Sergei Trubetskoi. Hän viittasi uhkaavaan vallankumoukseen, joka oli torjuttavissa vain kutsumalla viipymättä kokoon luvattu kansaneduskunta yleisen ja yhtäläisen, mutta ei säätyjakoon perustuvan vaalioikeuden pohjalla sekä myöntämällä heti puhe-, paino- ja kokoutumisvapaus.
Nikolai II vakuutti vastauksessaan, että oli sopimatonta epäillä kansaneduskunnan kokoonkutsumista. Hänen hallitsijatahtonsa, että kansan valittuja oli kutsuttava olemaan mukana työssä valtakunnan hyväksi, oli horjumaton; joka päivä hän työskenteli tämän tehtävän toteuttamiseksi.
Kahta viikkoa myöhemmin, 4 p. heinäkuuta, Nikolai II Pietarhovissa otti puheilleen erään vastalähetystön. Sen johtajana oli kreivi Sheremetjev, joka puheessaan huomautti, että kansaneduskunta ei ollut kansan, vaan säätyjen valittava, ja että sillä tuli olla vain neuvoa-antava valta. Hänen jälkeensä kreivi Aleksei Bobrinski, semstvon jäsen ja Pietarin kaupunginvaltuutettu, selitti, että Moskovan kongressin lähettämä lähetyskunta oli rohjennut puhua Venäjän koko semstvon nimessä, johon sillä ei ensinkään ollut ollut oikeutta. Tämän lähetystön takana ei ollut vähempi määrä semstvomiehiä kuin edellisen. Se pyysi tsaaria myöntämään säätyjakoon perustuvan vaalioikeuden. Vielä pontevammin puhui sitten eräs Orelin semstvomies, Narishkin: me emme halua mitään kansanherruutta tsaarillisen itsevaltiuden sijaan, me emme tahdo mitään parlamenttia, vaan vanhavenäläisen "semski soborin". Lopuksi puhui vielä muuan pikkuporvari "kaikkien venäläisten tehtaantyömiesten nimessä" ja muuan kylän esimies "koko talonpoikaisväestön" nimessä, vakuuttaen niiden alttiutta antamaan kaikkensa, jotta Japanista saataisiin voitto ja järjestys palautettaisiin.
Nikolai II vakuutti vastauksessaan, että oli sopimatonta epäillä vanhan valtiollisen järjestyksen säilyttämistä, sillä "vain sellainen valtakunta oli vahva ja luja, joka pyhänä säilytti menneisyyden perinnön. Hän oli siinä suhteessa syntiä tehnyt, ja siitä todennäköisesti Jumala valtakuntaa rankaisi."
Vastalähetystön ja sille annetun vastauksen synnyttämä mieltenkuohu sai äänekkään vastakaiun uudessa semstvokongressissa, joka pidettiin Moskovassa heinäkuun 19:nnestä 22 päivään ja johon myöskin kaikki suuremmat kaupungit olivat lähettäneet edustajansa. Täällä kaikuivat kuuroille korville kaikki maltillisten äänet — myöhemmin lokakuulaisten, niinkuin kreivi Heydenin, Gutshkovin, Shipovin, Orelista kotoisin olevan Stabovitshin. Suuri enemmistö, jota johtivat vapautusliiton jäsenet — Petrunkevitsh, Muromtsev, Miljukov — vaati jyrkästi parlamentillista hallitusmuotoa, jonka kuitenkin tuli kansanvaltaisuudessa voittaa Englannin esikuva. Muuan nuori intoilija vaati, kokouksen osoittaessa myrskyistä suosiota, yleistä, yhtäläistä, välitöntä ja salaista äänioikeutta myöskin venäläiselle naiselle, jota hän syvästi kunnioitti, "koska hän hengensuuruudessa ja valtiollisessa älyssä oli paljoa etevämpi kaikkien muiden kansojen naisia". Johtava kongressikomitea tiesi kyllä varsin hyvin, että toistaiseksi oli mahdotonta toteuttaa sellaisia vaatimuksia, eikä uskonut Venäjän talonpoikaisnaisten valtiolliseen älyyn, joista 90 % ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Mutta se antoi sen taktillisen näkökohdan määrätä kantansa, että jota enemmän vaadittiin, sitä suurempi oli oleva hallituksen valtiollisten myönnytysten vähin määrä. Trepovista kuitenkin tämä jo meni liian pitkälle. Uhkaamalla poliisin sekautumista hän ennen aikojaan ajoi kongressin hajalle.
Sillävälin vallankumouksen hyökyaalto kulki tietänsä edelleen. Laajan valtakunnan eri osissa, Volgan kuvernementeissa niinkuin Itämeren-maakunnissa ja hedelmällisessä mustan mullan seudussa, talonpojat sadon korjattuaan ajoivat tilanomistajat kodeista ja konnulta, joko käyttäen ryhmysauvaa tai ilman, ja jakoivat maan ja maanviljelyskaluston keskenään. Monin paikoin he tekivät sen hyvässä uskossa oikeuteensa, kuultuansa erään "tsaarillisen manifestin", jonka heille luki jokin maata-kiertävä vallankumouksellinen ylioppilas suuresta, leveällä kultareunalla varustetusta paperista. Pahempi oli, sen ulkomailla tekemän vaikutuksen johdosta, sosiaalivallankumouksellisten lietsoma Mustanmeren-laivaston kapina. Suurin taistelulaiva "Ruhtinas Potemkin" nosti 28 p. kesäkuuta punaisen lipun ja ilmestyi tykkejänsä jyrisyttäen Odessan edustalle. Hallituksen onneksi kapinaannousseet merimiehet, heitettyänsä upseerinsa yli laidan, tyytyivät rannalla olevien tavaramakasiinien ryöstämiseen, jossa sataman roskaväki oli heillä apuna, sekä kansankokousten pitämiseen, joiden rajua puhevapautta suojelivat panssarilaivan tykit. Upseereilla miehitettyjä torpedoveneitä lähti Feodosiasta merelle, ampuakseen upoksiin tuon "uivan punaisen tasavallan". He löysivät sen kauan etsittyään Konstanzasta, missä kapinoitsijat, kymmenen päivää harhailtuaan, olivat antaneet laivansa Romanian virastojen haltuun ja sitten, jaettuaan keskenään laivakassan, hajautuneet pitkin maailmaa. Menettämättä sotalaivaa maajoukot kukistivat Libaun (29 p. kesäk.) ja Kronstadtin (30 p. kesäk.) merimieskapinat. Kesällä puhkesi julkinen vallankumous Kaukasiassa, Puolassa ja Itämeren-maakunnissa, ja siihen hallitus vastasi julistamalla sotatilan Varsovassa, Lodsissa, Kaukasiassa ja Kuurinmaalla. Mutta tämä sotatila jäi monin paikoin sotaväen puutteessa vain paperille, ja vallankumousliike rajamaissa vain kiihtyi, ollen kokoomukseltaan erottamaton yhdistelmä kapinaa tsaarivaltaa vastaan sekä luokka- ja kansallisuustaistelua.
Japanin kanssa aloitettavia rauhankeskusteluja johtamaan tsaari 14 p. heinäkunta nimitti sopivimman miehen, mitä hänellä siihen oli käytettävissään, entisen rahaministerin Witten, sekä toiseksi valtuutetukseen Itä-Aasian parhaan tuntijan, entisen Tokion-lähettilään, parooni Rosenin, jonka varoittajanääni aikaisemmin oli halveksien jäänyt kuulematta. Elokuun 8 p. neuvottelut alkoivat Portsmouthin pienessä merikaupungissa New Hampshiressa, ja sillävälin sota yhä jatkui. Japanilaiset valloittivat Sahalinin, sillävälin kuin Linevitsh turhaan paraadeilla, puheilla ja pienillä, aina huonosti menestyvillä hyökkäyksillä koetti täyttää armeijansa taisteluinnolla. Epätoivoisesti hän sähkötti Wittelle, että hänen mistä hinnasta hyvänsä tuli tehdä rauha, sillä huolimatta yhä uusista Venäjältä lähetetyistä apujoukoista ei ollut luottamista Mandshurian sotajoukkoon. Se oli väsynyt sotaan ja oli tullut vallankumousmieliseksi, valmiiksi käymään pistimet ojossa upseeriensa kimppuun. Kun Englanti niinkuin Amerikkakin kielsi Japanilta rahaa sodan jatkamiseksi, niin 5 p. syyskuuta tehtiin rauha niillä ehdoilla, jotka Witte oli ilmoittanut viimeiseksi myönnytykseksi: luovutettiin Liautung-niemimaa ja siinä Port Arthurin ja Daljnin satamat, Itä-Kiinan radan eteläosa sekä puolet Sahalinin saaresta; tunnustettiin Japanin yliherruus Koreassa, myönnettiin Japanin alamaisille kalastusoikeuksia pitkin Ussurin-rannikkoa sekä sotakorvausta nimellä: Japanissa olevien venäläisten sotavankien elatuskustannusten korvaus. Eräässä salaisessa pykälässä Venäjä sitoutui supistamaan Vladivostokissa olevan laivastonsa muutamiin keveihin risteilijöihin ja torpedoveneisiin.
Siihen päättyi tämä Venäjältä niin onnettomasti käynyt siirtomaasota, joka paitsi siihenastisen Itä-Aasian päävallanaseman menettämistä maksoi valtakunnalle virallisten tietojen mukaan 2 1/2 miljaardia ruplaa ja kolmattasataa tuhatta ihmishenkeä.
Sillävälin sisäministeri Bulygin oli saanut valmiiksi lakiehdotuksen kokoonkutsuttavaa kansaneduskuntaa varten. Jaettuina kolmeen kuuriaan oli talonpoikien, kaupunkiporvarien ja suurtilanomistajien määrä valita valitsijoita, jotka sitten keskuudestaan lähettäisivät edustajia valtakunnanduumaan, joka toisena neuvottelevana kamarina astuisi valtakunnanneuvoston rinnalle. Ei asukasluku, vaan asukasten kieli määräsi edustajien lukumäärän eri kuvernementeissa, "vierasheimoisten" vaikutusvallan heikontamiseksi duumassa. Tärkeän kysymyksen, mikä noista kolmesta säädystä oli saava enemmistön parlamentissa, Bulygin oli ratkaissut talonpoikien eduksi. Heidän osakseen tuli 43 % kaikista valitsijamiehistä, 34 % suurmaanomistukselle ja 23 % kaupunkien porvaristolle.
Elokuun alussa eräs "erityinen komitea", joka oli kokoonpantu suuriruhtinaista, oppineista, ministereistä ynnä muista arvohenkilöistä tsaarin itsensä ollessa esimiehenä, Pietarhovissa tutki Bulyginin luonnosta. Nikolai II ilmoitti, että valtakunnanduuma ei saanut rajoittaa hänen rajatonta hallitsijavaltaansa. Neuvonantajat vakuuttivat, että se pysyisi supistamattomana, koska duumallakin samoin kuin valtakunnanneuvostolla oli oleva vain oikeus antaa lausuntonsa lakiehdotuksista. Vain yksi vastusti, kenraali Trepov. Hän oli tullut huomaamaan olleensa väärässä arvioidessaan vallankumouksellisen liikkeen merkitystä eikä enää tahtonut rauhoittaa sitä sapelilla vaan uudistuksilla. Duuma, niin hän sanoi, tulisi huolimatta kaikesta sen oikeuksien supistamisesta rajoittamaan tsaarin yksinvaltaa. Asiain ollessa nykyisellä kannalla tämä onnettomuus ei kuitenkaan ollut vältettävissä. Tsaari hätkähti. Pitikö hänen koroittaa valtakunnanlaiksi mitä hän julkisesti oli tuominnut "mielettömiksi haaveiksi". Maanviljelysministeri Schwanebach keksi vakuuttavan vastaväitteen: Jumala rajoitti kuitenkin hänkin valtaansa antamillaan luonnonlaeilla ja pysyi siitä huolimatta taivaan ja maan kaikkivaltiaana hallitsijana. Sen johdosta tsaari suostui valtakunnanduuman kokoonkutsumiseen sillä ehdolla, että hän edelleen käyttäisi kaikkivaltansa ulkonaista merkkiä, arvonimeä "samodershets". Tämä antoi sitten aihetta paljoon riitaan. Venäläinen sana "samodershets" (itsevaltias) on sananmukainen käännös kreikankielen sanasta autokrator ja sen oli tähän asti ymmärretty merkitsevän rajatonta hallitsijavaltaa. Toiselta puolen venäläiset historioitsijat, niinpä myöskin Pietarhovin neuvotteluihin osaaottava historianprofessori Kljutshevski, olivat todistaneet, että Moskovan suuriruhtinas Ivan III, joka ensimmäisenä Venäjän hallitsijana, kun tatarien ies oli murrettu, v. 1480 oli ottanut käytäntöön tämän arvonimen, sillä vain oli tahtonut ilmaista "suvereniteetin" käsitteen. Eräästä mieskohtaisestakin syystä vanhan arvonimen säilyttäminen oli Nikolai II:lle mielenkiintoinen. Hänen oli 1894 täytynyt kuolevalle isälleen luvata elinikänsä pitää kiinni "samodershaviesta" (itsevaltiudesta).
Toinen pääkysymys, oliko talonpojille vaiko maata-omistavalle aatelistolle annettava useimmat sijat valtakunnanduumassa, hajoitti komitean kahteen leiriin. Suuriruhtinaat Vladimir Aleksandrovitsh ja Nikolai Nikolajevitsh lausuivat julki syvän suuttumuksensa hallitusta-vastustavasta aatelisjoukkueesta, ruhtinasten Trubetskoin, Galitsinin, Dolgorukovin, Shahovskoin ynnä muiden "röyhkeistä" puheista viimeisessä Moskovan semstvokongressissa, jossa he muiden aatelisten suurtilanomistajien kanssa olivat Venäjälle vaatineet kansanvaltaista valtiosääntöä. Vain isovenäläisillä talonpojilla oli muka vielä tallella valtiota-säilyttävä mielensä; heidän edustajilleen oli sentähden annettava ratkaiseva sana valtakunnanduumassa.
Talonpojat yksin, lisäsi Pobedonostsev, eivät tänä sekasorron aikana ole naamaansa muuttaneet.
Taantumukselliset aateliston edustajat, kreivi A. Bobrinski ja Strukov, vastustivat; ministereistä vain Kokovtsov; hän viittasi talonpoikien tietämättömyyteen ja valtiolliseen kehittymättömyyteen, joka teki heidät "vahaksi yllyttäjien käsissä".
Muut virkavaltiaat sekä historiantutkija Kljutshevski yhtyivät suuriruhtinaihin. Senaattori Narishkin meni niin pitkälle, että väitti, että luku- ja kirjoitustaidottomilla, mutta vanhoillisilla talonpojilla oli laajempi maailmankatsomus kuin sivistyneillä ja "eepillisen puheen lahja".
Ratkaisevaa Nikolai II:lle oli slavofiilisen historioitsijan Pavlovin todistelu: oikeauskoisen kirkon pyhimysten joukossa oli myöskin yksi lukutaidoton. Jos sellainen mies kelpasi taivaaseen, niin hän oli kyllin hyvä myöskin duumaan.
Bulyginin ehdotus julkaistiin 19 p. elokuuta valtakunnanlakina ja määrättiin, että vaalit valtakunnanduumaan oli toimitettava viimeistään tammikuussa 1906.
Uusi Moskovassa syyskuun 23:nnesta 28:nteen päivään pidetty semstvo- ja kaupunkikongressi hylkäsi yksimielisesti Bulyginin vaalilain "taantumuksellisena epäsikiönä" ja vaati vielä kerran kiivaasti päättävällä oikeudella varustettua sekä yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen vaalin perustuksella valittua kansaneduskuntaa. Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toimeenpanovaliokunta päätti suorastaan lapsellisella viattomuudella panna pontevan vastalauseen vaalilakia vastaan — boikottaamalla duumavaaleja! Suurempaa mielihyvää he eivät olisi voineet hallitukselle tuottaa, sillä kansa, tuo talonpoikien harmaa joukko, ikävöi kiihkeästi "suurta sanaa suuressa kokouksessa", ääneensä valittaakseen virkamiesten sorrosta ja uhkaavasti vaatiakseen "maata ja vapautta".
Moskovan kongressin yksimielisyys loppui, kun siinä tuli puheeksi toinen kysymys, jonka merkitystä monet edustajat nyt ensi kerran alkoivat ymmärtää, seurauksena siitä, että valistusministeriö aivan kuin tahallaan oli pitänyt kansaa tietämättömänä valtakunnan maantiedosta ja historiasta. Tämä kysymys koski tulevan vapaan Iso-Venäjän suhdetta rajamaihin. Siinä mielipiteet kävivät jyrkästi ja selvästi erilleen. Toiset, myöhemmät kadetit, tahtoivat sopivaisuussyistä palauttaa Suomen ja Puolan itsehallinnon sekä muille rajamaille myöntää mitä laajimman sivistyksellisen itsehallinnon. Sitä mieltä eivät olleet toiset, myöhemmät lokakuulaiset. Vapaan, kansanvaltaisen venäläisen itsehallinnon siunausten, sanoi Gutshkov, on tultava tähän asti orjuutettujen vierasheimoisten osaksi, mutta ei muuta, sillä sivistyksellinen itsensämäärääminen ja itsehallinto ovat ristiriidassa "yhden, jakamattoman Venäjän" aatteen kanssa.
Hallituksen toimenpiteistä ja kongressipäätöksistä välittämättä vallankumous huolettomasti kävi tietänsä, ikäänkuin luonnonilmiö, joka suuntaa kulkunsa sisäisten lakiensa mukaan, ihmisviisautta pilkaten. Todellista johtoa ei vallankumouksellisella liikkeellä kaikista sitä tarkoittavista yrityksistä huolimatta ole ollut eikä ole voinutkaan olla, sillä siksi erilaiset olivat tuon suuren valtakunnan maat ja kansat, joka ulottui Kalishista Beringin salmeen, Jäämerestä aina Mustaan- ja Kaspianmereen, aina Persiaan, Afganistaniin ja Kiinan vuorenharjanteisiin saakka. Näiden laajojen rajojen sisäpuolella vallitsi kaikkialla hillitön mieltenkuohu tai sota. Kaikuivat huudot: Alas itsevaltius, eläköön kansanvalta! Alas kansanvalta, eläköön köyhälistön diktatuuri! Alas aatelisto, eläköön vapaa kansalainen! Alas porvaristo, eläköön köyhälistö! Alas Venäjä, eläköön Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Ukraina, Grusia, Armenia, Aserbeidsan, kurdien maa, tatarien maa, kalmukkien maa, tsheremissien maa, bashkiirien maa, kirgiisien maa j.n.e. Siinä ei ollut minkään puolueen mahdollista yhdistää toisiansa vastaan taistelevia vallankumouksellisia aineksia yhden tunnussanan ympäri.
Kansankokousten karjunnan ja kongressipäätösten paperisateen edessä hallitus ei väistynyt. Virastojen pilkallisen boikottauksen, työväen- ja ylioppilaslakot, katumellakat, maatilain hävittämiset, valtion viinamyymäläin ja rahastojen ryöstöt, virkamiestensä murhat se tunsi tuskallisina neulanpistoina, mutta ei miekaniskuina. Silloin hallitusta lokakuun puolivälissä kohtasi taloudellinen isku, jonka johdosta sen vihdoin täytyi antautua. Vallan viattomasti asia Pietarissa alkoi eräässä rautatieläisten edustajien kongressissa, jonka oli määrä tarkastaa eläkeasetusta. Hallitus oli antanut luvan kokouksen-pitoon ja määrännyt sille puheenjohtajan. Pietarin vallankumouksellisen ilmakehän sähköistäminä rautatieläiset valitsivat toisen puheenjohtajan ja päättivät — mitä sata kongressia jo ennen heitä oli tehnyt —, että valtiosääntö oli tarkistettava. "Liittojen liiton" komitea antoi heille sitä varten kaavan ja osoitti heille toteuttamiskeinon — työlakon. Lokakuun 10 p. alkoi rautatielakko, ensin Moskovan rautatiesolmussa, sen väärän huhun johdosta, että toverit Pietarissa olisi vangittu. 12 päivänä veturit seisoivat paikallaan Pietarissa, 14 päivänä Riiassa, Harkovissa, Irkutskissa. Lumivyöryn tapaisesti lakkoaalto vyöryi edelleen, valtasi posti- ja lennätinvirkamiehet, tehtaat, konttorit, kaupat, työpajat, koulut. Se oli innostuksen tartuttamaa joukkohurmiota, joka veti pyörteisiinsä lapsetkin ja Odessassa aiheutti naurettavan koululaiskokouksen yliopiston juhlasalissa, missä 14-vuotiaat poikaset kehoittivat "kansaa" kukistamaan hallituksen. Tämä oli neuvoton. Sähkölennätinlaitos oli lakkokomitean vallassa, Tsarskoje Selon, tsaarin asuinpaikan, ja pääkaupungin välillä ei ollut enää junayhteyttä, keskuksen virkavalta oli erotettuna kaikista maakunnan virastoista sekä ulkomaista. Turhaan vannotti harmaapäinen kulkulaitosministeri, ruhtinas Hilkov — joka kerran oli ollut reipas kaartinupseeri, sitten veturinkuljettajana Amerikassa, lukkoseppänä Englannissa, ministerinä Bulgariassa — "tovereita", turhaan "entinen rautatieläinen" Witte lupasi lakkokomitealle sen taloudellisten vaatimusten tinkimätöntä täyttämistä. Komitea, jonka takana 750,000 yhdeksi liitoksi järjestynyttä valtion- ja yksityisratojen työläistä ja virkamiestä seisoi, vaati voimansa tunnossa palkankoroituksen sijasta — valtiosääntöä. Witte, joka 8 p. lokakuuta tunnustukseksi Portsmouthissa saavuttamastaan diplomaattisesta menestyksestä oli koroitettu kreivilliseen säätyyn, otti suorittaakseen raskaan tehtävän, nimittäin vakuuttaakseen tsaarille, että oli välttämätöntä antaa perustuslaki. Torpedoveneillä Pietarista Pietarhoviin asti, sieltä viertotietä myöten voimavaunuissa kiitävät arvohenkilöt edestakaisin. Trepov vetoaa vielä kerran sapeliin. Hän miehittää sotilailla kaikki korkeakoulurakennukset, joista oli tullut suosituimmat kansankokouspaikat, ja ilmoittaa talojen seinille naulatuissa tiedonannoissa 27 p. lokakuuta, että sotajoukoilla on käsky heti ampua jokaista kansanjoukkoa ja "olla patruunia säästämättä". Kuitenkin hän seuraavana päivänä itse kehoittaa tsaaria myöntymään. Se ratkaisee asian. 28 päivän iltana Nikolai II Tsarskoje Selossa allekirjoittaa manifestin kansalleen, jossa hän ilmoittaa luopuvansa kruunusta veljensä Mihailin hyväksi. Kello kahdeksan illalla seuraavana päivänä muuan kenttäjääkäri Pietarissa, hoviministerin, parooni Freedericksin valtuuttamana, antaa senaatinkirjapainon johtajalle, hovimestari A. Kedrinskille, manifestin tekstin pantavaksi heti painoon. Kolmen tunnin kuluttua tulee Tsarskoje Selosta käsky keskeyttää painatus ja lähettää jo painetut arkit senaatinarkistoon.[15] Witte on sepittänyt vastamanifestin, jonka Nikolai II 30 p. lokakuuta (17 p. vanhan luvun mukaan) allekirjoittaa. Siinä tsaari lupaa "kansalaisvapauden voimaansaattamista todellisen henkilöllisen koskemattomuuden sekä omantunnon-, sanan-, kokous- ja yhdistymisvapauden periaatteiden mukaan, lupaa edelleen vaalioikeuden laajentamista ja vahvistaa järkähtämättömäksi säännöksi, ettei mikään laki valtakunnanduuman suostumuksetta voi astua voimaan".
Tämä merkitsi asiallisesti valtiosääntöä. Mutta hovissa vihattua sanaa "konstitutsija" ei ollut manifestissa, sen sijaan kyllä tsaarin vanha arvonimi "samodershets". Oli varattu takaportti myöhemmälle taantumukselle.
Lokakuun 30 päivän iltana kreivi Witte saapuu Pietariin, tuoden mukanaan manifestin, jonka hän heti käskee julkaista. Lakko loppuu, sähkölennätin on jälleen hallituksen käytettävissä ja lähettää jo yöllä vapauttavan sanan laajan valtakunnan kaikkiin kaupunkeihin.
Vapausmanifesti 17/30 p:ltä lokakuuta 1905 synnytti valtavan riemun koko Venäjällä. Vastustuspuolue näki siinä saavuttaneensa niin kauan tavoittelemansa päämäärän, vallankumouspuolue pitkän askelen eteenpäin tiellä monarkian hävittämistä kohti. Venäjällä tuskin oli yhtään kaupunkia, joka silloin ei nähnyt kulkueitansa, jotka punaisia lippuja liehuttaen lauloivat työväenmarseljeesia ja joiden edessä santarmit, mikä tyhmästi töllistellen, mikä peläten ympärillä tunkeilevaa joukkoa, seisoivat jäykkinä ja tekivät kunniaa. Mutta jo lähipäivinä alkoi yli sadassa kaupungissa taantumuksellinen vastavirtaus, jota poliisiosasto järjesti ja joka purkautui etupäässä juutalaispogromeihin.[16] Roskaväki, joka päivää ennen oli karjunut työväen vapauslaulua, lauloi taas tsaarihymniä, liehutti punaisen lipun asemesta puna-sini-valkoista, ruoskitsi, ryösti, murhasi, ja tätä kaikkea poliisi katseli sivulta tai oli ilkitöissä mukana. Julmin oli Odessan juutalaispogromi, jossa virallisen kertomuksen mukaan 500 miestä, naista ja lasta murhattiin ja 1,632 asuntoa ryöstettiin puhtaaksi. Vastapuolella kaatui kaksi sotamiestä ja yksi santarmi. Ryöstävä ja murhaava satamarahvas tervehti riemuiten kaupunginpäällikkö Neidthardtia, joka eräälle juutalaiselle lähetystölle, sen pyytäessä väestön suojelemista, pilkallisesti vastasi: "Tehän pyysitte vapautta, siinä saitte juutalaisvapauden!"
Suuri lokakuunlakko oli saanut sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toistaiseksi lopettamaan menshevikkien ja bolshevikkien välisen sisällisen taistelun, ottaakseen ilman sen myötävaikutusta puhjenneen vallankumouksen johdon omiin käsiinsä. Tässä tarkoituksessa perustettiin Pietariin 26 p. lokakuuta työväenedustajien neuvosto. Tosin puolueen keskeiset sisälliset vastakohdat ilmenivät tämän vastahallituksenkin johdossa, jonka ensimmäinen puheenjohtaja oli muuan Plehanovin kannattaja, Hrustalev-Nossar, eräs akateemisesti sivistynyt latoja, toinen taas Leninin hengenheimolainen Trotski.
Lokakuun 28 p. "vapautusliitto" perusti perustuslaillis-kansanvaltaisen puolueen, sekin siinä tarkoituksessa, että johtaisi valtakunnan koko valtiollista elämää. Sitä tarkoitusta vastasi sen ohjelma, joka hämärällä sanamuodollaan sekä peittämällä aukkoja tyhjillä puheenparsilla tahtoi sovittaa toisiinsa maalaisaateliston ja talonpojat, porvariston ja köyhälistön, suurteollisuuden ja kotiteollisuuden, valtiovararikon ja velkojenkuoletuksen, keskityksen ja liittovaltiojärjestelmän, venäläiset ja vierasheimoiset. Puoluenimitys ei ollut onnellisesti valittu ja lyhennettiin alkukirjainten mukaan kadeteiksi, mikä ulkomailla herätti kummastusta ja synnytti merkillisiä selityksiä, jotka löysivät tiensä Venäjän historiaa esittäviin teoksiin. Vielä pahemmin tuon pahanimisen puolueen kävi omassa maassa. Talonpojat väänsivät nuo heille käsittämättömät vieraskieliset sanat "konstitutsionnie demokrati" sanaksi "konokradi", mikä merkitsee hevosvarasta. Tästä syystä kadetit myöhemmin lisäsivät nimitykseensä "kansanvapauden puolue". Mutta tämäkin nimitys "partija narodnoi svabodi" oli talonpojalle käsittämätön, koska sana "volja" hänelle merkitsi vapautta. Puolueen johtavassa keskuskomiteassa istuivat "vapautusliiton" perustajat, professorit Miljukov, Muromtsev, semstvojohtajat ruhtinaat Paavali ja Pietari Dolgorukov, Petrunkevitsh, Roditshev, Lvov ynnä muita kyvykkäitä miehiä, joiden nimillä oli hyvä kaiku venäläisessä yhteiskunnassa.
Heti manifestin julkaisemisen jälkeen syntyi Moskovassa lokakuun 17 [30] -päivän liitto. Lokakuulaiset, joksi heitä lyhyemmin sanottiin, asettivat tehtäväkseen vapausmanifestin toteuttamisen, mutta torjuivat päättäväisesti pitemmälle-menevät myönnytykset, niinkuin parlamentillisuuden ja rajamaiden itsehallinnon. Tämän kansallis-vapaamielisen puolueen perustaja ja johtaja oli moskovalainen kauppiaanpoika Aleksanteri Gutshkov. Historian opiskelijana, sitten matkailijana hän oli oppinut tuntemaan Länsi-Europpaa, ratsusotilaana hän Etelä-Afrikassa oli taistellut buurien vapauden puolesta, panslavistina matkustellut Makedoniassa, punaisen ristin valtuutettuna ollut mukana Mandshurian sodassa sekä sitten istunut Japanin sotavankeudessa. Moskovalaisena pankinjohtajana, erinäisten osakeyhtiöiden hallintoneuvoston jäsenenä sekä vaikutusvaltaisena kaupunginvaltuutettuna hän nyt koetti tehdä kansanomaiseksi sitä ajatusta, että Venäjän kehityksen edistämiseksi maa-aateliston siihenastisen herruuden sijaan oli astuva kauppa- ja teollisuusylimysten herruus.
Marraskuun 4 p. tohtori Aleksanteri Dubrovin, ruhtinas Gagarin ja Purishkevitsh, muuan papinsäädystä lähtenyt bessarabialainen suurtilanomistaja, perustivat Venäjän kansan liiton. Sen ohjelma oli ote slavofiilien opista, ja se kannatti sentähden ehdotonta taantumusta ja rajamaiden venäläistyttämispolitiikan tarmokasta jatkamista. Jo huhtikuussa 1905 ruhtinas A. Shtsherbatov, kreivi Sheremetjev ynnä muut suuraateliston jäsenet olivat Moskovassa perustaneet salaisen "venäläisten miesten liiton" taistellakseen tsaarin manifestissaan 3 p:ltä maaliskuuta lausuman kehoituksen johdosta "sisällistä vihollista" vastaan. Tämä Moskovan-järjestö yhtyi samanmieliseen Pietarinliittoon. Tämän taantumuksellisen puolueen valtiollinen merkitys johtui sen hyvistä suhteista hovipiireihin ja poliisiosastoon. Vallankumouksen kukistamisen jälkeen se 1906, hallituksen tukemana rahoilla ja poliiseilla, aloitti suurisuuntaisen kiihoitustoiminnan kansan s.o. roskaväen keskuudessa juutalaisia, kadetteja ja vierasheimoisia vastaan.
Marraskuun 1 p. Pobedonostsev otti eronsa, hallittuansa 24 vuotta Venäjää. Hänen sijaansa astui rahaministeri, kreivi Witte, länsimaisen mallin mukaan 6 p. marraskuuta perustetun ministerineuvoston puheenjohtaja, jonka valtapiiristä kuitenkin poistettiin hovi, sotajoukko, merisotalaitos ja ulkopolitiikka. Pietarin sotavoimien ylipäälliköksi tuli suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh. Kenraali Trepov uhrattiin sen suuttumuksen johdosta, minkä hänen patruunamääräyksensä 27 p:ltä lokakuuta oli herättänyt. Nikolai II:n luottamuksen hän kuitenkin säilytti; tämä teki hänet palatsipäällikökseen, jonka tuli huolehtia keisarillisen perheen henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Witte muodosti kabinettinsa vapaamielisistä virkavaltiaista, mutta niiden joukossa oli myöskin eräs kuuluisa taantumusmies sisäministerinä, nimittäin Pjotr Durnovo, entinen poliisiosaston johtaja ja Plehwen hengenheimolainen. Sen johdosta laajat piirit kielsivät Witteltä luottamuksensa. Ei myöskään oltu unohdettu, että Venäjän ensimmäinen perustuslaillisen ministeristön puheenjohtaja seitsemää vuotta ennen mietinnössään semstvon hävittämisen välttämättömyydestä oli omanakin vakaumuksenaan esittänyt Pobedonostsevin lausunnon, että "valtiosääntö on meidän aikamme suuri valhe". Siitä huolimatta semstvokongressien toimisto 2 p. marraskuuta kääntyi Witten puoleen ja lupasi hänelle kannatusta seuraavilla ehdoilla: perustuslakia-säätävän kansalliskokouksen kokoonkutsuminen yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella, luvattujen vapauksien pikainen toteuttaminen ja kaikkien valtiollisten rikoksentekijäin armahtaminen. Witte hylkäsi ne, ja siten syntyi tilanne, jota "Työväenedustajien Pietarin neuvoston Tiedonannot" kuvasi seuraavaan tapaan: "Annettu on kokoutumisvapaus, mutta sotajoukot ympäröivät kansankokouksia. Annettu on puhevapaus mutta sensuuri on jäänyt voimaan. Annettu on tieteen vapaus, mutta korkeakoulut ovat sotamiesten miehittämät. Annettu on henkilökohtainen koskemattomuus, mutta vankilat ovat täpötäynnä vangittuja. Annettu on Witte, mutta Trepov on jäänyt. Annettu on valtiosääntö, mutta itsevaltius on jäänyt. Kaikki on annettu, eikä mitään ole annettu." Sille politiikalle, jonka Witte aloitti ja jota hänen seuraajansa ministeripresidentin virassa aina vuoteen 1907 jatkoivat, antoi jo silloin professori Max Weber Heidelbergissa sattuvan ja Venäjällä usein toistetun nimityksen "valeperustuslaillisuus".
Tieto vapausmanifestista tunki suhteellisen nopeasti venäläiseen kylään, ja talonpojat käsittivät sen tsaarin antamaksi luvaksi maatilojen ryöstämiseen. Marraskuun kuluessa poltettiin valtakunnan sisäosissa kolmatta tuhatta herraskartanoa, maa julistettiin talonpoikien omaksi ja omistajat karkoitettiin kaupunkeihin. Witte ei pyytänyt sotaministeriöltä apua kapinallisia kyliä vastaan, pelosta että "sotamiehenpukuun puetut talonpojat" kieltäytyisivät ampumasta "talonpoikia, joilla ei ollut yllään sotamiehenpukua". Mutta agraarilevottomuudet tuottivat hänelle raskasta surua, ei valtiollisista syistä — ne ajoivat vastustusmielisen aateliston hallituksen helmaan —, vaan kansantaloudellisista. Hän valmistutti entisellä apulaisellaan N. Kutlerilla, jonka hän oli tehnyt maatalousministeriksi, erään lakiehdotuksen, joka edellytti maanluovutusta talonpoikien hyväksi kaikkien veronmaksajien kustannuksella. Talonpoikien pikaiseksi tyydyttämiseksi hän sai aikaan uuden manifestin 16 p:ltä marraskuuta, joka antoi anteeksi puolet kaikista verorästeistä ja lunastusmaksuista 1 p:stä tammik. 1906 lukien ja vuoden 1907 alusta kokonaan vapautti Venäjän talonpojat maksamasta takaisin velkaansa valtiolle vuonna 1861 saamastaan maasta.
Vapausmanifestin vaikutus sotajoukkoon ja laivastoon, jossa jo kauan oli vallinnut mieltenkuohua, ilmeni lukuisissa sotilaskapinoissa Kronstadtissa, Kiovassa, Sevastopolissa ja Vladivostokissa ynnä muissa Siperian kaupungeissa. Siellä ei puuttunut valtiollisia karkoitettuja, jotka osasivat innostuttaa Mandshurian onnettomista taisteluista palaavia sotilasjunia tsaarillisen hallituksen kukistamiseen. Hallitus, s.o. tässä tapauksessa suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, tarttui Europan Venäjällä tarmokkaasti asiaan, kukistaen sotilas- ja merimieskapinat, joista sosiaalivallankumoukselliset olivat paljon toivoneet.
Pietarin työväenedustajien neuvosto, joka oli kasvanut 562 jäsenen suuruiseksi, alkoi tuntea olevansa kuin hallitus. Se antoi lakeja työajasta ja työpalkasta, asetti työmiehistä kokoonpannun sovitteluviraston ja tehtaantarkastuksen, otti veroja työnantajilta, perusti työväenklubeja sekä lähetteli virkamiehensä toisiin teollisuuskaupunkeihin perustamaan Pietarin mallin mukaan työväenneuvostoja. Eräs sosiaalivallankumouksellisten järjestämä talonpoikaisliitto ja rautatieläisliiton Pietarin keskuskomitea astuivat läheiseen yhteyteen tuon "vastahallituksen" kanssa. Marraskuun 15 p. käski korkea neuvosto tehdä uuden yleislakon vastalauseena sen johdosta, että Kronstadtin kapinoitsijat oli annettu sotaoikeuden tuomittaviksi, sekä sen johdosta, että koko Puola oli julistettu sotatilaan. Yleislakko ei onnistunut. Vain Pietarissa ja Itämeren-maakunnissa noudatettiin uuden esivallan käskyä, muualla Venäjällä käskykirjeellä ei ollut mitään vaikutusta, niin että neuvosto itse 20 p. marraskuuta peruutti sen.
Samaan aikaan, marraskuun 19:nnestä 26:nteen päivään, piti Moskovassa kokouksiaan uusi semstvo- ja kaupunkikongressi, jonka odotettiin julistautuvan perustuslakia-säätäväksi kokoukseksi. Enemmistö ei kuitenkaan uskaltanut astua tätä askelta. Kongressia säikähdyttivät maaseuduilla tapahtuvat maatilapogromit sekä se seikka, että samaan aikaan istuva talonpoikaiskongressi päätöslauselmissaan hyväksyi ne, sitä huolestutti edelleen köyhälistön diktatuurin uhkaava aave, jota kaupunkien työväenneuvostot edustivat, ja se päätti sentähden kannattaa Witten kabinettia samoilla ehdoilla, jotka kongressin toimisto jo 2 p. marraskuuta oli asettanut. Maassa vallinnut taistelunhaluinen mieliala kutistui intohimoiseksi kinasteluksi siitä, oliko tämä kongressin päätös ilmoitettava ministeripresidentille lähetystöllä vaiko vain kirjeellä. Lopulta enemmistö päätti, että oli käytettävä lähetystön muotoa, vaikka Miljukov piti sitä alentavana. Se ei ollut alentavaa kongressin arvolle, mutta kyllä Witten menettely, joka antoi lähetystön kolmatta viikkoa odottaa vastausta. Ministeripresidentti keskusteli juuri silloin lokakuulaisten johtajien, Gutshkovin, kreivi Heydenin ja Shipovin kanssa heidän astumisestaan kabinettiin. He asettivat ehdoksi epärehellisen Pjotr Durnovon poistumisen, mihin Witte ei suostunut.
Vallankumous saavutti kohopisteensä joulukuun alussa. Kiovassa, Moskovassa, Harkovissa ynnä muissa teollisuuskaupungeissa vallitsivat Pietarin mallin mukaiset työväenneuvostot. Riiassa eräs hallitsevan "liittovaltiokomitean" kokoonkutsuma Kuurinmaan ja eteläisen Liivinmaan talonpoikaisista kunnanedustajista kokoonpantu kongressi mielipiteenään lausui, että Latvia oli irroitettava Venäjän valtakunnasta. Sen johdosta alettiin maaseuduilla perustaa itsenäisiä paikallistasavaltoja, joiden oli määrä yhtyä liitoksi Sveitsin mallin mukaan. Saksalainen asujamisto karkoitettiin murhalla ja palolla — 118 kartanoa paloi siinä poroksi — maalta ja pienistä kaupungeista. Sen mukana pakenivat ne harvat venäläiset virkamiehet, jotka uskalsivat kieltäytyä tunnustamasta uutta hallitusvaltaa. Joulukuun 5 p. julistettiin sotatila Liivinmaalla, niinkuin jo aikaisemmin Kuurinmaalla. Se oli puhdas paperitoimenpide, sillä sotaväki peräytyi samaan aikaan "patruunain puutteesta", osittain taistelutta, osittain kahakoiden paikallisen miliisin kanssa, Riikaan, Mitauhun ja Libauhun, missä vielä vallankumouksellisten kansanvirastojen ohessa muutamat venäläiset virkakunnat kansanliikkeen painostuksen alaisina toimiskelivat. Tämän menestyksen vaikutuksesta vallankumousliike levisi virolaisten asumaan pohjoiseen Liivinmaahan sekä Viron kuvernementtiin ja johti täälläkin hurjiin maatilainhävityksiin.
Puolassa niinkuin Kaukasiassakin vallitsi valtiollinen ja yhteiskunnallinen sekasorto, hallituksen taistelu alamaistensa kanssa sekä eri kansallisuuksien ja yhteiskuntaluokkien taistelu keskenään, jota seurasi talojen, tehtaiden, koneiden ja tavarain hävitys. Tähän kansalaissodan pyörteeseen vedettiin myöskin ulkomaalaiset. Heidän omistusoikeuttansa loukattiin, heidän mieskohtaista turvallisuuttansa uhattiin. Mutta vain kaksi ulkovaltaa sekautui Venäjän sekasortoon: Turkki ja Ruotsi. Molemmat lähettivät sotalaivoja uhattujen alamaistensa suojaksi Batumiin ja Riikaan. Muut Europan vallat tyytyivät tuloksettomaan noottienvaihtoon. Liittotarjouksen muodossa Saksa lupasi Venäjän hallitukselle apua vallankumousta vastaan läntisissä rajamaissa. Tarjous torjuttiin, mutta myöhemmin Venäjän diplomatia sangen taitavasti käytti sitä Saksaa vastaan venäläis-englantilaisissa neuvotteluissa.
Suomessa, missä muuan tsaarin manifesti 4 p:ltä marraskuuta oli palauttanut voimaansa vanhan valtiosäännön ja kumonnut kaikki Bobrikovin laittomat asetukset, vallitsi kyllä ulkonainen rauha. Mutta kun venäläinen kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenski, suomalaisten pyytämänä ja kapinallisten venäläisten sotamiesten pakottamana oli poistunut Helsingistä, näytti Venäjän valta tässä rajamaassa olevan lopussa.[17]
Venäjän yhteys Itä-Siperian ja Mandshurian kanssa oli Krasnojarskin ja Tshitan neuvostotasavaltojen kautta katkaistu. Jo taivuttivat hallinto- ja lainkäyttövirkamiehet, sotajoukon ja laivaston upseerit sekä papit alttarin edessä päätänsä uuden valtiaan, voitokkaan vallankumouksen edessä.
Silloin tuli hallitukselle viimeisessä hetkessä apua, kun Lenin tarttui tapausten kulkuun. Genevestä hän oli rientänyt Pietariin, painaakseen voittavaan vallankumoukseen henkensä leiman. Varmana siitä, että tsaarivalta jo oli kuoleman kielissä, hän kutsui kannattajansa säälimättömään taisteluun "paljoa vaarallisempaa vihollista", vapaamielistä porvaristoa vastaan. "Jota enemmän kansan kannattama se nyt on, sitä vaarallisempi se meille tulevaisuudessa on oleva", hän julisti ja suositti tehokkaimpana aseena sitä vastaan panettelua. Hän moitti sanomalehdessä "Novaja Sisnj" (Uusi elämä) kadettipuoluetta siitä, että se oli kavaltanut kansan asian ja myynyt itsensä Wittelle, virkavallalle ja aatelistolle. Ja työväenedustajien Pietarin neuvostossa sen varapuheenjohtaja, Bronstein-Trotski, Leninin valtuuttamana itämaisella intohimolla ja huitovalla kaunopuheisuudella saarnasi oppia "vallankumouksen keskeytymättömyydestä", kunnes olisi saavutettu lopullinen tarkoitus — köyhälistön diktatuuri.
Kun oli käynyt ilmeiseksi, että Witten kaikki rauhoittamistoimenpiteet eivät olleet voineet padota yhä korkeammalle kohoavaa vallankumouksen aaltoa, niin Durnovo otti johdon kabinetissa. Hän "ei tahtonut ainoastaan voittaa vallankumousta, vaan musertaa sen tomuksi". Sopusoinnussa uuden politiikan kanssa Witte torjui luotansa vapaamielisen porvariston tarjoaman kannatuksen. Joulukuun 14 p. hän kongressilähetystölle kirjallisesti ilmoitti, ettei voinut suostua asetettuihin ehtoihin. Siitä huolimatta hän semstvojen ja kaupunkien edustajilta odotti, että he silloisessa kriitillisessä tilanteessa asettuisivat hallituksen puolelle isänmaanrakkaudesta ja itsensäsäilytysvaistosta.
Pietarin työväenneuvosto, s.o. sen johtava toimeenpanoneuvosto, hallitsi edelleen omalla tavallaan, antaen määräyksiä, joita, niinkuin Wittenkin antamia, milloin noudatettiin, milloin halveksien heitettiin syrjään. Muuan asetus 5 p:ltä joulukuuta käski "kaikkia työmiehiä ja muita ihmisiä" vaatimaan panoksiansa säästökassoista kovassa rahassa, koska muka valtiovararikko oli edessä. Joulukuun 15 p. työväenneuvoston ynnä yleisvenäläisen talonpoikaisliiton pääkomitean antama raha-asiain manifesti määräsi yleisen veronmaksukiellon sekä julisti paperirahan arvottomaksi ja "kansan nimessä" kaikki ulkomailta otetut lainat laittomiksi.
Samana päivänä hallitus sähköteitse lähetti kaikille kuvernööreille käskyn vangita kaikki vallankumoukselliset johtajat ja kiihoittajat. Tämä määräys olosuhteiden mukaan joko pantiin toimeen tai ei.
Joulukuun 16 p. sotaväki piiritti Pietarin työväenneuvoston istuntohuoneiston ja vangitsi kaikki osanottajat, niiden joukossa myöskin Hrustalev-Nossarin. Ne työväenedustajat, jotka eivät olleet läsnä, niiden joukossa Trotski, perustivat salaisen toimeenpanokomitean, joka kääntyi "koko Venäjän kansan" puoleen, kehoittaen uuteen yleislakkoon ja aseelliseen kapinaan. Laajaperäiset sotilaalliset toimenpiteet, joihin suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh ryhtyi, estivät kaikki levottomuudet Pietarissa, jossa työväestö oli väsynyt lakkoihin. Vangitsemalla oikeaan aikaan yleisvenäläisen rautatieläisliiton keskuskomitea ehkäistiin suunniteltu rautatieliikkeen keskeyttäminen.
Moskovassa päinvastoin Durnovo tahallaan edisti vallankumouksellista mielialaa. Hän tahtoi täällä saada kapinan puhkeamaan kukistaakseen sen veriseksi opetukseksi. Poliisi sai määräyksen olla millään lailla häiritsemättä noita lakkaamatta toisiaan seuraavia katukokouksia — jotka olivat vuoden 1905 suosituin kansanhuvi. Moskovan työväenneuvosto noudatti täsmällisesti Pietarista lähtenyttä kehoitusta yleislakkoon ja kapinaan. Joulukuun 20 p. kaikki liike lakkaa: tehtaat, kaupat, koulut suljetaan. 22 p. ilmestyvät kadulle ensimmäiset aseistetut vallankumoukselliset, "drushiniki" (saattojoukot), joksi he itseään sanovat, ajavat poliisin tiehensä ja alkavat vallan järjestelmällisesti rakentaa katusulkuja, sen sijaan että anastaisivat haltuunsa rautatieasemat, hallituksen rakennukset, sähkölennätin- ja puhelinkeskukset. Kapinan johtajat ovat valmistautuneet siihen tutkimalla voitollista heinäkuun-vallankumousta vuodelta 1830 ja vielä mainehikkaampaa helmikuun-vallankumousta vuodelta 1848 ja siitä ammentaneet uskovaista luottamusta katusulun kaikkivaltaan. Äreän näköisinä ratsastaa pääbulevardilla rakuunoita. He ovat kyllä kenraalikuvernööriltä, amiraali Dubasovilta, saaneet täsmälliset käskyt, mutta eivät ole halukkaat niitä täyttämään. Talorivien taakse piiloutuneina "drushinikit" ampuvat heitä. Ratsumiehet ratsuineen kaatuvat. Jalkaväen Dubasov on pidättänyt kasarmeissa, koska se näköjään on valmis yhtymään kansaan. Tuskin se saa tiedon, että sen tovereita ammutaan, niin se vaatii, että se viedään kasarmeista kostamaan. 23 p. taistellaan monella kadulla ja kaupungin keskustassa ajetaan esiin tykistöä, joka ampuu hajalle katusulut. Uusia rakennetaan, jossa työssä kansa innokkaasti auttaa. Taistelujen väliaikoina pidetään innostuttavia kansankokouksia. Kansan suuri enemmistö ei kuitenkaan tahdo ottaa osaa taisteluun, vaan kyllä mielellään sitä katsella. 26 p. saapuu Nikolainradalla kaartinjoukkoja Pietarista, jotka kukistavat kapinan. 28 p. "drushinikit" taas muuttuvat rauhallisiksi kansalaisiksi. Niiden sijaan ilmestyy kaduille Venäjän kansan liiton aseellisia joukkoja upseerien johtamina. Kaupat avataan taas, ja Moskova tarjoaa jo tavallisen, vilkkaan katukuvansa. Vain Presnjan tehdaskorttelissa pitää vielä muuan työväenneuvoston piirikomitea 2,000 aseistetun kannattajan kanssa puoliaan. Tätä kaupunginosaa ammutaan järjestelmällisesti tykeillä ja konekivääreillä 30 ja 31 p., ja siihen päättyy Moskovan kapinan kukistaminen, jonka uhriksi on joutunut toista tuhatta henkeä.
Pietarin työväenneuvoston salaisen komitean kehoitusta olivat paitsi Moskovaa vain harvat Etelä-Venäjän kaupungit noudattaneet. Novorossisk, Nikolajev, Pjatigorsk, Donin Rostov, Harkov ja Batum. Toisissa kaupungeissa oli vain lakkoiltu, mutta ilman suurtakaan innostusta, vain järjestyksen vuoksi. Tieto Moskovan kapinan kukistamisesta sekä liioitellut kertomukset monipäiväisen pommituksen kauhuista vaikuttivat kaikkialla niinkuin kylmä vesisuihku. Työväkeä vastaan lähetetyt sotamiehet eivät olleet kinastelleet, niinkuin Lenin varmasti oli uskonut heidän köyhälistön luokkaetujen tähden tekevän. Upseerit olivat, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, pysyneet uskollisina lippuvalalleen tai bolshevikkien käsityksen mukaan porvarillisille luokkaeduilleen. Jo kuolleeksi luultu tsaarivalta oli voittanut.
Voittoa seurasivat rankaisuretkikunnat. Kenraali Minin johtamana Semjonovin kaartinrykmentti kulki pitkin Moskovan-Kasanin rautatierataa, hirttäen vallankumouksellisia asemapäälliköitä. Pitkin Kaukasiaa samosivat tuomioita langettaen Alihanovin ja Krylovin osastot. Tshitan ja Krasnojarskin tasavallat hajoitti kenraali Rennenkampff, joka tuli Mandshuriasta luotettavan osaston etupäässä, kun taas Möller-Sakomelski, sekabrigadi mukanaan, samosi Europasta päin häntä vastaan pitkin Siperian-rataa, levittäen kauhua pikaoikeuksillaan. Orlovin johtamat, kaikkiin aselajeihin kuuluvat kaartinrykmentit tunkeutuivat Itämeren-maakuntiin ja valloittivat maan takaisin.
Rankaisuoikeuksien päätettyä verisen työnsä kapina-alueilla niiden sijaan tuli poliisin urkintatyö ja noiden monien tuhansien vangittujen rikosoikeudellinen vainoaminen sotaoikeuksissa. Avoimen vallankumouksen sijaan astuivat salahankkeet ja terroristiset murhateot, joiden luetteleminen kolmen vuoden ajan muodosti osan sanomalehtien säännöllistä sisällystä.
Vapausmanifestissa luvattu vaalioikeuden laajennus myönnettiin tsaarillisella ukaasilla 24 p:ltä joulukuuta. Se lisäsi noihin kolmeen vaalikuuriaan vielä erään koristeellisen työmieskuurian, joka muutamia teollisuuskaupunkeja lukuunottamatta oli käytännöllisesti merkityksetön. Kaupungeissa annettiin pieneläjillekin, joilla ei ollut asuntoveron sensusta, vaalioikeus, joka siis siellä tuli olemaan yleinen. Oikeus valita valitsijamiehiä puuttui oikeastaan vain vapaiden ammattien edustajilta maalla, niinkuin lääkäreiltä, opettajilta, teknikoilta, jolleivät he olleet maanomistajia. Eräs sosiaalivallankumouksellisen puolueen kongressi päätti yhtyä sosiaalidemokraattisen keskuskomitean vastalauseeseen "porvarillista" vaalilakia vastaan sekä boikotata tulossa-olevia duumavaaleja. Molemmat vallankumoukselliset puolueet toivoivat sen ohessa, että vuoden 1906 keväällä puhkeava yleinen talonpoikaiskapina tekisi vaalit tyhjiksi. Venäjän talonpojat panivat kuitenkin, niinkuin porvaristokin, kaiken toivonsa valtakunnanduumaan. Maata ja vapautta se oli tuottava toiselle yhteiskuntaluokalle, parlamenttiherruutta toiselle.
Tammikuun 5 p. 1906 Nikolai II Tsarskoje Selossa otti puheilleen Dubrovinin johtaman Venäjän kansan liiton lähetyskunnan. Armollisesti hän itselleen ja pojalleen vastaanotti kaksi liiton merkkiä ja julisti, että "totuuden valo pian taas oli loistava yli Venäjänmaan".
Vuoden 1905 vallankumous, jonka tuloa Venäjän sivistyneistö kokonaisen miesiän oli toivonut ja jonka voitosta se oli haaveillut "valoisaa tulevaisuutta" isänmaallensa, jolle se epäitsekkäällä ihanteellisuudella oli kantanut monta uhria, oli mennyt pirstaleiksi Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen luokkaitsekkyyden ja kamariviisauden tähden.