9. LUKU.
Rajamaiden venäläistyttämispolitiikka.
I. Syyt.
"Valtion etu käy hallitsijan lupauksen edellä."
Stolypin valtakunnanneuvostossa 1910.
Ne rajamaat, jotka lännestä, etelästä ja idästä ympäröivät Sisä-Venäjää, ovat osaksi sopimuksenmukaisen rauhallisen alistumisen johdosta, osaksi sodanuhkalla, mutta enimmäkseen valloituksella liitetyt Venäjän valtakuntaan. Jokaisen valloituksenkin jälkeen on hallitsijavalta kuitenkin antanut selityksiä, että tsaarin uusien alamaisten oikeuksia ja kansallista kulttuuria ei tulla hätyyttämään. Mutta kaikki lupaukset ja sopimukset keisarillinen Venäjän hallitus ennemmin tai myöhemmin on rikkonut.
Pääsyy hallitsijavallan 19. ja 20. vuosisadalla tekemiin oikeudenloukkauksiin perustui kansallisuusaatteeseen, joka Napoleon I:n maailmansotien jälkeen valtavana aaltona kävi kautta Europan. Venäjällä se sai sattuvan ilmaisunsa slavofiilien opissa, joka antoi Pobedonostseville hänen venäläistyttämispolitiikkansa siveellisen oikeutuksen. Stolypin aloitti uudestaan tämän vallankumouksen kautta keskeytyneen politiikan, ei uskovaisen kiintymyksestä oppiin, vaan valtiollisista syistä. Hän piti kiihkokansallista sisäpolitiikkaa parhaana keinona johtaa huomion pois kadettien ja vallankumouksellisten pyrinnöistä ja tehdä ne tyhjiksi. Natsionalismin aate perustuu ylpeyteen, kateuteen ja vihaan. Venäläinen ylpeys tunsi itsensä loukatuksi siitä, että kaikki vierasheimoiset[9] vastustivat venäjän kielen ja venäläisen sivistyksen käytäntöön ottamista, sen sijaan että olisivat ilomielin sulautuneet siihen kansaan, joka Jumalan päätöksen mukaan oli näyttelevä johtavaa osaa tulevassa maailmanhistoriassa. Kateutta herätti se, että läntisten rajamaiden asukkaat olivat korkeammalla aineellisen kulttuurin asteella kuin hallitseva kansa valtakunnan keskustassa. Vihaa oli vanhastaan puolalaisten ja venäläisten kesken, ja se vain kiihtyi raa'asta sortopolitiikasta. Vihaa saksalaisia ja suomalaisia vastaan lietsoi keinotekoisesti Venäjän kansassa slavofiilinen sanomalehdistö.
Toisena syynä oli virkavallan yhdenmukaisuudentarve. Rajamaahan siirretylle virkamiehelle oli kovin epämukavaa, että hänen täytyi tutkia tuntemattomia hallinto- ja oikeusoloja. Korkeammatkin virkamiehet olivat usein alempien kanssa yhtä mieltä siitä, että venäläisestä poikkeava järjestys oli pelkkää epäjärjestystä. Niinpä Suomen kenraalikuvernööri, kenraali Bobrikov, erään Tukholman sanomalehtimiehen kysymykseen, mitä hänen Suomen-politiikkansa tarkoitti, antoi kuvaavan vastauksen: "järjestyksen voimaansaattamista, ei muuta mitään". Länsimainen käsitys oikeudesta oli tuntematon venäläiselle virkavallalle, joka sekoitti oikeuden lakiin tai jonkin esimiehen viimeiseen määräykseen.
Kolmanneksi perustelivat sotilaalliset näkökohdat välttämättömyyttä "liittää" joku rajamaa "venäläiseen valtakunta-ajatukseen", niinkuin Kuropatkin salaisessa mietinnössään vuodelta 1900 määritteli venäläistyttämispolitiikan. Pelättiin, että sorretut vierasheimoiset sodan sattuessa voivat auttaa maahan hyökkäävää vihollista. Vuosisadan lopussa kuljetettiin suurilla kustannuksilla venäläisiä talonpoikia pitkää meritietä Odessasta Vladivostokiin muuttamaan ihmisistä köyhää Ussuri-aluetta venäläiseksi maaksi. Mutta kävikin vallan toisin. Muuten venäläinen talonpoika kaikkialla Aasiassa on näyttäytynyt kelpo uudisasukkaaksi, jos hänelle vain on suotu liikuntavapautta, mutta Tyynenmeren siirtolaiset pitivät mukavampana palstoittaa heille määrätyt maat ja vuokrata ne ahkerille kiinalaisille ja korealaisille. Itse he sen sijaan näyttelivät joutilaan tilanomistajan osaa, joka vietti aikansa metsästyksellä, juomingeissa ja kokoamalla maaveronsa keltaisilta, joita joukoittain tulvi maahan. Venäläis-japanilaisen sodan jälkeen hallitus lähetti retkikunnan tutkimaan Amur-virran suusta pohjoiseen olevaa rannikkoa. Tällöin tehtiin iloinen löytö. Keksittiin Ulban-, Tugur- ja Uda-lahtien rannoilla joukko venäläisiä talonpoikais-siirtoloita, joiden olemassaolosta siihen asti ei ollut ollut aavistustakaan. Ne olivat venäläisiä lahkolaisia, jotka hallituksen avutta olivat itse löytäneet tien aina Ohotan-meren rannalle saakka.
Kun tulossa-oleva maailmansota alkoi luoda varjojaan, niin hallitus 1910 esitti lakiehdotuksen Volhynian, Podolian ja Kiovan kuvernementtien saksalaisia siirtolaisia vastaan, luuloteltiin, että he Preussin sotaministeriön suunnitelmien mukaisesti olivat asettuneet linnoitusten läheisyyteen, jotka kuitenkin oli rakennettu kauan aikaa sen jälkeen kuin he olivat tulleet maahan Puolasta. Niinkuin Stolypin 8 p. marrask. 1910 duumassa esitti, oli nämä saksalaista kansallisuutta olevat Venäjän alamaiset karkoitettava ja heidän viljelykselle raivaamansa maa annettava tshekkiläistä tai ukrainalaista kansallisuutta oleville Itävalta-Unkarin kansalaisille. Samanlainen suunnitelma oli hallituksella samaan aikaan mielessä Kuurinmaan lättiläiseen talonpoikaisväestöön nähden. Talonpoikaismaapankin oli määrä ostaa saksalaisten käsissä oleva kartanomaa, sanoa irti lättiläiset vuokramiehet ja asuttaa näin vapaaksi-tullut maa venäläisillä talonpojilla. Grusiassa, missä talonpojat vanhastaan valittivat maan puutetta, hallitus samaan aikaan palstoitti valtion tiluksia ja jakoi niitä venäläisille siirtolaisille. Kun venäläiset 1916 olivat valloittaneet Turkin Armenian, oli tarkoitus, että venäläiset kasakkasiirtolain muodossa asuttaisivat tuon sodan ja turkkilaisten hirmutekojen autioittaman maan.
Sotilaalliset syyt ne aiheuttivat myöskin Suomea vastaan toimeenpannun, maan venäläistyttämistä tarkoittavan sotaretken. Katkov oli jo 1885 julistanut sodan suuriruhtinaskunnan separatismia vastaan, mutta saanut osakseen vain vähäistä myötämielisyyttä hallituksen puolelta. Vain postilaitos oli venäläistytetty, kun Suomen postivirasto lain nojassa oli kieltäytynyt kuljettamasta erästä Oldenburgin prinssin Aleksanterin, tsaarin serkun, venäläisellä postimerkillä varustettua kirjettä. Silloin tuli toiselta taholta virkavallalle apua. Ranska vaati liittolaiseltaan sen koko sotavoiman yhdenmukaistuttamista. Suomella oli oma pieni armeijansa, jonka virkakieli oli ruotsi tai suomi, mutta komennuskieli venäjä. Kun tämä itsehallintoa nauttivan suuriruhtinaskunnan sotilaallinen erikoisoikeus perustui sen valtiosääntöön, niin Nikolai II Ranskan pääesikunnan vaatimuksesta 15 p. helmik. 1899 kumosi valtiosäännön, jonka hän 6 p. marrask. 1894 heti valtaistuimelle noustuaan erityisellä manifestilla oli vahvistanut.[10] Maan uskollinen väestö kokosi 522,931 allekirjoitusta erään anomuskirjan alle, että valtiosääntö palautettaisiin voimaansa. Lähetyskuntaa, jonka oli määrä antaa se tsaarille, ei otettu vastaan. Samaa tarkoittaviin senaatin, Suomen korkeimman hallitusviraston, sekä valtiopäivien anomuksiin vastattiin sillä, että venäjä määrättiin virkakieleksi kaikkiin virastoihin. Suomen virkamiehet ryhtyivät epätoivoisesti oppimaan kolmatta virkakieltä.[11] Suomen sotajoukko hajoitettiin. Mutta Kuropatkinin valmistaman uuden asevelvollisuuslain toimeenpano näyttäytyi mahdottomaksi kansan yksimielisen passiivisen vastarinnan tähden. Kutsuntoihin ei saavuttu, huolimatta kenraalikuvernööri Bobrikovin kaikista laillisista ja laittomista toimenpiteistä. Kesäkuun 16 p. 1904 hänet murhasi senaatinvirkamies Eugen Schauman, muuan ruotsinkielinen suomalainen, ja kerran niin uskollinen kansa ylisti hänen tekoansa kuin Pohjolan Wilhelm Tellin. Kolmea kuukautta myöhemmin suomalainen aktiivisen vastarinnan puolue kokosi Venäjän hallitusvastaisten puolueiden kongressin Pariisiin, jossa päätettiin, että vallankumous oli Venäjällä toimeenpantava. Sen puhkeaminen pakotti tsaarin manifestillaan 4 p:ltä marrask. 1905 palauttamaan voimaansa rikkomansa perustuslain ja julistamaan laittomiksi ja kumotuiksi kaikki Venäjän hallituksen vuoden 1899 jälkeen antamat määräykset. Venäjän vallankumouksen kukistamisen jälkeen alkoi Stolypinin aikana uusi, paljoa ankarampi hyökkäys sisällisesti itsenäistä Suomen suuriruhtinaskuntaa vastaan, joka Venäjän natsionalistien tahdon mukaan oli muutettava venäläiseksi maakunnaksi nimeltä "Pohjanlahden alue". Vuonna 1910 Suomen valtiosääntö toisen kerran kumottiin valtakunnanduuman, valtakunnanneuvoston ja tsaarin yhteistoiminnalla. Suomalaiset pyysivät ulkomailta oikeustaistelunsa siveellistä kannattamista. Saksalaiset professorit panivat tapahtuneen oikeudenloukkauksen johdosta vastalauseensa duumaa ja valtakunnanneuvostoa vastaan. Saman teki 120 Ranskan senaattoria ja 239 edustajakamarin jäsentä, mutta sikäläinen sanomalehdistö tappoi osaksi tämän asian äänettömyydellä. Venäjän lehdet eivät saaneet siitä mitään mainita. Suurimmalla osalla Venäjän sivistynyttä yleisöä, joka Suomesta oli lukenut vain lainopillis-valtiollisia lentokirjasia tai Novoje Vremjan tarkoitusperäisiä juttuja, ei ollut mitään selvää käsitystä oikeuskysymyksestä eikä aavistustakaan siitä hirvittävästä suuttumuksesta kaikkea venäläistä vastaan, jonka jo toistamiseen tapahtunut oikeudenloukkaus koko Suomessa oli synnyttänyt. Hallituksella oli urkkijainsa kautta siitä tieto, ja se katsoi 1914 välttämättömäksi lähettää useita sotajoukonosastoja kerran niin uskolliseen Suomeen, sen sijaan että ne olisi lähetetty Saksan rajalle. Venäläiset vartiojoukot eivät voineet estää useita asekykyisiä suomalaisia 1915 meren jään poikki pujahtamasta Ruotsiin ja sitten vapaaehtoisina Saksan armeijassa Riian rintamalla taistelemasta venäläisiä vastaan. Nikolai II:n ja hänen veljensä valtaistuimesta-luopuminen katkaisi 1917 Suomen ja valtakunnan välisen valtiositeen, ja kaikki puolueet vaativat yksimielisesti maansa erottamista Venäjän valtakunnasta.[12] Pietarin uudet valtiomiehet olivat siitä kovin kummissaan ja puhuivat suomalaisten kurjasta kiittämättömyydestä. He olivat vielä liiaksi Venäjän menneisyyden lumoissa, voidaksensa ymmärtää mitä tunteita monenkertainen oikeudenloukkaus synnyttää maassa, jossa vallitsee länsimainen sivistys. Keväällä 1918 Suomi saavutti lopullisen vapautuksensa Venäjän herruudesta, osaksi Saksan sotilaallisella avulla.
II. Menetelmä.
"Vierasheimoisten kiitollisuus on Venäjälle yhdentekevä. Me emme ole vierasheimoisia valtamme alle laskeneet tuottaaksemme heille mielihyvää, vaan siksi, että heitä tarvitsemme, ja me tulemme antamaan heille sellaisen aseman, joka vastaa isänmaamme etuja."
Pjotr Durnovo 1912 valtakunnanneuvostossa.
Yleisen mielipiteen yllyttäjänä rajamaita vastaan oli Moskovan filosofian professori Mihail Katkov (1818-1887). Valtiollisen ja sanomalehtimiestoimintansa hän vuosisadan puolivälissä aloitti vapaamielisten aatteiden julistajana englantilaisystävälliseen suuntaan, mutta muutti täydellisesti mielipiteensä Puolan kapinan puhjetessa. Slavofiilisen puolueen äänenkannattajana hän vuodesta 1863 vaati kaikkien rajamaiden venäläistyttämistä valtakunnan etujen nimessä. Hänen hengenheimolaisensa Ivan Aksakov (1823-86) saarnasi kristillisen lähetystyön nimessä kaikkien maiden oikeauskoistuttamista ja venäläistyttämistä Suomen kylmiltä kallioilta Kolkiin kuumalle rannalle asti, Jumalan kunniaksi ja Venäjän onneksi. Katkovin taistelutapa perustui etupäässä panetteluun. Sodassa hänestä jokainen keino oli oikea, myöskin valhe. Se oli erityisen tehokas, jos syytetyltä sensuurin toimesta riistettiin oikeus puolustaa itseään. Syytetyn äänettömyydestä ilmeni tunnustus, että hän oli Venäjän valtiota vastaan syntiä tehnyt. Katkov ei nähnyt mitään epäsiveellistä menettelyssään, koska se palveli hyvää tarkoitusta. Se sai paljon jäljittelijöitä, sillä totuutta ei Venäjällä suuresti kunnioitettu. Kirjailija ja kustannuskirjakauppias Suvorin, joka 1876 perusti Novoje Vremjan ja teki sen Venäjän enimmin levinneeksi lehdeksi, ja hänen poikansa, mutta myöskin vallankumoukselliset, niinkuin Lenin, voittivat oppimestarinsa panettelutaidossa, joka maailmansodassa kohosi huippuunsa.
Katkovin menettely sai suuresta menestyksestään kiittää myöskin sivistyneen venäläisen yhteiskunnan herkkäuskoisuutta ja usein hämmästyttävää tietämättömyyttä Venäjän valtakunnan maantiedosta. "Finljandija" ja "Liffljandija" sekoitettiin usein toisiinsa eikä niiden asukasten kansallisuudesta tiedetty mitään varmaa. Venäläiset kesävieraat toivat Itämeren-maakuntien kylpypaikoista kotiin sen tiedon, että siellä paitsi saksalaisia asui vielä muuan lättiläis-virolainen kansa, mikä muuten oli luettavana myöskin valtiollisissa tutkielmissa balttilaisesta rajamaasta. Toiset kylpyvieraat Sisä-Venäjältä olivat pitäneet kuulemaansa lätin kieltä saksan kielenä. Korkeimmissakin valtion virkamiehissä vallitsi usein mitä merkillisimpiä käsityksiä rajamaiden oloista. Itämeren-maakuntien venäläistyttämisen alkaessa raha-asiain ministeri Bunge katsoi asiakseen eräässä kirjoituksessa esittää kantansa. Hän teki sen perin hyväntahtoisella tavalla: hän oli väkivaltaisen venäläistyttämisen vastustaja, mutta vastusti myöskin lättiläisten ja virolaisten saksalaistuttamista, mikä muka tapahtui siten, että evankelis-luterilaisessa jumalanpalveluksessa käytettiin vain saksan kieltä. Järjestäköön siis hallitus asian niin, että lättiläisille ja virolaisille saarnataan heidän omalla kielellään. Niin oli laita jo 16. vuosisadalta alkaen. Yhtä tuntematon oli ministerille se tosiasia, että kansakoulujen opetuskielenä aina koululaisten kansallisuuden mukaan oli lätin, viron, saksan, venäjän tai ruotsin kieli. Ulkoministeri, ruhtinas Lobanov-Rostovski, sai virkaveljeltään, Saksan valtiokanslerilta, ruhtinas Hohenlohelta, sen opetuksen, että talonpoikien yhteisomistus oli voimassa vain Iso-Venäjällä, mutta ei valtakunnan läntisissä maakunnissa, niinkuin tuo venäläinen valtiomies oli luullut.
Venäläistyttämisen vaikuttavin keino oli hallituksen koulupolitiikka. Venäjän kieli määrättiin opetuskieleksi, ei vain valtion opetuslaitoksissa, vaan myöskin kaikissa kunnallisissa ja yksityiskouluissa. Kansankieliä opetettiin osaksi vieraina kielinä, osaksi ei ensinkään. Innokkaasti poliisi urkki salaisia kouluja, joissa lapsille opetettiin tiedon alkeita heidän äidinkielellään. Vain juutalaisia ei ollut tarkoitus venäläistyttää, vaan sen sijaan niin sortaa, että he lähtisivät Venäjältä pois. Toista miljoonaa heitä todella lähtikin ja teki New-Yorkin maailman ensimmäiseksi juutalaiskaupungiksi. Mutta juuri ne juutalaiset, joita ei ollut määrä venäläistyttää, tahtoivat itse venäläistyä. Sitä halusivat kaikki eteenpäin-pyrkivät heidän joukossaan, paitsi sionistit. Venäjän juutalaisten suuri enemmistö puhui erästä erikoiskieltä, jota kirjoitetaan heprealaisilla kirjaimilla oikealta vasemmalle. Se on keskiajan saksaa, joka vuosisatojen kuluessa on itsenäisesti kehittynyt, Lessingin, Goethen ja Schillerin siihen vaikuttamatta, ja jakautuu kolmeen murteeseen, jotka eroavat ääntämiseltään ja lainasanoiltaan, joita on otettu heprean, puolan, liettuan, venäjän, ukrainan ja romanian kielistä. Sangen monissa sivistyneissä juutalaisissa perheissä venäjän kieli työnsi syrjään tuon erikoiskielen. Rajamaakunnissa juutalaiset tulivat venäläisen sivistyksen kannattajiksi. Venäläisissä teattereissa he olivat yleisön ja myöskin esittävien taiteilijain enemmistönä. Vuonna 1881 valtakunnan sisäosista karkoitetut juutalaiset saattoivat venäjän kielen Puolan kauppa- ja teollisuuspiireihin, mikä suuresti kiihdytti sikäläistä juutalaisvastaista liikettä. Tehostaakseen Puolan venäläistyttämistä juutalaisten avulla, hallitus käski saattaa venäjän kielen opetuksen heidän kouluihinsa, joissa siihen saakka vain heprean kielen alkeita oli saanut opettaa juutalaisten lapsille. Puolan ulkopuolella venäjän kielen oppimisen kielto jäi voimaansa näihin kouluihin nähden.
Kaukasiassa suljettiin 1901 kaikki armenialaiset kirkkokoulut, jotka olivat olleet olemassa aina 4. vuosisadalta ja olivat Armenian kansan ylpeytenä. Sen sijaan hallitus ei uskaltanut ahdistaa muhamettilaisia medreseja. Vallan ulkopuolelle hävittävän koulupolitiikan jäi vain Turkestan. Täällä hallitus Algerian ranskalaisten alkuasukaskoulujen mallin mukaan perusti venäläisiä oppilaitoksia. Kun niissä opetus oli kaksikielistä, eikä ollut mitään koulupakkoa, niin usbekit ja sartit mielellään lähettivät lapsensa näihin venäläisiin valtionkouluihin.
Pobedonostsevin tahdon mukaan oli käsi kädessä vierasheimoisten venäläistyttämisen kanssa käyvä myöskin heidän käännyttämisensä oikeauskoiseen kirkkoon. Tämä merkitsi käytännössä uskonvainoa ja käännytyspakkoa. Kun joku yksityisrata joutui valtion omaksi, niin virkailijat saivat valita, tahtoivatko kääntyä oikeauskoisuuteen vaiko erota virastaan. Hallituksen virkamiehet saivat hyväntahtoisilta esimiehiltä huomautuksia, että heidän ylenemisensä riippui heidän oikeauskoisuudestaan, ja moni suostui luopumaan uskostaan. Vain juutalaisten vastaanottamisessa oikeauskoinen kirkko teki vaikeuksia. Kiipijät, jotka pitivät halpana isiensä uskoa, keksivät pian keinon. He kastattivat itsensä jollakin protestanttisella papilla ja ilmoittautuivat sitten voideltaviksi jollekin papille. Virkavallan käsityksen mukaan jokaista uskontunnustusta vastasi jokin kansallisuus. Protestantti oli saksalainen, lättiläinen, virolainen, ruotsalainen tai suomalainen, katolilainen oli puolalainen tai liettualainen, muhamettilainen oli tatarilainen tahi kirgiisi. Vastaanottamalla oikeauskoisen opin vierasheimoinen ei vaihtanut vain uskoa, vaan myöskin kansallisuutta. Vasta tsaarivallan kukistuttua tämä venäläisen virkavallan hurskas harhakäsitys hälveni. Vieläpä ei-venäläiset papit, jotka hallituksen kustannuksella olivat saaneet kasvatuksensa jossakin oikeauskoisessa pappisseminaarissa, ja joilta siis voitiin odottaa erityistä rakkautta venäläiseen valtioaatteeseen, näyttäytyivät karkeiksi natsionalisteiksi, jotka olivat venäläisyydelle kerrassaan ynseät.
Muuan venäläistyttämisen apukeino oli kansallisuusvihan ja luokkavastakohtien lietsominen. Toista kansaa sorrettiin enemmän, toista vähemmin, ja aina sitä, joka oli alemmalla sivistysasteella. Tästä syystä hallitus Kaukasiassa suosi tatareja ja käytti heitä 1905 Bakun armenialaismurhiin. Mutta kun 1915 syttyi sota Turkkia vastaan, niin lehti kääntyi. Nyt pidettiin muhamettilaisia tatareja valtiolle vaarallisina separatisteina ja uskollisten kristittyjen armenialaisten sallittiin kostaa kärsimistään vääryyksistä. Suomessa kenraalikuvernööri Bobrikov käytti venäjän-karjalaisia kulkukauppiaita levittääkseen maaseudun irtaimen väestön keskuuteen huhuja Venäjän hallituksen toimesta pian tapahtuvasta maanjaosta ja siten kiihoittaakseen sitä maata-omistavaa talollissäätyä ja maassa vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan. Myöskin sosialisteja yritettiin liehakoida.
III. Seuraukset.
"Politiikan täydellinen erottaminen siveysopista on meidän aikamme suuri synti."
Vladimir Solovjov 1883.
Virallinen tilasto osoittaa, että Aleksanteri III:n valtaistuimelle noustua lukutaidottomien ja rikoksentekijäin lukumäärä läntisissä rajamaissa kasvoi, ja että pakollinen koulunkäynti siellä, missä se oli käytännössä, vähitellen lakkasi. Tämän sivistyksen taantumuksen vaikutti kansakoulun venäläistyttäminen. Erityisen raskaasti kärsivät siitä ukrainalaiset. Heidän kielessään, jota virallisesti ei ollut olemassa, eikä saanut olla, oli joukko sanoja, jotka olivat yhtäläiset kuin venäläiset, mutta merkitsivät eri asioita.[13] Niinpä esim. lause "eta babotska lutse" venäjän kielessä merkitsee "tämä perhonen on parempi", mutta ukrainan kielessä "tällä mummolla on säteitä". Siten venäläisen aapisen tutkiminen koululapsille muodostui arvoitusten ratkaisemiseksi. Paitsi ensimmäistä käsittämätöntä kieltä täytyi heidän oikeauskoisina oppia vielä toista, nimittäin kirkkoslavonian kieltä. Tosin opettaja käänsi heille kirkkoslavonialaiset rukoukset, psalmit ja kirkkolaulut, mutta vain tuohon ensimmäiseen käsittämättömään kieleen. Sellainen kaikkea opetusoppia pilkkaava menetelmä pakostakin vaikutti tyhmistyttävästi. Samanlainen oli venäjänkielisen kansakoulun tulos Itämeren-maakunnissa virolaisten keskuudessa, joilla, päinvastoin kuin lättiläisillä, ei ole taipumusta kieliin. Luterilaiset papit, joiden oli sallittu kerrata uskonnonopetus, ovat monesti oppilaille tehneet yksinkertaisia kysymyksiä viron kielellä, niinkuin: missä maassa me elämme? Kuka on meidän keisarimme? Kuinka paljon on 7 x 8? mutta oppilaat eivät ole osanneet oikein vastata ainoaankaan näistä kysymyksistä. Venäläinen opettaja oli paukuttanut heidän päähänsä vain käsittämättömiä lauseita, jotka he, saatuansa päästä kiinni, osasivat ladella ulkoa.
Kun vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen vierasheimoisille myönnettiin kansakoulun uudistus ja sen mukana myöskin opetusta äidinkielessä — virkavalta peruutti myöhemmin hallinnollista tietä tämän uudistuksen — niin tehtiin poikkeus ukrainalaisiin nähden, vaikka Stolypin luki heidät vierasheimoisiin. Näin jäi se kova tuomio yhä vielä voimaansa, minkä Venäjän paras tuntija ja kuvaaja viime vuosisadan lopussa, historioitsija A. Leroy-Beaulieu, 1881 teoksessaan "L'Empire des tsars et les Russes" ukrainalaisten kohtelemisesta oli langettanut: "Pietarin virkavalta riistää sangen huomattavalta osalta Venäjän kansaa, juuri siltä, jolla on suurimmat taipumukset taiteeseen ja runouteen, kaikki ilmaisukeinot, se tuomitsee kielikiellollaan miljoonat tietämättömyyden yöhön."
Kaikkialla venäläinen koulu vaikutti katkeroittavasti lapsen mieleen. Kuvaavan tuomion siitä langetti Puolan kenraalikuvernööri Gurko 1890 tsaarille antamassaan kertomuksessa: "Valtion kouluissa puolalaisia lapsia kohdellaan suorastaan vihamielisesti. Heitä moititaan syntyperästään, heidän kansallistunnettaan loukataan, heidän uskontoaan ja kieltään pilkataan. Sellainen sydämetön suhtautuminen lapsiin ei heissä voi herättää mitään rakkautta Venäjään, vaan ainoastaan vihaa kaikkea venäläistä vastaan." Gurkon toinen seuraaja, ruhtinas Imeretinski, mainitsi 1898 tsaarille antamassaan kertomuksessa koko Puolan venäläistyttämissuunnitelman hukkaan menneeksi. Hän ehdotti, että sallittaisiin puolan kielen käyttäminen ainakin talonpoikaisessa kunnallishallinnossa sekä yksityiskouluissa ja että väkivaltaisesti oikeauskoisuuteen käännytetyille unieeratuille annettaisiin vapaus liittyä katoliseen kirkkoon. Nikolai II huomautti asian johdosta kertomuksen reunaan: "Tätä mieltä en ole minä." Vallankumouksen alkaessa vuonna 1905 syntyi Puolassa yleinen koululakko. Nuoriso vaati äidinkielistä opetusta. Mukdenin taistelun vaikutuksesta saadun suvaitsevaisuusediktin suojassa kääntyivät kaikki entiset unieeratut katoliseen uskoon. Hallituksen täytyi myöntyä lastenlakon johdosta. Tsaarin määräyksen mukaan 16 p:ltä toukok. 1905 yksityiskoulujen sallittiin muutamin rajoituksin siirtyä venäjänkielisestä opetuksesta puolankieliseen. Kansallisdemokraattinen puolue perusti puolalaisen kouluyhdistyksen, johon kaksivuotisen toiminnan jälkeen kuului 781 paikallisryhmää, jotka olivat avanneet yhteensä 681 koulua ja 505 kansankirjastoa. Joulukuun 14 p. 1907 Stolypin hajoitti yhdistyksen kaikkine haaraosastoineen sillä perustuksella, että sillä oli "rikoksellisena aikomuksena kansassa herättää ahtaan, natsionalistisen separatismin henkeä".
Edistysmielisessä venäläisessä yhteiskunnassa pidettiin sopimattomana ilmoittautua virkapalvelukseen rajamaissa. Sentähden siihen tungeskelivat huonoimmat ainekset, jotka horjuttivat hallinnon ja oikeuslaitoksen arvoa ja Venäjän valtiovallan kunnioitusta, joka ennen oli ollut jokseenkin suuri paitsi Puolassa, missä sitä ei koskaan ollut ollut. Hallitus kasvatti itselleen rajamaissa lahjoille alttiin, siveettömän virkamieskunnan, joka vaati itselleen rankaisemattomuuden etuoikeutta ja vaikutti turmiollisesti myöskin valtakunnan sisäosien virkavaltaan. Oli harvinaisia poikkeuksia. Oli rehellisiä, sivistyneitä miehiä, jotka ennakkoluuloitta eläytyivät vieraisiin olosuhteisiin, jotka hienotunteisuudella ja vilpittömyydellä saavuttivat kansan suosion ja sentähden olivat omansa tuottamaan kunniaa venäläisyyden asialle. Mutta juuri näitä virkamiehiä, jotka eivät kylväneet vihaa eivätkä polkeneet oikeutta, heidän esimiehensä pitivät hieman epäluotettavina ja poistivat toimistaan siirtämällä heidät valtakunnan sisäosiin. Slavofiilien leirissä oli myöskin rehellisiä aatteen miehiä, jotka pitivät valtion palvelusta rajamaissa kutsumuksenaan, jonka tarkoituksena oli julistaa "totuus" länsimaiden sivistyksen turmelemalle, langenneelle kansalle. He tekivät vain itsensä ja venäläisen asian naurettavaksi.
Pahin seuraus oli — Puolaa ja Suomea lukuunottamatta — se, että separatismin aate, joka piti venäläistyttämisellä juurineen hävittää, juuri sen kautta syntyi.
Maailmansodan alkaessa kaikki vierasheimoiset uskollisesti pysyivät valtakunnan yhteydessä, minkä asianlaidan Venäjän sanomalehdistö ilomielin totesi ja merkitsi muistiin venäläistyttämispolitiikan menestyksenä. Mutta jokaisella vieraalla kansalla — paitsi 2 1/2 miljoonalla saksalaista kansallisuutta olevalla Venäjän alamaisella — oli siinä kohden omat salaiset odotuksensa. Eivät ainoastaan puolalaiset laskeneet saavansa itsehallintoa sodan jälkeen, johon oikeutti ylipäällikön kehoitus 14 p:ltä elok. 1914, vaan myöskin suomalaiset, ruotsalaiset, virolaiset, lättiläiset, liettualaiset, ukrainalaiset, grusialaiset, armenialaiset, tatarit, jopa Siperian talonpojat, jotka siirtomaastansa tahtoivat tehdä itsenäisen valtion, joka venäläisen kotimaan kanssa oli oleva vain liittosuhteessa. Vain saksalaiset pysyivät tsaarille ja hänen valtakunnalleen uskollisina itse uskollisuuden tähden, mikä venäläisille oli käsittämätöntä ja siis uskomatonta. Pidettiinhän Habsburgin monarkian slaavilaisten rykmenttien maanpetosta vallan luonnollisena asiana, jopa Venäjän sanomalehdistö ylisti sitä sankariteoksi. Tsaarivallan remahtaessa vieraiden kansojen salaiset pyrkimykset voivat tulla julkisiksi.
Turkestanissa, mihin venäläiset tulivat korkeamman sivistyksen kannattajina, hallitus, liittyen englantilaisiin ja ranskalaisiin asutusmenetelmiin, on noudattanut kokonaan toista rajamaapolitiikkaa, josta oli hyviä tuloksia myöskin taloudellisessa suhteessa. Alkuasukkaille myönnettiin heidän kansallisen kulttuurinsa ja heidän uskontonsa turvaksi oikeuksia, jotka riistettiin suomalaisilta, itämeren-maakuutalaisilta, puolalaisilta ja ukrainalaisilta.
Venäjän kansalla oli kieltämätön vetovoima muihin kansakuntiin nähden. Heidän venäläistyttämisensä tapahtui menneinä vuosisatoina helposti, koska valtio ei siihen pakottanut. Uutena houkuttelevana tekijänä tuli 19. vuosisadalla lisäksi Venäjän kirjallisuuden runsaus ja kauneus. Pobedonostsevin henkeen ajettu venäläistyttämispolitiikka on pysähdyttänyt pienten kansojen luonnollisen sulautumisliikkeen valtakansaan. Se vaati vanhemman ja uudemman ajan tsaarillisten lupausten moninaista rikkomista ja horjutti sillä luottamusta yksinvaltaan. Tasavaltainen valtiomuoto näytti sorretuista ja petetyistä lupaavan sekä vapautta että oikeusturvaa.
Paljoa pahempaa vielä — venäläiseltä kannalta katsoen — tämä onneton politiikka on vaikuttanut. Se on aiheuttanut suuren Venäjän valtakunnan hajautumisen kansatieteellisiin alkuosiinsa. Se on epäsuorasti nostanut kaksi vierasheimoista, Leninin ja Trotskin, tatarilaisen ja juutalaisen, Moskovan jäännösvaltion etupäähän. Se on rajamaissa kasvattanut vihaa, monessa suhteessa epäoikeutettua vihaa, kaikkea venäläistä vastaan, joka näyttää tekevän mahdottomaksi tuon luhistuneen maailman valtakunnan jälleenrakentamisen entisessä koossaan.