8. LUKU.
Kirkko.
I. Valtiokirkko.
"Joka tekee itsensä syypääksi kerettiläisyyden tai harhaoppien levittämiseen, joita jo on vallalla oikeauskoisen kirkon luopioissa, taikka uusien, uskolle vaarallisten lahkojen perustamiseen, rangaistaan kaikkien säätyoikeuksien menettämisellä sekä karkoituksella Europan Venäjältä Transkaukasiaan uutisasukkaaksi, Transkaukasiasta Siperiaan, mutta itse Siperiassa tämän maan kaukaisimmille paikoille."
Venäjän rikoslakikirjan 196 artikla.
"Pyhän, katolisen, apostolisen, oikeauskoisen kirkon" etupäässä oli tsaari sen rajattomalla vallalla varustettuna suojelijana ja ylimmäisenä pappina. Vain uskonkysymysten ratkaisu oli teoriassa pidätetty yleiselle kirkolliskokoukselle. Mutta kun sellaista ei sitten vuoden 1787 enää oltu pidetty, niin ylin kirkollinen hallintovirasto, "pyhä synodi", käytännössä järjesti myöskin uskonopilliset riitakysymykset. Moskovan, Kiovan ja Pietarin kolme metropoliittaa, Itä-Europan, Pohjois-Aasian ja Luoteis-Amerikan (Alaskan) 63 hiippakuntapiispaa, samoin kuin Tokion, Pekingin ja Urmian, saivat olla vain pyhän synodin osoitusten kuuliaisia toimeenpanijoita ja olivat toimeenpanossa konsistorien sihteerin valvonnan alaisia, joiden siitä tuli kertoa pyhän synodin yliprokuraattorille. Huolimatta piispanviran puhtaasta virkamiesluonteesta se oli kovin haluttu, sillä siihen kuului suuri valta alempiarvoisiin pappeihin nähden ja runsaat tulot. Mutta vain munkit voivat saada jalokivillä koristetun piispan sauvan. Tämä kehoitti kyvykkäitä ja kunnianhimoisia seminaarikasvatteja, uusimpana aikana myöskin hurskastelevia kaartinupseereja, tekemään munkkilupauksen. Sillä he astuivat niinsanotun "mustan" papiston riveihin, joka etuoikeutettujen ylpeydellä katseli "valkoisen" maallikkopapiston suurta laumaa. Luostarien luku ei Venäjän valtakunnan tuhatvuotisen historian minään aikakautena ole niin kasvanut kuin Aleksanteri III:n ja Nikolai II:n hallituskautena. Virallisten tietojen mukaan oli vuonna 1915 kaikkien luostarien luku 942 ja niissä 80,388 asukasta. Suurinta kunnioitusta kansan keskuudessa nauttivat Kiovan, Moskovan lähellä olevan Sergievin, Pietarin Aleksanteri Nevskin, Volhynian Potshajevin ja Vienanmeren saaressa kaukana pohjoisessa oleva Solovetsin luostari. Monet tuhannet pyhiinvaeltajat kulkivat vuosittain näihin pyhiin paikkoihin, lisäten niiden ilmankin jo sangen suuria tuloja. Moskovan rikkain talonomistaja oli 60 virstan päässä kaupungista sijaitseva pyhän Sergiuksen luostari. Hautapaikka luostarin hautuumaalla takasi pääsyn taivaan valtakuntaan, ja siitä maksettiin sen mukainen hinta. Melkeinpä tuskallisella säästäväisyydellä munkit hoitivat yhä kasvavaa omaisuuttaan eivätkä olleet mitään iloisia lahjoittajia sota- ja nälkäaikoina. Yhteiskunnallinen huolto oli heille vallan vierasta; ani harvoissa luostareissa oli sairaalat. Joka ei pukenut mustaa kaapua ylleen kunnianhimosta ja munkkikammiossa nähnyt hierarkkisen arvoasteikon ensimmäistä astuinta, hän meni luostariin, ei luopuakseen maailmasta ja sen iloista, vaan päästäkseen sen työstä ja taisteluista. Monesta miesluostarista liikkui pahoja huhuja, joita uskottiin. Lukuisat nunnaluostarit olivat vajonneet naimatta-jääneiden tyttöjen huoltolaitoksiksi. Pääsymaksu vastasi elinkoron ostohintaa. Köyhiä talonpoikaistyttöjäkin otettiin; mutta heidän täytyi silloin piikatyttöinä palvella muita nunnia tai maailmaa kiertäen Kristuksen tähden kerjätä armeliaiden ihmisten lahjoja luostarille.
Valkoisen papiston sääty, johon kuului noin 70,000 pappia, ei yleensä nauttinut mitään erityistä kunnioitusta enempää sivistyneen yhteiskunnan kuin yksinkertaisen kansankaan puolelta. Heidän ammattinsa oli aina vuoteen 1864 ollut perittävä, pojan oli ollut pakko ryhtyä isänsä virkaan. Silloin oli heillekin, niinkuin maaorjatalonpojille, vapautuksen hetki tullut. Monet papinpojat pyrkivät virkamiehiksi tai vapaisiin ammatteihin, antautuivatpa politiikkaankin, missä he pian tulivat hyvin huomattaviksi äärimmäisellä jyrkkyydellään joko taantumukselliseen tai vallankumoukselliseen suuntaan. Tämä liike yltyi vuosisadan lopulla, kun rajamaiden venäläistyttämisen edistämiseksi Tarton ja Varsovan yliopistojen täytyi avata porttinsa pappisseminaarien kasvateille. Heidän sivistystasonsa tähden heiltä kuitenkin edelleen oli kielletty pääsy varsinaisiin venäläisiin korkeakouluihin. Teologian opiskelua varten oli neljä piispojen johtamaa "hengellistä akatemiaa" Kiovassa, Pietarissa, Kasanissa ja Moskovan-läheisessä Sergiuksen luostarissa. Mutta näidenkin jumaluusopillisten ammattikoulujen läpikäyneet valitsivat enimmäkseen maallisen virkamiesuran ja voivat toivoa sillä menestyvänsä, koska Pobedonostsev periaatteesta heitä suosi. Niin eivät vuosisadan lopusta alkaen vaienneet valitukset pappienpuutteesta maaseuduilla sekä pappien sivistyskannan taantumisesta, koska monet heistä olivat ottaneet vihkimyksen, suorittamatta loppututkintoa seminaarissa. Vain rajamaissa, joiden väestö oli etupäässä katolista tai protestanttista, oli oikeauskoisten pappien luku tarpeettoman suuri ja heidän aineellinen asemansakin paljoa edullisempi kuin Venäjällä. Yleensä ei papilta paljoa vaadittu; ei häneltä kysytty siveellistä puhtautta, vaan, niinkuin muinais-Roomassa, jumalanpalvelusmenojen tarkkaa tuntemista ja tuskallisen pikkumaista noudattamista, sillä niissä oli salaperäinen voima. Tätä kantaa edusti johdonmukaisesti myöskin Pobedonostsev. Kun ystävät tai kirkolliset intoilijat huomauttivat hänelle hengellisten elämässä vallitsevista huutavista epäkohdista, niin hän runsaasta tietovarastostaan kirkollisesta elämästä kertoi heille vielä paljoa pöyristyttävämpiä asioita, joiden hän antoi rauhassa tapahtua.
Jos jossakin oli munkki tai pappi, joka samalla kertaa oli hurskas ja puhdastapainen ja hyvin hoiti kristillisen sielunhoidon tehtäviä, ja kansa tunnusti ja antoi arvoa hänen siunausta-tuottavalle toiminnalleen, niin hänen ihailijansa koroittivat hänet "staretsiksi", pyhäksi vanhukseksi. Vuosisadan lopussa nämä kunnianarvoisat sielunhoitajat varsinkin tulivat muotiin; ylhäiset salongit avautuivat heille ja niissä kerrottiin legendoja heidän rukoustensa ihmeellisistä vaikutuksista. Heille tarjottiin rahaa hyväntekeväisyystarkoituksiin ja pyydettiin heidän esirukoustaan Jumalan, hovinaisten ja ministerien luona. Suurta ja hyvää osaa näytteli staretsina 1890-luvulla Kronstadtin kunnian arvoinen pappi Ioan. Laajan valtakunnan kaikilta ääriltä hän sähköteitse sai rahalähetyksiä ynnä pyyntöjä, että hän rukoilisi jonkun kuolemansairaan puolesta. Aleksanteri III:nkin kuolinvuoteelle hänet kutsuttiin. Pian tuon ihmeidentekijän piiritti joukko kiihkoisia naisia ja miehiä, jotka hänen nimessään tekivät kaikenlaista vallattomuutta. Alkoi epäpuhdas kilpailu. Teeskentelijät ja huijarit, vanhat ja nuoret, rupesivat suuremmalla tai vähemmällä onnella staretsin tuottavaan toimeen. Muuan pahimmista, entinen hevosvaras Rasputin, pääsi suureen valtaan ja korkeaan arvoon, tullen Nikolai II:n neuvonantajaksi ja tsaarillisen perheen ystäväksi.
Niinkuin luostarien, niin vuosisatain vaihteessa myöskin kirkkojen ja kappelien luku kasvoi. Niissä maakunnissa, joissa oli "toisuskoinen" väestö, valtio rakensi ne kaikkien veronmaksajien kustannuksella, harjoittaen sen ohessa lempeätä pakkoa paikallisia yhdyskuntia sekä katolisia, evankelisia, juutalaisia ja muhamettilaisia pankin- ja tehtaanjohtajia kohtaan, jotta hekin olisivat antaneet roponsa oikeauskoisen kirkon rakentamiseen.
Komea ja juhlallinen on valtiokirkon jumalanpalvelus, mahtavasti se vaikuttaa ihmisten aisteihin ja antaa mielelle mystillisiä symboleja. Syvälle maahan asti miehet ja naiset kumartuvat kultaisten pyhimyskuvien edessä ja tekevät palavalla innolla ristinmerkkejä. Hartaus täyttää mielen, mutta myöskin se muinais-Rooman käsitys, että Jumala ja pyhimykset eivät tee mitään ilmaiseksi. Rukouksen kuuleminen tulee vain sen osaksi, joka uhraa tuohuksensa pyhimyksen kuvan edessä, joka kumartuu, kunnes selkä katkee.
Niinkuin luostarien ja kirkkojen, niin kasvoi Aleksanteri III:n ja hänen poikansa aikana myöskin uusien pyhimysten ja uusien pyhäpäivien luku yhä. Elävää kirkollista mieltä ei sillä herätetty, vaan edistettiin kyllä laiskuutta ja ehkäistiin Venäjän kansan taloudellisten voimien kehitystä pyhäpäivien paljoudella.
Niinkuin keisarillisessa Roomassa, niin myöskin Venäjän viimeisten keisarien aikana valtiouskontoon kuuluminen, sen määräysten ulkonainen täyttäminen oli oikean valtiollisen mielenlaadun todistuksena. Maalliset arvobenkilöt, jotka palatseihinsa perustivat kotikirkkoja ja vähän väliä panivat niissä toimeen komeita jumalanpalveluksia, saivat iloita pyhän synodin kaikkivaltiaan yliprokuraattorin erityisestä hyväntahtoisuudesta. Ehtoollisella-käynnistä pidettiin kirjaa; virkamiesten tuli vuosittain esimiehilleen antaa todistus saamastaan kirkollisesta synninpäästöstä. Kun tsaarillinen perhe kävi Herran pöydälle, niin se hoviministeriön ja Pietarin sähkösanomatoimiston välityksellä virallisesti ilmoitettiin kaikille alamaisille.
Niinkuin roomalaisen virkavallan täydentäjä, keisari Diocletianus, julkisessa luopumuksessa valtionuskonnosta näki rikoksen valtiota vastaan ja ankarasti rankaisi sen, niin myöskin keisarillinen Venäjän hallitus menetteli luopuneita vastaan. Ja niiden luku oli suuri, vaikk'ei siitä tilaston avulla saanut selkoa.
II. Vanhauskolaiset.
Monivuotinen teologinen riita Vapahtajan nimen oikeasta ääntämisestä — Isus vaiko Jisus? — oikeasta ristinmerkin tekemisen tavasta — kahdellako vai kolmella sormella? — oli vaikuttanut sen, että suuri osa Venäjän kansasta 17. vuosisadalla oli luopunut valtiokirkosta. Vanhauskolaisiksi he itse itseänsä sanoivat, sillä heidän mielestään jumalanpalvelusmenoilla oli salaperäinen voima ja he sekoittivat ne uskoon, luopuneiksi (raskolniki) taas nimitti heitä hallitseva ja heitä vainoava valtiokirkko. Tämä virallinen haukkumasana vaihdettiin suvaitsevaisuusediktissä 30 p:ltä huhtik. 1905 nimitykseen "vanhoja kirkonmenoja noudattavat", joka täydellisesti vastasi asian laatua. Siitä huolimatta synodi seitsemää vuotta myöhemmin antoi heistä lausunnon, ettei heitä sopinut pitää kristittyinä. Vasta senaatin ukaasi 12 p:ltä huhtik. 1916 tunnusti heidän kristillisyytensä. Vanhauskoinen kirkko pitää jäykästi kiinni vanhan, pietarintakaisen Venäjän kirkollisista, valtiollisista ja yhteiskunnallisista ihanteista ja tavoista ja on sen johdosta saanut sanomattoman paljon kärsiä. Aleksanteri III antoi arvoa vanhauskoisten taantumuksellisille mielipiteille ja halusi valtiollisista syistä sovintoa heidän kanssaan. 17. vuosisadan mielipiteeneroavaisuudet eivät enää saaneet olla minään esteenä. Jo 18. vuosisadan lopussa molempien leirien valistuneet teologit olivat tunnustaneet, että Jeesuksen nimen ääntäminen ja ristinmerkin tekemisen muoto eivät sisältäneet mitään kristillisen uskonopin aineksia ja että molemmilla vastakkaisilla käsityksillä siitä oli historiallinen oikeutuksensa. Mutta Pobedonostsevin uskonkiihko ymmärsi sovinnolla ehdotonta alistumista pyhän synodin alle. Siihen eivät vanhauskolaiset, jo monien pyhinä kunnioitettujen marttyyriensa tähden, voineet suostua. Vainon pitkinä vuosina he olivat muodostaneet oman kirkkonsa kansanvaltaisella perustuksella, joka oli jyrkässä ristiriidassa valtiokirkon virkavaltaisen rakenteen kanssa. He ymmärsivät sovinnolla vanhauskoisen, itsenäisen kirkon sekä kaikkien sen arkkipiispojen, piispojen ja pappien tunnustamista valtiovallan puolelta. Sovintoa ei syntynyt, ja uudestaan alkoi vaino Nikolai II:n aikana, joka tässä antoi Pobedonostseville vallan vapaat kädet. Jälleen täyttyivät Susdalin luostarivankilan kammiot vanhauskoisen kirkon vangituista piispoista. Kaukasiassa poliisi kaivautti haudoistaan ja poltatti roviolla kahden pyhänä kunnioitetun piispan luut. Mitä lähimmässä yhteydessä santarmien ja virallisten syyttäjien kanssa hallituksen lähettämät lähetyssaarnaajat taistelivat harhaoppia vastaan. Tälläkään alalla Pobedonostsev ei säästynyt pettymyksiltä. "Kerettiläiset" käännyttivät uskonintoisia lähetyssaarnaajia, niin että nämä liittyivät vanhauskoiseen kirkkoon. Tosin vallitsi "vanhan uskon" tunnustajien keskuudessa riitaa ja toraakin. Oli ryhmä nimeltä "bespopovtsy" (papittomat), jotka vetoamalla muinaiskristillisen kirkon tilaan Diocletianuksen-aikuisen vainon aikana hylkäsivät pappissäädyn; toinen nimeltä "stranniki" (vaeltajat), jotka kuljeksivassa kerjäläiselämässä koettivat noudattaa Kristuksen vaellusta maan päällä, ynnä muita lahkoja, jotka taistelivat toisiaan vastaan sillä vastenmielisellä intohimoisuudella, minkä uskonnollinen tai valtiollinen kiihko kaikkialla ihmiselle antaa.
III. Mystillisiä lahkoja.
Syvä uskonnollisuus, yksityisten raamatunkohtien lapsellinen tai hiusta-halkova selittäminen, elämäntaistelun ankaruus, mystillinen paremman olemassaolon kaipuu, sellaisen Jumalan ikävöiminen ja etsiminen, joka ei ole "pappien ja santarmien Jumala", on synnyttänyt molokanien, hlystien, valkokyyhkysten, duhobortsien, tolstoilaisten ynnä muiden mystikkojen uskonyhteydet. Lahkoista muodostui uusia lahkoja, ne kasvoivat rehevästi kuin aroruoho, katosivat ja versoivat uudestaan, ilkkuen venäläisen valtioinkvisitsionin raivolle. Jos karkoitettiin uusien oppien tunnustajat Kaukasian vuoristoon tai Siperian metsiin uutisasukkaiksi, niin he siellä levittivät uskoansa. Muinaiskristillisten marttyyrien urhoudella ja itsensäkieltämyksellä he kärsivät Venäjän vankilain raippa-, nälkä- ja lihakidutusta.
Maailman lunastaja, julistivat hlystit, vaeltaa ruumiillisessa muodossa Venäjän maiden halki ja hänen mukanaan jumalanäiti Maria. Kaikissa arvokkaissa talonpojissa ja nuorissa naisissa sana jälleen tulee lihaksi, antaa uskovaisille armoa ja rauhaa, hekumallista hurmiota tanssin pyörteissä ja "Kristuksen rakkaudessa", tekee ihmeitä ja lausuu ennustuksia. Älkää olko tämän maailman ja tämän valtakunnan lapsia, sillä he ovat Jumalaa ja hänen pyhää sanaansa vastaan, saarnasivat duhobortsit. Ihmisten rintaan Jumala on pyhäkkönsä pystyttänyt eikä mitään papistoa tarvita välittäjäksi. Jumala on vuorisaarnassa, opetti kreivi Leo Tolstoi, antanut ihmiskunnalle ainoan ja oikean lakinsa. "Paha" maan päällä oli muka uudenaikainen valtio pakkokeinoineen, santarmeineen ja pikatulitykkeineen; oli myöskin oikeauskoinen kirkko "pakanallisine loitsuineen" ja omantunnonpakkoineen. Vain evankelinen veljenrakkaus, joka kaikki kesti, kaikki kärsi ja kaikki voitti, on passiivisella vastarinnalla voittava myöskin uudenaikaisen valtion luonnonvastaisine epäjumalineen ja tässä elämässä perustava Jumalan valtakunnan, jossa vallitsee rauha maan päällä ihmisten onneksi.
Jasnaja Poljanan filosofi ei joutunut vankilaan, joka oli "ainoa kelpo miehen osaksi tsaarillisella Venäjänmaalla tuleva asunto", niinkuin hän terävällä kielellänsä sanoi, mutta kyllä tuhannet hänen kannattajansa. Hänet itsensä pyhä synodi Pobedonostsevin pyynnöstä 8 p. maalisk. 1901 juhlallisesti pani kirkonkiroukseen, mikä antoi hänelle aihetta leimuavassa vastauksessa ylimmälle kirkollisvirastolle vielä kerran julistaa kuuntelevalle joukolle kristillistä anarkismiansa.
IV. Protestanttisia lahkoja.
Suoraan liittyen protestanttisuuteen syntyivät stundistien lahko valtakunnan etelä- ja fiaskovistien sen pohjoisosassa. Saksalaisten evankelis-luterilaisten siirtolaisten hartaushetket (stunden), joissa vähävenäläiset talonpojat ensi kerran vuonna 1860 Rohrbacbin kylässä lähellä Odessaa kävivät, antoivat stundismille nimensä ja määräsivät sen kehityksen. Sen yksin raamattuun perustuvaa oppia levitettiin vähävenäjän kielellä, millä seikalla oli sitä suurempi menestys, kun tätä kieltäkin vainottiin. Intohimoisella vihalla Pobedonostsev on juuri tätä lahkoa vainonnut, koska se hylkäsi pyhimysten ja heidän kuviensa kunnioituksen. Hänen toimestaan pyhä synodi 1894 julisti stundismin "mitä vaarallisimmaksi ja vahingollisimmaksi lahkoksi". Tämä virallinen leimaaminen antoi oikeudellisen perustuksen poliisin toimeenpanemille hyökkäyksille venäläisten talonpoikien hartaushetkiä vastaan, jolloin avoinna-oleva raamattu oli "todistuksena tehdystä rikoksesta", jota tuomioistuin rankaisi vankeudella. Edelleen poliisi Pobedonostsevin aloitteesta niiden välillä pani toimeen stundistipogromeja kiihoittamalla oikeauskoisia talonpoikia "neitsyt Maarian ja pyhimysten jumalaa-pilkkaavia halveksijoita" vastaan, jotka ryöstettiin puti-puhtaiksi, ruoskittiin ja sitten kunnan enemmistön päätöksellä lähetettiin Siperiaan. Sivistyneeseen, mutta herkkäuskoiseen venäläiseen yhteiskuntaluokkaan Pobedonostsev hänelle uskollisen sanomalehdistön välityksellä sekä valtiollisilla lentokirjasilla järjestelmällisesti levitti satua venäläisen stundismin ja Preussin sotaministeriön hautomien kauheiden valloitustuumien välisestä yhteydestä.
1870-luvun lopulla saarnasi Pietarin salongeissa muuan lordi Radstock ranskan kielellä evankeliumia protestanttis-metodistisesti väritettynä. Hänelle, joka ennen oli ollut brittiläisen armeijan upseeri, oli lähetystoimi tullut sydämenasiaksi ja vapaaehtoiseksi kutsumukseksi. Esivalta näki aluksi siinä vain viattoman vastineen spiritismille, jolle yhteiskunnan "ylimmät kymmenentuhatta" siihen aikaan innolla ja uskolla antautuivat. Innostuneen kannattajan sai "lordi-apostoli", joksi ruhtinas Meshtsherski häntä eräässä ivallisessa romaanissaan sanoi, muutamasta hienosta, rikkaasta kaartinupseerista, kreivi Pashkovista, jolla oli pääkaupungin ensimmäisen valssintanssijan maine. Siihen asti hänelle tuntematon evankeliumi oli hänelle kuin ilmestys, ja uuden totuuden löytäjän ihanteellisuudella hän ryhtyi levittämään sitä yksinkertaisen kansan keskuuteen. Kun tämä "salonkistundismi" levisi Moskovaankin, niin Pobedonostsev alkoi huolestua. Pashkov lähetettiin ulkomaille, missä hän 1902 Pariisissa kuoli, hänen laitoksensa suljettiin 1884 ja hänen perustamansa "Evankelinen Sunnuntailehti" lakkautettiin. Kaihomielin Pobedonostsev valitti vuosikertomuksessaan: "korkeimmassakin yhteiskuntaluokassa oli mielettömiä, jotka luopuivat isiensä uskosta ja omistivat uuden kiertävien lahkolaisten levittämän opin". Hieno maailma ei kauan pitänyt puoliaan kaikkeinkorkeinta epäsuosiota vastaan ja palasi katuvaisena pöytien tanssittamiseen ja henkien manaamiseen. Mutta yksinkertaisessa kansassa evankelinen oppi edelleenkin versoi ja pääsi pian kosketuksiin etelässä syntyneen, olemukseltaan yhtäläisen stundismin kanssa.
Vuosisadan lopussa pelastusarmeija Suomen kautta pyrki Venäjälle. Pobedonostsev kielsi siltä pääsyn. Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen perustettiin muutamia pelastusarmeijan-sukuisia yhteiskunnallis-uskonnollisia yhdistyksiä hallituksen luvalla, joka katulähetyksessä ja herätyskokouksissa näki viattoman johdattimen pois katukiihoituksesta ja vallankumouksellisista joukkokokouksista.
V. Katolisen kirkon asema.
Vuoden 1863 Puolan kapina oli seurauksiltaan johtanut Pietarin ja Vatikaanin virallisten suhteiden keskeytykseen. Paavi Leo XIII koetti solmia ne uudestaan ja kohtasi siinä myötämielisyyttä Aleksanteri III:ssa, joka Pyhässä istuimessa näki vanhoillisten periaatteiden tuen. Vuonna 1882 tehtiin kirkollinen sopimus, jonka määräykset olivat Venäjän hallitukselle sangen edulliset, mistä huolimatta virkavalta niitä edelleen rikkoi. Ranskalainen jesuiitta Pierling, muuan kielitaitoinen, kyvykäs mies, oli persoonallisena välittäjänä paavin ja tsaarin kesken ja koetti ylhäisaateliston piirissä levittää aatetta "molempien kirkkojen välisestä henkisestä yhteydestä". Monet vanhojen bojaarisukujen jäsenet kääntyivät salaa katolisuuteen. 1880-luvun lopussa oli molempien kirkkojen läheneminen kuin ilmassa, jopa niiden unioni, tunnustamalla paavin kanoninen auktoriteetti, niinkuin jesuiittakunta toivoi. Pobedonostsev on sen estänyt. Aleksanteri III:n kuoleman kautta pyhän synodin yliprokuraattori sai vapaat kädet katolisen kirkon järjestelmälliseen sortamiseen, joka oikeudelliseen asemaansa nähden painettiin pelkäksi suvaituksi lahkoksi Venäjällä. Vuonna 1895 käytäntöön otettu valtion valvoma tutkintojärjestys vaikeutti papinarvon saantia ja saavuttikin tarkoituksensa: monet katoliset seurakunnat olivat sielunpaimenta vailla. Ei ainoastaan uusien kirkkojen perustaminen ollut kielletty, vaan myöskin vanhojen korjaaminen. Jos ne uhkasivat luhistua, niin virkavallalla oli mukava tekosyy rakennuspoliisin toimenpiteellä sulkea katolisia kirkkoja, mikä joka kerta mitä syvimmin kuohutti seurakuntien mieltä. Kolmetoista vielä Puolassa olevaa luostaria asetettiin lakkautuskannalle. Laillista katolisen kirkon levittämistyötä rangaistiin rikoslakikirjan 187 artiklan mukaan "viettelemisenä luopumaan oikeauskoisuudesta" karkoituksella Siperiaan uutisasukkaaksi taikka vain kuritushuoneella. Vuonna 1903 muodostui Puolassa mariavitien kansallisdemokraattinen lahkokunta, joka hylkäsi paavin ja piispojen arvovallan, häiritsi jumalanpalveluksia ja teki muutakin vallattomuutta. Kaikki tämän lahkon pyrinnöt saivat iloita mitä suopeimmasta kannatuksesta valtiovallan puolelta, joka siten toivoi voivansa ajaa kiilan katolisen kirkon lujaan elimistöön.
Pobedonostsevin jäykän, leppymättömän kannan Länsi-Europan kristittyihin kirkkoihin nähden osoitti selvimmin pyhän synodin vastaus maaliskuun 10 p:ltä 1903 Konstantinopolin patriarkan lähetyskirjeeseen, jossa hän oli ehdottanut sovinnollista selvittelyä toisten kristillisten kirkkojen kanssa, kalenterin parannusta ja yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsumista. Katolisen ja protestanttisen kirkon tuli ensin "osoittaa katumusta", ennenkuin ne voitiin ottaa pyhän oikeauskoisen kirkon helmaan. Mutta siihen aikaan oli "uskonnollinen eristyneisyys ja uskonkiihkoinen ylpeys katolilaisten ja vielä enemmän protestanttien tunnusmerkkinä". Venäjän kirkon täytyi muka yhäti suojella lampaitansa näiden toisuskoisten viettely-yrityksiltä. Oikeauskoisten teologien tehtävänä oli saattaa Länsi-Europan tietoisuuteen "ortodoksisen opin todellinen suuruus ja väärentämätön kristillinen puhtaus". Yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsuminen julistettiin valtiollisista syistä mahdottomaksi hyväksyä ja samoin hylättiin juliaanisen kalenterin uudistus, koska se "epäilemättä synnyttäisi järkytyksiä kirkon elämässä".
Jo aikaisemmin, vuonna 1897, oli Pietarin tiedeakatemian aikomus uuden vuosisadan alusta ottaa Venäjällä käytäntöön gregoriaaninen kalenteri rauennut Pobedonostsevin vastustukseen.
VI. Evankelisen kirkon asema.
Niinkuin katolinen, niin myöskin evankelinen kirkko halveksimalla lakeja ja kansainoikeudellisesti vakuutettuja sopimuksia alennettiin pelkäksi suvaituksi lahkokunnaksi. Sen mukaisesti virkavalta usein 20. vuosisadalla kirjoitelmissaan evankelisen kirkon virkahenkilöille kielsi siltä laillisen nimityksen "tserkov" (kirkko) ja käytti sen sijaan halveksivaa kansankielen sanaa "kirka". Valtakunnan sisäosissa hallitus jätti monet pikku seurakunnat rauhaan, koska niissä oli vain vähän jäseniä ja niiden papit periaatteellisesti välttivät käännytystyötä. Sen sijaan Pobedonostsev 1883, kumoamalla hänen tiellään olevia Aleksanteri II:n aikuisia määräyksiä, aloitti likaisin keinoin käydyn sodan Itämeren-maakuntien evankelis-luterilaista kirkkoa vastaan. Hän sai tässä kannatusta myöskin Venäjän sivistyneistöltä, joka kansallisista syistä halusi näiden maiden, nykyisten Viron ja Latvian tasavaltojen, venäläistyttämistä ja väestön pakollisessa kääntämisessä oikeauskoisuuteen luuli näkevänsä sopivan apukeinon siihen. Oikeuden päätöksillä tuomittiin sadat luterilaiset papit ajaksi tai kokonaan virkansa menettäneiksi taikka rangaistiin vankeudella tai karkoituksella, koska he olivat palvelleet seurakuntiensa jäseniä virkatoimituksilla, joita oikeauskoinen kirkko vaati suoritettavikseen, koska heidän esi-isänsä 1840-luvulla, siinä turhassa toivossa, että saisivat maata ilmaiseksi, olivat "kirjoittautuneet" oikeauskoiseen kirkkoon. Oikeuden päätöksillä vanhemmat, jotka eivät tahtoneet luopua uskontunnustuksestaan, heitettiin vankeuteen ja heiltä riistettiin heidän lapsensa, annettaviksi vieraille kasvatettaviksi oikeauskoiseen oppiin. Nämä keskiajan inkvisitsionia muistuttavat tuomiot langettivat sivistyneet venäläiset juristit, jotka enimmäkseen olivat vapaa-ajattelijoita. "Venäläisen sivistyksen esitaistelijoina toisheimoisessa rajamaassa" he kantoivat oikeus- ja omantunnonvakaumuksensa uhriksi natsionalismin epäjumalalle, tai sitten he tekivät sen virkaylennystä saadakseen. Sellaisten tuomioiden käytännöllinen seuraus, jotka eivät olleet venäläisen rangaistuslakikirjan, mutta kyllä venäläisen kirkko-oikeuden vastaisia, oli: seurakunnat vailla sielunhoitajaa, protestanttisen ehtoollissakramentin kähveltäminen "oikeauskoisille", villit avioliitot, oikeusepävarmuus ja laillistettu kaksiavioisuus.
Elokuussa 1887 evankelisen allianssin edustajat Kööpenhaminassa oleskelevalle tsaarille antoivat anomuksen, että Itämeren-maakuntien luterilaisille myönnettäisiin uskonvapaus. Aleksanteri III jätti vastauksen antamisen pyhän synodin yliprokuraattorille, joka ylpeästi julisti, että uskonvapauden periaate Venäjällä jo vallitsi, mutta että balttilais-luterilaisen papiston vihamielistä propagandaa ei voitu suvaita.
Vuoden 1905 huhtikuun 30 päivän suvaitsevaisuusedikti teki vainosta lopun. Sota sai sen uudestaan alkamaan. Monella paikkakunnalla sotilasviranomaiset kielsivät saksankielisen jumalanpalveluksen ja karkoittivat luterilaisia pappeja heidän "saksalais-ystävällisten mielipiteidensä" tähden Siperiaan.
Eräs valtakunnanneuvoston jäsenen ja arkkipiispan Nikonin lähetyskirje 15 p:ltä elok. 1915 julisti, että luterilaiset eivät olleet kristityitä vaan talmudilaisia.
VII. Armenialaisen kirkon asema.
Vuonna 302 perustetulla armenialaisella kirkolla, joka uskonopissaan on lähellä oikeauskoista, on keskipisteensä Etshmiadsinin luostarikaupungissa, Erivanista länteen, missä patriarkka (Katolikos) hallitsee. Yhteydessä kenraalikuvernöörin, ruhtinas Galitsinin venäläistyttävän sortopolitiikan kanssa takavarikoitiin 1903 kirkon koko omaisuus Pobedonostsevin toimesta. Sitä oli siihen asti etupäässä käytetty armenialaisten kirkkokoulujen kannattamiseksi, jotka Galitsin oli sulkenut, koska ne muka olivat ajaneet vallankumouksellisia tarkoitusperiä. Omaisuus annettiin Pietarissa sijaitsevan pyhän synodin hallittavaksi. Patriarkka pani vastalauseensa tätä päätöstä vastaan, joka loukkasi 1836 laillisesti säädettyä kirkon itsehallintoa. Hänet erotettiin virastaan ja asevoimin kirkko pakotettiin luovuttamaan omaisuutensa viranomaisille. Armenian kansa, jolle kirkko ja kansakunta merkitsi samaa, joutui kauhean suuttumuksen valtaan, joka ilmeni siinä, että useat virkamiehet murhattiin. Galitsiniakin vastaan tehtiin murhayritys, jonka johdosta hän haavoittui. Uusia murhahankkeita peläten hän 1904 jätti paikkansa. Hänen seuraajansa, kreivi Vorontsov-Dashkov, aloitti sovinnollisen politiikan ja sai Pobedonostsevin kukistumisen jälkeen aikaan, että armenialaisen kirkon omaisuus annettiin sille takaisin.
VIII. Oikeauskoinen lähetys muhamettilaisten ja pakanain keskuudessa.
Valtiokirkon lähetystoiminta muhamettilaisten keskuudessa ei menestynyt, huolimatta kaikista keskiaikaisen ajatustavan mukaan laadituista Kasanin ja Kiovan lähetyskongressien päätöksistä sekä rahallisesta kannatuksesta. Tatarit rankaisivat jokaista luopiota syvällä ylenkatseella ja taloudellisella boikottauksella. Kirgiisit, jotka 18. vuosisadan lopussa vahingossa oli valtion kustannuksella käännetty islamin uskoon, oli sataa vuotta myöhemmin valtion kustannuksella käännettävä siitä kristinuskoon. Käytännössä lähetyssaarnaajien toiminta kirgiisiarolla kohdistui lapsiveroon, jonka poliisi jakoi tasan eri heimojen osalle. Luovutetut pienet pojat ja tytöt kasvatettiin oikeauskoiseen oppiin ja esiytyivät sitten pyhän synodin tilastossa käännytettyinä muhamettilaisina. Kirgiisit säästyivät näin uskonsorrosta, vanhemmat saivat joka lapsesta lampaan korvaukseksi, lähetyssaarnaajien ei tarvinnut vaivautua tuloksettomilla saarnoilla heille vieraalla, vaikeasti opittavalla kielellä, ja hurskaat sielut Pietarissa ja Moskovassa voivat täydestä sydämestä iloita "oikeauskoisuuden valtavasta leviämisestä muhamettilaisissa maissa".
Europpalaisessa pakanalähetyksessäkin valtiokirkko saavutti sangen vähiä tuloksia. Vain muutama tuhat buddhalaista ja kalmukkia "kirjoittautui" oikeauskoiseen kirkkoon, mikä ei estänyt heitä kotona jurtassaan edelleen pyörittämästä tibetiläistä rukousmyllyään. Tsheremissit ja votjakit oli poliisi jo 18. vuosisadalla "käännyttänyt" ja sitten jättänyt paikallisten venäläisten pappien sielunhoidollisen toiminnan varaan. Mutta kun nämä eivät osanneet alkuasukasten kieltä, eivät he voineet huolehtia seurakuntalaistensa uskonnollisten tarpeiden tyydyttämisestä, vaan tyytyivät kirkkokymmenysten perimiseen. Näin jatkui aina 20. vuosisadalle saakka keskisen Volgan ja sen sivujokien Vetljugan, Vjatkan ja Kaman varsilla vanha shamaaniuskonto loitsuineen ja eläinuhreineen salaa edelleen. Hämäriä tietoja siitä toivat tilapäiset kertomukset erään kerettiläisjutun käsittelystä Vjatkan piirioikeudessa, kunnes vuonna 1906 vuoden 1905 huhtikuun 30 päivän suvaitsevaisuusediktin perustuksella tapahtui noin puolen miljoonan "oikeauskoisen kristityn" joukkokääntymys takaisin kansalliseen pakanuuteen.
Vielä huonommin oli laita "oikeauskoisen kirkon valistustoiminnan" Siperian laajoissa metsissä ja aroilla. Venäläinen kirjailija Ptitsyn kuvaa erästä kohtausta, jonka hän 1891 oli nähnyt Baikal-järven luona. Joukko poliisin toimesta kastettuja burjateja oli pyytänyt erästä lamaa (buddhalaista munkkia) muutamalla etäisellä paikalla kaikessa hiljaisuudessa pitämään hartaushetken. Silloin ilmestyi ratsain rukoilevien keskelle paikallinen kruunun-lähetyssaarnaaja, jolle muuan urkkija oli asian ilmiantanut. Kauhu valtasi burjatit. Hitaasti lähetyssaarnaaja astuu alas ratsunsa selästä, sitoo sen puuhun ja lyö vaikuttavin ilmein taskuansa. Merkkikieli ymmärretään. Seurakunta panee toimeen rahankeräyksen, jonka tuloksen vanhin syvään kumartaen antaa valtiovallan edustajalle. Tämä lukee hyvänsävyisesti rahat, nyökäyttää armollisen suostumuksensa ja ratsastaa pois.
Venäläis-japanilaisen sodan aikana piispa Makari Tomskin kuvernöörin Asantshevskin kehoituksesta pani toimeen ristiretken Altain pohjoisilla rinteillä asuvia pakanallisia kalmukkeja vastaan. Ust-Kanskiin, erääseen Tomskin kuvernementin pikkukaupunkiin, kokoutui ristijoukko, johon kuului 2,000 pyssyillä, kirveillä ja ryhmysauvoilla varustettua talonpoikaa ja 100 poliisia. Sittenkuin piispa Makari oli siunannut sen ja vihmonut sitä vihkivedellä, se kirkonkellojen soidessa aamulla 4 p. heinäk. 1904 kahden poliisivirkamiehen johdossa lähti taisteluun pakanoita vastaan. Viisi tuntia marssittuaan kristityt saapuivat pakanain leirille. Vaikka hämmästyneet kalmukit, luvultaan 400, polvillaan pyysivät armoa, niin ristiretkeläiset ensin piilukkopyssyistään aloittivat tulen ja pieksivät sitten vihollisen perin pohjin. Runsaalla saaliilla varustettuna ja 30 vangittua pakanaa edellään ajaen, voitollinen ristijoukko palasi kotiin.
IX. Kysymys omantunnonvapaudesta.
Venäjän kansa ei tunne omantunnonvapauden käsitettä, ja sentähden ei venäjän kielessäkään ole sille sanaa. Saksasta käännettynä on kyllä kirjallisuudessa sana "svaboda sovjesti" = omantunnonvapaus, joka tavallisesti sekoitetaan uskonvapauteen. Että sellainen laajassa, jopa suuremmassa määrässä kuin Länsi-Europassa Venäjällä vallitsi, oli sivistyneen venäläisen yhteiskunnan yleisenä luulona. Sillä yleensä ei ollut mitään ymmärtämystä niitä uskonnollisia aatteita kohtaan, jotka pohjaa myöten liikuttivat Venäjän kansaa, ja se osoitti tässä suhteessa niinkuin muillakin aloilla usein hämmästyttävää oman kansan tuntemattomuutta, mikä myöhemmin katkerasti oli kostautuva.
Kovimman taantumuksen aikana eräs rohkea mies uskalsi koroittaa äänensä omantunnonvapauden puolesta. Se oli Orelin aatelismarsalkka, Mihail Stahovitsh (sittemmin Suomen kenraalikuvernööri Venäjän vallankumouksen jälkeen). Paikallisen lähetyskongressin osanottajana hän 15 p. lokak. 1901 kokoutuneiden pappien ja munkkien määrättömäksi hämmästykseksi esitti, että kongressi pyytäisi hallitusta antamaan lain omantunnonvapaudesta, koska valtiouskonnon pakollinen levittäminen soti kristinuskoa vastaan.
Se oli erämaan profeetan ääni, joka saarnasi kuuroille korville.
Tsaarin julistuskirja 17 p:ltä lokak. 1905 lupasi kyllä omantunnonvapauden; mutta vasta viittä vuotta myöhemmin duuma hyväksyi lakiehdotuksen omantunnonvapauden toimeenpanosta. Vaikka se sisälsi monta rajoitusta, niin valtakunnanneuvosto pyhän synodin vaikutuksesta hylkäsi sen. Bolshevistinen hallitus julisti kyllä kirkon ja valtion eron, mutta erotti kirkon vain sen omaisuudesta eikä valtiovallasta, joka vastavallankumouksellisena ilmiönä vainoaa uskonnollisen vakaumuksen julistamista. Näin ei Venäjällä vieläkään ole omantunnonvapautta.