7. LUKU.
Ulkopolitiikka 1879-1904.
I. Läheinen itä.
"Itsekkäät aikomukset ovat keisarillisen hallituksen
politiikalle vallan vieraat."
Venäjän hallituksen kiertokirje ulkomaisille
edustajilleen 25 p:ltä elok. 1900.
Venäjän diplomaattinen tappio Berliinin kongressissa ja sitä seuraava Saksan liitto Itävalta-Unkarin kanssa synnytti intohimoisen vihan panslavistisissa piireissä. Aikaisemmin slavofiilinen puolue oli ollut valmis sopimaan Saksan kanssa Habsburgien monarkian kustannuksella — niillä ehdoilla, että Posen luovutettaisiin Venäjälle ja Itävallan läntiset maakunnat Saksalle —, nyt se, vuodesta 1879 alkaen, Saksassa näki Venäjän vaarallisimman vihollisen ja venäläis-ranskalaisessa liitossa sopivan keinon sen kukistamiseksi. Nämä ajatukset lausui Turkin sodan juhlittu sankari, kenraali Mihail Skobelev, monessa puheessa julki. Pariisissa hän 16 p. helmik. 1882 eräässä serbialaisille ylioppilaille pitämässään puheessa kehoitti kaikkien slaavilaisten liittoon Ranskan kanssa Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Tosin tsaari eräässä mieskohtaisessa puhuttelussa 7 p. huhtikuuta moitti häntä valtiollisten puheiden pitämisestä, mutta kansallissankarin lentävä sana: "Tie Konstantinopoliin käy Brandenburger Torin kautta" teki kierroksensa kautta koko Venäjän. Skobelev oli yhtä lahjakas kuin kunnianhimoinen mies, yksinkertaisen sotamiehen suuresti suosima, venäläisen yhteiskunnan juhlima, joka hänessä näki voitokkaan tulevaisuudensodan Suvorovin. Hän oli aito slaavilainen luonne, joka tahtoi nauttia elämästä täysin siemauksin ja sillä aikaisin turmeli terveytensä ja hermovoimansa. Hänen äkillistä kuolemaansa 7 p. heinäk. 1882 eräässä Moskovan ilopaikassa valitettiin kansallisonnettomuutena ja pidettiin Bismarckin palkkaamien naikkosten tekosena.
Skobelevin paikalle astuivat todennäköisinä sotapäällikköinä kenraalit Gurko Varsovassa ja Dragomirov Kiovassa. Jälkimmäinen koetti omaperäisillä päiväkäskyillä ja lausunnoilla hankkia itselleen uuden Suvorovin kunniakehän. Sotaministerikseen Aleksanteri III nimitti esikuntapäällikkönsä Turkin sodassa, Vannovskin, jonka johdossa hän maineettomasti oli komentanut Venäjän itäarmeijaa Bulgariassa. Uusi sotaministeri oli synkkä, henkisesti ahdas mies talonpoikaista alkujuurta, joka vaivalloisesti oli kohonnut arvoissa ja aina täynnä kateutta katsellut ylimyksellisiä kaartinupseereja. Itsepintaisella ahkeruudella ja kansallisella innolla hän hankki itselleen tsaarin täydellisen luottamuksen, joka kaikissa sotilaallisissa kysymyksissä antoi arvoa vain Vannovskin auktoriteetille ja jätti hänelle täyden vapauden sotalaitoksen uudistuksessaan. Tämä oli etupäässä siinä, että sotamiehet puettiin tumman-viheriäisiin talonpoikaistakkeihin ja ranskalaisten lakkien sijaan saivat venäläiset lipattomat lammasnahkalakit sekä vähän enemmän patroonia ja vallitusneuvoja. Tämä armeijan talonpoikaistuttaminen, joka Vannovskin mielestä oli voiton kansallisena vakuutena, ei saanut upseerien eikä sotamiesten suosiota osakseen. Talonpoikaisten sotamiesten entinen, univormuunsa ja rykmenttiinsä kohdistunut ylpeys antoi sijaa täydelliselle välinpitämättömyydelle. Yhdenmuotoinen sotamiesjoukko lisättiin Vannovskin 17-vuotisen virka-ajan kuluessa (1881-1898) uusien joukko-osastojen asettamisella suuresti ja saatettiin kolmen miljoonan vahvuiseksi sodan aikana, lukuunottamatta nostoväkeä. Linnoja ja strategisia ratoja rakennettiin Vilnan, Varsovan ja Kiovan sotilaspiireissä, suuria sotilasleirejä kenttävarustuksineen pystytettiin Itävallan rajalle, ja muihin toimenpiteisiin hyökkäyssodan varalle ryhdyttiin. Kriminsodassa hävitetty Mustanmeren-laivasto uhkasi nyt uudistettuna Konstantinopolia, jonka tuleva valloitus Venäjän pääesikunnan suunnitelmien mukaan ei enää ollut tapahtuva pitkällä ja vaivalloisella marssilla läpi Romanian ja Bulgarian, vaan suuremmitta uhreitta äkillisellä laivastoyllätyksellä Bosporoon linnoituksia vastaan ja samanaikaisella armeijan maihin-laskemisella.
Pitkäaikainen ulkoasiainministeri ruhtinas Aleksanteri Gortshakov, 1856-1882, jonka turhamaisuutta ja puheliaisuutta ikä arveluttavalla tavalla oli lisännyt, sai 84-vuotiaana 3 p. huhtik. 1882 kunniakkaan eronsa. Aleksanteri III otti ulkopolitiikan johdon omaan käteensä. Osoitustensa toimeenpanijaksi hän valitsi Gortshakovin apulaisen, Nikolai v. Giersin, joka nimitettiin ulkoministeriksi ja kuolemaansa saakka, vuoteen 1895, pysyi tässä virassa. Giers, joka syntyperältään oli Suomen(?) ruotsalaisia, oli diplomaattisen tekniikan kätevä tuntija, joka ei tahtonut ajaa omaa ulkopolitiikkaansa. Katsoen senaikuiseen hyökkäävään esiytymiseen Turkestanissa, joka saattoi johtaa yhteentörmäykseen Englannin kanssa, Aleksanteri III kieltäytyi suostumasta slavofiilisen puolueen vaatimaan hyökkäyssotaan Itävalta-Unkaria vastaan, jonka salainen liitto Saksan kanssa oli hänelle tunnettu. Hänen toimestaan Giers kahdella matkallaan Varziniin ja Wieniin valmisteli vanhan kolmenkeisarinliiton uudistamista. Syyskuun 15 p. 1884 se, tsaarin kohdatessa keisari Vilhelm I:n ja keisari Frans Josefin Skiernievicessä Varsovan länsipuolella, uudistettiin. Nuo kolme hallitsijaa lupasivat kolme vuotta säilyttää rauhan ja ystävällisesti sopia keskenään, jos riitoja sattuisi. Jo seuraavana vuonna syntyi Pietarin ja Wienin kabinettien kesken jännitystä, jonka Bulgarian sekasorto oli aiheuttanut.
Venäjän aseiden vapauttama ja venäläisten virkamiesten valtiollisesti järjestämä Bulgaria oli mitä pahimmalla tavalla tehnyt tyhjäksi slavofiilisen puolueen toiveet. Venäläisen käsityksen mukaan uusi valtio ei todellisuudessa ollut merkitsevä muuta kuin venäläistä kenraalikomennusta, sen sotajoukko, venäläisten esikuntaupseerien komentamana, oli oleva osa Venäjän armeijaa, sen hallitsija, Venäjän ehdotuksesta 1879 valittu ruhtinas Alexander von Battenberg, tsaarin kuuliainen palvelija. Aleksanteri II:n maalle antama valtiosääntö kumottiin kaksi vuotta voimassa oltuaan 1881 Pietarista annetun käskyn johdosta. Sotaministeri, kenraali Aleksanteri Kaulbars, hallitsi Bulgariaa venäläiseen tapaan, apunaan suuri joukko venäläisiä, slavofiilisen puolueen lähettämiä virkamiehiä, välittämättä kansan oikeuksista ja toivomuksista tai ruhtinaan vastaväitteistä. Bulgarian talonpoikaissäädystä oli aikojen kuluessa muodostunut pieni johtava yliluokka. Siihen kuului upseereja, lääkäreitä, opettajia ja pappeja, jotka olivat saaneet koulutuksensa Venäjällä, mikä ei estänyt useita heistä halveksimasta Venäjää ja kaikkea venäläistä. Heidän kansallinen ohjelmansa oli: Bulgaria bulgarialaisille, tiehensä venäläiset! Vapautetut kansat eivät, Bismarckin sanan mukaan, ole kiitollisia, vaan vaativaisia. Kansallisen puolueen johtaja oli Stefan Stambulov, erään ravintoloitsijan poika. Kasvatuksensa hän oli saanut Odessan seminaarissa ja oli, niinkuin monet venäläiset pappiskoulun kasvatit, kehittynyt papinkutsumuksen halveksijaksi ja venäläisen hallitusjärjestelmän intohimoiseksi vihaajaksi. Syntyi ristiriita. Ruhtinas Aleksanteri, kyllästyneenä orjuuteen ja varmana Englannin suojeluksesta, saattoi 1883 valtiosäännön uudestaan voimaan ja kutsui kokoon parlamentin, sobranjen, jonka puhemieheksi Stambulov tuli. Raivoissaan tästä omavaltaisuudesta Kaulbars ja kaikki venäläiset virkamiehet luopuivat viroistaan, mihin kiittäen suostuttiin. Syyskuussa 1885 toimeenpannulla verettömällä vallankumouksella Itä-Rumelian bulgarialaiset karkoittivat turkkilaisen kenraalikuvernöörinsä ja liittyivät emämaahan. Tämä merkitsi niiden määräysten osittaista palauttamista, jotka venäläinen diplomatia oli saavuttanut San Stefanon sopimuksessa ja sitten taas menettänyt Berliinin kongressissa. Siitä huolimatta Aleksanteri III käski Venäjän Konstantinopolissa olevan lähettilään kehoittaa Porttia ryhtymään aseellisiin toimenpiteisiin Bulgariaa vastaan. Riistääkseen Bulgarian armeijalta tulossa-olevassa sodassa Turkkia vastaan johtajat, tsaari antamallaan käskyllä kutsui kaikki Bulgarian palveluksessa olevat venäläiset upseerit takaisin kotiin. Mutta sulttaani kieltäytyi, Englannin painostuksen alaisena ollen, suostumasta Venäjän toivomuksiin ja antoi ruhtinas Aleksanterille Itä-Rumelian kenraalikuvernöörin valtakirjan, joten personaaliunionin muodossa Pohjois- ja Etelä-Bulgarian yhteys pantiin toimeen. Tämä Bulgarian vallanlisäys antoi Serbialle aiheen odottamattomaan hyökkäykseen naapurivaltion kimppuun. Mutta Bulgarian armeija torjui ruhtinaansa ja nuorten luutnanttien johdossa, jotka poiskutsuttujen venäläisten sijaan olivat kohonneet esikuntaupseereiksi, Serbian hyökkäyksen marraskuussa. Pietarissa vallitsi mitä suurin suuttumus tuon kerran Venäjän vasallivaltiona olleen pikkuvaltion omavaltaisten valtiollisten ja sotaisten menestysten ja Englannin sille siinä antaman kannatuksen johdosta. Sanomalehdet todistivat uskovaisille lukijoilleen, että sen kaiken takana muka olivat Bismarckin juonet. Aleksanteri III näki "vasallinsa" itsenäisessä politiikassa halpamielisen sopimuksen-rikkomisen, koska hän Kaulbarsin esityksestä oli Venäjän valtiorahastosta määrännyt hänelle miljoonan ruplaa vuodessa siviililistansa suurentamiseksi. Tosin tsaari ei tietänyt mitään siitä, että nuo miljoonat eivät koskaan olleet joutuneet Bulgarian ruhtinaan käsiin, koska Kaulbars oli käyttänyt ne kiihoitukseen Battenbergilaista vastaan. Aleksanteri III järjesti ruhtinas Aleksanterin erottamisen. Elokuun 21 p. 1886 venäläisellä rahalla ostetut bulgarialaiset upseerit puolenyön aikaan tunkivat ruhtinaansa taloon ja pakottivat hänet revolverit ojossa allekirjoittamaan luopumuskirjan. Salaliittolaisten johtaja oli kapteeni Radko-Dimitriev, sittemmin venäläisen armeijan johtajia maailmansodassa. Vangittu ruhtinas vietiin umpivaunuissa Venäjän alueelle Reniin ja laskettiin kahden päivän perästä vapaaksi. Tosin asiasta kiihtynyt Bulgarian kansa yksimielisesti kutsui ruhtinaansa takaisin, mutta hän luuli vain myöntyväisyydellä voivansa suojata maansa Venäjän hyökkäykseltä. Hän pyysi tsaarilta saada palata, mutta se kiellettiin häneltä jyrkässä muodossa. Syyskuun 8 p. 1886 hän luopui valtaistuimesta ja lähti ainiaaksi Bulgariasta.
Tämän, Venäjän politiikan saavuttaman menestyksen jälkeen ilmestyi kenraali Nikolai Kaulbars, entisen sotaministerin veli, tsaarin lähettiläänä Sofiaan ja vaati vangittujen salaliittolaisten vapauttamista ja valtiosäännön kumoamista. Bulgarian halki tekemällään kiihoitusmatkalla hän sirotteli ruplanseteleitä ympärilleen ja vaati kokouksissa kansaa nousemaan kapinaan "laitonta" hallitustaan vastaan. Stambulov vetosi kansallistunteeseen ja voitti. Huolimatta Kaulbarsin vastalauseesta sobranje kokoutui ja valitsi Stambulovin ministeristön puheenjohtajaksi. Julmistuneena ja hätäytyneenä suuren viheltävän kansanjoukon Venäjän lähetystötalon edustalla pitämästä melusta Kaulbars 20 p. marrask. 1886 lähti Bulgariasta, missä hänen vallankumouksellinen toimintansa vain oli kylvänyt vihaa Venäjää vastaan.
Aleksanteri III järjesti Stambulovin kukistamisen. Kuitenkin toinen, Venäjän asiamiesten yllyttämä sotilassalaliitto meni myttyyn helmikuussa 1887. Eräs bulgarialainen sotaoikeus tuomitsi yhdeksän maata-kavaltanutta upseeria kuolemaan. Heidät oli pelastettava, tai muuten Venäjä olisi menettänyt kaiken arvonsa Balkanilla. Mutta Kaulbarsin hätiköidyn matkan tähden Pietarin ja Sofian väliset diplomaattiset suhteet olivat katkenneet. Tsaari kääntyi sentähden Saksan hallituksen puoleen, pyytäen että se viipymättä saisi aikaan kuolemaan-tuomittujen Venäjän kannattajien armahtamisen Sofiassa. Bismarck kieltäytyi kuitenkin sekautumasta toisen valtion oikeudenkäyntijärjestykseen. Maaliskuun 6 p. 1887 nuo yhdeksän salaliittolaista Rustshukin linnoituskaivannoissa ammuttiin.
Aleksanteri III järjesti Mustanmeren-laivaston merellelähdön, ja ennen pitkää ilmestyi Varnan ja Burgasin edustalle sotalaivoja, jotka laskivat merimiesosaston maihin. Englannin laivasto lähestyi Dardanelleja. Itävallan hallitus ryhtyi sotilaallisiin toimenpiteisiin Galiziassa, jonka rajoille venäläiset sotajoukonosastot uhkaavasti kokoutuivat. Schnäbele-välikohtaus Saksan-Ranskan rajalla 20 p. huhtik. 1887 nosti sotaministeri Boulanger'n Ranskassa herättämän sotaisen mielialan kiehumapisteeseen asti. Kuumeentapaisella kiireellä otettiin Saksan armeijassa käytäntöön uusi, monipanoksinen ampuma-ase ja sen sotaista voimaa lisättiin asettamalla jalkeille kaksi uutta armeijaosastoa. Venäjän onnettoman Bulgarian-politiikan seurauksena uhkasi puhjeta maailmansota. Jännitys kasvoi Bulgarian valtaistuinkysymyksen ratkaisun johdosta. Sobranje ei valinnut hallitsijaksi Venäjän ehdokasta, ruhtinas Mingrelskia, erästä velkautunutta Pietarin kaartinupseeria, vaan unkarilaisen husaariupseerin, Stambulovin ehdottaman prinssi Ferdinand von Koburg-Koharyn. Elokuun 22 p. 1887 26-vuotias ruhtinas 32-vuotiaan ministeripresidenttinsä seurassa juhlallisesti saapui Sofiaan.
Aleksanteri III järjesti Stambulovin syrjäyttämisen. Kolmas Venäjän asiamiesten toimeenpanema sotilassalaliitto ja Stambulovia vastaan tehty murhayritys meni kuitenkin myttyyn. Giers oli väsymätön. Vannovski epäili yht'aikaa Itävalta-Unkaria ja Saksaa vastaan käytävän sodan voitollista päättymistä. Tsaari oli hylännyt Bismarckin ehdottaman kolmenkeisarinliiton uudistamisen, jotta hänellä olisi vapaat kädet Bulgariassa. Kesäkuun 18 p. 1887 Berliinissä tehdyssä "jälleenvakuutussopimuksessa" Pietarin ja Berliinin kabinetit kyllä olivat vakuuttaneet toisilleen molemminpuolista hyväntahtoista puolueettomuutta europpalaisen sodan varalta. Mutta sen johdosta ei ollut kumoutunut Saksan 1879 ottama velvoitus liittoutuneelle habsburgilaiselle monarkialle antaa sota-apua siinä tapauksessa, että Venäjä hyökkäisi Itävalta-Unkarin kimppuun. Silloin Aleksanteri III päätti myöntyä ja matkusti Berliiniin. Marraskuun 28 p. 1887 hänellä oli keskustelu valtiokanslerin kanssa. Bismarck todisti tsaarille, että hänen vakaumuksensa Saksan politiikan kavaluudesta perustui väärennettyihin kirjeisiin, jotka ovelasti oli Kööpenhaminasta hänen käsiinsä toimitettu. Päästiin sovintoon, joka siksi kerraksi haihdutti europpalaisen sodanvaaran. Ainoa, mitä Aleksanteri III epäonnistuneessa Bulgarian-politiikassaan Saksan diplomaattisella kannatuksella saavutti, oli se, ettei mikään europpalainen suurvalta tunnustanut Sofian uutta ruhtinasta. Venäjän holhouksesta vapautettu Bulgaria kehittyi uuden hallitsijansa tarmokkaassa johdossa odottamattoman nopeasti taloudellisesti ja sivistyksellisesti. Aleksanteri III:n kuolemaan asti Venäjän hallitus ei pitänyt mitään diplomaattista edustajaa Sofiassa, ainoastaan salaisia asiamiehiä, joiden virittämien murhayritysten uhriksi rahaministeri Beltshev 1890 joutui. Stambulov sitävastoin pelastui henkivartijainsa valppauden tähden. Vasta hänen kukistumisensa jälkeen (joka tapahtui 30 p. maalisk. 1894) Venäjän asiamiehet häneen nähden panivat toimeen "rangaistustuomion", kun hänet 15 p. heinäk. 1895 keskellä katua ammuttiin kuoliaaksi.
Niinkuin Bulgarian olemassaolostaan, niin Serbian riippumattomuudestaan tulee kiittää Venäjän aseita. Mutta maantieteellinen asema ja taloudelliset edut ajoivat tämän pikkuvaltion Habsburgin monarkian suojelevaan syliin. Vapaamielisten saatua vaalivoiton venäläismielisistä radikaaleista tehtiin 1881 salainen liitto ynnä kauppasopimus Itävalta-Unkarin kanssa. Vasta kuningas Milanin luovuttua kruunusta 1889 onnistui Venäjän hallituksen vaivalloisen ja usein likaisen myyräntyön jälkeen osaksi voittaa takaisin menettämänsä vaikutusvalta.
Kokonaan hukkaan meni Venäjän vaikutus Romaniassa, missä suuttumus Etelä-Bessarabian luovuttamisesta Venäjälle ja venäläisten joukkojen kokoaminen rajajoen Prutin varsille 1883 aiheutti kuningaskunnan yhtymisen kolmiliittoon. Kreikan asema meren rannalla ja sen taloudelliset edut saattoivat sen Englannin vaikutusvallan alaiseksi, jonka laivasto vallitsi Välimeren itäosassa.
Näin Venäjä, erään Aleksanteri III:n lausunnon mukaan, saattoi luottaa "vain yhteen uskolliseen ystävään" Balkanilla. Tämä oli pieni Montenegro, joka edullisesti maksatti järkähtämättömän kiintymyksensä Venäjään vuotuisilla raha-, vilja- ja asesuorituksilla.
Tällaisen valtiollisen aseman täytyi johtaa slavofiilinen puolue
hittoon Ranskan kanssa, joka oli oleva keinona ja tarkoitusperänä
Venäjän vanhan Itämaan-politiikan päämäärän saavuttamiseksi,
Konstantinopolin valloittamiseksi.
II. Venäläis-ranskalainen Uitto.
Ensimmäinen valtiomies, joka lausui julki ajatuksen aseliitosta Ranskan tasavallan ja Venäjän monarkian välillä Saksaa vastaan, oli Gambetta. Tämän v. 1882 sattuneen kuoleman jälkeen patrioottiliigan perustaja ja johtaja Paul Déroulède innokkaasti sekä puhui että kirjoitti tehdäkseen tämän ajatuksen kansanomaiseksi molemmissa maissa. Hän sai tässä kannatusta Venäjän Pariisin-lähettiläältä, parooni Arthur Mohrenheimilta, ja tämän suosituksesta slavofiilisen puolueen johtajalta, Mihail Katkovilta Moskovassa, joka 1886 aloitti menestyksellisen sanomalehtisodan seuraavana vuonna päättyvän kolmenkeisarinliiton uudistamista vastaan. Tämän tsaarin neuvonantajan kuolema 1 p. elok. 1887 antoi Déroulédelle toivotun tilaisuuden toiseen Moskovan-matkaansa, missä hän pitäen mahtipontisen puheen laski seppeleen "suuren venäläis-ranskalaisen liiton esitaistelijan" haudalle. Toisen lähenemisen aiheen, nimittäin raha-asiain alalla, antoi Venäjän luotontarve, joka 1888 päätti ensimmäisen lainansa Pariisin rahamarkkinoilla. Aleksanteri III sulki kuitenkin itsepintaisesti korvansa kaikilta Ranskan raha- ja valtiomiesten kosintayrityksiltä. Hän näki liitossa kansanvaltaisen tasavallan kanssa vaaran Venäjän itsevaltiudelle. Tähän loukkauskiveen kaikki ranskalaisten poliitikkojen ponnistukset raukesivat. Mitä he eivät voineet, sen vaikutti Saksan ulkopolitiikan äkillinen muutos Bismarckin kukistumisen jälkeen. Uusi valtiokansleri, kenraali Caprivi, kieltäytyi suostumasta Venäjän tarjoamaan vuoden 1887 jälleenvakuutussopimuksen uudistamiseen. Muuan keisari Wilhelm II:n puhe saksalais-englantilaisesta aseveljeydestä sai valtiollisen vastineensa Sansibar-sopimuksessa 1 p:ltä heinäk. 1890. Venäjän diplomatia vainusi tämän saksalais-brittiläisen sopimuksen salapykälissä, joka oli tehty molempien maiden etupiirien rajoittamiseksi Afrikassa, myöskin salaisia sotilaallisia päätöksiä Venäjää vastaan aloitettavasta hyökkäyssodasta. Jottei ilman liittolaisia kohtaisi sellaista vaaraa, tsaari raskain mielin päätti tehdä liiton Ranskan tasavallan kanssa. Viralliset keskustelut siitä alkoivat keväällä 1891 yht'aikaa Pariisissa ja Pietarissa. Kun heinäkuussa Giersin ja Ranskan ulkoministerin Freycinet'n kesken oli päästy yksimielisyyteen, niin muuan ranskalainen laivasto-osasto lähti juhlalliselle vieraskäynnille Kronstadtiin. Seisoalta tsaari juhla-aterialla, joka pidettiin ranskalaisessa amiraalilaivassa, kuunteli marseljeesia, tuota vallankumouksen intomielistä taistelulaulua yksinvaltaista tyranniutta vastaan, jonka soittamista siihen asti Venäjällä oli rangaistu karkoituksella Siperiaan. Aleksanteri III:n viimeiset epäilykset parooni Mohrenheim voitti pitkässä audienssissa 18 p. elok. 1891 Hatsinassa. Senjälkeen hän riensi takaisin Pariisiin, missä 22 p. elokuuta Venäjän lähettiläs ja Ranskan ministeristön esimies Ribot allekirjoittivat sopimuksen, jonka mukaan Venäjä ja Ranska sitoutuivat kaikin keinoin auttamaan toisiaan, jos jommankumman maan kimppuun hyökättäisiin.
Tsaari teki tämän salaisen puolustusliiton saadakseen liittolaisen Englantia vastaan. Sentähden Ranskan valtiomiehet ponnistelivat kehittääkseen liittoa vastaisuudessa siten, että he saavuttaisivat lopputarkoituksensa, Venäjän aseellisen avun kostosotaan Saksaa vastaan. Tässä mielessä Ranskan pääesikunnan päällikkö, kenraali Boisdeffre, seuraavana vuonna Pietarissa neuvotteli Venäjän pääesikunnan päällikön, kenraali Obrutshevin kanssa sotilassopimuksesta. Aleksanteri III antoi siihen kyllä periaatteellisen suostumuksensa, mutta selitti ranskalaiselle kenraalille 17 p. elok. 1892 Hatsinassa, että Venäjä vielä tarvitsi vähintään kaksi rauhanvuotta päättääksensä armeijansa uuden aseistuksen ja rakentaaksensa valmiiksi strategiset rautatiensä sekä toipuaksensa nälänhädästä ja kolerasta.
Tsaarin nimenomaisesta pyynnöstä liittosopimusta ei julkaistu eikä virallisissa puheissa saanut mainita muusta kuin molempien valtakuntien ja kansojen välisestä ystävyydestä. Kuitenkaan ei Venäjän ja Ranskan välisen aseellisen liiton olemassaolosta saattanut olla mitään epäilyksiä, kun muuan venäläinen laivasto lokakuussa 1893 oli käynyt vastavierailulla Toulonissa ja kostonkiihkoinen Pariisi oli venäläisille laivasto-upseereille ja -miehistölle valmistanut huumaavia vastaanottojuhlallisuuksia. Uuden liittosopimuksen ranskalaisten toivomusten mukaan laajennettuine määräyksineen allekirjoittivat keväällä 1894 Giers ja Casimir Périer. Sotilaspiireissä odotettiin sodan puhkeavan elokuussa samana vuonna. Silloin Japani 1 p. elok. 1894 julisti Kiinalle sodan. Itä-Aasiassa puhjennut taistelu heitti Venäjän politiikan painopisteen sille taholle, missä venäläinen valloitushalu hiljaisuudessa jo aikoja sitten oli ryhtynyt valmisteluihin uuden suuren alueen anastamiseksi. Europassa ratkaiseva taistelu lykkäytyi toistaiseksi.
III. Länsi-Aasia.
Jumala oli Venäjän kansalle, niin slavofiilinen oppi julisti, Aasiassa määrännyt vapauttajan ja sivistyksen-levittäjän tehtävän. Tämän maailmantehtävän täyttämiseksi Venäjän valtio aina vuodesta 1582, jolloin venäläiset kasakat, yhdessä saksalais-balttilaisten sotavankien kanssa, olivat menneet rajavuoren Uralin poikki, oli miekalla laskenut valtansa alle koko Pohjois-Aasian sekä laajoja maa-alueita Länsi-Aasiasta. Rientokulku luonnollisen rajan saavuttamiseksi on vienyt venäläiset yhä kauemmaksi. Jos siihen jollakin kohdalla oli päästy, niin sen turvaaminen — niinkuin sotaministeri Kuropatkin eräässä tsaarille antamassaan mietinnössä 1900 selitti — vaati lähialueen valloitusta. Ja näin hillitsemättömästi valloittajana eteenpäin tunkeutuessaan Venäjällä aina vuoteen 1904 oli vain yksi vakavalta kannalta otettava vastustaja, joka esti sitä "täyttämästä jumalallista tehtäväänsä" — brittiläinen maailmanvalta. Samana vuonna, jolloin Englannin valtiotaito Berliinin kongressissa sai diplomaattisen voiton tsaarivaltakunnasta, muuan englantilainen sotajoukko kenraali Robertsin johdossa marssi Venäjän vasallivaltioon Afganistaniin ja valloitti sen eteläosan. Emiiri Shir-Ali pakeni Venäjälle, joka jätti suojattinsa auttamatta. Lordi Roberts asetti valtaistuimelle erään Englannille uskollisen ruhtinaan, joka vuotuista maksua vastaan lupasi vahvistaa sotavoimaansa — Venäjää vastaan. Mutta Venäjän vallan järjestelmällisen tunkeutumisen Intian suuntaan tämä vastoinkäyminen vain kahdeksi vuodeksi pysähdytti. Mihailovskista Kaspianmeren kaakkoisrannalta Turkin sodan juhlittu kansallissankari, kenraali Skobelev, 1880 aloitti marssinsa Tekke-turkmeeneja vastaan. Erämaan kuljetusvaikeudet, joiden johdosta ennen tehdyt sotaretket olivat surkeasti epäonnistuneet, hän voitti rakentamalla rautatien. Tammikuun 13 p. 1881 rosvoilevien paimentolaisten päälinnoitus Geok-Tepe valloitettiin, minkä jälkeen he alistuivat. Heidän maansa liitettiin Transkaspian (Kaspianmeren takaisena) alueena Venäjään ja kuvernööriksi määrättiin kenraali Komarov. Vuonna 1884 läheiset Merv-turkmeenit vapaaehtoisesti alistuivat Venäjän valtaan, kun heille luvattiin itsehallinto. Sittenkuin Merv oli sotilaallisesti miehitetty, jolloin vastoin sopimusta tehtiin hieman vastarintaa, Komarov tunkeutui Afganistaniin ja hajoitti 30 p. maalisk. 1885 Kushkin luona erään afganilaisen sotajoukonosaston. Englannin Pietarissa oleva lähettiläs kutsutti heti Venäjän ulkoministerin luoksensa ja vaati "syyllisen" kenraalin paikalla kutsuttavaksi takaisin. Englantilaisen uhkaavasta puhetavasta säikähtyneenä Giers riensi tsaarin luokse ja ilmoitti: "Komarov on heti kutsuttava takaisin, se on Englannin muodollinen vaatimus." Mutta silloin Aleksanteri III kuohahti vihasta ja iskien mahtavan nyrkkinsä erääseen pöytään, joka meni kappaleiksi, jyrähti ministerilleen: "Ketä te palvelette, minua vaiko Englantia? Ilmoittakaa lähettiläälle, että tulen antamaan Komaroville kunnianosoituksen!" Ja niin kävikin. Rauhaa-rakastavan Gladstonen johtama brittiläinen kabinetti tyytyi venäläis-englantilaisen komissionin asettamiseen, joka pitkien keskustelujen jälkeen 1887 määräsi Afganistanin pohjoisrajan Venäjän vaatimusten mukaiseksi.
Siellä, missä Venäjän, Afganistanin, Kiinan ja Intian rajat sattuivat yhteen, kohosi Baijerin-kokoinen vuorimaa korkealle pilviin — Pamir. Huolimatta maan köyhyydestä, jonka ylätasangoilla kesäisin ja laaksonnotkelmissa talvisin vaeltavat paimenet viettävät hurjaa elämäänsä, sillä oli Venäjän hallitukseen suuri vetovoima. Muuan "tieteellinen retkikunta" kiipesi elokuussa 1891 tuohon vuorimaahan, voitti erään tielle asettuneen afganilaisen sotajoukonosaston, kulki Hindukushin muodostaman "luonnollisen rajan" poikki ja katseli tältä "maailman katolta" tiedonhaluisesti jalkojensa juuressa olevaa Kabulia ja taivaanrannalla nähtävää laajaa Intian tasankoa. Afganistanin emiiri, joka piti omanansa sitä maata, johon venäläiset olivat tunkeneet, kääntyi apua pyytäen, Englannin puoleen. Mutta rauhaa-rakastava brittiläinen pääministeri Gladstone kannatti taas myöntyväisyyttä. Kauan aikaa keskusteltua Lontoon kabinetti 1895 jätti riidanalaisen alueen Venäjälle. Siihen loppui sillä kertaa Venäjän tunkeutuminen Intiaa kohti, sillä samaan aikaan kiinalais-japanilainen sota läheni loppuaan, ja ulkoministeriön Aasian-osasto käänsi huomionsa Itä-Aasian kysymykseen.
IV. Itä-Aasia.
"Hallitse Itää", sitä merkitsee suomeksi käännettynä vuonna 1860 Japanin meren rannalle perustetun merilinnoituksen Vladivostokin nimi. Täällä 31 p. toukok. 1891 silloinen perintöruhtinas ja myöhempi tsaari Nikolai II loi ensimmäisen lapiollisen maata ryhdyttäessä maailman suurimpaan rautatierakennukseen. 7,581 kilometrin pituisena se johdettiin metsien ja arojen poikki, ja Tsheljabinskin luona, Ural-vuoriston itärinteellä, sen oli määrä yhdistää Kaukainen Itä Europan rautatieverkkoon ja turvata valloituspolitiikalle rajattomat sotaväenkuljetus-mahdollisuudet. Mutta aikaisemmin kuin venäläinen diplomatia luulikaan, kun vielä valmistettiin siltaa Jenisein poikki, pakotti kiinalais-japanilaisen sodan päätös käymään käsiksi Itä-Aasian asioihin, jolloin lähinnä Tyynen valtameren laivasto näytteli ratkaisevaa osaa.
Huhtikuun 17 p. 1895 voitettu Kiina Simonosekin rauhassa Japanille luovutti Formosan saaren, Liautungin niemimaan ynnä Port Arthurin merilinnoituksen sekä Niutshvangin sataman Etelä-Mandshuriassa ja tunnusti siihenastisen suojelusvaltionsa Korean riippumattomuuden. Kuutta päivää myöhemmin Venäjä, Saksa ja Ranska panivat sitä vastaan vastalauseensa. Noiden kolmen suurvallan sotalaivastojen uhkaavasti kokouduttua Tshili-lahteen Japanin hallitus myöntyi, käski kiihtyneen kansan vaieta ja määräsi vapaaehtoisen verotuksen tulevan kostosodan varustuksia varten. Port Arthur ja Niutshvang annettiin takaisin Kiinalle, joka lisäsi sotakorvaustansa, minkä Venäjä antoi Pekingin hallitukselle etukäteen ja minkä Japani käytti sotavoimansa vahvistamiseen.
Ulkoasiain johtajaksi oli Giersin kuoleman jälkeen 26 p. tammik. 1895 tullut monivuotinen Wienin-lähettiläs, ruhtinas Aleksei Lobanov-Rostovski, joka toistaiseksi asetti Balkanin kysymyksen "lasikuvun alle", saadakseen vapaat kädet Kaukaisessa Idässä. Saksan liittyminen Venäjän Itä-Aasian politiikkaan sai selityksensä uuden valtiokanslerin, ruhtinas Hohenlohen toivomuksesta taas solmia umpeen Berliinin ja Pietarin välisen langan, jonka Caprivi oli leikannut poikki. Kun Berliinin ulkoasiainvirasto ei tuntenut Japanin maantiedettä ja historiaa, niin se yhtä vähän kuin Lobanov saattoi huomata, mitä kohtalokkaita seurauksia oli oleva diplomaattisesta hyökkäyspolitiikasta Idän tulevaa suurvaltaa vastaan.
Toukokuussa 1896 vietettyyn Moskovan kruunausjuhlallisuuteen saapui kiinalainen valtiomies Li-Hung-Tshang. Hän vihasi Japania ja pelkäsi samalla sen miekkaa. Lobanov ja Witte vaativat vastineeksi siitä, että Venäjä suojelisi Kiinan alueen loukkaamattomuutta, lupaa Siperian radan jatkamiseen Pohjois-Mandshurian kautta ja sen suojelemiseen venäläisillä joukoilla. Tuo kokenut valtiomies huomasi kyllä, että tässä tarjouksessa piili Kiinalle kuuluvan maan anastus, mutta suostui siihen kuitenkin toukokuun 22 p., monien neuvottelujen, uhkausten ja herkullisten ateriain taivuttamana. "Ulkonäön säilyttämiseksi" hän kuitenkin vaati, ettei Venäjän hallitus, vaan siitä kokonaan riippuva "venäläis-kiinalainen pankki" rakentaisi ja hallitsisi Mandshurian rataosaa nimellä "Itä-Kiinan rata".
Jo seuraavana vuonna Saksan laivaston toimeenpanema Kiautshoun valtaaminen pani koetteelle Venäjän uskollisuuden sitoumustensa täyttämisessä. Pietarin diplomatia selitti kuitenkin Moskovan salasopimuksen niin, että se antoi Kiinalle turvaa vain Japanin maannälkää vastaan, mutta ei Saksan tai Ranskan sekautumista vastaan Taivaan valtakunnan ylivallanoikeuksiin. Heti senjälkeen, 18 p. jouluk. 1897, Venäjän laivasto purjehti Port Arthurin satamaan ja anasti tämän merilinnoituksen. Ja Ranska esitti laskunsa siitä, että se 1895 oli auttanut Kiinaa Japanin liioiteltuja rauhanehtoja vastaan, ottamalla 22 p. huhtik. 1898 haltuunsa eteläkiinalaisen sataman Kuangtshoun. Europan valtojen häiriytyneen tasapainon palauttamiseksi Kiinassa nostettiin sitten 24 p. toukok. 1898 Veihaiveissa, vastapäätä Port Arthuria, Englannin lippu. Voimaton Pekingin hallitus suostui muukalaisten anastamien alueiden muodolliseen luovuttamiseen, "ulkonäön säilyttämiseksi" vuokrasopimusten muodossa. Venäjä hankki itselleen sen ohessa vielä 7 p. toukok. 1898 oikeuden rakentaa haararadan Itä-Kiinan radalta Harbinista Mukdenin kautta Port Arthuriin ja turvata sitä "suojelusjoukoilla".
Ulkopolitiikan johtajaksi Lobanovin 31 p. elok. 1896 sattuneen kuoleman jälkeen oli tullut Mihail Muravjov, "Vilnan diktaattorin" pojanpoika, jonka luonteenpiirteet hänellä olikin. Sen lasikuvun, minkä hänen edelläkävijänsä oli asettanut Balkanin kysymyksen päälle, hän painoi vielä lujemmin siihen kiinni sillä sopimuksella, minkä Pietarin hallitus 28 p. huhtik. 1897 teki Wienin kabinetin kanssa. Siinä nuo molemmat suurvallat sitoutuivat olemaan sekautumatta turkkilaisen maakunnan Makedonian sekasortoisiin oloihin, missä oli puhjennut verinen partiosota, sekä status qvon säilyttämiseen Balkanilla. Venäjän voimat olivat käytettävissä uuteen valloituspolitiikkaan Itä-Aasiassa, jonka päämääränä kunnianhimoisen ulkoministerin silmissä häämötti Korean valtaaminen.
Tässä entisessä suojelusvaltiossa oli, heti kun se oli julistettu riippumattomaksi, alkanut kiivas pikkusota venäläisen ja japanilaisen vaikutuksen välillä. Venäjän edustajana oli konsuli Weber Soulissa, jonka liian säännönmukaista ja sentähden menestymätöntä asiainhoitoa vastaan Pietarissa nousi tyytymättömyyttä. Silloin hänen puolisonsa tammikuussa 1896 pelasti hänen asemansa. Käydessään kerran hallitsijan palatsissa hän, japanilaisen vartion huomaamatta, kantotuolissaan vei hänen jalkoihinsa kyyristyneen Korean kuninkaan konsulitaloon, jota venäläiset merisotilaat suojelivat. Japanin juonista pelastettu hallitsija, Li Hui, allekirjoitti auliisti Weberin sepittämät hallituksen määräykset Japanin asettamien arvohenkilöiden mestaamisesta, uusien ministerien sekä venäläisten raha- ja sotaneuvosten nimittämisestä, satamien luovuttamisesta Venäjälle j.n.e. Vasta vuoden perästä hän tuli takaisin palatsiinsa, joka nyt oli venäläisten upseerien komentaman henkivartijajoukon suojelema, ja otti Weberin ehdotuksesta "riippumattomuutensa" merkiksi keisarinnimen. Venäjän suojelusherruus Koreassa näytti olevan saavutettu.
Japanin kansassa oli herättänyt suunnatonta suuttumusta, että Venäjä oli ottanut haltuunsa Japanin 1894 valloittaman Port Arthurin merilinnoituksen. Siihen tuli lisäksi Japanin vaikutuksen syrjäyttäminen Koreassa, jota pidettiin Niponin hyvin-ansaittuna ja luonnollisena siirtomaana. Ulkoministeriössä ei enää voinut olla mitään epäilystä aseman vakavuudesta ja Japanin sotavarustusten laajuudesta, sittenkuin Venäjä lähettiläästänsä, parooni Rosenista (16 p:stä elok. 1897) oli saanut yhtä kykenevän havainnontekijän kuin hyvän Itä-Aasian tuntijan. Siperian-radan rakennus ulottui vasta 1899 Baikal-jarvelle, ja sieltä Jablonoi- ja Hingan-vuoriston poikki Sungarin rannalla olevaan Harbiniin ammotti yli 2,000 kilometrin pituinen raiteeton taival. Japanin hallitus ehdotti Pietarin kabinetille maaliskuussa 1898 heidän etupiiriensä tarkkaa erottamista Jalu-joen muodostamaa linjaa myöten. Parooni Rosen puolsi innokkaasti Japanin tarjouksen hyväksymistä, joka Venäjälle Korean luovuttamisen vastineeksi jätti koko Mandshurian. Siihen kunnianhimoinen Muravjov ei voinut mukautua, vaikka hänen täytyi myöntyä. Huhtikuun 25 p. 1898 molempien valtojen kesken tehty Korean sopimus merkitsi Venäjän politiikan peräytymistä, koska sen mukaan venäläiset raha- ja sotaneuvokset oli kutsuttava takaisin ja keisari Li Huin lahjoittamat satamat luovutettava, mutta epäselvän sanamuotonsa tähden se jätti takaportin tulevaisuuden varalle. Ja erään toisen takaportin myöhempää maanvaltausta varten varasi samaan aikaan muuan valtiollinen seikkailija nimeltä Besobrasov. Tämä entinen kaartinupseeri ja "pyhän liigan" johtaja vuodelta 1882 oli isänmaallismielisillä mietinnöillä lähennellyt Nikolai II:ta ja saavuttanut hänen luottamuksensa. Muuan Vladivostokin kauppias oli 1896 Korean hallitukselta hankkinut luvan Jalu-joen metsien käyttämiseen. Besobrasov osti häneltä tämän myönnytyksen 80,000 ruplasta ja perusti joen vasemmalle, Japanin-puoliselle rannalle sahamyllyn. Witte kieltäytyi päättäväisesti kannattamasta tätä valtiollis-kaupallista yritystä. Mutta hovipiireissä heräsi sitä kohtaan mielenkiintoa, ja hankittiin isänmaallisista syistä ja voiton toivossa osakkeita tuossa "itäaasialaisessa teollisuusyhtiössä", miksi Besobrasov risti huijausyrityksensä, jolle hän Nikolai II:lta sai puijatuksi kahden miljoonan ruplan valtionkannatuksen.
Muravjov oli vain lykännyt toistaiseksi aasialaiset valloitusaikeensa. Saadakseen aikaa niiden kypsyttämiseksi ja Siperian radan valmistamiseksi, hän tsaarin nimessä 24 p. elok. 1898 kääntyi kaikkien hallitusten puoleen, ehdottaen kansainvälistä konferenssia "liiallisten, kaikkia valtakuntia rasittavien varustusten vähentämiseksi". Sillä aikaa kuin Europan sanomalehdistö kantoi asianmukaisen kunnioituksen "jalomielisen tsaarin ihmisystävälliselle mielenlaadulle", puuhasi uusi sotaministeri Aleksei Kuropatkin (tammikuusta 1898) kaikessa hiljaisuudessa innokkaasti sangen huomattavaa armeijanlisäystä. Hän muodosti 33 uutta tykistödivisioonaa, kaksi uutta armeijakuntaa Aasiassa, kaksi uutta jääkäribrigadia Siperiassa ja aloitti kenttätykistön uudesti-aseistamisen uudenaikaisilla pikatulitykeillä. Samaan aikaan Itämeren ja Itä-Aasian sotalaivastoa suurten taistelulaivojen rakentamisella melkoisesti vahvistettiin, jota varten eräs tsaarin ukaasi 10 p:ltä maalisk. 1898 yli vahvistetun laivastomenoarvion vielä oli määrännyt 90 miljoonaa ruplaa. Pääsotasatamaksi Tyynessä valtameressä valittiin Port Arthurin jäätön lahti, jonka ympäri rakennettiin sikermä linnoituksia. Sotasataman viereen Witte tahtoi perustaa kauppasataman, mikä maatuneen, mutta tilavan merenlahden ruoppaamisella helposti oli aikaansaatavissa. Aito venäläinen virastojenvälinen kateus sai tuuman raukeamaan. Silloin rahaministeri 1899 perusti 30 kilometrin päässä koilliseen Port Arthurista olevan Talienvanin lahden rannalle kaupungin, jolle hän antoi nimen Daljni = etäinen. Äärettömiä summia heitettiin hukkaan talojen, kirkkojen, varastohuoneiden ja koulujen rakentamiseen sekä rantakatujen perustamiseen, jotka sitten tekivät japanilaisille mahdolliseksi suurten piiritystykkiensä laivaamisen lähtiessään Port Arthuria pommittamaan. Siperian sanomalehdistö ennusti jo 1900, että sodan sattuessa Daljni oli oleva tukikohtana läheistä merilinnoitusta vastaan toimivalle piiritysarmeijalle, ja antoi sille pilkkanimen "Lishni" = tarpeeton.
Muravjovin viimeinen menestys — hän kuoli 21 p. kesäk. 1900 — oli kirkkovaltion Tibetin saattaminen Venäjän suojelusherruuden alaiseksi. Vuodesta 1720 asti oli Pekingin ja Lhassan hallitusten kesken konkordaatti olemassa, jonka mukaan Kiina sitoutui suojelemaan Tibetin riippumattomuutta, jotavastoin Dalai Lama, kirkkovaltion päämies ja kaikkien buddhalaisten paavi, lupasi käyttää hengellistä vaikutusvaltaansa Kiinan mandshudynastian hyväksi. Vuonna 1899 englantilaiset sotajoukot miehittivät Tibetin maakunnan Sikkimin, eikä Kiina sitä estänyt. Seuraavana vuonna perintöruhtinas Nikolai, sittemmin tsaari, Aasian-matkallaan astui Intian maaperälle. Hänen seuraajansa ja neuvonantajansa oli ruhtinas E. Uhtomski, joka myöhemmin runsaasti kaunistetussa koruteoksessa kertoi matkasta ja samalla saattoi julkisuuteen haaveelliset tuumansa Aasian tulevaisuudesta. Uhtomskin mystillisen käsityksen mukaan "Aasia tämän sanan täydessä merkityksessä ja koko laajuudessaan ei ollut mitään muuta kuin kappale Venäjää, joka puolestaan pyrki veljellisessä syleilyssä yhtymään Aasiaan". Sitävastoin "Länsi-Europan suhdetta Itään kuvasi tykkiin sidottu kapinallinen sipoy (intialainen brittiläisessä sotapalveluksessa)". Uhtomski koetti siihen aikaan saada aikaan kohtauksen Dalai Laman ja tulevan tsaarin kesken Darjilingissa Himalaja-vuoriston etelärinteellä, mutta Englannin hallitus esti sen. Perintöruhtinaan palatessa Siperian kautta Uhtomski aloitti suhteita Baikalin-takaisella alueella hallitsevan sikäläisten burjatien Suur-Laman kanssa ja sai aikaan, että Tibetin paavi sanoi irti vuoden 1720 konkordaatin ja alkoi etsiä uutta suojelijaa. Pietarin ja kaukaisen Lhassan väliset neuvottelut hoiti burjati Dordshiev, joka käytyänsä Irkutskin kymnaasin oli ruvennut munkiksi. Uhtomskin suosituksesta hän 1897 tuli Dalai Laman neuvonantajaksi ja ilmestyi tämän lähettiläänä syyskuussa 1900 tsaarin luokse Livadiaan, mukanaan valmis sopimusehdotus. Tsaari puolestaan lähetti edustajanaan toisen venäläistyneen burjatin nimeltä Tsibikovin Lhassaan, missä marraskuussa 1900 tsaarin ja buddhalaisen paavin välinen sopimus lopullisesti päätettiin. Nikolai II otti sen mukaan suojellakseen kirkkovaltiota, jonka vastineeksi Dalai Lama lupasi kaikissa buddhanuskoisissa maissa edistää Venäjän etuja. Heinäkuun 6 p. 1901 Nikolai II Pietarhovissa juhlallisesti vastaanotti tibetiläisen lähetystön, jota johti Dordshiev, joka toi hänelle Dalai Lamalta lahjoja ja käsikirjeen. Siinä buddhalainen paavi koroitti tsaarin "uskon lahjojen mestariksi ja hoitajaksi".
Uhtomski näki haaveellisen aatteensa, että "Aasian olemukseltaan venäläisille läheiset kansat vapaaehtoisesti alistuisivat valkoisen tsaarin valtikan alle", olevan toteutumaisillaan. Venäjän sanomalehdistö tervehti innostuneesti "molempien maiden läheistä yhteyttä". Kun Englannin lähettiläs kysyi, mitä tibetiläinen lähetystö tarkoitti, niin hänelle syötettiin juttuja. Kun Venäjän Tibetissä saaman suojelusherruuden seurauksena oli, että Kiinan hallitus osoitti usein selittämätöntä myöntyväisyyttä Venäjän vaatimuksiin nähden, niin Englantikin marraskuussa 1903 lähetti Dalai Laman luo lähetystön, joka vei hänelle lahjoja ja mukanaan — konekiväärejä. Venäjän Lontoossa oleva lähettiläs kyllä teki sitä vastaan vakavia huomautuksia. Mutta lordi Lansdowne torjui ne 17 p. marrask. 1903 jyrkässä muodossa: "hänestä näytti ylenmäärin kummalliselta, että nämä vastaväitteet tekee valta, joka ei missään maailmassa koskaan epäröi koskea naapurien oikeuksiin, kun olosuhteet näyttävät sitä vaativan". Sillävälin lähetystö kulki Himalajan lumipeitteisten solien läpi, ajoi hajalle tibetiläisen, venäläisten upseerien johtaman nostoväen ja saapui 3 p. elok. 1904 pyhään kaupunkiin Lhassaan. Venäläisen suojelusherruuden sijaan astui brittiläinen.
Europan suurvaltojen maidenryöstö Kiinassa sekä kristillisten lähetyssaarnaajien sekautuminen Taivaan valtakunnan lainkäyttöön ja hallintoon synnytti 1900 isänmaallisen muukalaisvihamielisen liikkeen, joka Englannissa sai nimen boksarikapina. Se antoi Venäjälle toivotun tilaisuuden koko Mandshurian sekä Pohjois-Mongolian sotilaalliseen miehittämiseen. Vaikk'ei rauhallinen kiinalainen väestö tällöin tehnyt mitään vastarintaa, niin Amur-maakunnan kuvernööri, kenraalimajuri Gribski, "turvallisuuden tähden" ryhtyi raakamaiseen tekoon. Venäläisen rajakaupungin Blagoveshtshenskin koko kiinalainen väestö, noin 10,000 miestä, naista ja lasta, ajettiin 2 p. heinäk. 1900 poliisi- ja sotilasvoimalla Amur-jokeen. Tunnettu maalari Vereshtshagin, joka neljää viikkoa myöhemmin kulki jokea alaspäin, kertoi 1903 "Vjestnik Jevropyssa", kuinka hukutettujen kiinalaisten turpuneet ruumiit estivät hänen höyrylaivansa kulkua, hiljaa ajautuen merta kohti, ilmaa saastuttaen ja tsaarillista hallitusta syyttäen. Venäjän lehdet eivät silloin saaneet mitään siitä kertoa. Sen sijaan ruhtinas Uhtomski "Kiinan kirjeissään" kuvasi saksalaisten, brittiläisten ynnä muiden länsieuroppalaisten sotajoukkojen "barbaarista sodankäyntiä ja raakaa ryöstämisraivoa" Kiinan sotaretkellä ja asetti sen vastineeksi venäläisten sotamiesten "inhimillisen käyttäytymisen", jotka tarkasti pysyttäytyivät erillään rosvouksista ja murhista. Kun europpalaiset lähetystöt Pekingissä oli vapautettu, niin Venäjän hallitus Uhtomskin toimesta kieltäytyi enemmästä osanotosta Kiinan-retkeen ja tyytyi Mandshurian valloitukseen, jonka tähän asti kaupalle "avoin ovi" nyt pantiin lukkoon venäläisellä tullimuurilla. Suunnitelmista Korean valtaamiseksi ei luovuttu, mutta niiden toteuttaminen tehtiin riippuvaksi Siperian-radan valmistumisesta, jota kuumeentapaisella kiireellä joudutettiin. Besobrasovin itäaasialainen teollisuusyhtiö nousi suureen kukoistukseen. Monet suuriruhtinaat ja tsaari itse tulivat tuon Jalun vasemmalla rannalla sijaitsevan valtiollisen puunsahauslaitoksen osakkaiksi, jonka suojelemiseksi muodostettiin "metsävartiosto" venäläisistä sotajoukoista.
Kreivi Ito, uudenaikaisen Japanin luoja, huolestuneena isänmaansa tulevaisuudesta, jos se joutuisi sotaan Venäjän ja Ranskan kanssa, päätti henkilökohtaisesti puhuttelemalla Pariisin ja Pietarin johtavia valtiomiehiä päättää ratkaistavana olevan riidan rauhallisella sopimuksella Kiinan kustannuksella. Pariisissa hän ei saanut osakseen ymmärtämystä eikä kannatusta Pietarissa toimitettavaa diplomaattista tehtäväänsä varten. Marraskuun 30 p. 1901 hän Muravjovin seuraajalle, kreivi Lamsdorffille, teki saman ehdotuksen, jota Tokion kabinetti jo maaliskuussa 1898 oli tarjonnut: Venäjän ja Japanin etupiirit Itä-Aasiassa olivat tarkasti ja lopullisesti erotettavat Jalu-virran muodostamalla linjalla. Selvänäköisenä valtiomiehenä Venäjän ulkoministeri oli siihen valmis, hienovaistoisena hovimiehenä hänen täytyi tässä määrätyssä muodossa hylätä tehty tarjous, sillä Besobrasovin sahamylly oli Jalun vasemmalla rannalla ja tsaari oli osakkaana Korean metsien hakkuuliikkeessä. Lamsdorffin vastaehdotus Pohjois-Korean luovuttamisesta raukesi Iton salaiseen valtakirjaan. Venäjän hovipiireissä ja määräävissä sotilaspiireissä ei otettu tuota "pientä keltaista japanilaista" vakavalta kannalta. Olihan Kuropatkin tsaarille 27 p. maalisk. 1900 antamassaan kertomuksessa suosittanut, "että Japanilta, veristen selkkausten estämiseksi Kaukaisessa Idässä, oli riistettävä oikeus pitää sotalaivastoa". Pettyneenä Ito lähti Lontooseen. Täällä hän kohtasi asiantuntemusta ja ymmärtämystä. Tammikuun 30 p. 1902 Suurbritannia ja Japani tekivät liiton viideksi vuodeksi. Sen julkaiseminen 12 p. helmik. osoitti, että venäläis-japanilaisen sodan syttyessä Englanti lähinnä oli velvollinen antamaan vain diplomaattista ja rahallista kannatusta, mutta aseellista apua vasta silloin, jos jokin kolmas valta — Ranska — sekautuisi taisteluun Venäjän puolella. Muuan sopimuksen salainen pykälä vakuutti sen tapauksen varalle, että Japanin sotajoukko kärsisi tappion Koreassa, että Englannin laivasto estäisi mannermaasodan siirtämistä saarivaltakuntaan.
Sodanuhka, mikä sisältyi liittosopimuksen julkaisemiseen, pakotti hallituksen myöntyväisyyteen. Se sitoutui eräässä 8 p. huhtik. 1902 Kiinan hallituksen kanssa tehdyssä sopimuksessa miehittämänsä Mandshurian asteittaiseen tyhjentämiseen puolentoista vuoden kuluessa, s.o. ennen 8 p. lokak. 1903.
Tsaarin ministerien ja neuvonantajien joukossa Wittellä yksin oli selvä käsitys Kaukaisessa Idässä nousevasta vaarasta. Oppiakseen henkilökohtaisesti tuntemaan Mandshurian oloja hän 26 p. syysk. 1902 lähti sinne. Tsaarille antamassaan kertomuksessa hän kuvasi venäläisen sotilasvallan raakaa menettelyä Mandshurian rauhallista kiinalaista väestöä ja kiinalaisia hallitusvirastoja kohtaan. Hän suositti Korean luovuttamista ja Mandshuriassa vallitsevan sapelivallan lopettamista; sen sijaan tämä maa voitaisiin valloittaa rauhallisella tavalla. Tämän Witten kuvauksen tarkistamiseksi tsaari tammikuussa 1903 lähetti suosikkinsa Besobrasovin Itä-Aasiaan. Tämä seikkailija, oikea vastuuttoman neuvonantajan perikuva, näytteli kahden kuukauden ajan Mandshuriassa hallitsijan osaa, sekautuen kaikkiin ylipäällikön, amiraali Aleksejevin. (erään Aleksanteri II:n äpäräpojan) toimenpiteisiin, jakeli anteliaasti rahaa oikeauskoisten kirkkojen ja venäläisten sanomalehtien perustamiseksi, osti hiilikerrostumia ja hankki kauppalupia. Niin suuttunut kuin Aleksejev alussa olikin tsaarillisen suosikin röyhkeästä käyttäytymisestä, niin hän kuitenkin omien tuumiensa edistämiseksi teki hänen kanssaan läheisen liiton. Sen teki Plehwekin, kun tuo onnenonkija hyvin menestyneeltä liikematkaltaan oli palannut Pietariin. Itä-Aasiassa noudatettavaan politiikkaan nähden syntyi toiselta puolen Plehwen, Besobrasovin ja Aleksejevin, toiselta puolen Witten ja Lamsdorffin kesken katkera taistelu, johon vedettiin myöskin vastakkaiset käsitykset valtakunnan sisällisestä tilasta. Pobedonostsev kannatti Plehweä. Kuropatkin horjui, luonteensa mukaisesti, päättämättömänä sinne tänne. Hänen mieskohtaisen kunnianhimonsa määränä ei ollut voitollinen sota Japania vastaan, vaan Saksan sotilaallinen musertaminen. Kesällä 1903 Kuropatkin teki tiedusteluretken Port Arthuriin ja edelleen Japaniin, tutkiakseen sotilaallista ja valtiollista asemaa itse paikalla. Tokiossa hän kuuli parooni Rosenilta, että sota oli välttämätön, jollei lopetettaisi Besobrasovin Jalu-yritystä; että Japanin sotajoukkoa ja laivastoa ja sen kansan sotaista henkeä ei ollut tuomittava niin halveksivasti, kuin Venäjän sotilasasiamies, eversti Vannovski Kuropatkinille lähettämissään kertomuksissa oli tehnyt.[7] Siitä huolimatta hän Pietariin palattuaan lyöttäytyi Plehwen puolelle, joka piti voitollista sotaa Japania vastaan välttämättömänä kansan vallankumouksellisen mielialan kääntämiseksi pois hallituksen väärinkäytöksistä. Tai, niinkuin hänen äänenkannattajansa Novoje Vremja sanoi: sota oli ainoa keino tehdä villit Gorki-ainekset isänmaallisiksi. Kuropatkin liittyi sotapuolueeseen pysyäkseen ministerinä. Valtiosihteriksi koroitetun tsaarillisen suosikin vaikutusvalta oli suurempi kuin koskaan. Hänen ystävyytensä aiheutti arvonkoroitusta, hänen vihamielisyytensä virkaeron.
Heinäkuun 30 p. 1903 Japanin lähettiläs antoi nootin, joka toisti jo 1898 ja 1901 tehdyn ehdotuksen: koko Mandshuria Venäjälle, koko Korea Japanille. Kreivi Lamsdorff, jota Rosen ja Witte ahdistelivat, oli nyt siihen valmis. Ratkaisu tapahtui elokuussa, tsaarin palattua pyhiinvaellusretkeltään pyhän Serafimin luiden luokse: kreivi Lamsdorff jäi virkaansa, mutta vapautettiin venäläis-japanilaisten keskustelujen johtamisesta ja sai toimekseen Makedonian kysymyksen selvittelyn. Witte sai eronsa raha-asiain ministerinä ja syrjäytettiin nimittämällä hänet ministerikomitean puheenjohtajaksi. Itä-Aasian ulkopolitiikan johto uskottiin Pietarissa valtiosihteeri Besobrasoville, joka tuli erään vastaperustetun "Kaukaisen Idän komitean" johtajaksi, sekä samaan aikaan Port Arthurissa amiraali Aleksejeville, joka koroitettiin "Kaukaisen Idän käskynhaltijaksi" Baikal-järvestä aina Jalu-jokeen saakka.
Sillä sota oli ratkaistu, jota Plehwe tahtoi sisäpoliittisista syistä ja jota Kuropatkin kertomuksessaan tsaarille 6 p:ltä jouluk. 1903 piti välttämättömänä, jotta Japanilta olisi riistetty oikeus pitää sotalaivastoa ja siten tehty sille mahdottomaksi Venäjän tulevassa taistelussa Saksaa vastaan auttaa tätä valtakuntaa hyökkäämällä Vladivostokia tai Port Arthuria vastaan. Besobrasov ja Aleksejev olivat aivan varmat siitä, että pieni Japani, nähdessään venäläisen jättiläisen voimakeinot, ei sotaan ryhtymällä tekisi itsemurhaa, harakiriä, vaan taistelutta luopuisi Koreasta. Molemmat mahtimiehet tekivät jo suurenmoisia suunnitelmia Itä-Aasian alueiden taloudelliseksi käyttämiseksi ja omien taskujensa täyttämiseksi.
Lokakuun 8 päivä menee, eikä Mandshuriaa ole tyhjennetty, niinkuin on luvattu. Yhä vielä Japanin hallitus tarjoo kättänsä rauhalliseen sovinnontekoon, mutta Pietarin kabinetti kehoittaa sitä kääntymään käskynhaltija Aleksejevin puoleen Port Arthurissa, niinkuin kerran 16. vuosisadalla Moskovan suuriruhtinaat ylpeästi olivat lähettäneet pikkuvaltioiden, niinkuin Ruotsin ja Liivinmaan, hallitukset asioineen Novgorodissa olevan käskynhaltijansa puheille. Aleksejev vaatii Pohjois-Korean sekä kahden maan eteläosassa olevan, vastapäätä Japanille kuuluvaa Tsushiman saarta sijaitsevan sataman luovuttamista. Nämä ehdot Japani hylkää. Tsaari tekee Lamsdorffin kanssa diplomaattisen matkan ulkomaille. Kohdatessaan keisari Frans Josefin Mürzstegissä 2 p. lokakuuta ja keisari Wilhelm II:n Wiesbadenissa 4 p. marraskuuta hän hankkii itselleen Itävalta-Unkarin ja Saksan puolueettomuuslupauksen tulossa-olevassa sodassa. Lamsdorff yrittää 28 p. lokakuuta Pariisissa saada sotilaallista kannatusta, mutta turhaan.[8] Japani on valmis taisteluun, sotalaina jo toukokuussa Lontoossa päätetty; ranskalaistakin pääomaa oli siinä mukana. Kansan mieli on kiihtynyt ja sotainen, ja tämä mieliala saa vastakaikunsa parlamentin myrskyisissä keskusteluissa 11 p. joulukuuta. Valmistuneella Siperian radalla pyörii herkeämättä sotilasjunia lännestä itään, uusia taistelulaivoja lähtee puhkuen Kronstadtista Port Arthuria kohti Venäjän Tyynenmeren laivaston vahvistamiseksi. Joulukuun 24 p. 1903 Japani tekee uusia ehdotuksia ja pyytää niihin vastausta ennen 7 p. tammik. 1904, mutta sitä saamatta. Tokiossa pääsee se vakaumus valtaan, että Venäjä pitkittää keskusteluja vain täydentääksensä varustuksiansa maalla ja merellä. Viimeisen askelen saattaakseen Japanin hallituksen kärsivällisyyden loppumaan astuu Pobedonostsev. Hänen toimestaan määrätään 200,000 ruplaa valtiorahastosta oikeauskoisen tuomiokirkon rakentamiseksi Soulin, Korean pääkaupungin pääpaikalle. Tokiossa kokoutuu, mikadon johtaessa puhetta, "vanhojen neuvosto", kokeneiden valtiomiesten kokous, ja päättää, että sotaan on ryhdyttävä. Helmikuun 5 p. 1904 Japani keskeyttää diplomaattiset keskustelut ja aloittaa kolmea päivää myöhemmin vihollisuudet yöllisellä torpedolaivahyökkäyksellä Venäjän sotalaivaston kimppuun Port Arthurin edustalla. Meluava sotainnostus Pietarissa on vastauksena "salakavalan" vihollisen odottamattomaan ja menestykselliseen hyökkäykseen. Hovissa vallitsee välinpitämätön mieliala. Ollaan varmoja sodan voitokkaasta päättymisestä ja nähdään ensimmäisessä sotilaallisessa häviössä vain "kirpunpurema".