6. LUKU.
Vallankumouksellinen liike 1881-1904.
"Todellisen edistyksen pääesteenä Venäjällä ei nykyään esiydy valtiomuoto, vaan ajatuksen villiytyminen ja julkisen siveyden aleneminen. Sentähden lähin tulevaisuus tulee Venäjälle tuottamaan sellaisia koettelemuksia, jommoisia historia ei tähän asti ole tuntenut."
Vladimir Solovjov 1889.
Tsaarin murhassa sosiaalivallankumouksellinen puolue 13 p. maalisk. 1881 oli saavuttanut terroristisen taktiikkansa kohopisteen, mutta toivotun vapauden sijaan saanut aikaan mitä jyrkimmän taantumuksen, ja julkinen mielipide tuomitsi vääriksi vallankumoukselliset pyrinnöt. Pettymys ja epätoivo heidän tekonsa seurauksista, kina ja riita menettelytavasta ja ohjelmasta hajoittivat pian sen pienen parven nihilistejä, joka oli päässyt pakoon santarmiston toimeenpanemassa ajojahdissa. Muutamat käänsivät politiikalle kokonaan selkänsä, toiset tarjosivat palveluksiaan hallitukselle, osaksi halpamielisyydestä, osaksi, niinkuin Lev Tihomirov, vakaumuksesta. Tämä, joka on sepittänyt "Kirjeen Aleksanteri III:lle", teki julkisesti eräässä lentokirjasessa "Miksi lakkasin olemasta vallankumouksellinen" katumusta erehdyksistään, kääntyi slavofiiliseen oppiin ja sai toimen valtion palveluksessa. Painohallituksen jäsenenä, sitten vuodesta 1909 Moskovskija Vjedomostin päätoimittajana, hän kiihkoisasti vastustamalla kaikkia edistyspyrintöjä koetti "sovittaa" nuoruutensa erehdyksiä. Hän kuoli 1913 Pietarissa painoylihallituksen johtajana, keisarillis-venäläisenä ylhäisyytenä ja korkeiden ritarikuntien jäsenenä.
Vain pieni joukko pysyi uskollisena vallankumouksen lipulle ja koetti, riideltyään loppumattomiin "oikeasta menettelytavasta ja järjestelystä", jotakin yrittää. Toistaiseksi jätettiin sikseen kaikki uudet murhayritykset ja sen sijaan aloitettiin salainen kiihoitustyö laivaston ja armeijan upseerien keskuudessa. Mutta sotilaskapinan toivo raukesi surkeasti petoksen johdosta. Kolmatta sataa upseeria, paroni Strömberg etupäässä, vangittiin 1883. Seuraavana vuonna muuan Marxin ystävä, Lopatin, otti johtaakseen Pariisissa olevaa järjestelykomiteaa. Vuoden 1884 lopussa hän lähti Venäjälle, mutta joutui 500 toverinsa kanssa santarmien käsiin. Tämä isku teki sosiaalivallankumouksellisesta puolueesta kerrassaan lopun. Pariisiin jäänyt järjestelykomitean jäännös hajautui.
Vallankumouksellisia vastaan käytyä taistelua johti Ignatievin perustama poliisiosasto, jonka johtajana 1881-1884 oli Vjatsheslav Plehwe ja senjälkeen vuoteen 1893 Pietari Durnovo. Molemmat olivat huomattavat teknillisestä taitavuudesta ja häikäilemättömästä julmuudesta. Durnovo käytti vaikutusvaltaista asemaansa rahankiskomiseenkin. Kun asiasta ilmoitettiin Aleksanteri III:lle, niin tämä epärehellisyyden katkera vihaaja kuohahti rajuun vihanpurkaukseen ja sanoi: "toimittakaa se roisto tiehensä". Epärehellinen poliisipäällikkö alennettiin senaattoriksi. Vasta Aleksanteri III:n kuoleman jälkeen hän suosijansa Plehwen toimesta sai tuottavan virkansa takaisin ja tuli 1905 sisäasiainministeriksi.
Tsaarinmurhan vaikutuksen vielä ollessa voimakkaana heräsi yhteiskunnassa halu voida kunniatoimen-tapaisesti olla mukana nihilismin vastustamisessa. Ylimystön ja hovipiirien jäsenistä muodostui salainen liitto, "pyhä liiga", jonka hallitus hajoitti 1883, sittenkuin se itse oli aiheuttanut joukon väärinkäsityksiä ja hulluja kepposia. Muuan toinen liitto, "vapaaehtoinen turva", oli muodostettu nuhteettomista ihmisistä, jotka kuuluivat eri säätyihin ja tsaarin esiytyessä julkisuudessa "kansana" marssivat esiin, huusivat hurraata ja pitivät silmällä, ettei kukaan tuntematon päässyt murtautumaan heidän suljettujen riviensä läpi.
Pietarin ylioppilasten joukossa muodostui 1886 muuan terroristinen ryhmä Aleksanteri Uljanovin johdossa. Maaliskuun 13 p. 1887 vaaniskeli viisi ylioppilasta Nevski-Prospektilla tsaaria, kädessään luentovihkot, joihin oli kätketty räjähdyspommeja. He tiesivät, että hän vuosittain isänsä kuolinpäivänä lähti Hatsinasta rukoillakseen Pietari-Paavalin linnoituksessa murhatun arkun ääressä. Poliisi vangitsi epäluuloa herättävät ylioppilaat ja paljasti salaliiton. Neljän toverinsa kanssa Aleksanteri Uljanov 20 p. toukok. 1887 kuoli hirsipuussa. Hänen veljensä Vladimir, joka silloin oli Simbirskin kymnaasin seitsemännellä luokalla, vannoi kostavansa. Hän on sen tehnyt ja hallitsee nykyään Venäjää Lenin nimisenä.
Vuonna 1888 koko Venäjä vietti keisarillisen perheen ihmeellistä pelastumista Borkin rautatieonnettomuudesta rakentamalla toista sataa kappelia ja kirkkoa. Vuonna 1889 lensi Zürichissä muuan pommitehdas ilmaan. Venäläiset ylioppilaat olivat sen perustaneet. Muuten varsin hyvänsävyinen Sveitsin poliisi sekautui matkailijaliikkeen vähenemisen pelosta sangen tarmokkaasti asiaan ja pakotti venäläiset vallankumoukselliset siirtämään kemiallisen laboratorionsa Pariisiin. Häiritsemättä he siellä valmistivat muutamia pommeja ja uskoivat 1890 erään naisen tehtäväksi salaa kuljettaa nuo vaaralliset esineet pukunsa alla Venäjälle. Mutta Ranskan tasavalta eli silloin Venäjän kanssa tehtävän liiton merkeissä, ja tämä seikka vaikutti myöskin Pariisin poliisiin, joka salaa oli pitänyt silmällä tuota pommitehdasta. Wirballenin (Venäjän ja Saksan välisen raja-aseman) santarmistolle annettiin tieto asiasta, ja se vangitsi tuon vaarallisen salakuljettajattaren hänen pyrkiessään rajan poikki. Samaan aikaan Ranskan poliisi vangitsi nuo venäläiset kemistit Pariisissa ja asetti heidät "isänmaallisen" valamiesoikeuden eteen, joka anarkistisesta toiminnasta tuomitsi heidät monivuotisiin vankeusrangaistuksiin. Aleksanteri III:n kuollessa Venäjällä kyllä oli vallankumousmielisiä, mutta ei enää mitään terroristista järjestöä. Nihilismi oli kuollut, sen sijaan astui sosiaalidemokratia. Marx ryhtyi jatkamaan Bakuninin työtä.
Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen perustaja Venäjällä on Georgij Plehanov, erään Tambovin aatelismiehen poika. 19-vuotiaana ylioppilaana hän liittyi sosiaalivallan kumoukselliseen puolueeseen, pakeni 1880 ulkomaille, missä hän tutki Marxin "Kapitaalia" ja tuli tämän innostuneeksi kannattajaksi. Monissa entistä puoluettansa vastaan julkaisemissaan riitakirjoituksissa hän kehitteli sitä mielipidettä, että siihen asti nihilistien ihailema venäläinen talonpoika, hän kun uskoi Jumalaan ja tsaariin, ei voinut olla tietoisen luokkataistelun kannattaja, mutta sen sijaan kyllä tehtaantyömies. Vallankumouksellisen puolueen tehtävänä oli sen mukaan harjoittaa kiihoitusta kaupunkilais-köyhälistön keskuudessa ja koota se mahtavaksi, määrätietoiseksi puolueeksi. Vasta 1890 alkoi pieni joukko hänen kannattajiaan, joka sanoi itseään "työn vapauttamisen ryhmäksi", hitaasti ja epäröiden levittää vallankumouksellisia aatteita Pietarin tehdaskortteleissa. Vasta kuusivuotisen hiljaisen työn jälkeen se uskalsi ryhtyä ensimmäiseen julkiseen voimannäytteeseensä: toukokuussa 1896 Moskovassa vietettyjen kruunausjuhlallisuuksien aikana Nevan varrella olevassa pääkaupungissa 42,000 työmiestä teki vastalauselakon. Säikähtynyt hallitus lupasi täyttää työväen päävaatimuksen, lyhentää työajan 12:sta 10:een tuntiin, jonka jälkeen liike lakkasi. Muuan hallituskomissioni kokoutui ja totesi, että erään Katariina II:n antaman ja vielä voimassa olevan lain mukaan pisin sallittu työaika Venäjällä oli 10 tuntia. Kuitenkin se ehdotti 11 1/2 -tuntisen pisimmän työajan määräämistä, mikä sitten 1897 vahvistettiin laiksi.
Vuonna 1898 "työn vapautuksen ryhmä" piti ensimmäisen kongressinsa Minskissä, jossa se otti nimen Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue. Mutta Plehanovin toivo voida Genevestä käsin, minne hän asettui asumaan, "Venäjän Bebelinä" yhtenäisesti ja määrätietoisesti johtaa koko Itä-Europan vallankumousliikettä marxilaisuuden hengessä häiriytyi pian. Hänen kuolleeksi julistamansa sosiaalivallankumouksellinen puolue oli herännyt uuteen eloon sen tervehdyksen johdosta, minkä uusi tsaari oli lausunut mykille onnentoivottajilleen Talvipalatsissa. Sen perustajat olivat Gershuni ja Tshernov, muuan heidän kelvollisimpia johtajiaan oli insinööri Jevgeni Asev, joka samalla oli poliisiosaston palveluksessa, mikä vasta 1908 tuli tunnetuksi. Uusi vallankumouksellinen puolue harjoitti kiihoitusta kylissä ja kaupungeissa, talonpoikaisköyhälistön keskuudessa niinkuin kaikissa porvariston piireissä, ja suositti terroria valtiollisen vapauden parhaana aseena. Päinvastoin kuin heidän taktiikkansa heidän ohjelmansa oli suhteellisen maltillinen, ja he saivat sentähden paljon kannattajia sivistyneistön ja sotaväen keskuudessa.
Juutalaisten jatkuva sortaminen oli vihdoin juutalaisen köyhälistön kurjistuneessa joukossa kypsyttänyt ajatuksen, että vallankumouksellisella menettelyllä oli hankittava ihmisarvoisia elämänehtoja tälle vainotulle väestölle. "Asutusalueessa" perustettiin 1897 eräs vallankumouksellinen yhtymä, "Bund". Edelleen syntyi vuosisadan lopussa kaikissa rajamaissa, missä venäläistyttämispolitiikka perusteellisesti oli muokannut maaperän vallankumouksen siemenelle, sosiaalidemokraattisia tai sosiaalivallankumouksellisia puolueita, jotka kaikki käyttivät terroria, tuota tavallista venäläistä taistelukeinoa.
Kansanjoukkojen vallankumouksellistuttamisessa virkavalta voimakkaasti auttoi hallitukselle vihamielisiä puolueita. Mielivaltaisuudellaan, määrättömällä muodollisuudellaan ja lukemattomien asetustensa räikeällä mielettömyydellä se vihdoin ravisti isovenäläisen talonpojankin hereille kärsivällisestä hitaudestaan. Kaikille elämänaloille se pikkumaisen kovana tunki, säännöstellen kasvatusta ja hyväntekeväisyyttä yhtä hyvin kuin taidetta, tiedettä ja urheilua. Vuoden 1897 väenlaskenta, ensimmäinen ja viimeinen Venäjällä tsaarihallituksen aikana, totesi, että valtakuntaa hallitsi 435,818 virkamiestä. Myöhempinä aikoina tämä luku uusien "reformien" johdosta vielä suuresti kasvoi. Myöskin rajamaiden jatkuva venäläistyttäminen loi uusia laidunmaita kuljeskeleville virkamiesjoukoille, jotka pyydystelivät siihen saakka tyytyväisiä ihmisiä ja, missä vielä tapasivat jonkin jäännöksen hallitukselle uskollista mielialaa, karkealla kädellä hävittivät sen. Sota vallitsi myöskin virkavallan omassa keskuudessa: kaksi ministeriötä teki keskenään liiton kolmatta vastaan; jokainen osasto tervehti toisen tyhmyyksiä häijyllä vahingonilolla; arvohenkilöt taistelivat toisiaan vastaan viekkaudella ja petoksella vallasta ja rahasta. Sisäministeri Ivan Durnovo sai 27 p. lokak. 1895 eron, kun hänen vastustajiensa oli onnistunut todistaa hänen olleen osallisena entisen kulkulaitosministerin Krivosheinin varkauksissa. Seuraajaksi Pobedonostsev valitsi erään suurmaanomistuksen edustajan, Ivan Goremykinin, jonka ilmeinen juutalaisvihollisuus ja taantumukselliset vakaumukset suosittivat häntä sisäpolitiikan johtoon. Muuan hovi- ja sisäministerien välinen osastotaistelu Moskovan kruunausjuhlien aikana aiheutti 30 p. toukok. 1890 2,800 (virallisesti 1,597) miehen, naisen ja lapsen joukkosurman, jotka, hyökätessään lahjanjako-templiä kohti, litistettiin kuoliaaksi. Virkavalta piti onnettomuuden ensin salassa tsaarilta, joka mitään aavistamatta saman päivän iltana tanssi Ranskan lähetystön juhlatanssiaisissa, sillä aikaa kuin kansan tähän asti innostunut mieliala muuttui vastakohdakseen. Hodinin kentän onnettomuutta tsaarin hämmästyneet vieraat pitivät venäläisen virkavallan kykenemättömyyden todistuksena, kansa taas selitti sen vallankumouksen profeetalliseksi ennustähdeksi. Se oli tulossa, ja vain hallitusjärjestelmän jyrkkä muuttaminen olisi voinut sen torjua. Mutta virkavalta vaati lisäturvaa "valtion ylivallanoikeuksien suojaksi itsehallinnon vallananastuksia vastaan". Ja tähän vaatimukseen yhtyi myöskin Witte.
Raha-asiain ministerin vastustajat tekivät hänet epäluulonalaiseksi vapaamielisyydestä, koska hänen uudistuksiansa edistysmielisessä sanomalehdistössä yleensä tervehdittiin suosiollisesti. Hänen vaarallisin vastustajansa oli Goremykin, joka piti Witten järjestelmää valtiollisesti ja taloudellisesti vääränä ja vaarallisena. Kukistaaksensa sisäministerin hän 1899 sepitti salaisen mietinnön "itsevaltiudesta ja semstvosta", jonka hänen kauhukseen Pietari Struve kahta vuotta myöhemmin Stuttgartissa julkaisi. Pääasiassa tämä teos sisältää jokseenkin seikkaperäisen, viralliseen aineistoon perustuvan esityksen perustuslaillisen liikkeen kehityksestä Venäjällä. Witte tekee tässä täyttä oikeutta semstvon isänmaalliselle innolle ja sivistyksellisille ansioille. Mutta se ei hänelle hänen loppupäätelmässään ole tärkeintä, vaan ainoastaan se, että maalaisitsehallinto toiminnallaan muka loihti esiin valtiosäännön hirviön, josta ministeri, maksoi mitä maksoi, tahtoi valtakunnan pelastaa. Käyttämällä laajaa tieteellistä aineistoa hän sitten juurta jaksain todistaa, ettei Venäjää muulla keinoin voida hallita kuin keskitetyn virkavallan avulla, ja että itsehallinto sentähden on mahdottomuus: Voimattomuutensa ja oikeudettomuutensa tähden semstvo itsevaltiuden aikana ei ollut vaarallinen, mutta saattoi tsaarillisen autokratian periaatteellisena vastustajana tulevaisuudessa siksi tulla. Varsinaista, sitä perustettaessa sille määrättyä tehtäväänsä, edistää Venäjän taloutta ja sivistystä, se ei muka kyennyt täyttämään, koska virkavalta sitä siitä esti, ja pakostakin esti. Sentähden oli parasta lopullisesti saattaa semstvo hautaansa. Vallan päinvastaista Goremykin mietinnössään oli suosittanut, jopa kannattanut semstvon toimeenpanemista läntisissä maakunnissa —- tietysti virkavallan ankaran valvonnan alaisena. Sisäministeri oli itse monta vuotta ollut piirisemstvovaltuutettuna kotiseudullaan Borovitshissa Novgorodin kuvernementissa ja antoi käytännöllisenä maanviljelijänä arvoa semstvon sivistyksellisille ansioille. Nyt Witte oli vastakirjoituksellaan pyhässä synodissa ja hovissa todistanut olevansa vanhoillisempi kuin hänen vastustajansa. Pobedonostsev, joka mielihyväkseen oli Witten vastakirjoituksesta löytänyt muutamia kauniimpia slavofiilisia iskusanojaan, antoi Goremykinin kukistua ja asetti hänen sijaansa Dimitri Sipjaginin, joka ennen lyhyen ajan oli ollut sisäministeri Durnovon apulaisena.
Jo pitkiä aikoja ylioppilaiden käyttäytyminen oli ollut Venäjän valtiollisena ilmapuntarina, joka aina oikein ennusti kaunista ilmaa tai myrskyä. Vuodesta 1899 tämä ilmapuntari yhä osoitti myrskyä. Pietarin yliopiston juhlatilaisuudessa 20 p. helmik. 1899 ylioppilaat vihelsivät rehtorinsa ulos ja kulkivat sitten, iloiten teostaan ja laulaen "Gaudeamus igitur", pitkin katuja. Täällä he joutuivat ratsastavien santarmien käsiin, jotka ruoskitsivat heitä nagaikoilla. Vastaus siihen oli 20 korkeakoulussa tehty vastalauselakko, jota johti kiellettyjen osakuntien edustajista muodostettu salainen komitea. Vastustavat ylioppilaat ja professorit ajettiin melulla ja hajupommeilla luentosaleista ja laboratorioista. Hallitus pani toimeen tutkimuksen, jonka johto uskottiin vanhuuden-heikkouden tähden eronsa saaneelle sotaministeri Vannovskille. Hänen hyväntahtoisen suhtautumisensa ylioppilaiden valituksiin ja vaatimuksiin teki kuitenkin tyhjäksi uusi kansanvalistusministeri, Nikolai Bogoljepov, muuan Pobedonostsevin kätyri. Kesäloman aikana hän antoi "väliaikaiset säännöt", jotka lakkoileville ylioppilaille uhkasivat erästä Nikolai I:n aikana säädettyä rangaistusta, nimittäin karkoittamista armeijaan tavallisiksi sotamiehiksi. Tämä johti lukukauden alkaessa uusiin mielenosoituksiin ja osanottajien ruoskitsemiseen, uusiin lakkoihin ja opinhaluttomien lähettämiseen jalkaväenkasarmeihin, tavanomaisiin leimuaviin vastalauseisiin eri yhdistyksissä ja vihdoin 27 p. helmik. 1901 vihatun ministeri Bogoljepovin murhaan, jonka ampui muuan karkoitettu ylioppilas Karpovitsh. "Hyväntahtoisesta" Vannovskista tehtiin valistusministeri. Hän lupasi uutta "sydämellisen huolenpidon politiikkaa" nuorisosta. Apulaisekseen hän kuitenkin sai aikaisemman vankeinhoitohallituksen päällikön Meshtshaninovin, mikä seikka ylioppilasten joukossa herätti oikeutettua levottomuutta.
Vannovski käsitti korkeakoulu-uudistuksen sotilaalliselta kannalta. Jokaiseen yliopistoon perustettiin "ylioppilaskoti", eräänlainen kasarmi, missä köyhien ylioppilasten, joista levottomuuksien toimeenpanijat pääasiallisesti olivat peräisin, oli määrä elää halvalla ja opiskella ahkerasti inspehtorien valvonnan alaisina. Toinen uudistus, jonka oli miettinyt tuo vanha kenraali, joka nuoruudessaan oli perinpohjin kammonut latinaa ja kreikkaa, oli se, että "nuoriso vapautettaisiin vanhojen kielten painolastista". Tämä merkitsi Tolstoin järjestelmän vararikkoa, joka 1870-luvulla oli toimeenpantu nimenomaan nuorison valtiollisen terveyden turvaamiseksi. Huolimatta kaikesta "sydämellisestä huolenpidosta" levottomuudet korkeakouluissa jatkuivat ja saivat, sotahuutona "akateemisen vapauden saavuttaminen", selvästi poliittisen luonteen, tarkoittaen voimassa-olevan valtiollisen järjestyksen kumoamista. 80-vuotias Vannovski sai 24 p. huhtik. eronsa, ja hänen sijaansa astui muuan nuori muinaisklassillinen filologi, Gregor Sänger, muinaisroomalaisen kirjallisuuden tohtori sekä Kaukasian opetuspiirin kuraattori (ylikouluneuvos). Uusi ministeri, joka oli saanut koulutuksensa Berliinissä, luuli, saksalaisen mallin mukaan ottamalla käytäntöön professoreista muodostetun kurinpito-oikeuden, voivansa palauttaa järjestyksen korkeakouluihin, mikä, katsoen liikkeen puhtaasti valtiolliseen luonteeseen, näyttäytyi mahdottomaksi. Nuorison "uskonnollis-siveellinen kasvatus" huonosti hoidetuissa keskikouluissa, jotka tähän asti — niinkuin eräässä tsaarin reskriptissä 24 p:ltä kesäk. 1902 sanottiin — "olivat kasvattaneet turmiollista omavaltaisuutta ja ylpeyttä", oli parannettava perustamalla kasvatuspensionaatteja sekä pitämällä huolta urheilusta, soitannosta ja isänmaallisesta mielialasta. Sängerin koulu-uudistus ei kuitenkaan päässyt pitemmälle kauniita suunnitelmia ja laajasanaisia pohtimisia eräässä opettajakokouksessa Pietarissa. Pobedonostsev sekautui asiaan ja vaati kaikkien alkeiskoulujen alistamista pyhän synodin alle, koska yksin oikeauskoinen kirkko kykeni kasvattamaan nuorison totiseen uskoon ja siveellisyyteen. Sänger kieltäytyi luovuttamasta ministeriönsä kouluja toisen viraston valtapiiriin ja sai 6 p. helmik. 1904 eronsa. Hänen seuraajansa, kenraaliluutnantti Glasovin, joka oli hyvä tykistölaitoksen tuntija, "tervehdyttämistoimenpiteet" vallankumouksen hyökyaallot peittivät allensa, samoin kuin ne syöksivät suunniltaan kaikki oppilaitokset, korkeakoulut, keskikoulut ja alkukoulut.
Uusi terroristinen puolue, sosiaalivallankumoukselliset, oli sillävälin järjestynyt ja valmistautui antamaan ensimmäisen iskunsa. Huhtikuun 15 p. 1902 ampui sen toimesta virkamies Balmashov sisäministeri Sipjaginin. Pobedonostsev, jota vastaan myöskin oli tehty onnistumaton murhayritys, piti asemaa arveluttavana. Hän luuli, että itsevaltius oli vaarassa, ja näki pelastuksen vain häikäilemättömästi rynnistävässä poliisivallassa. Siihen sopivana miehenä hän valitsi Vjatsheslav Plehwen sisäasiainministeriksi. Ensimmäisen portaan valtion palveluksessa uusi mahtimies nuorena miehenä 1863 oli kiivennyt antamalla ilmi hyväntekijänsä, erään puolalaisen kreivin. Länsialueen käskynhaltija, Muravjov, kuuluisa "Vilnan pyöveli", hirtätti puolalaisen ja otti ilmiantajan kansliaansa. Kauan aikaa Plehwe sitten palveli pahamaineisessa III:ssa osastossa. Niitä kokemuksia, mitä hän täällä oli koonnut, hän virallisena syyttäjänä käytti hyväkseen tutkiessaan Aleksanteri II:n murhaajia. Sen jälkeen hän nopeasti kohosi. Hänestä tuli poliisiosaston johtaja, Pobedonostsevin läheisen piirin jäsen, 1884 sisäministerin apulainen, senaattori, todellinen salaneuvos, Suomen ministerivaltiosihteeri. Hän sepitti keisarillisen manifestin 15 p:ltä helmik. 1899 (helmikuunmanifestin), joka kumosi Suomen valtiosäännön ja tuossa mallikelpoisen uskollisessa rajamaassa, sen anottua turhaan oikeuksiensa palauttamista, synnytti vallankumouksellisen liikkeen, joka sittemmin johti suuriruhtinaskunnan lopulliseen irtautumiseen Venäjän valtakunnasta. Plehwe oli työkykyinen kansliamies, jolla oli suuri äly, mutta vähäiset tiedot Venäjästä, erityisesti sen maantiedosta. Hän tunsi valtakunnan vain virallisista kertomuksista, mikä selittää monta hänen erehdystään. Hän piti ihmisiä vähässä arvossa ja kohteli heitä torjuvalla kylmyydellä ja kuivalla epäkohteliaisuudella, jolleivät he olleet hänen esimiehiään tai hoviherroja.
Uuden ministerin ensimmäisenä tekona oli talonpoikaislevottomuuksien kukistaminen, jotka maaliskuussa 1902 olivat alkaneet Poltavan ja Harkovin kuvernementeissa. Kadon sekä virkavallan väärinkäytösten johdosta epätoivoon joutuneina, sosiaalivallankumouksellisten, ukrainankielisten lentolehtisten kiihoittamina, vähävenäläiset talonpojat olivat nousseet kapinaan ja polttaneet 82 herraskartanoa. Poltavan kuvernementissa oli liikkeelle-pantu sotaväki ampuma-asein kukistanut mellakat, josta kuvernööri, A. Bellegarde, pantiin viralta. Hänen harkovilainen virkaveljensä, ruhtinas Obolenski (sittemmin Suomen kenraalikuvernööri), oli vanhan tavan mukaan sotamiehillään kylittäin pieksättänyt kapinallisia talonpoikia, joka tuotti hänelle korkean ritarimerkin hallituksen puolelta ja murhayrityksen sosiaalivallankumouksellisten puolelta. Mutta huuto "maata ja vapautta" tunki Dniepriltä Doniin ja Volgaan asti. Yhdeksässä muussa kuvernementissa vallitsi talonpoikien kesken mieltenkuohua; täälläkin oli jo kartanoita poltettu ja niiden omistajia karkoitettu. Niinkuin kerran suuriruhtinas Dimitri Donskoi, lähtiessään taisteluun tatareja vastaan, oli rukoillut pyhän Sergiuksen siunausta Moskovan lähellä, niin Plehwekin lähti samaan Troitsko-Sergievin luostariin, missä pyhimyksen luita säilytettiin, tämän siunauksella varustettuna mennäksensä sotaretkellensä Venäjän talonpoikia vastaan. Tuloksena oli maapoliisin tuntuva lisääminen 46 kuvernementissa ja sotaveron kiristäminen kapinallisista kylistä vahinkoa kärsineiden tilanomistajien hyväksi.
Witten mietintö "itsevaltiudesta ja semstvosta" kypsytti 1901 uuden kuristuslain, joka supisti semstvon itsensäverotusoikeutta ja laajensi hallituksen sekautumisvaltaa. Siitä huolimatta semstvo ei, niinkuin odotettu oli, antautunut virkavallan kuuliaiseksi välikappaleeksi. Toukokuussa 1902 pidettiin Moskovassa 25 semstvokokouksen edustajien salainen kongressi I. Shipovin talossa. Siinä arvosteltiin hallitusjärjestelmää ankarasti ja vaadittiin eräässä päätöslauselmassa uudenaikaista valtiosääntöä. Tärkeämpi kuin tämä paperipäätös oli se, että Moskovaan päätettiin perustaa pysyväinen valiokunta kaikkia semstvoasioita varten ja ulkomailla julkaista aikakauskirja Venäjää varten samaan tapaan kuin Herzenin "Kolokol" Krimin sodan jälkeen. Plehwe koetti ensin keskustella tämän hänestä vaaralliselta näyttävän vastustuksen kanssa. Hän kutsui kaksi maltillista semstvojohtajaa luokseen ja antoi heille ensin tsaarin puolesta nuhteet osanotosta salaiseen kokoukseen, mutta ehdotti senjälkeen rauhantekoa hallituksen ja semstvon kesken. Shipov ja Stahovitsh olivat omasta puolestaan siihen mielellään valmiit. Mutta keskustelut raukesivat, kun muut johtajat täydellä syyllä epäilivät Plehwen vilpittömyyttä. Silloin ministeri kuohahti. Hän sai toimeen tsaarin käskyn 18 p:ltä kesäkuuta, joka määräsi semstvotilaston 12 kuvernementissa heti lopetettavaksi ja jätti asian muissa kuvernementeissa kuvernöörien harkinnan varaan. Plehwe tahtoi sillä suunnata iskun niinsanottua kolmatta ainesta vastaan, s.o. niitä tuhansia semstvovirkailijoita vastaan, jotka tilastollisissa toimistoissa olivat saaneet piilopaikan ja enemmän harrastivat valtiollista kiihoitusta kylissä kuin talonpoikien karjakannan laskemista. Samaan aikaan Moskovskija Vjedomosti, Plehwen äänenkannattaja, voitonriemuisena julisti, että semstvon ja kaikkien sen laitosten täydellinen lakkauttaminen oli pian odotettavissa. Samaan aikaan ilmestyi 1 p. heinäk. 1902 ensimmäinen numero "Osvoboshdenie" (Vapautus) lehteä Stuttgartissa Peter Struven toimittamana. Tämä semstvopuolueen kannattama aikakauskirja tahtoi vastustaa Venäjän salaista vallankumouksellista sanomalehdistöä ja samoin Plehanovin vuodesta 1900 Genevessä julkaisemaa "Iskraa" (Kipinä) sekä vapaamieliseen suuntaan vaikuttaa Venäjän yleiseen mielipiteeseen. Se sisälsi paitsi jyrkkää arvostelua myöskin runsaan aineiston tosiasioita, hallituksen salaisia päätöksiä, ja sai pian — aivan niinkuin aikanaan "Kolokol" — tuhansia lukijoita Venäjällä, joille lehti kaikenlaisissa viattomissa kääreissä säännöllisesti tuli valtion postilaitoksen välityksellä.[6] Valtiosensuurin ankaruus oli silloin ylimmillään. Painoasiain ylihallitus käytti tynnyrittäin painomustetta tuhriakseen ulkomaisia lehtiä, jotka siten mielenkiintoisen sisällyksensä menettäneinä joutuivat lukijainsa käsiin. Lailliset venäläiset lehdet kävivät valtiollisten tietojensa puolesta yhä tyhjemmiksi, sillä 1896 (sanoo: tuhannen kahdeksansadan yhdeksänkymmenenkuuden) asian käsittely oli niiltä kielletty.
Vuoden 1902 lopussa kokoutuivat Witten keksimät "paikalliset komiteat maatalouden ahdingon selvittämiseksi". Niihin kuului virkavallan, aateliston ja maatalousseurojen edustajia sekä muutamia kuvernöörien valitsemia talonpoikaisia kylänvanhimpia. Mutta vaikka kuvernementin- ja piirikomiteat olivat näin siivilöiden kokoonpannut, tehtiin jälkimmäisissä, missä ei kuvernööri, vaan paikallinen piiriaatelismarsalkka johti puhetta, kiivaita syytöksiä hallitusjärjestelmää vastaan, joka ei ainoastaan saattanut häviöön maataloutta, vaan syöksi perikatoon myöskin valtakunnan ja kansan. Plehwe antoi monen puhujan tuntea suuttumuksensa tästä moitteesta, lähettämällä heidät hallinnollista tietä Siperiaan. Noiden monen sadan komitean esittämät asiatiedot ja mietinnöt maatalouden ahdinkotilasta koottiin, lajiteltiin, käsiteltiin ja painettiin eräässä Witten johtamassa ylikomiteassa. Joulukuun 22 p. 1903 tämä valmistava työ oli suoritettu. Tuloksena oli 58 paksua nidosta aineistoa ja 18 nidosta järjestelmällistä yhdistelmää maatalouden ahdinkotilasta. Nuo 76 nidosta lähetettiin sitten kaikille ministereille, kenraalikuvernööreille, kuvernööreille ja aatelismarsalkoille — yhteensä 11,000 hengelle — tutkittavaksi ja lausunnon antamista varten, jotta sitten, heidän vastaustensa palattua, vertailun ja järjestelyn kautta maatalouden ahdinkotila olisi voitu selvittää.
Maaliskuun 11 p. 1909 tsaari kääntyi levottoman kansansa puoleen juhlallisella manifestilla, jonka vanhanaikuinen, kirkkoslavoniaa muistuttava kieli ja juridinen sekavuus ilmaisivat Pobedonostsevin ja Plehwen sen tekijöiksi. Jumalan ja omantuntonsa edessä hän oli kuolevalle isälleen luvannut "pyhinä säilyttää Venäjän valtakunnan vuosisatojen ikäiset perustukset". Työssään isänmaan hyväksi "Aleksanteri III:n iäti muistettavien tekojen hengessä" häntä esti kansassa vallitseva mieltenkuohu, joka halusi uudistuksia. Sentähden hän ilmoitti, että tullaan valmistamaan lakeja, jotka laajentavat uskonsuvaitsevaisuutta, kuitenkin säilyttäen kaikki valtiokirkon etuoikeudet; jotka parantavat talonpoikien asemaa, mutta säilyttämällä vanhavenäläisen ja siis koskemattoman maan yhteisomistuksen periaatteen, jotka tulevat uudistamaan maakuntahallinnon, mutta säilyttämällä kuvernöörien virkavaltuudet; jotka juurruttavat siveellisiä periaatteita kodissa, koulussa ja yhteiskunnassa, ynnä muuta.
Jo seuraavana päivänä alkoi 111 virkamiehestä kokoonpantu komissioni Plehwen johdossa uudistaa maakuntahallintoa. Tuloksena oli päätös laajentaa kuvernöörien valtuuksia ja muuttaa heidän valvontaoikeutensa semstvohallintoon nähden määräysoikeudeksi, johon kuului valta harkintansa mukaan antaa ja kumota paikallisia lakeja.
Tämä uudistusmanifesti sai suosiollisen vastaanoton ulkomaiden sanomalehdistössä, missä yhä vielä tietämättömyys Venäjän oloista ja usko tsaarin kaikkivaltaan oli sangen suuri. Venäjällä manifesti kypsytti vapaamielisen vastustuksen päätöksen siirtyä passiivisesta vastarinnasta aktiiviseen.
Kesällä 1903 kohtasivat toisensa sopimuksen mukaisesti Schaffhausenissa eri leirien vapaamieliset ja radikaaliset poliitikot ja perustivat, puheenjohtajanaan Petrunkevitsh, perustuslaillisten semstvoharrastusten veteraani, "vapautusliiton". Tämän liiton huomattavimpia jäseniä olivat ruhtinaat Pietari ja Paavali Dolgorukov, N. Lvov, D. Stahovskoi, professorit S. Muromtsev, P. Miljukov, M. Kovalevski, sosiaalivallankumouksellinen kirjailija Korolenko ja hänen puoluetoverinsa, semstvotilastomies Annenski. Liitto järjestettiin salaliiton tapaisesti; niinpä ei edes puoluetoverien pitänyt saada tietää kymmenen johtavan jäsenen nimiä. Liiton äänenkannattajaksi tuli P. Struven Stuttgartissa julkaisema aikakauskirja "Osvoboshdenie". Päätehtävä, minkä vapautusliitto itselleen asetti, oli koettaa vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen sekä koti- ja ulkomaan määrääviin valtiollisiin ja rahamiespiireihin siihen suuntaan, että vallankumous Venäjällä oli välttämätön. Vastaisen valtiosäännön ehdotus valmistettiin 1904 ja julkaistiin ulkomaiden lehdissä. Se mukaili Belgian valtiosääntöä ja oli paljoa jyrkempi kuin "kansanoikeuden puolueen" kymmentä vuotta aikaisemmin suunnittelema. Ei vain ali-, vaan myöskin ylihuoneen jäsenet olivat valittavat yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella. Useampia sanomalehtiä perustettiin ja niiden palvelukseen hankittiin parhaat kyvyt; niiden tuli ensin sensuurin painostuksen alaisina peitetyssä muodossa, sitten suotuisan tilaisuuden sattuessa julkisesti vaikuttaa venäläiseen yhteiskuntaan vapautusliiton hengessä. Edelleen haettiin ja löydettiinkin valtiollista ja taloudellista kosketusta enimmin levinneiden ulkomaan lehtien kanssa. Etupäässä tässä tuli huomioon Pariisin sanomalehdistö, koska se oli enimmin lahjuksille altis ja valtavan vaikutuksensa johdosta maaseudun pikkusäästäjiin helpoimmin voi estää uusien venäläisten valtiolainojen sijoittamista Ranskassa. Tämän vapautusliiton jokseenkin kalliiksi käyvän yrityksen hoitivat erityisesti Petrunkevitsh, suurtehtailijan ja miljoonamiehen Maltsevin vävy, sekä suurtilalliset, ruhtinaat P. Dolgorukov ja N. Lvov.
Venäläinen sosiaalidemokratia ei osoittanut ymmärtämystä eikä halua yhteistoimintaan hallitusta-vastustavan venäläisen porvariston kanssa. Sitä askarruttivat silloin yksinomaan teoreettiset riitaisuudet omassa leirissä. Plehanovin ankarasti marxilainen ohjelma ja hänen venäläisen käsityksen mukaan liian maltilliset taistelumenetelmänsä olivat herättäneet vastustusta hänen puoluetoveriensa joukossa. Vastustuksen johtaja oli tatarilainen Vladimir Uljanov, joka sanoi itseään Leniniksi. Hän oli syntynyt 10 p. huhtik. 1870 Simbirskissa erään kansakouluntarkastajan poikana ja jo ylioppilaana Kasanissa ottanut osaa vallankumousliikkeeseen sekä sitten Plehanovin asiamiehenä toiminut kiihoittajana Pietarin työväestön keskuudessa. Tätä tehdessään hän joutui poliisin käsiin ja lähetettiin Siperiaan. Sieltä hän 1901 pakeni Geneveen ja astui Plehanovin julkaiseman "Iskran" toimitukseen. Lontoossa kesällä 1903 pidetyssä Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toisessa kongressissa molemmat suunnat törmäsivät yhteen. Lenin vaati, että heti kirves oli pantava kaiken pahan, kapitalismin, juurelle. Plehanov opetti häntä Marxin oikean opin korkealta jalustalta, että kapitalismi tosin itsessään oli paha, mutta että se kuitenkin samaan aikaan merkitsi yhteiskunnallisen ja taloudellisen edistyksen välttämätöntä porrasta, että sosialismi vain pitkää matkaa kulkien oli saavutettavissa, jolloin lepopaikkana oli otettava lukuun parlamentillinen porvarihallitus. Lenin uskoi Venäjällä tultavan toimeen ilman sellaista väliastetta. Plehanov panee toivonsa tulevaan parlamenttiin, jossa sosialistit vuosikausia kestäneen kiihoituksen jälkeen saisivat enemmistön ja siten valtiovallan käsiinsä ja sitten hitaasti ja vähitellen panisivat toimeen talouselämän yhteiskunnallistuttamisen. Lenin selitti, kannattajiensa osoittaessa äänekkäästi suosiotaan, että tämä lopputulos toista tietä oli paljoa nopeammin, helpommin ja perusteellisemmin saavutettavissa. Ei yhdeltä paikalta, ei mistään Moskovan parlamentista, vaan tuhansista paikoista oli yht'aikaa vallankumous sytytettävä ja kaikkien olojen uudestaan-järjestäminen pantava alulle. Vasta perustettavissa työväen tehdasneuvostoissa ja niiden liittämisessä yleisvenäläiseksi työneuvostoksi johtavine valiokuntineen hän näki tulevan "köyhälistön diktatuurin". Ei rauhallisella kiihoituksella, vaan kansankapinoilla ja sotilasmellakoilla, pommeilla ja dynamiitilla oli tsaarivalta säälimättömästi hävitettävä. "Te edustatte edistysmielistä marxilaisuutta, me vallankumouksellista", Lenin lopuksi sanoi, "teillä on pienempi (menshaja) ohjelma, meillä suurempi (bolshaja)". Saksalaisen sosialismin johtaja, August Bebel, tahtoi välittää taistelevien vastustajien kesken. Lenin kuitenkin torjui tarjouksen, että ulkomaalainen opettaisi hänelle Venäjällä noudatettavaa politiikkaa. Plehanovin kannattajien, menshevikkien (vähemmän vaativien) ja Leninin kannattajien, bolshevikkien (enemmän vaativien) välillä syntyi ero. Intohimoisesti ja vihamielisesti senjälkeen molemmat suunnat taistelivat toisiansa vastaan, mikä Plehwelle tuotti vilpitöntä iloa.
Ei Plehanovin ja Leninin vallankumouksellisissa pyrkimyksissä, joiden kynäsotaa santarmisto hyväntahtoisesti katseli, vaan vapaamielisen porvariston "vapautusliitossa" Plehwe näki sen suuren vaaran, mikä Venäjän valtakuntaa uhkasi. Heti palattuansa ulkomailta kotiin liiton perustajat järjestivät Venäjällä määrätietoisen kiihoituksen, joka valtavasti vaikutti mieliin. Harkovissa syyskuussa 1903 pidetty yleisvenäläinen karjanäyttely muodostui yleisvenäläiseksi semstvokongressiksi. Siinä keskusteltiin julkisesti vapautusliiton ohjelmasta ja tehtiin mitä kiivaimpia valituksia sanomalehdistön vainoamisesta ja hallinnollisesta mielivallasta, jotka "estivät puhdasrotuisen venäläisen raavaskarjan kasvattamista", niinkuin kongressin päätöslauselmassa sanottiin. Hallituksen sallima teknillisten aineiden opettajien kokous Pietarissa pedagogisten kysymysten pohtimista varten muuttui jättiläisneuvotteluksi valtiosäännöstä ja länsimaisista vapauksista.
Plehwe ryhtyi mitä tarmokkaimmalla tavalla taisteluun vapautusliittoa vastaan. Vaikka hän useinkin oli sanonut, ettei Venäjän hallitus ensinkään välittänyt siitä, mitä mieltä ulkomaiset sanomalehtikynäilijät siitä olivat, niin hän vahvisti hallituksen valtiollis-rahallista vaikutusta useihin Länsi-Europan sanomalehtiin, niin että siihen aikaan paljon venäläistä rahaa virtasi ulkomaisten journalistien taskuihin. Ja lopultakin oli sisäministeriön matelijarahasto vahvempi kuin Maltsevin miljoonat. Myöskin Württembergin hallitus vedettiin mukaan "vapautusliittoa" vastaan käytyyn taisteluun. Stuttgartissa olevan Venäjän lähettilään toimesta saksalaiset poliisit "Osvoboshdenien" toimistossa panivat toimeen kotitarkastuksen aikakauskirjan venäläisten avustajien nimien toteamiseksi. Struve siirsi sen johdosta lehtensä julkaisemisen Pariisiin ja kosti sittemmin tuosta yöllisestä häiriöstä herkeämättömällä sanomalehtikiihoituksella Saksaa vastaan, joka kohosi korkeimmilleen maailmansodan aikana, hänen ollessaan suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin kirjallisena neuvonantajana Venäjän päämajassa.
"Vapautusliiton" Venäjän rajojen sisäpuolella tekemää sanomalehtityötä vastaan Plehwe ajoi esiin raskaimman tykistön, mitä poliisi, sensuuri ja oikeuslaitos ikinä voivat antaa hänen käytettäväkseen. Mutta jota tyhjemmiksi ja ikävämmiksi Venäjän lehdet tulivat, sitä suuremmaksi tuli laittoman kirjallisuuden kysyntä ja siis leviäminenkin, niin että ministeri ryhtyi siihen epätoivoiseen keinoon, että itse loi laittoman kirjallisuuden, joka kiihoittamalla juutalaisia ja kapitalismia vastaan koetti kääntää joukkojen suuttumuksen pois hallituksesta. Samaan tapaan hän erään entisen vallankumouksellisen ja sittemmin Moskovan salapoliisin päällikön S. Subalovin neuvosta taisteli sosiaalidemokraattista kiihoitusta vastaan perustamalla työväenyhdistyksiä, joissa salapoliisin asiamiehet palopuheilla "juutalaisia, tehtaanjohtajia ja muita puutteessa-elävän kansan riistäjiä" vastaan koettivat hankkia itselleen johtavaa vaikutusta. Äärimmäisessä tapauksessa Plehwe antoi paikallisen tyytymättömyyden purkautua poliisin järjestämään "juutalaispogromiin", minkä jälkeen joka kerta tuhannet epätoivoiset ihmiset, jotka siihen asti arasti olivat pysytelleet erillään kaikesta vallankumousliikkeestä, liittymällä juutalaiseen "bundiin" koettivat löytää pelastusta omalleen ja lastensa hengelle. Kishinevissä ryöstettiin pääsiäisenä 1903 1,400 juutalaisten taloa ja niiden omistajat joko ruoskittiin pahanpäiväisesti tahi petomaisesti murhattiin.
Plehwen järjestelmä sai hänen hallitustoveriensa joukosta vain yhden päättäväisen vastustajan. Tämä oli Witte. Valtiomiehensilmällään hän näki, että Pobedonostsevin ja Plehwen johtama sisäpolitiikka oli vievä valtakunnan vallankumoukseen, ulkopolitiikka taas syöksevä sen sotaan Japanin kanssa, jonka loppu ja seuraukset olivat ennalta laskemattomat. Raha-asiain ministeri oli vallanhimollaan ja itsetietoisella, usein malttamattomalla esiytymisellään, joka ei kärsinyt mitään vastaväitteitä, saanut monta vihollista hovipiireissäkin, missä voimakkaat persoonallisuudet eivät olleet rakastettuja. Hänen vastustajansa päättivät kukistaa hänet. Tsaarin suostumus saatiin helposti. Nikolai II ei välittänyt kansassa vallitsevasta kiihtymyksestä; ne valtiolliset kysymykset, jotka kuohuttivat koko Venäjää, eivät hänen mieltänsä kiinnittäneet. Hänen ajatuksensa ja halunsa suuntautui odottamaansa taivaan lahjaan, kruununperilliseen. Kirkko näytti hänelle tien sen saamiseen. Heinäkuussa 1903 hän suurilukuisen seurueen kanssa, johon kuului suuriruhtinaita, hovinaisia, kamariherroja, nunnia, ministerejä, ylhäisyyksiä ja kaikenlaatuisia hurskaita kiipijöitä, teki pyhiinvaellusretken Sarovoon, Tambovin kuvernementtiin, ihmeitä tekevän Serafimin luiden luokse. Hän oli vahvistanut hänen pyhimykseksi-julistamisensa, jota pyhä synodi oli ehdottanut, ja odotti mystillisessä mielessään uuden pyhimyksen kiitollisuutta, joka hänen toimestaan oli kutsuttu "Kristuksen maailmanherruuden osallisuuteen". 300,000 pyhiinvaeltajan läsnäollessa, joita valtava, sitä varten liikkeelle pantu poliisijoukko piti sopivasti aisoissa, tapahtui suurella komeudella pyhimykseksi-julistamisen kirkollinen juhla. Tsaari, kolme suuriruhtinasta ja kaksitoista luostarin päämiestä kantoi hopeisen arkun, joka sisälsi pyhimyksen jäännökset, Sarovon tuomiokirkon ympäri. Hallituksen sanomalehdistö sanoi juhlaa "tärkeimmäksi tapaukseksi, minkä 20. vuosisadan Venäjä henkisessä ja hengellisessä suhteessa siihen saakka oli kokenut", kertoi ihmeellisistä parantumisista ja liitti niihin kehoituksen vast'edes olla käymättä ulkomaisissa parannuslaitoksissa. Palattuaan tuosta ylentävästä juhlasta Nikolai II Pobedonostsevilta ja Plehweltä sai kuulla, ettei Witten politiikka enää vastannut hallitsijan suuntaviivoja. Eräs suuriruhtinas kertoi hänelle muutamia epäkunnioittavia sanoja, jotka Witte eräässä uskotussa seurassa oli lausunut tsaarista. Se oli pisara, joka sai maljan vuotamaan yli laitojensa. Elokuun 29 p. 1903 Witte sai eronsa epäsuosiollisessa muodossa. Hänet nimitettiin ministerikomitean puheenjohtajaksi, minkä ulkomaiden sanomalehdistö erehdyksestä piti erityisenä armonosoituksena, jopa vallanlisäyksenä. Todellisuudessa se oli arvonalennus, jommoisella 1895 myöskin epärehellisyyden tähden virastaan erotettu sisäministeri Durnovo oli rangaistu.
"Vapautusliiton" lietsoma liike kesti yhä.
Venäläisen lääkärimaailman Pietariin kokoutunut "Pirogovin-kongressi" julisti tammikuussa 1904, että taistelu lastenkuolevaisuutta, juomahimoa, tuberkuloosia, kuppatautia ynnä muita kansantauteja vastaan oli mahdollinen vain täyden puhe-, paino- ja kokoutumisvapauden vallitessa. Tätä lääkärien päätöslauselmaa eivät ainoastaan he itse ottaneet vakavalta kannalta, vaan sen teki myöskin hallitus. Oli aika avata venttiili idässä ja johtaa kansan kokoutunut raivo tsaarista mikadoon.