5. LUKU.
Virkavalta ja itsehallinto 1881-1904.
"Suuri ja pyhä on esivallan merkitys."
Pobedonostsev.
Pobedonostsevin koko hallitusajan virkavalta ja itsehallinto seisoivat leppymättöminä vihollisina vastakkain. Ensimmäisessä leirissä olivat paitsi lukemattomia opportunistisia kiipijöitä kaikki isänmaanystävät, jotka itsevaltaisen valtiomuodon säilyttämisessä näkivät isänmaansa onnen. Vuonna 1864 luoduissa maaseudun ja kaupunkien itsehallintoelimissä olivat tulevan valtiosäännön alkuidut. Aleksanteri II itse oli sanonut semstvokokouksia vastaisten venäläisten kansanedustajien kouluiksi. Loris-Melikovin valtiosääntöehdotuksen rauettua Pobedonostsev valitsi erään vakaumuksellisen slavofiilin sisäasiainministeriksi, nimittäin kreivi Nikolai Ignatievin, entisen Konstantinopolin-lähettilään. Luja tulee ennen kaikkea hallituksen olla, vaati Katkov, slavofiilisen puolueen äänenkannattaja, lehdessään Moskovskija Vjedomostissa, mutta myöskin rehellinen, lisäsi siihen Aleksanteri III. Ja Ignatiev lupasi tsaarille mitä ankarimmin rangaista jokaista virkavallan väärinkäyttämistä sekä puhdistaa virkamiehistön kaikista huonoista aineksista muuttamatta itse virkavaltaista järjestelmää. Tämä järjestelmä oli kehittynyt Moskovassa 14. ja 15. vuosisadalla tatarilaisen despotismin ja byzantilaisen muodollisuuden yhteisvaikutuksesta. Pietari I:n uudistukset olivat kyllä siihen liittäneet moninaisia ulkonaisia koristuksia, mutta eivät olleet muuttaneet sen perustuksia. Näin se oli omansa siveellisesti turmelemaan sekä "tshinovnikin" itsensä että alamaisen, lujentamaan sen tietoisuuden, että valta ja raha Venäjällä taivuttavat tieltään kaiken oikeuden. Vain esimiestensä esityksestä virkamies voitiin haastaa oikeuteen, ja jokainen virkakunta näki jonkin jäsenensä tuomitsemisessa loukkauksen, joka virkatoveruuden kannalta mitä tarmokkaimmin oli torjuttava. Vuohet lammasten joukossa, jotka olivat asiansa liian huonosti tai liian avoimesti hoitaneet, joko siirrettiin "palveluksen etujen" tähden kauas pois heidän siihenastisen rikoksellisen toimintansa näyttämöltä tai asetettiin "sairauden tähden" ennen aikojaan eläkkeelle ja oikeutettiin samalla käyttämään virkapukua, jonka he olivat epärehellisyydellään tahrineet. Lopullisesti jonkin virkamiehen oikeudellinen tuomitseminen ei vielä merkinnyt hänen rankaisemistaan. Tyypillisen esimerkin alemman virkamiehistön menettelystä antoi vuosisatain vaihteessa Saarenmaan piiripäällikön (maaneuvoksen) Josef Kasatskin tapaus. Hän oli erään kansliakirjurin ja erään aikaisemmin maaorjana olleen talonpoikaisnaisen poika, ja äiti oli miehensä ennenaikaisen kuoleman jälkeen ottanut keittäjättären paikan ja puolisonsa virka-arvon perustuksella koroitettu aatelissäätyyn. Nuori aatelismies, joka varkaudesta oli erotettu Kovnon kymnaasin kuudennelta luokalta, rupesi aluksi ajomieheksi ja talonpoikain petkuttajaksi, tuli sitten väärennettyjen paperien perustuksella rajanmittaajaksi, tuomariksi, insinööriksi, aksiisivirkamieheksi Kuurinmaalle, talonpoikaiskomissaariksi Liivinmaalle ja 1896 piiripäälliköksi Saarenmaahan. Eräs talonpoikaismellakka, joka 1897 syntyi saaressa ankaran voudin rahankiskomisten ja raipparangaistusten johdosta, ei aluksi vahingoittanut hänen virkauraansa. Vasta Saarenmaan tilanomistajien huomautusten johdosta, jotka ottivat talonpoikien asian omakseen, kuvernööri puolipakosta pani toimeen tutkimuksen. Tämän toimekseen saanutta virkamiestä hämmästytti Kasatskin sivistymättömyys; hän teki tutkimuksia ja huomasi, että hän oli puijannut itselleen kaikki virkansa asiakirjoja väärentämällä. Lokakuussa 1901 hänen tuli puolustautua erään Pietarin oikeushovin osaston edessä. Valtionasianajaja huomautti syytetyn ansioita Saarenmaan venäläistymiseen nähden hänen tarmokkaan viranhoitonsa johdosta. Puolustusasianajaja esitti rahankiskomisten lieventävänä asianhaarana ja samalla todistuksena Kasatskin lujaluonteisesta mielenlaadusta, että hän eli kaksoisaviossa ja liikuttavalla tavalla oli pitänyt huolta sekä laillisen että laittoman puolisonsa ja kummastakin syntyneiden lastensa menestyksestä. Oikeus tuomitsi hänet asiakirjain väärennyksestä, rahankiskomisesta ja virkavaltuuksiensa ylittämisestä lievimpään laissa edellytettyyn rangaistukseen: oikeuksiensa menettämiseen sekä puolentoista vuoden kuritushuoneeseen. Todistajina kuulusteltujen talonpoikien kauhuksi rikoksentekijä kuitenkin laskettiin vapaalle jalalle 3,800 ruplan takuuta vastaan, joka oli vain pieni osa väärin hankituista rahoista. Senaatti hylkäsi hänen vetoamisensa. Oikeusministeri Muravjevin ja sisäasiainministeri Plehwen esityksestä Nikolai II 28 p. toukok. 1902 armahti Kasatskin ja asetti hänet uudestaan valtion palvelukseen.
Virkavallan kunnianarvoinen perimäpahe, lahjainotto, oli muuttunut hyväksi-teoksi uusien lakien keskeytymättömän säätämisen johdosta, joiden epäselvä sanamuoto aiheutti kokonaisen ryöpyn selityksiä ja toistensa kanssa ristiriitaisia virallisia järjestelyjä. Tätä mieltä oli myöskin Pobedonostsev, joka siinä näki yhden Venäjän monia etuja Länsi-Europan edellä. Lahjomaton virkamies, joka tarkasti pysyi esimiehensä tai ehkäpä itse lain määräyksen sanamuodossa, oli vihattu, sillä hänen menettelynsä muistutti italialaista lakkoa, joka tekee mahdottomaksi kaiken säännöllisen elintoiminnan. Sentähden saksalaissyntyiset virkamiehet, joiden oikeudentuntoa loukkasi lahjusten otto, yleensä eivät olleet suositut. Säälivästi ja halveksivasti hymyillen liikemies katseli sellaisia lystikkäitä hölmöjä ja antoi oikeuden polkemiseen määrätyn summan korkeammalle virastolle, joka sitten järjesti asian kaikinpuoliseksi tyytyväisyydeksi. Lahjainoton muotoon nähden oli kehittynyt kirjoittamaton tapaoikeus, jonka huolellisesta noudattamisesta virkamiehet tarkasti pitivät kiinni. Jota korkeampi oli virkamiehen arvo, sitä korkeampi oli taksa ja sitä hienompi lahjomisen muoto. Hyvin korkeat herrat ostivat sangen halvalla arvokkaita osakkeita tai möivät sangen kalliilla innokkaasta pyynnöstä jollekin "taidetta harrastavalle" anojalle arvottoman öljymaalauksen, joka tässä tarkoituksessa koristi "ottavan" arvohenkilön kabinettia. Samoin he armollisesti suostuivat vastaanottamaan huomattavan summan johonkin isänmaalliseen tai hyväntekeväisyyslaitokseen ja kirjoittivat sitä varten vastaanottokuitin, jonka hajamielinen vieras sitten unohti ottaa mukaansa. Vain yksi virkakunta oli lahjomattoman huudossa, nimittäin oikeuslaitos. Oikeushovien presidentit ja jäsenet eivät ottaneet rahaa oikeutta-hakevilta asianosaisilta, niinkuin ennen vuoden 1864 oikeuslaitoksen uudistusta yleisesti oli ollut tapana. Vasta 20. vuosisadalla oikeusministeri Shtsheglovitovin monen ponnistuksen perästä onnistui hävittää tämä lainkäyttövirkamiesten ylväs erikoisasema, tehdä monet halukkaiksi lainsyrjäyttämiseen virkaylennyksen muodossa saatavaa palkkiota vastaan. Rajamaakunnissa sitävastoin oli lainpolkeminen lahjomisen kautta sääntönä sekä rikos- että riita-asioissa. Joskaan useimmissa tapauksissa yksinäiset tuomarit eivät antaneet lahjoa itseään, niin sen sijaan heidän huonosti palkatut ja sivistymättömät tulkkinsa, joiden kääntämistaidosta kielen- ja monesti myöskin oikeuden-taitamattomat tuomarit suorastaan lapsellisella tavalla olivat riippuvaiset. Mutta piirioikeuksissakin on usein tuomarikunta syytettyjen ja todistajien lausuntojen väärän käännöksen johdosta tehnyt hullunkurisia päätöksiä, jotka ovat vahingoittaneet oikeuslaitoksen arvoa. Murtaakseen tuomarien riippumattomuuden, jotka lain mukaan olivat erottamattomat ja joita vastoin heidän tahtoaan ei saanut siirtää toiselle paikkakunnalle, hallitus Pobedonostsevin aikana tarttui siihen keinoon, että uskoi tutkintotuomareille vain virkansa sijaisuuden. Tammikuussa 1904 oli 1,500 virassa olevasta tutkintotuomarista vain 10 todellista, s.o. erottamatonta, kaikki muut "virkaatoimittavia", jotka milloin hyvänsä voitiin erottaa virasta.
Aleksanteri III:lle antamaansa lupausta luoda rehellisen virkamieskunnan Ignatiev ei täyttänyt, eikä hän suurimmallakaan tarmolla olisi kyennytkään sitä täyttämään. Hän lisäsi lähinnä virkavallan oikeudellisia valtuuksia, kun hän sai aikaan lain 28 p:ltä elok. 1881 "lisätystä ja ylimääräisestä suojelustilasta", jonka sisäministeri tarpeen mukaan voi määrätä joka alueella. "Lisätty suojelustila" (pienempi piiritystila) vapautti santarmiston ja poliisin hankalista muodollisuuksista pannessaan toimeen kotitarkastuksia ja vangitsemisia. "Ylimääräinen suojelustila" (suurempi piiritystila) antoi kuvernööreille ylipäällikön valtuudet vihollismaassa. He voivat harkintansa mukaan antaa paikallisia lakeja, rangaista niiden rikkomisesta hallinnollista tietä, syytä ilmoittamatta vangita asukkaita sekä erottaa virkamiehiä. Vaikka vuoden 1881 poikkeuslaki oli oleva vain "väliaikainen", pysyi se maaliskuuhun 1917 jatkuvasti käytännössä. Loris-Melikovin lakkauttaman III osaston sijaan hän perusti sisäasiain ministeriön poliisiosaston, jonka tuhoisa toiminta niinikään kesti aina tsaarivallan kukistumiseen asti, ja joka sitten, nimeltänsä "ylimääräinen komissioni vastavallankumouksen ja keinottelun ehkäisemiseksi" — lyhennettynä "tsheka" — bolshevismin aikana syntyi uudestaan. Kansanjoukkojen tyytymättömyyden johtamiseksi toiseen suuntaan Ignatiev suositti hyökkäävän Itämaan-politiikan uudistamista liitossa Ranskan kanssa Berliinin kautta. Mutta kun tsaari silloin vielä vastusti liittoa tasavaltaisen Ranskan kanssa, niin ministeri koetti kääntää kansan vihan juutalaisiin. Useimmat juutalaispogromit ryöstöineen ja murhineen, poliisin järjestämät ja johtamat, tapahtuivat lounaisissa kuvernementeissa. Sitten Ignatiev sai aikaan "väliaikaiset määräykset juutalaisista", jotka, lakkauttamalla vapaan oleskeluoikeuden, karkoitettiin läntisiin maakuntiin, joita yhä vielä pidettiin "asutusalueena". Maan hankinta ja vuokraaminen kiellettiin heiltä sielläkin ja heidän asuinoikeutensa rajoitettiin kaupunkeihin ja kauppaloihin. Nämä väliaikaiset, mutta miespolven ajan oikeudellisesti voimassa-olevat "määräykset" muodostivat runsaan tulolähteen virkavallalle, kun juutalaiset liikemiehet ostivat itsensä vapaiksi niiden sovelluttamisesta vuotuisilla, myöhemmin yhä kohoavilla lahjuksilla.
Vaikka slavofiilinen oppi hylkäsi perustuslaillisen hallitusmuodon lahoavan Länsi-Europan tuotteena, niin ei se kuitenkaan torjunut luotaan ajatusta kansan osanotosta lainsäädäntöön "semski soborin", 16. ja 17. vuosisadan neuvoa-antavan säätyparlamentin muodossa. Tammikuussa 1882 Aksakov, Moskovan "slaavilaisen hyväntekeväisyysseuran" esimies, vaati sellaisen "semski soborin" kokoonkutsumista ja aiheutti siten hajaannuksen puolueessa. Pobedonostsev selitti äänenkannattajassaan, Katkovin "Moskovskija Vjedomostissa" sellaisen laitoksen "epäajanmukaiseksi". Siitä huolimatta Ignatiev otti vaikutusta hovipiirien mielialasta, joka oli Aksakovin suunnitelmaa kohtaan suosiollinen, ja esitti maaliskuussa 1882 valmiin ehdotuksen. Sen mukaan tuo varjoparlamentti oli kokoutuva Moskovaan ja koottava 1,200 nimitetystä ja valitusta virkakuntien ja säätyjen edustajasta. Vain yksi kysymys oli sille lausunnon antamista varten esitettävä: "mitkä ovat parhaat keinot juomahimon vastustamiseksi Venäjällä?" Tsaarin nimitettävän puhemiehen tuli tarkasti valvoa, ettei mikään puhuja poikennut tästä asiasta. Mielipiteensä lausuttuaan kokous oli lykättävä toistaiseksi, kunnes hallitus toista istuntoa varten oli keksinyt yhtä tärkeän kysymyksen. Pobedonostsev piti tällaista raittiusparlamenttia yhtä naurettavana kuin vaarallisena ja sai, niinkuin aina, tsaarin hyväksymään mielipiteensä. Kreivi Ignatiev sai eronsa ja vetäytyi syvästi loukkautuneena yksityiselämään. Aksakovin kuoleman jälkeen hän 1886 "slaavilaisen hyväntekeväisyysseuran" esimiehenä sai tilaisuuden valtiolliseen toimintaan sota-ajatuksen lietsomisen merkeissä. Kun hänet murhattiin v. 1908, niin hänen leskensä ryhtyi toteuttamaan hänen valtiollista testamenttiaan. Aina vuoden 1917 maaliskuuhun kreivitär Ignatievin salongilla oli vaikuttava asema kiihkokansallisen ja kirkollisen taantumuksen hyväksi.
Pobedonostsev valitsi sisäministeriksi Katkovin hänelle suosittaman kreivi Dimitri Tolstoin, entisen, Loris-Melikovin kukistaman pyhän synodin yliprokuraattorin ja kansanvalistusministerin. Hänestä hän sai häikäilemättömän ja taitavan apulaisen pitäessään yhä edelleen kurissa itsehallintolaitoksia.
Vapaamielisten yhteiskuntapiirien kaikki toiveet liittyivät mitä läheisimmin semstvon edelleen kehittymiseen, jossa he näkivät valtiosäännön luonnolliset alkuidut. Kuinka vaatimattomat silloin vapaamielisen vastustuksen toiveet olivat, sen osoitti "venäläisten perustuslaillisten julistus" vuodelta 1883, joka heidän valtiollisten vaatimustensa suurimpana määränä sisälsi kansaneduskunnan kokoonkutsumisen, jolla olisi vain neuvotteleva valta. Eräs "semski sojus", kuvernementinsemstvojen edustajista muodostettu valiokunta, piti yksityisiä kokouksia ja hoiti professori Dragomanovin ulkomailla julkaiseman "Volnoje Slovon" (Vapaan sanan) raha-asioita. Kun kuitenkin tämän aikakauskirjan salakuljetus Venäjälle tuotti liian suuria vaikeuksia, niin se 1883 lakkasi. Samana vuonna myöskin "semski sojus" poliisin väliintulon pelosta lakkautti puolittain julkisen toimintansa. Semstvon ansioita Venäjän sivistyskehitykseen nähden on aina arvostelijan valtiollisen kannan mukaan milloin suuresti ylistetty, milloin katkerasti pilkattu. Se on tällä alalla, huolimatta virkavallan järjestelmällisestä vastustuksesta, suorittanut paljon hyödyllistä. Semstvo on hankkinut talonpojille lääkärinapua; rakentanut heille sairaaloita ja mielenvikaisten hoitoloita; hankkinut monelle luku- ja kirjoitustaidon perustamissaan ja kannattamissaan kouluissa; se on pakollisella palovakuutuksella ja palosuojelustoimenpiteillä vähentänyt tuhoisat kylätulipalot sekä voimakkaasti tukenut talonpoikaista kotiteollisuutta sen vaikeassa taistelussa kaupunkilaista suurteollisuutta vastaan; se on kohottanut talonpoikaista maataloutta palkkaamalla maanviljelysneuvojia, halpaan hintaan hankkimalla peltokalustoa ja siemenviljaa sekä parantamalla karjan- ja hevoshoitoa. Vain teiden ja siltojen rakentamiseen nähden tiettömässä Venäjänmaassa semstvon kunnianhimo on pysytellyt hyvin vaatimattomissa rajoissa, jättäen luonnon tehtäväksi, talvella pakkasten, kesällä poudan muodossa, laittaa jääpeitteet ja kahluupaikat puuttuvien siltojen sijaan. Mutta vikojakaan siltä ei puuttunut. Pikkumaisuus ja joutava muodollisuus rehoitti semstvoissa yhtä hyvin kuin valtion virastoissa. Täällä niinkuin siellä kasattiin, kuluttamalla työtä ja varoja, valtava tilastollinen aineisto, joka useimmissa tapauksissa jäi käyttämättä ja enintään hyödytti historioitsijaa. Mutta moitteita laiminlyönneistä semstvojohtajat kyllä voivat torjua: meillä ei ollut siihen varoja, ja raha-asiain ministeri kielsi meiltä hakemamme lainan; sen me kyllä olimme suunnitelleet, mutta kuvernööri kielsi meitä sitä toimeenpanemasta. Kykeneville miehille oli isänmaallinen teko uhrata voimansa semstvolle, vaikka heillä olisi ollut tarjona paljoa suurempi palkka ja loistava ura valtion palveluksessa tai kauppa- ja teollisuusyrityksissä. Semstvopalvelus tuotti vain huonon palkan, harvoin eläkettä, ei koskaan kimaltelevaa ritarimerkkiä tai kunnioitusta-herättävää arvonimeä, jommoisiin Venäjällä pantiin niin suurta arvoa. Semstvo oli toimeenpantuna 35 Sisä-Venäjän kuvernementissa 400 piireineen. Sitävastoin tämä vapaamielisenä pidetty laitos puuttui kaikista rajamaista. Donin alueesta semstvo jälleen poistettiin kasakkaesivallan pyynnöstä, koska se muka vain aiheutti hyödyttömiä veroja ja vähensi karjakantaa.
Virkavallan mahtimiehet päättivät riistää kaupunkien ja maaseudun itsehallinnolta sen oikeudet. Mutta ennenkuin Pobedonostsev ja Tolstoi ryhtyivät antamaan musertavaa iskua semstvolle, he panivat toimeen sarjan taantumuksellisia uudistuksia. "Väliaikainen painolaki" vuodelta 1882 antoi pyhän synodin yliprokuraattorille yhdessä sisäasiain-, oikeus- ja kansanvalistusministerin kanssa oikeuden ilman edellä käynyttä varoitusta lakkauttaa jokaisen lehden. Maakuntalehdistö vaiennettiin. Paikallisen sensuuriviranomaisen harkinnan mukaan siltä kiellettiin pääkaupunkilehtien ja sensuroitujen kirjoitusten painattaminen, samoin mitä ankarimmin jokainen esitys paikallisista tapahtumista, joka paljastamalla epäkohtia saattoi vahingoittaa virkavaltaa. Ei siis ollut mikään ihme, että tämän järjestelmän johdosta korkeilla virkamiehillä oli sangen puutteelliset tiedot siitä, mitä valtakunnan sisäosissa tapahtui, taikka että he siitä, ettei mitään kuulunut, tekivät sen johtopäätöksen, että kaikki oli "hyvässä järjestyksessä". Kuvernementin pääkaupungeissa, joissa oli 50,000 asukasta, kuten Kalugassa, ei ollut, paitsi virallisia "Kuvernementinuutisia" ja konsistorin julkaisemia "Hiippakunnansanomia", ainoatakaan paikallislehteä. Painoasiain ylihallituksen totuudenkammosta kärsi myöskin Keisarillinen Tiedeakatemia, joka päätti julkaista "Valtiotieteiden käsikirjan" tri J. Conradin y.m. saksalaisen teoksen mallin mukaan. Yrityksen johtajat K. Veselovski, Venäjän kansantaloustieteen nestor, ja N. Bunge, entinen raha-asiain ministeri, ennättivät vain B-kirjaimeen, kun sensuuriviraston vastustus 1895 pakotti heidät jättämään sikseen työnsä.
Kansanvalistusministeriksi Pobedonostsev valitsi erään venäläistyneen armenialaisen, Ivan Deljanovin, joka oli lakimies opinnoiltaan, mutta koulumies ammatiltaan. Hänen tehtävänään oli estää kansan valistaminen, josta palkaksi hänet 1888 koroitettiin kreivilliseen säätyyn. Kun hän 16-vuotisen viranhoidon jälkeen (1882-1898) kuoli, oli kansakoulujen ja kyläkapakkain välinen suhde kuin yksi kolmeen; 41 % miehistä ja 87 % naisista ei osannut lukea eikä kirjoittaa ja 17,800,000 lasta 7-14 vuoden iässä kasvoi opetusta saamatta. Kaiken tämän ohessa vallitsi venäläisessä kylässä sivistysnälkä, jota semstvo kaikin voimin koetti tyydyttää. Pobedonostsev näki siinä vaaran valtiolliselle järjestykselle. Kun valtion kansakouluntarkastajat eivät rettelöimisillään saaneet hävitetyiksi semstvokouluja, niin Pobedonostsev 1884 alkoi perustaa kilpailevia laitoksia, niinsanottuja kirkkoseurakuntakouluja. Ne olivat pyhän synodin hallinnon alaisia, ja niiden opetussuunnitelmassa pantiin pääpaino rukousten ulkoa-oppimiseen, kirkkoslavoniseen kieleen ja kirkkolauluun. Monta kertaa palveluksenhaluiset kuvernöörit pakottivat semstvon keskeyttämään koululaitoksensa kehittämisen ja antamaan siihen määrätyt verosummat pyhän synodin käytettäviksi kirkkokoulujen perustamiseksi. Monet näistä olivat vain näennäisesti olemassa budjettiehdotuksissa ja pappien korupuheisissa kertomuksissa olemattomista laitoksista. Edelleen Pobedonostsevin toimesta kaikki kansankirjastot ja lukusalit alistettiin erityisen sensuurin alaisiksi, joka paraiten luuli tyydyttävänsä taajojen rivien sivistystarpeet sillä, että sopimattomina poisti enimmät venäläiset klassikot ja niiden sijaan hankki uskonnollisia ja isänmaallisia kirjasia. Keskikoulussa Pobedonostsev antoi vanhojen kielten säilyttää sen yksipuolisen etusijan, minkä D. Tolstoi kansanvalistusministerinä oli niille hankkinut. Koulunjohtajilta hän vaati abiturienteista salaista luonteenkuvausta, helpottaakseen poliisille opiskelevan nuorison valvontaa. Tämä poliisivalvonta näytti Pobedonostsevista siitä syystä tarpeelliselta, että korkeampien virkamiesten ja rikasten pojat astuivat vain etuoikeutettuihin korkeakouluihin, molempiin lyseoihin, Pietarin sotakirurgiseen akatemiaan ja oikeusopistoon, kun taas muu nuoriso, siinä myöskin Aleksanteri III:n sananparren mukaan "keittäjättärenpoika", kirjoittautuivat varsinaisiin valtionyliopistoihin. Monin paikoin vallitsi joukkokurjuus ylioppilasten suuressa enemmistössä, jota houkutteli vähemmin tiede, kuin diploomin saavuttaminen, joka avasi heille virkamiesuran. Kurjasti he elättivät itseänsä teellä ja leivällä, huonosti maksetuilla yksityistunneilla ja rikasten tieteensuosijain antamilla apurahoilla, joita ei koskaan maksettu takaisin ja joilla nämä luulivat edistävänsä Venäjän sivistyskehitystä. Lukemalla ulkoa hektografeerattuja luentojen jäljennöksiä ylioppilaat valmistautuivat vuotuisiin "kurssitutkintoihin". Se oli mieleen monelle professorille, joka pani suuremman arvon "luentojensa" tarkkaan osaamiseen kuin itsenäiseen tutkimukseen. Ylioppilaiden tavanmukainen ympäristö oli sellainen maaperä, jossa rehevään kasvuun versoi valtiolle vihamielinen mieliala, mihin myöskin venäläisen nuorison ajatustapa ja valtiolliset olot olivat omansa viemään. Ylioppilasvuosien aatteellisuus, joka loi monta valtiollista marttyyria, päättyi kuitenkin tavallisesti valtionvirkaan viimeisen kurssin päättämisen jälkeen, antaen sijaa luonteettomalle loistavan virkauran tavoittelulle tai ahdasmieliselle kiihkolle, jotka molemmat ovat käyneet yhtä turmiollisiksi Venäjän kehitykselle.
Pobedonostsev piti valtiollisista syistä vuoden 1864 korkeakouluasetuksen "uudistamista" välttämättömän tarpeellisena. Hänen viittaustensa mukaan Deljanov 1884 valmisti uuden yliopistoasetuksen. Hän lakkautti kokonaan korkeakoulujen siihenastisen rajoitetun itsehallinnon, supisti opetus- ja oppivapautta, kielsi siihen saakka suvaitut osakunnat sekä ylioppilasten keskenäiset avustusrahastot, niinkuin yleensä kaikki heidän yhdistyksensä, mitä ankarimmin ja alisti "kuuntelijat" yliopistotarkastajien valvonnan alaisiksi, jotka olivat poliisihenkilöitä, syyttäjiä ja tuomareita samalla kertaa. Ennenkuin tsaari vahvisti tämän uuden suukapulalain, tapahtui ilvenäytelmä, jota varten osat oli jaettu ministerien kesken. Muuan Pobedonostsevin vastustaja oli tsaarin käsiin toimittanut erään "Le Figaron" artikkelin, jossa pyhän synodin yliprokuraattori kuvattiin Venäjän varsinaiseksi hallitsijaksi ja Aleksanteri III tämän sokeaksi välikappaleeksi. Tämän paljastuksen vastustamiseksi, joka ei ollut jäänyt vaille vaikutusta tsaariin, lausuivat ministerineuvoston kaikki jäsenet mielipiteenään, että asetus oli vahvistettava. Vain yksi vastusti — Konstantin Pobedonostsev. Lämpimästi hän puolusti professorinvaaleja, oppi- ja opetusvapautta, osakunnallista ylioppilaselämää. Tsaari hämmästyi. Kauan aikaa mietittyään hän sanoi: "Konstantin Petrovitsh, te näette, enemmistö on teitä vastaan, minun täytyy vahvistaa uusi asetus." Aleksanteri III oli päässyt siitä painostavasta tunteesta, että muka hän ja kaikki ministerit tanssivat pyhän synodin yliprokuraattorin pillin mukaan, ja Pobedonostsev oli täydelleen saavuttanut kaksinaisen tarkoituksensa. Tämän jälkeen hän nautti tsaarin järkähtämätöntä luottamusta, johon hänen entisen opettajansa ja nykyisen neuvonantajansa syvästi uskonnollinen tunne vaikutti vielä enemmän kuin hänen "valtioviisautensa". 19. vuosisadan Torquemada, joksi Pietarissa asuvat englantilaiset häntä sanoivat, vetäytyi joka vuosi muutamaksi ajaksi erilleen johonkin luostariin ja eli siellä munkkina munkkien joukossa lihankidutuksessa ja hartaudenharjoituksissa. Vallan ulkoloisto, joka hänellä oli tarjona, ei ollut hänelle minkään arvoinen. Hovijuhlissa pisti keskellä herrojen kullalla ommeltuja univormuja ja naisten jalokivillä koristettuja komeita pukuja silmään muuan pitkä, laiha, huonosti sopivaan, yksinkertaiseen univormufrakkiin puettu mies, joka suuret sarvipuitteiset silmälasit nenällään, kasvot sileiksi ajeltuina, äreän ylpeä hymy huulillaan katseli hoviseuran loistavaa menoa. Hän keskusteli mielellään samanmielisten pienessä piirissä. Täällä hän kehitteli ajatuksiaan ja tuumiaan, kuunteli sävyisästi vastaväitteitä ja kumosi ne ihmistuntemuksellaan ja ihmishalveksunnallaan. Hänellä oli hyvin voimakas, lujasti slavofiiliseen oppiin perustuva usko järjestelmänsä oikeuteen, jota eivät voineet järkyttää mitkään, vaikka kuinkakin totuudenmukaiset kertomukset kirkossa ja valtiossa vallitsevista kurjista oloista.
Kun maaorjuus poistettiin, niin talonpojille myönnettiin jokseenkin laaja itsehallinto. Jo 1870-luvulla sitä hallinnon mielivaltaisen sekautumisen johdosta oli suuresti supistettu, ja 1889 se, luomalla Semskie natshalnikien (maapäällikköjen) virat, tehtiin itsehallinnon irvikuvaksi. Voitaneen nykyään pitää varmana, ettei mikään muu Aleksanteri III:n "uudistus" ole vaikuttanut kansanjoukkoihin niin kiihoittavasti kuin tuomiovallan ja hallinnon uskominen kaikissa talonpoikia koskevissa asioissa sisäasiainministerin nimittämille aatelisille tilanomistajille ja palvelukseen kelpaamattomille upseereille. Tämän järjestelmän luojat, Pobedonostsev ja Tolstoi, ovat epäilemättä sillä tarkoittaneet vanhan maaorjuuden palauttamista uudenaikaisessa, virkavaltaisessa muodossa. Senpätähden valtakunnanneuvoston enemmistö olikin lakiehdotuksen hylännyt. Mutta tsaari oli, niinkuin tavallisesti, yhtynyt tuon ylhäisen kokouksen "vähemmistön mielipiteeseen" ja vahvistanut sen. Näissä toimihenkilöissä, jotka olivat yht'aikaa tuomareita ja maaneuvoksia, ja jotka seuraavina aikoina vallitsivat kuin satraapit, oli myöskin kunniakkaita poikkeuksia, jotka koettivat talonpoikien hyväksi käyttää heille uskottua, melkeinpä rajatonta valtaa. Mutta he eivät jääneet pitkäikäisiksi, koska he viranhoitonsa tähden joutuivat pahaan maineeseen vapaamielisestä ajatustavasta. Kun slavofiilinen mieliala ja aatelinen syntyperä kävivät riittävästä pätevyystodistuksesta tuohon kahtalaiseen virkatoimintaan, ovat monet tietämättömyydestä ja laiskuudesta, pahaa tarkoittamatta, raskaasti rikkoneet kansaa vastaan. He antoivat kirjuriensa opettaa itselleen lain sanamuotoa ja sen selitystä sekä valitusasiain sisällystä, ja näiden enimmäkseen sivistymättömien ja aina huonosti palkattujen alivirkamiesten alttius lahjoille oli tunnettu jokaiselle maalaispojalle.
Kreivi Dimitri Tolstoi oli juuri saanut valmiiksi taantumuksellisen lakiehdotuksen semstvon "uudistamiseksi", kun 7 p. toukokuuta kuolema hänet kohtasi. Hänen seuraajaksensa tuli hänen siihenastinen apulaisensa Ivan Durnovo (1889-1895), aina ilomielinen, rakastettava mies, jolla oli pitkä poskiparta viekkaissa mongolikasvoissaan. Ulkonaisesti uusi sisäministeri jyrkästi erosi synkästä, aina äreästä vanhasta kreivistä, jonka politiikkaa hän Pobedonostsevin valvonnan alaisena jatkoi. Vuoden 1890 laki, joka antoi semstvolle sen muodon, missä se pysyi aina vuoteen 1917, nojautui säätylaitokseen perustuvaan vaalijärjestykseen ja takasi enemmistön aateliselle valitsijakunnalle. Talonpojilta otettiin heidän edustajiensa vapaa valintaoikeus. Kaikki semstvokokousten päätökset oli siitä pitäen kuvernöörin vahvistettava. Tämä muodostui käytännössä usein hallintopäällikön ratkaisu- ja nimitysoikeudeksi, jos jälkimmäinen rettelöimällä itsehallinnon kanssa tahtoi ylhäälle päin suosittaa itseänsä "tarmokkaana ja lujaluontoisena valtiomiehenä". Johdonmukaisesti tämä maaseudun itsehallinnon typistäminen kahta vuotta myöhemmin, 1892, ulotettiin kaupunkeihin. Vuoden 1870 kaupunkijärjestys oli voimassa valtakunnan kaikissa maakunnissa paitsi Puolassa, jossa hallinto oli uskottu maalle vieraille venäläisille virkamiehille. Senaikuisten käsitysten mukaan vapaamielisellä lailla oli se vika, että se pani toimeen saman järjestyksen kaikissa kaupungeissa. Mutta kuinka "kaupungit", joilla oli 300 ruplan vuositulot, voivat palkata kaupunginpäänsä, kaupunkineuvoksensa ja virkamiehensä ja lisäksi suorittaa menot kaikista menestyslaitoksista? Mutta suuremmissakin kaupungeissa rahakysymys usein tuotti melkoisia vaikeuksia, koska hallitus oli lykännyt kunnan niskoille erinäisten valtiolaitosten kannatuksen, ja kaupunkien talouden oli pakko turvautua vain kiinteimen omaisuuden sekä kaupan ja käsityön verottamiseen, joiden samaan aikaan täytyi suorittaa maksunsa myöskin kruunulle. Enimpien kuntien ensimmäisenä huolena oli ollut suurten ja kalliiden kaupungintalojen rakennuttaminen, jolla ne tietysti eivät olleet päässeet velkautumisesta. Vain harvoilla kaupungeilla oli suurehko maaomaisuus, joka, taloudellisen kehityksen ollessa suotuisa, voi antaa runsaita tuloja. Isovenäläisen talonpoikaisväestön köyhtyminen vaikutti epäedullisesti moniin pieniin maakaupunkeihin, joissa elettiin, ajateltiin ja tunnettiin niinkuin pyhän Vladimirin aikaan, joissa ei ollut mitään käsityötä eikä suurkauppaa, jotka itse mitään tuottamatta viettivät viheliäistä elämäänsä vain virkamiesten asemapaikkoina ja piirikunnan aateliston kokouspaikkoina ja hädin tuskin jaksoivat maksaa muutamien poliisien palkan ja katulyhdyn, mutta muuten eivät kyenneet tekemään mitään menestyksensä hyväksi.[5] Pahinta Sisä-Venäjän kaupunkilaitoksen kehitykselle oli kuitenkin se, että puuttui yhteishenkeä. Määrääviä kauppiaita eivät haluttaneet palkattomat kunniavirat eivätkä yhteiset neuvottelut kunnan eikä oman kukkaron hyväksi. Saadakseen toimeen päätösvaltaisia istuntoja oli Pietarissa ja muissa kaupungeissa vihdoin pakko palkata valiokuntien jäseniksi valittuja kaupunginvaltuutettuja. Tätä käytettiin sittemmin väärin. Jokaista uutta kysymystä varten asetettiin uusi valiokunta ja sillä lykättiin puheena-olevan asian ratkaisu toistaiseksi. Monet kaupunginisät osasivat kunniatoimestaan tehdä tuottavan tulolähteen, valituttaa itsensä erilaisiin toimikuntiin ja luottamustoimessaan hankkia itselleen etuja kaupungin hankintoja myönnettäessä. Kaupunkien itsehallinto antoi sentähden taantumuksellisen hallituspuolueen sanomalehdille paljoa enemmän aihetta oikeutettuihin muistutuksiin kuin semstvo, jossa politiikan harrastus varsinaisten itsehallintotehtävien sivussa oli hyvänä yllykkeenä, joka herätti ja piti voimassa uudenaikaista yleisten asiain ymmärtämistä.
Vuoden 1892 "uudistus" asetti kaupunkien itsehallinnon kuvernöörin ankaran holhouksen alaiseksi; hänen tuli kieltää suostumuksensa jokaiselta kaupunki-edustajien päätökseltä, joka "oli yleisten valtioetujen vastainen tai ilmeisesti vahingoitti paikallisen väestön etuja". Semstvossa talonpoikien määräysvaltaa oli supistettu, kaupungeissa vapaiden ammattien harjoittajilta, joille annettiin yhteinen nimi "intelligenssi", sivistyneistö, riistettiin vaalioikeus. Tämä oli oleva vain talonomistajilla, kauppiailla ja käsityöläisliikkeen harjoittajilla, siis juuri sillä yhteiskuntakerroksella, joka kaikenlaisella keinottelulla oli saattanut kaupunkien itsehallinnon huonoon valoon hallituksen silmissä. Kansantaloustieteen professori, yhteiskuntapoliittinen kirjailija, lääkäri voi saada aktiivisen ja passiivisen kunnallisen vaalioikeuden, josta hänen ammattinsa sulki hänet pois, vain ostamalla talon. Edelleen kaikki Mooseksen uskoa olevat asukkaat menettivät vaalioikeutensa, myöskin juutalaisen asutuspiirin kaupungeissa, missä heidän lukumääränsä usein oli 75 % koko väestöstä. Täällä kuvernööri nimitti muutamia juutalaisia kaupunginvaltuutettuja, tavallisesti sellaisia, jotka eivät nauttineet uskonveljiensä luottamusta. "Uudistuksen" ainoa järkevä kohta oli yksinkertaistutetun kunnallishallinnon toimeenpano pikkukaupungeissa, "kaupunginvanhin" johdossa. Tosi virkavaltainen oli uusi määräys, että jokainen "kaupunginpää" (pormestari) oli katsottava valtion virassa olevaksi ja sen mukaan sai oikeuden virka-arvoon ja univormuun, kolmikolkkahattuun ja miekkaan ja sen kanssa myöskin velvoituksen virkamiehenomaiseen kuuliaisuuteen kuvernööriä kohtaan.
Taantumuksellisten lakien valmistelu virkavallan toimesta tapahtui suhteellisen nopeasti, usein yllättävän ripeästi, kiertämällä valtakunnanneuvoston, jos kysymyksessä-olevalla ministeriöllä oli kaikkea syytä pelätä tämän arvostelua. Vallan toisin oli laita edistysmielisten uudistusten valmistamisen ja niiden toteuttamisen venäläisessä elämässä. Kuvaavaa virkavaltaisen työn hitaudelle sellaisissa tapauksissa on "uuden venäläisen rikosoikeuden" historia. Jo 1860-luvulla oli huomautettu, että oli välttämätöntä uudistaa vuoden 1845 vanhentunut rikoslakikirja, mutta vasta 4 p. toukok. 1881 asetettiin hallituskomissioni valmistamaan uutta rikoslakia uudenaikaisten periaatteiden mukaan. 14 vuotta työskenneltyään se toukokuussa 1895 oli valmistanut luonnoksen ja lähetti sen kaikille ministeriöille tiedoksi, jota selon-ottoa kesti kolme vuotta. Sitten eräs "erityinen komitea" taas kolmen vuoden ajan tutki sitä, jonka jälkeen valtakunnanneuvosto hautoi sitä kaksi vuotta. Vihdoin 4 p. hubtik. 1903 Nikolai II allekirjoitti valmiin ehdotuksen ja koroitti sen sillä laiksi. Se julkaistiin, mutta sen toimeenpano lykättiin senaatille osoitetulla kaikkeinkorkeimmalla käskykirjeellä määräämättömään aikaan. Vasta syyskuussa 1915 uutta venäläistä rikoslakikirjaa ensi kerran oikeushoveissa käytettiin, mutta ei Venäjällä, vaan Puolassa, Liettuassa ja Kuurinmaalla saksalaisen miehityshallituksen toimesta.
Vapaamielistä semstvopuoluetta on sekä virkavallan että vallankumouksellistenkin taholta moitittu siitä, että se muka edusti vain mitätöntä vähemmistöä, että sen muodostivat vain muutamat huutajat, joiden vapausharrastuksia talonpoikaisen väestön suuri enemmistö ei ensinkään käsittänyt. Tämä puolue oli kuin joukko päälliköitä ilman sotamiehiä, sen muodostivat vain harvat käytännölliseen valtiotaitoon vallan perehtymättömät miehet, eikä sitä siis tarvinnut ottaa vakavalta kannalta. Vuoden 1890 semstvo-uudistus ei ainoastaan tahtonut muuttaa sitä kuuliaiseksi virkavaltaiseksi laitokseksi, vaan samaan aikaan sen säätyyn perustuvan vaalijärjestyksen kautta ajaa uuden kiilan siihen salassa piilevään yhteiskunnalliseen vastakohtaan, mikä vallitsi vapaamielisen aateliston ja talonpoikien välillä. Tämä isku oh torjuttava! Mutta miten? Siten, että otettiin ohjelmaksi sen vastakohta, mitä hallitus teki! Sentähden semstvopuolue asetti ensimmäiseksi vaatimuksekseen kansaneduskunnan kokoonkutsumisen yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen vaalioikeuden perustuksella. Siihen asti kaikki vapaamieliset semstvomiehet olivat sitä vastustaneet, koska he talonpoikaisväestön sivistymättömyyden tähden pelkäsivät, että sellaisella perustuksella valittu parlamentti agraarikysymyksessä olisi hyvin jyrkkä, mutta kaikissa muissa kysymyksissä niin vanhoillinen, että se voisi olla sangen vaarallinen, jopa kohtalokas Venäjän sivistyskehitykselle. Tahdottiin kuitenkin, maksoi mitä maksoi, voittaa taajat kansanjoukot puolelleen ja uskottiin, jyrkästä vaalioikeudesta huolimatta, voitavan niitä johtaakin, koska siihen aikaan ei ollut mitään muutakaan järjestettyä kansanpuoluetta. Edelleen semstvopuolue, jyrkässä ristiriidassa hallituksen venäläistyttämispölitiikan kanssa, otti ohjelmaansa vaatimuksen, että kaikille rajamaille oli myönnettävä mitä laajin itsehallinto ja vapaus kehittää kansallista sivistystään. Sillä se tahtoi hankkia tukea pyrinnöilleen jättiläisvaltakunnan sadankahdenkymmenen "vieraan heimon" puolelta. Näihin kahteen uuteen päävaatimukseen tuli sitten vielä lisäksi jo ennen lausuttu vaatimus, että oli myönnettävä länsimaiset vapaudet kirkollisessa, valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa suhteessa. Tämän ohjelman perustuksella kansanoikeuden puolue, joksi se itseään nimitti, valmisti valtiosääntöehdotuksen, jota 1894 monena kappaleena levitettiin kaikkialla Venäjällä. Jotta sille saataisiin hallitsevan virkavallan kannatus, ei ainoakaan virasto, yksin sensuuria lukuunottamatta, ollut lakkautettava. Valtakunnanneuvosto oli entisessä kokoonpanossaan muodostava ylihuoneen, alihuone oli kokoonpantava välittömästi valituista kansanedustajista. Sen ohessa maakuntapäivät hoitaisivat paikallisen lainsäädännön, mikä oli edellytettynä jo siinä valtiosääntöehdotuksessa, jonka Novosiltsev 1819 Aleksanteri I:n toimesta oli valmistanut. Tsaarille oli myönnetty vain väliaikainen veto-oikeus. Koko ehdotus oli sangen keinotekoinen, koska se tahtoi sovittaa kaikki vallitsevat vastakohdat: rajattoman virkavallan ja sen toimintaa tarkastavan parlamentin, keskitysjärjestelmän ja rajamaakuntien venäläistyttämisen johdosta syntyneet liittovaltiopyrkimykset ja vihdoin itsevaltaisen ja kansanvaltaisen aatteen.
Valtiolliseksi keskuselimekseen semstvo vastustus teki Katariina II:n perustaman "keisarillisen vapaan taloudellisen seuran" Pietarissa, jonka esimiehenä vuodesta 1895 oli kreivi Pietari Heyden, Pinkovan aatelismarsalkka. Muuan toinen vastustusmielinen tieteellinen seura, professori I. Muromtsevin johtama "juridinen yhdistys" Moskovassa lakkautettiin 1899 kansanvalistusministeri Bogoljepovin toimesta. Maataloudelliset ja tieteelliset kongressit, nautakarjanäyttelyt, osakkaiden kokoukset osinkojen jakamiseksi ja muut sellaiset tilanomistajien, oppineiden, tehtailijain ja vapaamielisen intelligenssin tapaamistilaisuudet tarjosivat toivotun keinon perästä päin keskustella politiikasta ahtaammassa piirissä.
Tämän puolueen toivomukset liittyivät hallitsijavaihdokseen, jonka tapahtuminen ennemmin tai myöhemmin kuitenkin jätettiin ajan ja vallankumouksellisen puolueen asiaksi. Borkin onnettomuuden jälkeen, jossa v. 1888 keisarillinen juna dynamiitilla suistettiin kiskoilta, murhayritysten aiheuttama kauhu Aleksanteri III:ssa yltyi sairaalloiseksi ihmiskammoksi. "Hatsinan vanki" vavahti joka risahdusta ja rukoili joka kerta kun lähti ulos hartaasti pyhimystenkuvien edessä pelastusta kuolemanvaarasta. Tuon jättiläisen vahvuisen miehen terveys oli Borkissa kumoon-syöksyvän salonkivaunun antamasta iskusta järkkynyt. Hän sai tuskallisen munuaistaudin, johon hän 1 p. marrask. 1894 Livadiassa sortui. Ne kiitosvirret, jotka hallitusmielinen sanomalehdistö "suuren keisarin" ruumisarkun ääressä viritti, saivat vastakaikua ulkomaisissa muistosanoissa "rauhantsaarista". Sekä mies että hänen työnsä arvioitiin silloin melkoisesti yli arvonsa, varsinkin hänen työnsä, jonka hän oli suorittanut Pobedonostsevin johdossa.
Uusi tsaari Nikolai II (synt. 18 p. toukok. 1868, kuoli 17 p. heinäk. 1918) oli perintöruhtinaana rakastettava upseeri, jonka esiytyminen oli korutonta, mutta jolta puuttui velvollisuudentuntoa ja tahdonvoimaa sekä harrastusta sotilaallisiin ja valtiollisiin asioihin. Niinkuin kaikki arvohenkilöt hän pelkäsi tsaaria ja isänsä raskasta kättä; hän käytti hänestä aina nimitystä "gasudarj" (hallitsija), ja isä otti häneltä kuolinvuoteellaan lupauksen pitää kiinni itsevaltiudesta. Tämä täydellinen riippuvaisuus isän tahdosta jäi siis vallitsemaan tämän kuolemankin jälkeen, ja Pobedonostsev otti tehtäväkseen kaikkina ratkaisevina hetkinä vaikuttavasti ja mahtipontisesti julistaa hänelle tsaarivainajan tahdon. Ei henkinen ahtaus, minkä hän niinkuin luultiin oli perinyt isältään, vaan tahdonheikkous ja kylläkin hämmästyttävä välinpitämättömyys kaikista valtiollisista kysymyksistä sekä siitä johtuva tietämättömyys piti hänet täydellisessä riippuvaisuudessa "suuren isänsä suuresta neuvonantajasta". Tässä mielessä vaikutti häneen myöskin hänen äitinsä, joka yksin kunnioituksesta hänen muistoansa kohtaan kammoi jokaista poikkeusta puoliso-vainajansa "koetellusta hallitusjärjestelmästä" ja pyhän synodin yliprokuraattorissa näki elävän ja varman takeen sen jatkumisesta. Vasta myöhemmin ilmaisi mieheksi kypsynyt tsaari muitakin ominaisuuksia: taipumusta mystillisyyteen, salattua viekkautta, hiljaista ja jäykkää itsepintaisuutta, epäluuloisuutta, tekopyhyyttä ja ennen kaikkea rajatonta itsekkyyttä. Tästä itserakkaudesta oli lähtöisin hänen valtio-oikeudellinen käsityksensä, että Venäjän maailmanvalta oli Romanovin perheen perinnöllinen omaisuus, sen sukukartano, ja että hänellä, Jumalan voitelemalla kartanonherralla, oli rajaton valta, joka hänen supistamattomana tuli jättää perilliselleen. Nikolai I oli, toistaen Fredrik suuren tunnetun lauseen, ylpeästi sanonut olevansa valtakunnan ensimmäinen virkamies, mutta hänen poikansa pojanpoika käänsi koko hallitustavassaan Ludvig XIV:n mielilauseen "L'état c'est moi" venäjäksi "Rossija moja votshina" — Venäjä on perintötilani!
Uuden hallitsijan ensimmäiset toimet näyttivät vahvistavan vapaamielisten toiveita, että järjestelmänmuutos oli tulossa. Muutamat korkeassa asemassa olevat vihatut virkavaltiaat saivat huomautuksia; eräässä Varsovan kenraalikuvernöörin Gurkon ja puolalaisen yhteiskunnan välisessä riidassa tsaari asettui jälkimmäisen puolelle. Suomen perustuslait vahvistettiin erityisellä manifestilla, mikä slavofiilisen puolueen pää-äänenkannattajassa Moskovskija Vjedomostissa aiheutti raivokkaan kirjoituksen, joka kääntyi suoraan hallitsijan persoonaa vastaan. Vaikka hovipiireistä lähtevät huhut kertoivat, ettei ollut luottamista järjestelmänmuutokseen perustuslailliseen suuntaan, niin vapaamieliset yksityisten semstvojen keskuudessa aloittivat vilkkaan toiminnan, jolla osaksi oli menestystä. Yhdeksän kuvernementin semstvokokousta, nimittäin Tverin, Tulan, Ufan, Poltavan, Saratovin, Tambovin, Kurskin, Orjolin ja Tshernigovin, lähettivät sangen kunnioittavasti ja varovaisesti laadittuja adresseja tsaarille. Loukkaava sana valtiosääntö oli vältetty Tverinkin semstvon adressissa, jonka valtiollinen toiminta Petrunkevitshin ja Roditshevin johdossa vanhastaan oli ollut virkavallalle vihattu, ja jonka sisäministeri Durnovo sentähden käytännöllisistä syistä valitsi ainoaksi syntipukiksi noista "sopimattomista hyökkäyksistä". Ministerin esitettyä Tverin adressin sisällyksen tsaari lausui epäsuopean päätöksen, jonka julkaiseminen riitti, jotta Pihkovan, Novgorodin ja Smolenskin semstvokokoukset peruuttivat jo tekemänsä päätökset vapaamielisten adressien lähettämisestä.
Marraskuun 26 p. 1894 Nikolai II vietti häänsä Hessenin prinsessan Alicen kanssa, ja tämä antoi aiheen aatelistolle, semstvoille, pääkaupungeille, yliopistoille ynnä muille yhdyskunnille isänmaallisten onnentoivotuslähetystöjen lähettämiseen. Vastaanotto-ohjelman luonnosti Durnovo. Hän kielsi Venäjänmaan edustajia antamasta minkäänlaisia uskollisuusadresseja ja määräsi heille, että heidän venäläiseen tapaan tuli ilmaista isänmaalliset tunteensa antamalla ääneti suolaa ja leipää. Vastaanotto tapahtui 29 p. tammik. 1895 Talvipalatsissa. Taajaan sullottuina seisoi toista tuhatta laajan valtakunnan eri seutujen edustajaa suuressa linnansalissa, pitäen kädessään hopeisia tai puisia maljoja, joissa oli suolaa ja leipäviipaleita. Näiden enemmän tai vähemmin aistikkaasti valmistettujen maljojen joukossa, jotka myöhemmin käytettiin tuon jättiläissalin seinien koristamiseksi, herätti Tverin semstvon antama arveluttavaa huomiota. Se esitti kuvan Moskovan säätyparlamentista vuodelta 1613. Kärsivällisesti kokous odotti tsaarin ilmestymistä, joka kohtuuttoman kauan viipyi. Viereisessä huoneessa Pobedonostsev vielä kerran teroitti hänen mieleensä hänen puhettaan ja esiytymistään. Vihdoin Nikolai II ilmestyi kalpeana ja kiihtyneenä. Nopeasti hän syöksi suustansa opettajansa sepittämän tervehdyksen hämmästyneille edustajille: "Minulle on tunnettua, että äskettäin eräissä semstvokokouksissa henkilöt, jotka ovat antaneet mielettömien haaveiden vallata itsensä, ovat lausuneet julki ääniä semstvoedustajien osanotosta sisäiseen valtionhallintaan. Tietäkööt sen kaikki, että aion omistaa kaikki voimani kansan menestykselle, mutta että myöskin tulen säilyttämään itsevaltiuden periaatteet yhtä lujina ja järkähtämättöminä kuin unohtumaton isäni."
Pitkä painostava äänettömyys oli ällistyneen kokouksen vastaus. Ei kukaan saanut rohkeutta eikä sanaa suustaan vastatakseen. Vihdoin, hovimarsalkan annettua rohkaisevan merkin, karjahtivat viimeisessä rivissä seisovat kasakkaedustajat "uraa!", minkä jälkeen maljojen antaminen tapahtui säädetyssä järjestyksessä.
Nikolai II:n merkillinen puhe antoi selvän ja suoran vastauksen Venäjän yhteiskunnan toivomuksiin, jotka olivat saaneet laillisen ilmaisunsa noiden yhdeksän maakuntakokouksen alamaisuusadresseissa. Valtiolaivan suunta pysyi vanhoillaan.
Semstvopuolueen ja vapaamielisen sivistyneistön taistelu kuristavaa virkavaltaa vastaan ei enää tapahtunut jyrkästi erotettuna kapinallisista hankkeista, vaan suureksi osaksi kosketuksessa tai liitossa vallankumouksellisen liikkeen kanssa.