4. LUKU.
Kansantalous ja finanssipolitiikka 1881-1904.
"Maanviljelijän hätä antaa tehtaalle leivän."
Venäläinen sananlasku.
Toisiaan vastaan taistelevien sapadnikien ja slavofiilien valtiolliset ja yhteiskunnalliset mielipiteet saivat ilmaisunsa myöskin valtion elinkeinoelämässä. 1860-luvulla, jolloin edellinen puolue oli vallassa, loi venäläisen katsomuskannan mukaan vapaamielinen tullipolitiikka edulliset edellytykset valtakunnan taloudellisten voimien kehitykselle Länsi-Europan mallin mukaan ja sen pääomia hyväkseen käyttäen. Teollisuus ja kauppa alkoivat kukoistaa, ja maatalouden tuotto kasvoi, jolle uudet rautatiet avasivat kannattavia markkinapaikkoja. 1870-luvun vallankumousliike valmisti vähitellen tapahtuvaa siirtymistä valtiolliseen taantumukseen, joka hyödyttömästi sitoi paljon voimia. Turkin sodan kustannukset pakottivat hallituksen koroittamaan kaikkia tullimääriä. Loris-Melikovin lyhyellä uudistuskaudella ei ollut mitään merkitystä talouspolitiikalle. Aleksanteri III:n noustessa valtaistuimelle sisäpolitiikan suunnan horjuminen lakkasi. Tällöin valtaan päässyt taantumuspuolue muunsi slavofiilien romantiikan liikemäisen-käytännölliseksi talouspolitiikaksi ja vaati yhä korkeampia suojelustulleja Länsi-Europasta tapahtuvaa "turmiollista" tavaraintuontia vastaan. Kansallisen oppineiston ylpeys, kemiantutkija Mendelejev, kehitti sitä ajatusta, että Venäjä tyhjentymättömien rikkauksiensa tähden voisi ja että sen tulisi kokonaan luopua ulkomaantavarain tuonnista. Moskovan kauppa- ja teollisuuskongressissa vuonna 1882 slavofiilisten kapitalistipiirien johtaja, Krestovnikov, Moskovan pörssikomitean (kauppa- ja teollisuuskamarin) monivuotinen esimies, selitti, että isänmaallisen elinkeinoelämän valtavaksi kehittämiseksi ei mikään tullimuuri voinut olla kyllin korkea. Puuttuvia raaka-aineita ja ylellisyystuotteita venäläinen Aasia riittävässä määrässä tuottaisi. Tätä ajatusta kehittäessään slavofiiliset poliitikot, sellaiset kuin ruhtinas Uhtomski, hahmottelivat tulevan venäläisen maailmanvallan ihannekuvan, joka olisi vailla vertaistaan suuruudessa. Harkovin professori Migulin, jolla oli suuri arvovalta raha-asioissa, piti niitä korkeita vuoria, jotka erottavat varsinaisen Kiinan sen vasallivaltioista, Altyn-tagia, Kuen-lunia, Karakorumia sekä "suuren muurin" viereistä linjaa Venäjän "luonnollisena" kaakkoisrajana. Siten sisäinen talouspolitiikka mitä läheisimmin liitettiin äärettömyyksiä tavoittelevaan laajennuspolitiikkaan, jonka toteuttamisen vain itsevaltias hallitusmuoto voi taata.
Aleksanteri III:n ensimmäinen raha-asiain ministeri oli professori Nikolai Bunge (1881-1887). Loris-Melikov oli 1880 kutsunut hänet raha-asiain ministerin apulaiseksi, hänen hoidettuaan 30 vuotta menestyksellä opettajatointa Kiovan yliopistossa, ja ministerin erottua hän oli tullut hänen seuraajakseen. Hän oli kaiken valloituspolitiikan jyrkkä vastustaja. Slavofiilisten yrittäjäin vaatimuksiin hän vain epäröiden mukautui koroittamalla tuontitulleja "turvataksensa teollisuuden säännönmukaisen kasvun riittävällä suojeluksella". Päätehtävänään Bunge piti maatalouden edistämistä, talonpoikaissäädyn taloudellista ja yhteiskunnallista kohottamista. Vuoteen 1894 saakka ei Europan etevimmässä maanviljelysvaltiossa ollut mitään maatalousministeriötä, niin että huolenpito siitä, samoin kuin kaupasta ja teollisuudesta, virallisesti kuului raha-asiain ministerin tehtäviin. Aina vuodesta 1861 agraarilainsäädäntö oli ollut kokonaan pysähdyksissä, ja vasta Bunge alkoi sitä edelleen kehittää. Hän uudisti maaveron, lakkautti henkiveron ja helpotti vapaaksilunastusmaksuja, jotka 1881 tulivat pakollisiksi. Hänen yrityksensä lakkauttaa tatarilaisajalta johtuva talonpoikien yhteisvastuu verorästeistä raukesi valtakunnanneuvoston vastustukseen, joka 1885 hylkäsi hänen ehdotuksensa. Vaikeinta oli täyttää isovenäläisten talonpoikien toivomus saada maanomistuksensa laajennetuksi.
Luonnollisen väestönlisäännyksen johdosta oli vuodesta 1861 talonpoikaisen peltoalan paloittelu tullut yhä suuremmaksi, sarat yhä kapeammiksi, jopa 3 1/2 jalan levyisiksi, ja yksityisten talonpoikaisisäntien maaosuudet yhä pienemmiksi. Niityt ja laitumet oli kynnetty pelloksi, mikä puolestaan vaikutti haitallisesti karjanpitoon ja siten maaperän tuottokykyyn. Se tuotti keskimäärin vain 3-4 jyvää. Agraarikysymyksen ainoa järkiperäinen ratkaisu olisi ollut se, minkä Ivan IV:n itsevaltius jo 16. vuosisadalla oli löytänyt: siirtyminen laajaperäisestä voimaperäiseen viljelystapaan, silloin kaskien viljelyksestä kolmivuorojärjestelmään, nyt tästä vanhettuneesta järjestelmästä vuorottaiseen vilja- ja apilaviljelykseen. Niin yksinkertaiselta kuin tämä sääntö paperilla näytti, niin vaikea oli kuitenkin sen toteuttaminen Venäjän silloisissa oloissa. Voittamattomana esteenä oli "mir", isovenäläisen talonpoikaiskunnan yhteisomistus maahan nähden. Saksalainen tutkimusmatkailija, vapaaherra von Haxthausen, oli sen 1843 "keksinyt", ja senjälkeen mir oli koroitettu kansalliseksi epäjumalaksi, jota slavofiilit ihailivat yhtä paljon kuin sosialistit. Odottaessaan pian tapahtuvaa, yleistä siirtymistä yksinomistuksesta valtion kaikkiomistukseen nämä mirissä näkivät Venäjän valtavan etevämmyyden Länsi-Europan edellä. Vuoden 1861 agraariuudistuksessa ei olisi ollut vaikeata määrätä kullekin yksityiselle talonpoikaisisännälle pyöristetty maakappale omaisuudeksi. Mutta se hallituskomissioni, joka suoritti vapauttamistyön, oli asettunut kannattamaan mir-laitoksen säilyttämistä verotus- ja ennen kaikkea valtiollisista syistä. Se oli vakautunut siitä, että kaupunkiin siirtyvä talonpoika tehtaantyömiehenäkin olisi ikäänkuin taiottu sosiaalidemokraattista viettelystä vastaan, jos hänelle jäisi hänen teoreettinen omistusoikeutensa kappaleeseen peltomaata kotikylässä. Tämä mielipide, jota Bismarck'kin 9 p. toukok. 1884 Saksan valtiopäivillä pitämässään puheessa edusti, näyttäytyi myöhemmin yhdeksi niistä monista harhaluuloista, joilla venäläiset valtiomiehet ovat itseänsä ja Länsi-Europan yleistä mielipidettä pettäneet. Jos kohta yksityinen talonpoikaisisäntä oli halukas maaosuudellaan ottamaan käytäntöön uudenaikaisen viljelystavan, niin osuuksien sijaitseminen sekaisin ja siitä johtuva pakollinen yhteisviljelys tekivät sen hänelle teknillisesti mahdottomaksi. Ainoastaan mir kokonaisuutena saattoi sellaista päättää, mutta ei tehnyt sitä koskaan. Vain yksityistapauksissa on Iso-Venäjällä 19. vuosisadan lopulla kolmivuoroviljelyksen sijaan tullut nelivuoroviljelys, viljelemällä juurikasveja ja apilaa osassa kesantoa, joka oli kolmas osa peltomaata. Muuten isovenäläisellä talonpojalla kaikkialla oli sama vastaus valmiina kaikkiin parannettua peltotaloutta tarkoittaviin ehdotuksiin: ei meille sovi saksalainen tapa. Me tahdomme hoitaa maatamme isien tapaan. Mutta kun sen antama sato ei riitä jokapäiväiseen leipään eikä moninaisten verojen maksuun, niin antakoon tsaari omista tiluksistaan sekä rikasten maanomistajain metsistä, pelloista ja niityistä meille niin paljon maata kuin me elääksemme tarvitsemme.
Talonpoikien maannälän tyydyttämiseksi Bunge 1882 perusti Talonpoikais-maapankin maata myyvän suurtilallisen ja maata ostavan talonpoikais-kunnan välittäjäksi. Korot kuoletusmaksuineen olivat 7 1/2:sta 8 1/2:een %:iin ostosummasta, ja talonpoika piti sitä uutena verona. Kuoletus ja hypoteekkivelka olivat hänelle käsittämättömiä sanoja. Hän toivoi yhä edelleen uutta maanjakoa. Aleksanteri III piti sentähden tarpeellisena haihduttaa nämä toiveet. Kesäkuussa 1883 hän Moskovassa vietetyissä kruunausjuhlallisuuksissa piti puheen kokoutuneille talonpoikaisedustajille, jotka kuvernementinhallitukset olivat valinneet: "seuratkaa aatelismarsalkkain määräyksiä älkääkä uskoko mieletöntä huhua limaisesta maanjaosta, jota Venäjän viholliset levittävät". Sitten hän viittasi maapankin edullisiin ostoehtoihin; pankki muka tyydyttäisi kaikki maaosuuksien suurentamista tarkoittavat toiveet.
Tarjouksia uusi pankki sai odottamattoman runsaassa määrin. Vuoden 1861 suuri uudistus oli tehnyt äkillisen lopun maalaisaateliston leveän-venäläisestä, huolettomasta herraselämästä. Suuri enemmistö huomasi, että vanha hyvä aika ja sen mukava laiskoittelu ja remuavat juhlat oli ainiaaksi mennyt. Piti siis mukautua uuteen taloudelliseen asemaansa. Tarpeellisen viljelysten parannuspääoman antoivat 5 %:n valtio-obligatsionit, joilla valtio maksoi talonpoikaismaan pakkoluovutuksen. 10-15 %:n kurssitappiolla voi helposti muuttaa ne rahaksi. Sillä varustettuna lähdettiin toiminnanhaluisina Länsi-Europpaan. Täällä osa jäi vetelehtimään Pariisiin ja tuhlasi lyhyessä ajassa iloisessa humussa loppuun mukaan otetut sadattuhannet. Kun taskut tyhjinä oli palattu takaisin, niin pantattiin maatila "mirille" tai rikastuneelle kyläkoronkiskurille, kulakille, tai otettiin rehelliseltä näyttävä talonpoika tilanhoitajaksi ja maksettiin hänelle 30 ruplaa vuodessa, mikä merkitsi samaa kuin 300 ruplaa. Talonpoikaisen käsityksen mukaan rehellisen taloudenhoitajan tuli tiluksen tuotosta pistää omaan taskuunsa palkkansa kymmenkertainen määrä. Mikä sen ylitti, oli syntiä. Tiluksen pellot, joilla aikaisemmin jo oli ollut vähän apilan- ja perunanviljelystä, jaettiin talonpoikaiseen tapaan talvivilja-, kesävilja- ja kesantomaahan, tiluksen metsää hakattiin ahkerasti ja laitumet jätettiin rämettymään, kun kohovesi keväällä oli vienyt mukanaan tulvaa vastaan rakennetun suoja-aidan. Omistaja itse muutti kaupunkiin, missä hän aatelismiehenä suhteillaan helposti sai tulokkaan valtioviran. Kesäloman aikana, jollei raha riittänyt ulkomaanmatkaan, hän perheineen lähti maatilalleen takaisin ja haaveili ränsistyneessä herraskartanossaan vanhasta hyvästä ajasta, kunnes "palvelus" taas kutsui hänet kaupunkiin. Toinen osa noita entisiä maaorjanomistajia oli siveellisistä ja isänmaallisista syistä välttänyt tuota Seine-virran synnillistä Baabelia ja matkustanut Lontooseen siellä jotakin oppiakseen. Jonkun ajan perästä he palasivat laajalle Venäjän tasankomaalle täyteen-ahdettuina englantilaista maataloudellista viisautta ja mukanaan tavaton määrä englantilaisia maataloudellisia koneita, vaikka täällä oli yhtä vähän Englannin ilmastoa kuin brittiläistä yritteliäisyyttäkään. Mukaan-otetut työkalut, jotka siihen aikaan vielä olivat jokseenkin monimutkaisesti rakennetut, särkyivät pian. Kylän seppä ei saanut korjatuksi noita "saksalaisia vehkeitä", jotka arvottomana romuna vietiin vajaan. Englantilaiset maanviljelysmenetelmät taas eivät soveltuneet Venäjän pitkään talveen ja lyhyeen kuivaan kesään; Lontoosta tuotu tilanhoitaja näyttäytyi maalaiskapakoitsijaksi. Ja vihdoin tuo vilpittömällä mielellä aloitettu uudistustyö päättyi muuttamalla kaupunkiin valtion palvelukseen, jonne ei viety mukaan edes mitään kauniita muistoja Pariisin iloista, mutta kyllä paljon harmia brittiläisestä "tyhmyydestä". Tässä luonnosteltu kuva oli tyypillinen maalaisaatelin enemmistölle, joka ei niinkuin länsieuroppalainen pysynyt isiltä perityssä turpeessa, vaan piti sitä vain korkoa-tuottavana arvoesineenä, jonka kevyellä mielellä luovutti, jos vain hyvin tarjottiin. Näin ei tuhansissa kylissä ollut esikuvaksi sopivaa mallitilaa, jommoisen luominen yksin antaa olemisen oikeutusta suuromistukselle. Talonpoikaista maataloudellista viljelystä on Länsi-Venäjällä, nimenomaan Itämerenmaakunnissa, vallan toisella tavoin kohottanut se seikka, että tilanomistaja varakkaana miehenä saattoi uskaltaa uhrata jotakin uudistuksiinkin ja näin teknillisenä uranuurtajana käydä vanhoillisten talonpoikien edellä. Tietysti ei puuttunut poikkeuksia säännöstä. Mutta pikainenkin katsahdus osoittaa jokaiselle matkustajalle, mikä ammottava vastakohta vallitsee Venäjän maanviljelyksen alhaisen kannan ja Länsi-Europpaan rajoittuvien reunavaltioiden suhteellisesti korkean kehitysasteen välillä.
Keski-Venäjän maata-omistava aatelisto köyhtyi, sen maanpako yltyi. Tilus toisensa jälkeen joutui talonpoikais-maapankin välityksellä mirin yhteisomistuksen tahi kyläkoronkiskurien, kauppiasten tai tehtailijain käsiin. Iskusanat: takaisin maaseudulle, parannuksia, esikuvaksi ja malliksi talonpojille kaikuivat pääoman puutteessa kuuroille korville.
Silloin sisäasiainministeri, kreivi Dimitri Tolstoi, tarttui asiaan pelastaakseen vanhoillisen valtiojärjestyksen perusaineksen, maata-omistavan aateliston, vähitellen tapahtuvasta häviöstä. Kilpailevaksi yritykseksi valtion talonpoikaispankkia vastaan hallitus 1885 perusti aatelis-maapankin. Sen avulla aatelisto maksaisi velkansa yksityisille hypoteekkipankeille ja saisi samaan aikaan tarvittavan pääoman tiluksillaan toimeenpantaviin maataloudellisiin uudistuksiin. Ei toista eikä toista tarkoitusta saavutettu. Syynä siihen oli osaksi valtakunnanneuvostokin. Bunge oli saanut lakiehdotukseen otetuksi sen määräyksen, että lainoja oli myönnettävä vain sellaisille tilanomistajille, jotka itse hoitivat maatilaansa. Valtakunnanneuvosto poisti tämän rajoituksen. Tietysti käytettiin heti runsain määrin hyväkseen valtiorahaston hyväntekeväisyyttä veronmaksajien kustannuksella. Jo toimintansa ensimmäisenä vuotena aatelispankki myönsi yhteensä 68 3/4 miljoonaa ruplaa, jonka panttina oli 2,135 maatilaa, ja myöhemmin monet sadat miljoonat seurasivat. 20 vuodessa 210,000 neliökilometriä kartanomaata myytiin, lainaehdot olivat tavattoman edulliset: ensin 5 %, sitten 4 1/2 %. Ja vuodesta 1897 alkaen vain 4 % korkoa puhtaasta rahasta. Eipä ihme, että niin moni rikas aatelismies käytti tilaisuutta tehdäksensä siirtokaupan: panttaamalla maatilansa hän sai aatelispankilta miljoonan ruplaa 4 %:lla ja lainasi summan sitten jollekin pankille 7 %:n vuotuista korkoa vastaan. Niinkuin Gogolin kuuluisan kertomuksen mukaan maaorjuuden aikana ostettiin "kuolleita sieluja" ja sitten voitolla pantattiin ne johonkin pankkiin, niin 19. vuosisadan lopussa ostettiin "kuollutta maata", s.o. arvotonta suomaata, ja petkutettiin se sitten lahjotun arviomiehen välityksellä aatelispankille hypoteekkivakuudeksi siltä saadusta lainasta. Toinen uuden pankin etu oli sen sangen pitkälle menevä kärsivällisyys velallista kohtaan. Bungen erottua talonpoikaispankki säälimättömästi poliisin ruoskalla peri talonpoikien maksamatta jääneet korot, mutta aatelispankki myönsi maksuajan pidennystä, lisäsi maksamatta jääneet korot velkasummaan tahi antoi ne anteeksi. Kahdesti vuodessa Novoje Vremja julkaisi monella sivulla pitkän luettelon maatiloja, jotka, niinkuin laki vaati, oli määrätty myytäväksi huutokaupalla, koska korot ja lainat oli jätetty maksamatta. Tuhansine aatelisnimineen tämä luettelo oli eräänlainen venäläinen "Gothan almanakka". Maksunsa laiminlyöneet velalliset tiesivät, että hallitus valtiollisista syistä ei kuitenkaan menettelisi lain ankaruuden mukaan, vaan kiitollisena tyytyisi siihen, että maksettaisiin jokin pieni osa velasta. Jos oli tulossa hallitsijanvaihdos, iloinen perhetapaus keisarihuoneessa tai suuri sotavoitto, niin yksinkertaisesti ei maksettu mitään odotellessa armomanifestia, joka rikoksentekijälle antoi anteeksi osan vielä kärsittävästä rangaistuksesta, mutta maata-omistavalle aatelistolle maksurästit. Huomattavan paksu oli "Gothan almanakka" heinäkuussa 1904, kun odotettiin voittoa Japanista ja kruununperillisen syntymää. Eipä puuttunut sotapäällikön, Kuropatkininkaan, nimeä niiden henkilöiden luettelosta, jotka olivat lakkauttaneet velkojensa kuoletuksen odotellessaan tulevaa armomanifestia.
Bunge ei Venäjän talonpoikaissäädyn taloudellista kohottamista tarkoittavassa politiikassaan odottanut silmänräpäysmenestyksiä. Vasta tulevaisuudessa hänen järjestelmänsä hedelmät näyttäytyisivät, jollei sota tekisi tyhjäksi niiden hiljaista kypsymistä. Hän käytti koko vaikutusvaltansa saadakseen aikaan sotilaallisten menojen vähenemisen. Tämä pyrintö johti lopulta hänen kukistumiseensa. Pysyväiset budjettivajaukset, jotka olivat aiheutuneet talonpoikien verosuoritusten vähenemisestä, passiivinen kauppatasaus, joka oli syntynyt kansanjoukkojen kohonneesta elämänkannasta, ruplan kurssin huononeminen, joka johtui Venäjän sotajoukkojen kokoamisesta länsirajalle, hänen saksalainen syntyperänsä, johon hänen vanhempansa olivat vikapäät, kaikki tämä luettiin hänen syyksensä. Ilomielin slavofiililehdistö v. 1887 tervehti tuon "oppineen kamariviisaan" eroa, jonka seitsenvuotisesta toiminnasta myöhemmin venäläiset arvostelijat, niinkuin Kovalevski, ovat lausuneet sangen suopean arvostelun.
Bungen seuraajaksi tuli J. Vyshnegradski (1887-92). Katkov oli suosinut tätä kauppataitoista miestä, joka ennen oli näytellyt johtavaa osaa Pietarin kunnallishallinnossa, ja 1886 saanut aikaan hänen nimityksensä valtakunnanneuvostoon. Pobedonostsev suostui hänen nimitykseensä raha-asiainministeriksi, koska hänen papillinen syntyperänsä ja se seikka, että hän oli käynyt läpi pappisseminaarin, häntä suosittivat. Vyshnegradski oli taitava matemaatikko, mutta ei mikään valtiomies. Tehtäväänsä Venäjän kansantalouden johtajana hän katsoi suuren osakeyhtiön liikkeenjohtajan näkökannalta, jonka asiana ensi sijassa on huolehtia runsaasta osinkojen jakamisesta. Jälkimmäisten tuli olla raha-asiallisena valmistuksena hyökkäyssotaan, jota sotilaalliset piirit vaativat. Päämäärä, joka uuden ministerin mielessä väikkyi, oli valuuttauudistus; sen edellytyksenä valtiopankin melkein tyhjän rahaston täyttäminen kullalla. Mendelejevin mielipiteiden mukaisesti hän yhä edelleen koroitti tullisuojelusmuuria ja ehkäisi tuontia. Häikäilemättömästi perien talonpoikien verorästejä, jota Bunge tunnollisesti oli välttänyt, sekä huojistamalla viljan rahtimaksuja vientisatamiin hän kasvatti vientikiihkon, joka raha-asiallisessa suhteessa kypsytti loistavia tuloksia. Kauppatasaus osoitti, vuosien 1887-1889 hyvien satojen johdosta, viennin arvon melkein 1/2 miljaardia ruplaa tuonnin arvoa suuremmaksi; valtiotalous näytti toisen vuoden lopussa melkoista ylijäämää, jonka uudet verot olivat vaikuttaneet; ruplan kurssi kohosi, ja valtiopankin kultavarasto saavutti 782 miljoonan määrän. Preussin mallin mukaan Vyshnegradski alkoi valtiollistuttaa yksityisratoja, josta hän odotti valtiotulojen yhä edelleen kohoavan. Näin ei sitten käynytkään, koska valtion hallinto rautateillä näyttäytyi kalliimmaksi kuin yksityisten. Käyttämällä hyväkseen maailmanmarkkinain silloista raharunsautta hän 1888 konverttaamalla 5 %:n valtiolainat vähensi Venäjän "ulkomaanveroa". Ranska antoi rahat tähän kauppaan, mikä oli valtiollisesti tärkeätä ja tulevaisuudessa oli johtava venäläis-ranskalaiseen liittoon. Slavofiililehdistön osoittaessa meluavasti suosiotaan hän 1892 aloitti reippaan tullisodan Saksaa vastaan, joka Venäjän 50 %:n tullinlisäykseen saksalaisille tavaroille vastasi panemalla erikoistullit Venäjän viljalle. Se kiiltävä kulta, minkä ministeri ahkerasti ostamalla Venäjän viljakauppiasten hallussa olevia Lontoon vekseleitä oli kasannut valtakunnanpankin holveihin, oli Venäjän talonpojan otsansa hiessä ja — nälkää näkemällä maksamaa. Vielä sanomalehdet johtavissa artikkeleissaan ylistivät nerokasta ja kansallista ministeriä, mutta maaseutu-uutisissaan niillä oli ikäviä tietoja: Iso-Venäjä, valtakunnan viljamaa, oli joutumassa kovaan agraaripulaan, joukkoköyhtyminen levisi, taloudellinen elimistö oli viljanviennin liika jännityksestä luhistumaisillaan kokoon. Pieni ilmastoheilahdus saattoi hätätilan huippuunsa. Aasian kuiva erämaantuuli puhalsi kansojen portista sisään ja synnytti vuosien 1891 ja 1892 kauhean nälänhädän. Vyshnegradski ei menettänyt malttiaan. Ylpeästi hän julisti: itse me kyllä emme tule syömään, mutta me tulemme viemään viljaa maasta. Mutta olosuhteet olivat voimakkaammat kuin tuon raha-asiain mahtimiehen valoisakatseisuus siellä virastomaailman korkeuksissa, minne talonpoikien suru ja surkeus ei ulottunut. Mitä kolmena lihavana satovuotena oli luotu, se luhistui molempien hätävuosien nälkäsurkeudessa kokoon. Budjettiylijäämät olivat käytettävät nälänhädän lieventämiseksi. Vienti väheni, kauppatasaus huononi ja ruplan kurssi aleni jälleen. Vyshnegradskin vastustajat tahtoivat yleiselle mielipiteelle selvitellä ministerin turmiollista politiikkaa. Mutta kaikki sanomalehdistössä tai julkisissa kokouksissa lausuttu arvostelu oli ankarasti kielletty. Niinkuin muinoin Byzantionissa oli vain sirkus käytettävissä. 80,000 ruplalla saatiin kuuluisa klovni Durov — muuten sivistynyt venäläinen aatelismies — tekemään vastustusmielinen hyökkäys. Sirkuksen näyttämölle hän ilmestyi opetetun sikansa kanssa, joka nostaa maasta kaikenlaatuisia esineitä; vain paperiruplan se herransa hartaista pyynnöistä huolimatta jättää nostamatta. Se ei ole mikään ihme, selittää Durov tarkasti kuuntelevalle yleisölle, sillä Vyshnegradski ei myöskään jaksa nostaa ruplaa. Kaikuva nauru ja remuavat suosiohuudot tärisyttävät sirkusrakennusta. Politikoiva klovni karkoitetaan rangaistukseksi Pietarista, raha-asiain ministeri saa "sairauden tähden" eron virastaan. Sirkuksen ivanauru on hänet kukistanut.
Vyshnegradskin paikalle astui mies, joka on näytellyt huomattavaa ja vastustajiensa arvostelun mukaan myöskin kohtalokasta osaa Venäjän taloudellisessa ja valtiollisessa elämässä — Sergei Witte 1892-1903. Hän oli syntyperältään saksalainen, opinnoiltaan matemaatikko, virka-alaltaan rautatiemies, ja oli ensin Turkin sodassa, sitten lounaisratojen johtajana osoittanut suurta järjestelykykyään ja työtarmoaan sekä kirjallisella toiminnallaan vielä lisännyt mainettaan. Valtionrautateiden palvelukseen hän astui v. 1886 ja kohosi 34 vuoden ikäisenä helmikuussa 1892 kulkulaitosministeriksi. Saman vuoden syksyllä hänet nimitettiin raha-asiain sekä kauppa- ja teollisuusministeriksi. Kaikille venäläisille yhteisellä uskolla kansansa ja valtakuntansa loistavaan tulevaisuuteen, rohkealla itseensäluottamuksella, jota hänen nopea kohoamisensa vähäpätöisestä asemapäälliköstä ministeriksi oli lujittanut, tuo taitava, lujatahtoinen mies tarttui tehtäväänsä.
Witte oli Venäjän ensimmäinen valtiomies, joka ymmärsi nopeasti ja menestyksellisesti käyttää maailmanmarkkinain ja maailmanpolitiikan vaihtelevia tilanteita hyväkseen suunnitelmiensa toteuttamiseksi, jotka menivät aivan ylettömiin. Venäjän keisarikunnan ei pitänyt ainoastaan tulla riippumattomaksi Länsi-Europasta, vaan kohota sen vallitsevaksi taloudelliseksi tekijäksi. Mendelejevin unelma oli toteutettava: koko Europpa oli valaistava venäläisellä vuoriöljyllä ja lämmitettävä venäläisillä hiilillä. Ensinnä Witte päätti edelläkävijänsä hänelle jättämän tullisodan Saksan kanssa. Venäjä tarvitsi rauhaa sitä kipeämmin kuin v. 1893 Ranskan kanssa tehty kauppasopimus huolimatta tullien helpottamisesta molemmilta puolin ei täyttänyt sitä toivoa, että liittoutuneiden valtojen välinen tavarainvaihto vilkastuisi. Helmikuun 10 p. 1894 tehtiin kymmeneksi vuodeksi kauppasopimus Saksan kanssa. Sillä kumottiin Bismarckin 1887 antama kielto lainata venäläisten arvopaperien vakuutta vastaan sekä alennettiin Venäjän tuontitulleja Saksan teollisuustuotteille samoinkuin Saksan venäläiselle viljalle. Samat lehdet, jotka aikanaan ilomielin olivat tervehtineet tullisotaa Saksan kanssa, ylistivät rauhaa "pelastavana tekona" ja kiittivät Witten diplomaattista taitoa, kun taas Saksan agraarilehdistö yltyi katkeriin soimauksiin "uuden suunnan" talouspolitiikkaa vastaan. Tosin nyt vasta näyttäytyivät Vyshnegradskin niin kevytmielisesti aloittaman tullisodan seuraukset, nimittäin asiakaspiirin menettäminen. Amerikan kilpailu oli oivallisesti käyttänyt hyväkseen sota-aikaa. Sen syrjäyttämiseksi oli tarjottava halvemmalla. Witten ensimmäinen loistavasti toimeenpantu uudistus oli kultakannan käytäntöön-ottaminen 1893-1896, jolle jo hänen edelläkävijänsä innokkaasti kokoamalla metallia oli laskenut perustuksen. Mutta mikä jälkimmäiselle huolimatta epätoivoisista ponnistuksista ei ollut onnistunut, sen Witte nopeasti sai kuntoon, nimittäin ruplan kurssin vakauttamisen 2,66 Suomen markkaan (2,16 Saksan markkaan). Venäjän sateenkaarenvärinen sadan ruplan seteli oli tähän asti ollut Berliinin ammattimaisten pörssihuijarien suosituin keinottelupaperi, kunnes Witte asiamiestensä välityksellä sekä Mendelssohnin pankkihuoneen kanssa tehdyn salaisen sopimuksen avulla vuoden 1894 lokakuun 31 päivän ultimosuorituksessa antoi niille tuntuvan iskun. Valuutan puutteessa — sadanruplansetelit olivat äkkiä kadonneet kaupasta — baisse-keinottelijat eivät voineet täyttää moneen miljoonaan ruplaan nousevia sitoumuksiaan, kun hausse-keinottelijat, Witten asiamiehet, odotetun kurssierosuorituksen sijaan vaativat tavaran luovutusta. Paperiruplalle määrätyn kurssin perustuksella vanhalle kultaimperiaalille, jonka nimellisarvo oli 10 ruplaa (= 32 Saksan markkaa tahi 40 frangia tai Suomen markkaa) annettiin 15 ruplan arvo, ja tämän suhteen perustuksella lyötiin uusia, pienempiä 10 ruplan kultarahoja (= 21,6 Saksan markkaa tahi 26,6 frangia tai Suomen markkaa) ja 5-ruplasia. Witten vastustajat, jotka hopeakannan käytäntöön ottamisesta olivat toivoneet viljan hintojen kiristymistä maailmanmarkkinoilla, sanoivat hänen uudistustaan peitetyksi valtiovararikoksi, hänen ihailijansa devalvatsioniksi. Miljoonina kappaleina tulvivat 1897 kiiltävät kultakolikot kansan sekaan, joka tähän saakka oli nähnyt vain rypistettyjä likaisia paperirahoja. Nyt saatiin kultaa ja tunnettiin Venäjän mahtavuus!
Toinen Witten suuri tai — niinkuin hänen vastustajansa arvelivat — kohtalokas teko oli Venäjän suurteollisuuden luominen ulkomaisen pääoman avulla. Maaorjuuden lakkauttamisesta alkaen teollisuus suojelustullien turvissa oli kehittynyt yleensä suotuisasti. Rautatierakennukset olivat hankkineet sille uusia myyntipaikkoja ja englantilaisten keksimät suuret rauta- ja hiilikerrokset etelässä uusia raaka-aineita. Mitä tulee teknilliseen liiketulokseen ja tuotteiden laatuun, erosivat toisistaan melkoisesti Moskovan, Pietarin, Riian, Varsovan, Uralin ja Donetsin seudun teollisuusalueet. Jota kauempana idässä päin, sitä vähemmin vastasi järjestely, tekniikka ja työtulos länsimaista mittapuuta. Teknillisesti korkeimmalla tasolla olevaa Puolan teollisuutta vastaan Moskovan tehtailijat "isänmaallisista" syistä olivat anoneet tullisuojelusmuuria, jommoisen Vyshnegradski oli myöntänyt heille ylettömien rautatietariffien muodossa kaikille Varsovasta itään päin meneville teollisuustavaroille.
Kova hätä ja toiveikas vaeltajamieli ajoi joka kevät 5-6 miljoonaa isovenäläistä talonpoikaa kulkusalle. Hitaasti virran viemällä lautalla, jalan ratapengertä pitkin, harvoin jokihöyryn lastiruumaan tai rautatien rahtivaunuun ahdettuina he muuttolintujen tapaan pyrkivät etelää kohti, missä kysyttiin maatyöläisiä, tai tulvivat niinkuin heinäsirkkaparvet kaupunkeihin, missä ennen kaikkea tehdas tarjosi toimeentulomahdollisuuksia. Ja pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluttua kävi kulku taas takaisin kotikylään, mukana jokin säästetty rupla taikkapa taskut tyhjinä, aina sen mukaan, millaista luonteenlujuutta oli kyetty osoittamaan iloa ja unohdusta antavan viinan nauttimisessa. Niin oli Iso-Venäjän vaeltava tehtaantyömies puolittain talonpoika, puolittain ammattilainen, molemmilla aloilla heikko taidoltaan ja aikaansaannoksiltaan. Pieni oli 50 markan kuukausipalkka, mutta sen sijaan oli 98 pyhäpäivää vuodessa, väsyttävä oli pitkä, 13-tuntinen työpäivä, mutta sitä huojensi tyhjäntoimittaminen, niin että tuotto oli vähäpätöinen länsimaisen mittapuun mukaan. Lakko oli rangaistava rikos, jota oikeudellisesti kohtasi vankeus tai hallinnollisesti karkoitus Siperiaan. Valtion työväensuojeluslainsäädäntö oli vielä kapalossaan. Bunge oli 1882 tahtonut panna sen toimeen, mutta oli kohdannut vaikeasti voitettavaa vastarintaa. Kun Itämerenmaakuntien ja Pietarin tehtailijat kannattivat valtion toimesta tapahtuvaa yhteiskunnallista huoltoa, niin Moskovan kapitalistit niiden hallitukselle tehdyissä anomuksissa näkivät vain kilpailijain juonia. Mitä edelliset vapaaehtoisesti olivat tehneet työläistensä hyväksi, sen he muka nyt lain voimalla tahtoivat tyrkyttää isovenäläisille tehtailijoille, jotka patriarkallisella hyvänsävyisyydellä ja yksinkertaisuudella tähän asti olivat hoitaneet liikettänsä ja pitäneet säännöllisenä 30-40 %:n voitto-osinkoa. Myöskin slavofiilien oppi oli otettava avuksi työväensuojeluslainsäädännön vastustamisessa: se vaati muka patriarkallista suhdetta työnantajan, "isän", ja työntekijäin, "lasten", välillä, joiden tulee osoittaa hänelle ehdotonta kuuliaisuutta, mistä palkaksi hän heitä — tavarapalkkajärjestelmän muodossa — ruokkii ja vaatettaa. Vasta 1885 hallitus vähitellen lahjottavien ammattientarkastajien avulla alkoi panna toimeen lastentyön sekä naisten yötyön kieltoa. Vuoden 1886 laki palkanmaksusta tarkoitti työnantajien mielivallan ja tähän asti rajattomasti käytetyn sakkorahojen muodossa tapahtuvan palkanvähennyksen ehkäisemistä. Huolimatta Moskovan tehtailijain huudosta säädettiin 1897 erään Pietarin työmiesten joukkolakon synnyttämän painostuksen alaisena pisin työpäivä 11-tuntiseksi. Ammattientarkastus uudistettiin 1894. Se alistettiin paitsi raha-asiainministeriön, myöskin sisäasiainministeriön alaiseksi, joka sille pääasiaksi määräsi työmiesten mielialan nuuskimisen ja heidän valtiollisen valvontansa. Siten tämä yhteiskunnallinen laitos muodostui vaivaksi sekä työntekijöille että työnantajille.
Venäjän teollistamiseen tarvittavan pääoman Witte nopeasti ja taitavasti hankki. Hän käytti mestarillisesti hyväkseen venäläis-ranskalaista liittoa, jonka lujentamiseksi isänmaallinen ranskalainen koroillaan-eläjä mielellään antoi osan säästöroposiaan, europpalaisten markkinain raharunsautta, jotka halukkaasti tähystelivät uusia edullisia rahansijoitustilaisuuksia, sekä satua Venäjän valtakunnan, tuon rajattomien mahdollisuuksien maan, tyhjentymättömistä rikkauksista houkutellakseen miljaardeja Länsi-Europasta Itään. Vuosina 1894-1899 perustettiin 927 osakeyhtiötä, joiden nimellispääoma oli yhteensä 1,420,000,000 ruplaa. Samaan aikaan jo olemassa-olevat laitokset koroittivat liikepääomansa antamalla uusia osakkeita ja obligatsioneja. Kaikenlaiset arvohenkilöt ottivat mielellään hyvin palkattuina hallintoneuvoksina uusien teollisuusyritysten hoidon ja kruununhankinnat huolekseen. Tässä tanssissa kultaisen vasikan ympärillä, mikä Venäjällä nyt alkoi, olivat mukana kaikkien Europan maiden säästäjät, enimmin ranskalaiset ja belgialaiset. Etelä-Venäjän laajan aron poikki, missä kerran tatarit ja kasakat olivat keskenään taistelleet, missä sitten rauhallinen kuormankuljettaja härkävaljakossaan uneliaana oli kulkenut tietään lainehtivien viljapeltojen ja laitumella käyvien lammaslaumojen keskellä, siellä risteilivät nyt rautatiet. Niinkuin sienet kasvoivat tehtaat ja työläisparakit maasta. Jättiläiskokoiset sulatot valaisivat yön aikaan leimahtavilla liekeillään maisemaa, jonka uudenaikainen kapitalismi tuhatvuotisesta unesta oli herättänyt vallan uuteen elämään. Suuria kaupunkeja syntyi, niinkuin Bahmut ja Lugansk. Viheliäiset pikkukaupungit muutamine tuhansine asukkaineen kasvoivat nopeasti päälle 100,000 asukkaan suuruisiksi suurkaupungeiksi. Vilnan, Kiovan, Odessan, Riian, Tallinnan, Varsovan, Lodzin, Bjalostokin, Permin, Slatoustin y.m. väkiluku kohosi kolmin-, jopa kymmenkertaiseksi. Uusia esikaupunkeja syntyi korkeine tehtaanpiippuineen sekä työläisväestöineen, joka vaistomaisesti alkoi aavistaa luokkaetujaan, ennenkuin vielä mikään sosiaalidemokraattinen kiihoittaja oli koettanut herättää heidät tylsästä välinpitämättömyydestään.
Kaikki teollisuudenhaarat lisäsivät tuotantoaan, enimmin metalliteollisuus. Ne runsaat osingot, jotka rautatietarveaineiden hankintojen kautta tulivat sen osakkaille, lähtivät tosin venäläisten veronmaksajien taskuista. Erään professori K. Balodiksen laskelman mukaan hallitus yksin kiskoista maksoi 250 miljoonaa markkaa enemmän kuin ne olisivat maksaneet, jos ne olisi ostettu ulkomailta. Venäläiset kansantalousmiehet kysyivät silloin syystä kylläkin, eikö tietön Venäjä siihen aikaan kipeämmin tarvinnut viertoteitä kuin rautateitä. Mutta niinkuin Witte Venäjän teollistamisessa tahtoi lyhyessä ajassa kulkea kehitystaipaleen, jonka taivaltamiseen muut valtiot olivat tarvinneet vuosisadan tai enemmän, niin hän teiden rakentamisessakin luuli voivansa rankaisematta hypätä yli yhden luonnollisen kehitysasteen. Kun Venäjän talonpoikaisväestö köyhtyi, niin nuo monet uudet laitokset eivät voineet laskea saavansa joukkomenekkiä tuotteilleen, jollei tilaajana ollut hallitus. Ulkomaat siis vain voivat olla tarjona, ja kun Venäjällä oli korkeat suojelustullit ja sen teollisuus oli teknillisessä suhteessa takapajulla, niin ulkomaana saattoi olla vain Aasia. Siten tuo teollisuuskiihko lopulta päätyi vanha-venäläiseen valloituspolitiikkaan.
Valtion tulojen suurentamiseksi Witte ei ainoastaan käyttänyt tuota vanhaa keinoa, välillisten verojen aika ajoin tapahtuvaa koroittamista, vaan hän otti myöskin käytäntöön erään välittömän veron, valtion asuntoveron, jonka hän ajatteli länsimaisen tuloveron vastineeksi. Edelleen hän pani kuntoon kaksi suurta imupumppua, joista toisen oli määrä koko laajasta valtakunnasta johtaa Pietariin huolettoman juomarin rahat, toisen taas raittiin säästäjän pääomat. Ensimmäinen suuri imulaitos oli paloviinamonopoli, toinen laajalle haarautuva verkko valtion säästökassoja, joille annettiin etuoikeutettu asema kunnallisten edellä. Vuonna 1895 toimeenpantu valtion yksinomainen anniskeluoikeus, jonka kautta kaikki yksityiset väkiviinatehtaat armotta annettiin alttiiksi viralliselle hintasäännöstelylle, kaunistettiin niin taitavasti ihmisystävällisillä korupuheilla kansanterveydestä ja kansanraittiudesta, että monet ihailijat eivät huomanneet raha-asiallista pukinsorkkaa, joka piili noiden valtakunnallisten kuvernementti- ja piiriraittiuskomiteain takana ehdottomasti raittiine lautamiehineen. Alkoholin väärinkäyttäminen paheni entisestään.
Aina raikkaasti pursuava kultalähde oli Ranska, jonka rahamarkkinat hämmästyttävän kärsivällisesti nielivät yhden venäläisen lainan toisensa perästä. Vuosina 1888-1896 sijoitettiin A. Tardieun mukaan Pariisin rahamarkkinoilla 13 lainaa, määrältään yhteensä 5,519 miljoonaa frangia. Tai toisin sanoen: Ranska suoritti liittolaiselleen joka päivä 1,890,000 frangia kultaa. Vuoden 1896 jälkeen Ranskan pääoma kävi pidättyvämmäksi, mutta tarjoutui sitten taas Venäjälle, joka 1901-1906 Pariisista sai 2,424 miljoonaa frangia. Isänmaallinen pikkusäästäjä ei ainoastaan kostoajatuksen hyväksi ostanut venäläistä 4 %:n valtiokorkoa, vaan myöskin sen ehdottomaan varmuuteen luottaen. Ranskalaiset pankit, eivätkä vähemmin ranskalaiset sanomalehdet pienimpään maaseudun nurkkalehteen asti, ansaitsivat jokaisesta venäläisestä lainasta suuria asiamies- ja lahjusrahoja, jommoisilla Witte ei surkeillut. Mutta myöskin Berliinissä, Lontoossa ynnä muissa Europan pörssikeskuksissa "venäläiset" usein olivat sangen haluttuja. Ulkomaalta saatu kulta käytettiin valtiotalouden saamatta-jääneiden tulojen peittämiseksi, minkä Witte, joka oli mestari lukuja ryhmittämään, budjettikertomuksissaan taitavasti peitti. Virallisten ilmoitusten mukaan valtion tulot niinä 11 vuotena, jolloin Witte hoiti asioita, eli vuosina 1892-1903, olivat kohonneet 114 % ja hänen erotessaan nousseet yli 2 miljaardin kultaruplan. Tahallaan arvioimalla tulot alhaisiksi saatiin joka vuosi melkoisia ylijäämiä, jotka "valtiopankin vapaina käyttövaroina" olivat käytettävissä edeltä-arvaamattomiin tarpeisiin. Tämä kultareservi häikäisi useita, ja sitä pidettiin Venäjän kansan kasvavan veronmaksukyvyn todistuksena. Kauppatasaus oli suotuisampi kuin koskaan ennen. Eräällä vallan toisellakin alalla Witten luomiskyky näyttäytyi. Vaikka hän oli valtion kaikkivallan ja virkavaltaisen holhousjärjestelmän ehdoton kannattaja, ei hän voinut sulkea silmiään siltä huomiolta, että kansanvalistusministeriön tyhmistyttämisjärjestelmä merkitsi vaaraa Venäjän taloudelliselle elämälle, joka kipeästi tarvitsi henkisiä voimia kehittyäkseen. Hän kääntyi siis kauppiassäädyn puoleen, kehoittaen sitä omalla kustannuksellaan perustamaan kauppa- ja teknillisiä kouluja, jotka olivat alistettavat yksinomaan raha-asiain ministeriön alle. Ja niinkuin sienet sateen jälkeen niitä kohosi ilmoille, koska niiden perustajia ei ainoastaan velvoitettu niitä kannattamaan, niinkuin oli laita kansanvalistusministeriön koulujen, vaan heille sen lisäksi myönnettiin oikeus niitä johtaa, ministeriön hyväntahtoisen tarkastuksen alaisina.
Raha-asiain ministerin itsenäinen koulupolitiikka oli vapaamielinen teko, jota yhteiskunta ilomielin tervehti. Witten koko toiminta kuohui länsimaista henkeä. Sentähden vapaamielinen sivistyneistö piti häntä omana miehenään. Se ei hänessä nähnyt ainoastaan suurta finanssitaituria, vaan myöskin vastaisen suuren valtiomiehen, joka kerran oli kansan menestykseksi hankkiva sille sen kiihkeästi ikävöimän valtiosäännön. Vuonna 1899 Witte oli kunniansa kukkuloilla. Hänen kuvansa kaunisti kaikkien pörssikomiteain juhlasaleja. Hänen ihailijansa koti- ja ulkomailla vertasivat häntä Colbertiin tai Turgot'hon taikkapa molempiin samassa persoonassa. Ei mikään hallitus maailmassa vetänyt silloin taloudellisessa vallantäydellisyydessä vertoja Venäjän hallitukselle. Valtio omisti kaksi kolmannesta kaikista rautateistä, kaksi kolmannesta kaikista metsistä. Sillä oli satoja metallikerrostumia, vuorikaivoksia ja tehtaita. Venäjän valtio oli koko maailman suurin maanomistaja, rautatienrakentaja ja yrittäjä. Tämän jättiläisliikkeen johdossa, jommoista historia tähän asti ei ollut nähnyt, seisoi yksi mies, jonka valtaa ei rajoittanut mikään tarkastava neuvosto. Silloin alkoi Venäjän talouselämän rakenne korvin kuultavasti natista liitoksissaan. Venäjän maan ravitsija, talonpoika, itse riittämättömästi ravittu, sortui maahan verorasitustensa painon alla. Keski- ja Itä-Venäjän 16 kuvernementissa riehui vuoden 1899 keväällä kauhea nälänhätä edellisen vuoden kadon johdosta, ja syksyllä puhkesi teollisuuspula, joka syöksi nurin niskoin monta uutisluomaa.
Jo 1897 kaikki teollisuusarvot hurjan pörssipelin johdosta, johon intohimoisesti oli ottanut osaa jokainen pietarilainen, joka luuli ymmärtävänsä jotakin kurssilistasta, olivat siinä määrin kohonneet, että vastavaikutus oli välttämätön. Espanjan ja Amerikan välisen sodan, Fasoda-kysymyksen ja buurisodan uhkaavan puhkeamisen johdosta Europan rahamarkkinat olivat kiristyneet, mikä 1899 pakotti kaikki pankit koroittamaan diskonttomääriään. Yleinen rahanniukkuus tuntui pian Venäjälläkin. Syyskuussa 1899 julkaisemallaan virallisella tiedonannolla Witte koetti rauhoittaa kiihtymystä. Sato oli muka hyvä — todellisuudessa se etelässä oli huono —, teollisuus muka yhä kasvavan kysynnän ja korkeiden tullirajojen johdosta turvattu. Heti sen jälkeen Pietarin arvopaperipörssillä oli musta päivänsä. Syyskuun 23 p. 1899 se kaikille Venäjän pörsseille antoi merkin kaikkien kysyttyjen teollisuuspaperien hirvittävään hinnanlaskuun. Turhaan Witte koetti pulaa lieventää: ostamalla laskevia osakkeita, nimittämällä osakeyhtiöiden tarkastusneuvoksiksi virkamiehiä, jotka tekivät vain haittaa, kun eivät tunteneet liikeasioita. Pula paheni seuraavana vuonna. Tehtaita pantiin seisomaan, koska niillä ei ollut menekkiä eikä liikepääomaa. Pankit, jotka olivat rahoittaneet mielikuvituksellisia yrityksiä, romahtivat auttamattomasti. Seuraavana vuonna hallitus otti uuden ulkomaisen lainan rautatierakennuksia varten voidakseen antaa tilauksia kituvalle teollisuudelle. Vasta 1903 tapahtui hyvän sadon johdosta käänne parempaan.
Witten arvovaltaista asemaa pidettiin siitä lähtien järkytettynä. Monet, jotka tuossa hurjassa tanssissa kultaisen vasikan ympärillä olivat menettäneet, muuttuivat hänen kerran niin ihaillun järjestelmänsä ankariksi arvostelijoiksi. Isänmaalliset kansantalousmiehet alkoivat lyödä hätärumpua sen johdosta, että Witte oli suosinut saksalaistuttavan teollisuuden tunkeutumista Puolan tsaarikuntaan. Monet saksalaiset teollisuuslaitokset olivat näet perustamalla haaraliikkeitä Venäjän alueelle aivan Saksan rajalle astuneet tullisuojamuurin yli. Saksalaisella pääomalla, saksalaisilla työmiehillä, saksalaisella järjestelykyvyllä ja yritteliäisyydellä he Venäjällä valmistivat tavaroita venäläisille markkinoille. Näissä haarayhtiöissä, joiden puhdas voitto semmoisenaan meni Saksaan, kansalliskiihkoiset kirjailijat eivät ainoastaan nähneet kansallisen tullilainsäädännön salakähmäistä tyhjäksi-tekemistä, vaan vainusivat niissä myöskin Preussin sotaministeriön "salaisia linnarakennuksia".
Painavampia olivat ne moitteet, joita vaikutusvaltaisen maalaisaateliston piireistä tehtiin Witteä vastaan. Keinotekoisesti luotu suurteollisuus oli muka kehittynyt maanviljelyksen kustannuksella ja kotiteollisuuden vahingoksi. Maanviljelijän hätä antoi tehtaalle leivän. Witten aate, että teollisuuden edistämisellä oli maaseudun liikaväestölle luotava luonnollinen ja rauhallinen viemäri, oli johtanut valtiollisesti sangen vaarallisen köyhälistön syntymiseen, joka kaupungin ja kylän välisen läheisen yhteyden tähden jo oli järkyttänyt hallituksen arvovaltaa talonpoikien keskuudessa. Bunge oli muka ollut talonpoikien isä, mutta Wittestä oli tullut "sosiaalidemokratian isä".
Venäjä oli Wittestä huolimatta pysynyt maanviljelysvaltiona. Vuoden 1897 väenlaskenta antoi tulokseksi, että 88 % kokonaisväestöstä asui maalla ja vain 12 % kaupungeissa. Bungen erottua hallituksen huolenpito lukuisasta talonpoikaisväestöstä oli kokonaan lakannut. Slavofiilien periaatteen mukaisesti oli lainsäädäntö vain koettanut edelleen lujittaa yhteisomistusta ja väkivaltaisesti panna sen toimeen siellä, missä tämä kaikkea maataloudellista edistystä ehkäisevä järjestelmä ei vielä ollut voimassa. Muuan laki vuodelta 1893 kumosi vuoden 1861 vapautusjulistuksen määräyksen, jonka mukaan mir kahdenkolmanneksen enemmistöllä saattoi päättää siirtyä yhteisomistuksesta yksityisomistukseen. Mutta virkavaltaisilla laeilla ei voitu estää kapitalistisen talouden tunkeutumista talonpoikaiseen maalais-sosialismiin. Isovenäläisen talonpoikaisväestön jakautuminen maattomiin ja maanomistajiin tapahtui kiertoteitse. Köyhtynyt talonpoika, jolla ei ollut edes ajojuhtaa, vuokrasi osuutensa kylän koronkiskurille ja viljeli sitä hänen renkinään. Siten muodostui kyläporvaristo, jolla ei ollut mitään inhimillisesti rakastettavia piirteitä, ja jolle talonpoika on antanut kaksi kuvaavaa nimitystä: kulak ja mirojed, s.o. nyrkki ja mirinsyöjä. Turmiolliseksi Witten politiikka koitui talonpoikaiselle kotiteollisuudelle, joka 6-8 miljoonalle oli tulolähde pitkän talven aikana, monelle jo päätoimena. Talonpoikaissäädystä itsestään lähtenyt pikkukapitalistinen yrittäjäluokka riisti sitä säälimättömästi, kun taas teknillisesti etevämpi suurteollisuus vei siltä menekin ja houkutteli siltä sen parhaat työntekijät. Epäluuloisesti hallitus vastusti sitä niukkaa apua, minkä semstvo koetti antaa kotiteollisuudelle tuotanto-osuuskuntien, lamakassojen, mallivarastojen, myyntipaikkojen ja teknillisten koulujen muodossa.
Suurempi kuin Länsi-Europassa, jossa yhtäläinen epätoivoinen taistelu on suoritettu noiden molempien teollisuusmuotojen välillä, oli Venäjän kotiteollisuuden elinvoima, koska se saattoi nojautua maatalouteen. Hitaasti venäläinen talonpoika kurjistui. Nähden jatkuvasti puolittain nälkää, hän määräajalla saattoi suorittaa vapaaksilunastusmaksut sekä välittömät valtion- ja kunnallisverot. Kieltäytymällä jokaisesta, pienimmästäkin mukavuudesta sekä kaikista nautintoaineista paitsi teestä ja viinaryypystä hän koetti torjua luotansa välillisiä veroja. Hän eli melkein täydellisessä luontaistaloudessa ja seisoi avuttomana sellaista hallitusta vastassa, joka häneen sovellutti uudenaikaisen rahatalouden tekniikkaa ja oppeja. Säälimättömällä, vuosisatoja jatkuneella ryöstötaloudella maan tuottokyky mustanmullan-seudullakin väheni, samaan aikaan kuin viljanhinnat maailmanmarkkinoilla Argentinan ja Länsi-Kanadan asutuksen sekä merirahtien huojistumisen johdosta alenivat. Myöskin venäläisten viljakauppiasten vanhanaikainen epärehellisyys, jotka kuljettivat viljansa ulkomaille hiekalla ja soralla sekoitettuna ja siitä saivat rangaistuksekseen hinnanalennuksen, oli loppuseurauksiltaan talonpoika-raukan kärsittävä. Siihen tulivat lisäksi ainaiset katovuodet, jotka aiheutuivat aasialaisesta arotuulesta, metsänraiskauksesta ja jokavuotisen sateenmäärän asteittaisesta vähenemisestä.
Volgan alueella oli vuoden 1901 katovuoden jälkeen kokonaisia kyliä, joissa kansa liikkumattomana makasi pirteissään, alentaaksensa eräänlaisella talviunella ruumiinsa aineenvaihdosta ja siten totuttaakseen itsensä olemaan syömättä, kyliä, joissa ravinnonpuutteesta ei ollut yhtään hiirtä, ei yhtään koiraa eikä kissaa, ei lehmää lypsettäväksi, ei hevosta auraa vetämään.
Liian myöhään Witte huomasi järjestelmänsä virheet. Hän tahtoi auttaa nopeasti ja hyvin. Hänen niin kauan lapsipuolena kohtelemansa kotiteollisuus oli hänen välityksellään saava joukkotilauksia armeijan tarpeisiin. Viljakaupan hän tahtoi uudistaa perustamalla amerikkalaiseen malliin valtion elevaattoreja ynnä viljan laadun todistuslaitoksia. Rautateiden liikkuvaa kalustoa oli heti lisättävä, jotta asemille kasautuneen viljan ei kuukausmääriä tarvitsisi, odottaessaan edelleen-kuljetusta, virua taivasalla. Valtakunnanneuvostossa hän antoi selityksen, että välittömät ja välilliset verot olivat saavuttaneet äärimmäisen rajansa, ja että hän katsoi tehtäväksensä keksiä jonkin keinon verotaakan keventämiseksi. Hänen ehdotuksestaan kutsuttiin 1902 erityisiä kuvernementin- ja piirikomiteoja "maatalouden hätätilan selvittämiseksi" ja niiden jäsenille luvattiin täysi puhevapaus.
Se oli liian myöhäistä. Talonpoika alkoi itse auttaa itseään sillä tavalla kuin hänen esi-isänsä aina kovassa hädässä olivat tehneet: he ryöstivät tilanomistajalta hänen maansa, viljansa ja karjansa ja polttivat hänen kartanonsa poroksi. Vuonna 1902 puhkesi 11 kuvernementissa talonpoikaiskapinoita. Samaan aikaan todisti järjestettyjen lakkojen lisäytyminen sekä milloin siellä milloin täällä puhkeavat työväenlevottomuudet tehdaskaupungeissa, että teollisuuden mukana Venäjän maanviljelysvaltioon oli astunut uusi voima, joka tahtoi väkivaltaisesti muuttaa valtiollisen järjestyksen perustukset — sosiaalidemokratia.