3. LUKU.
Vallankumouksellinen liike ja Aleksanteri II:n kuolema.
"Hävittämisen halu on luovaa halua, joka valmistaa uutta elämää."
Bakunin.
Kaikissa Venäjän vallankumousliikkeissä aina 17. vuosisadan alusta alkaen on traagillista ja kohtalokasta etenkin se, että jokainen niistä lopputuloksenaan aina lujitti taantumusta. Venäjän uudemman historian köyhät uudistuksen ajat eivät ole aiheutuneet kansannousuista, vaan Venäjän armeijan tappioista, ja lyhyen kukoistuksen jälkeen ne taas on tukahduttanut joko sisäinen kapina tahi voittoisa valloitussota.
Ei mikään Venäjän hallitsija ole saanut niin paljon kärsiä murhayrityksistä kuin Aleksanteri II, joka enemmän kuin mikään muu tsaari oli talonpoikien vapauttamisella ansainnut kansansa kiitollisuuden. Ensimmäinen hanke hänen henkeään vastaan lähti 1866 eräästä Moskovan anarkistiryhmästä, joka oli ottanut kuvaavan nimen "Add" (Hades, helvetti). Muuan aatelinen ylioppilas ampui hallitsijaa ja muuan talonpoika pelasti hänet. Katkov käytti rikosta taitavasti omiin tarkoituksiinsa, saattaen epäluulonalaiseksi kansanvalistusministeri Golovninin ja hänen lehtensä kanssa kilpailevan vapaamielisen sanomalehdistön murhayrityksen aatteellisesta aiheuttamisesta, ja vaati koululaitoksen perinpohjaista uudistamista. Kreivi Dimitri Tolstoi, joka erään katolisuutta vastaan tähdätyn kiistakirjoituksen johdosta vuoden oli ollut pyhän synodin yliprokuraattorina, nimitettiin Katkovin suosituksesta, säilyttämällä edellisen virkansa, kukistetun Golovninin seuraajaksi ja sai suosijaltaan valmiin suunnitelman opiskelevan nuorison vallankumouksellisen mielialan hävittämiseksi.
Tunnettu kirjailija Turgenjev oli 1862 romaanissaan "Isät ja pojat" kuvannut venäläisen ylioppilaan tyypin: hän on pitkätukkainen ja puettu mukailtuun talonpojan pukuun eikä tunnusta mitään arvovaltaa ulkopuolella luonnontieteen lakeja ja tahtoo hävittämällä vallitsevan järjestyksen luoda tyhjyyden (nihil) ja sitten tästä tyhjästä rakentaa uuden maailman. Parannuskeinon tätä nihilismiä vastaan, joka oli saanut yllykettä luonnontieteellisten oppiaineiden yksipuolisesta suosimisesta Venäjän kymnaaseissa, Katkov näki humanistisen sivistyksen valtaan-saattamisessa saksalaisen esikuvan mukaan. Kuolleiden kielten ja muinaisajan kirjailijain lukemisen oli määrä nuorisossa synnyttää valtiolle uskollinen aatteellinen mieliala. Koko venäläinen yhteiskunta vastusti tätä koulu-uudistusta, joka pantiin toimeen tshekkiläisten opettajien avulla. Se ei venäläisistä tehnyt mitään kreikkalaisia tai roomalaisia, ja sen sijaan astui, koska se "suosi tasavaltaisia mielipiteitä", yhden miespolven jälkeen uusi järjestelmä, joka taas antoi etusijan luonnontieteille ja alensi isänmaan historian ja maantiedon kiihkokansallisen isänmaanrakkauden kasvatuskeinoksi.
Paitsi klassillisuutta Tolstoi käytti taisteluvälineenä nuorison vallankumouksellista mielenlaatua vastaan yliopistojen ankaraa poliisivalvontaa sekä kaikkien epäiltävien ainesten häikäilemätöntä poistamista. Monta sataa venäläistä ylioppilasta, jotka oli karkoitettu kotimaan korkeakouluista, sai mahdollisuuden jatkaa opintojaan Zürichin vapaassa sveitsiläisessä yliopistossa. Täällä he kohtasivat miehen, jolla tuli olemaan ratkaiseva vaikutus heidän myöhempiin kohtaloihinsa sekä Venäjän vallankumousliikkeen kehitykseen. Tämä mies oli Mihail Bakunin (1814-1876), joka polveutui vanhasta aatelisesta suvusta Tveristä. Hegelin filosofia oli 1838 saanut nuoren kaartinupseerin riisumaan yltänsä kirjavan sotilastakkinsa ja viettämään vapaana ylioppilaana, kirjailijana ja kiihoittajana kulkurielämää ulkomailla. Hänen hartain toivonsa oli olla mukana Europan monarkkisen valtiojärjestyksen hävittämisessä. Ensin salanimellä J. Elisard Rugen aikakauskirjassa "Deutsche Jahrbücher", sitten julkisesti eräässä puolalaisjuhlassa Pariisissa 1847 hän kehoitti taisteluun tsaarilaisuutta vastaan. Sen hävittäminen olisi Puolalle antanut vapautuksen ja Venäjälle mahdollisuuden hämmästyneelle Europalle ilmaista "henkensä tyhjentymättömät aarteet" ja liitossa muiden slaavilaiskansojen kanssa aloittaa uuden historiallisen aikakauden. Suuttunut Pietarin hallitus rankaisi häntä takavarikoimalla hänen Venäjällä olevat tiluksensa. Kesäkuussa 1848 hän Pragin slaavilaiskongressissa innostutti tshekkiläiset vallankumouksellisen panslavismin aatteeseen, pakeni sitten Itävallan pistimiä Dresdeniin, missä hän seuraavan vuoden toukokuussa oli yhtenä kapinan johtajana. Preussin joukkojen kukistettua Saksin kapinan hän tuomittiin kuolemaan, mutta kuningas lievensi tuomion elinkautiseksi vankeudeksi ja jätti hänet seuraavana vuonna Itävallan haltuun. Täälläkin häntä ensin kohtasi kuolemantuomio, sitten rangaistuksen lieventäminen vankeudeksi ja luovuttaminen Venäjälle. Seitsemän vuotta hän kitui Pietari-Paavalin linnoituksen ja Schlüsselburgin vankilaholveissa, kunnes Aleksanteri II armahti hänet ja salli hänen asettua Itä-Siperian vankiensiirtolaan. Täältä hänen onnistui paeta. Japanin ja Amerikan kautta hän palasi Europpaan. 1863 hän Tukholmasta käsin koetti auttaa Puolan kapinaa, kiihoittamalla Liivin- ja Kuurinmaan lättiläisiä talonpoikia. Yritys raukesi surkeasti saksalaisen maakuntahallinnon toimesta. Hänen saksalaisvihansa sai uutta yllykettä Lontoossa, missä Karl Marx johti saksalaista työväenliittoa ja jyrkästi hylkäsi Bakuninin terroristisen taktiikan. Turhaan hän koetti toteuttaa aatteitaan Sveitsissä, missä hän 1869 perusti "Sosiaalidemokratian kansainvälisen liiton", joka vain Espanjassa sai joitakin kannattajia. Silloin tulivat venäläiset ylioppilaat kotimaasta, ja heistä hän sai kiitollisen kuulijakunnan. Hän saarnasi heille eräänlaista sosialismin ja anarkismin yhdistelmää sekä vallankumouksen välttämättömyyttä, joka hänen mielestään Venäjällä jo oli alkanut. Talonpoika oli muka menettänyt uskonsa Jumalaan ja tsaariin, hän vain odotti kapinan merkkiä. "Menkäämme kansan joukkoon", valistakaamme sitä ja ravistakaamme se liikkeelle tsaarivallan kukistamiseksi! Turhaan muuan toinen valtiollinen siirtolainen kohotti varoittavan äänensä, Pietari Lavrov, ennen eversti ja Pietarin pääesikunta-akatemian professori, sitten maasta karkoitettu pakolainen ja Pariisin kommunardi. Hänellä ei ollut Bakuninin uskoa Venäjän maailmanhistorialliseen tehtävään ja hän hylkäsi Venäjän talonpojan mystillisen ihannoimisen "kaiken totuuden ja voiman lähteenä". Hänestä tsaarivallan kukistuminen vielä oli kaukana ja saavutettavissa vain siten, että kaupunkien tehdastyöväestö teki liiton vapaamielisen porvariston kanssa. Nuorison enemmistö seurasi Bakuninia, ja hänen sytyttävä huutonsa: "Menkää kansan joukkoon!" tuli olemaan Venäjän vallankumouksen tunnuslause.
Venäjän hallitus oli pian saanut tiedon Bakuninin kiihoituksesta Züricbissä oleskelevien venäläisten ylioppilaiden keskuudessa ja luuli voivansa estää pahat seuraukset käskemällä heidän heti palata kotiin. Enemmistö palasi 1873 takaisin ja — meni kansan joukkoon. Väärällä passilla ja nimellä he kansakoulunopettajina, kunnankirjureina, haavureina tai tehtaantyömiehinä sekautuivat maaseudun harmaaseen talonpoikaisväestöön ja kaupunkien mustaan tehtaantyömiesten joukkoon eivätkä kammoneet mitään nöyryytyksiä, hätää ja vaaraa julistaessaan "kansalle" anarkistisen sosialismin iloista sanomaa. Jos heidät vangittiin, niin he vankilassa jatkoivat kiihoitustaan rikoksentekijäin joukossa, jos heidät haastettiin oikeuteen, niin he puolustuksestaan tekivät kapinanyllytyspuheen. Turgenjev romaanissaan "Uutismaata" ja ruhtinas Krapotkin teoksessaan "Vallankumouksellisen muistelmia" ovat liikuttavasti kuvanneet näiden vallankumouksen apostolien pettymyksiä. Talonpoikien syvä epäluulo "herroja" vastaan, joilla oli niin "valkoiset kätöset", ja jotka muka vallan turhaan tahtoivat heidän parastaan, heidän abstraktisten teoriainsa täydellinen käsittämättömyys sekä — mikä oli ratkaisevaa — usko tsaarin kaikkivaltaan, joka voi tehdä ihmeitä, mutta myöskin poliisiensa ja sotamiestensä kautta peloittavasti rangaista, sai koko liikkeen kokonaan raukeamaan tyhjiin. Ne, jotka eivät, talonpoikien piekseminä, joutuneet poliisin käsiin, pakenivat maalta kaupunkeihin. Täällä hengissä päässeet, keskenään toraillen, riidellen ja omaa menettelyään arvostellen, suunnittelivat uuden ohjelman: teon propagandan panemalla toimeen murhapolttoja, ryöstöjä, kapinoita ja murhia.
Sen ajan pelätyimpiä, mutta myöskin enimmin halveksittuja arvohenkilöitä oli pääkaupungin ylipoliisimestari, kenraali Trepov, lahjoille altis, raaka, halpamielinen mies. Tarkastaessaan erästä vankilaa hän huomasi, että muuan siellä istuva vanki ei hänen edessään ottanut lakkia päästään. Syyllinen, eräs valtiollisesti epäluulonalainen ylioppilas, piestiin hänen käskystään verille. Muuan nuori tyttö, Vera Sasulitsh, rupesi kostajaksi ja ampui 5 p. helmik. 1878 Trepovia, joka haavoittui. Kauan epäröityään hallitus asetti hänet valaoikeuden eteen, joka yleisön riemuksi ja todistajana läsnäolevan, sillävälin parantuneen Trepovin harmiksi yksimielisesti vapautti syyllisen. Joskin julmaa poliisipäällikköä vastaan vallitseva yleinen viha sekä syytetyn kauneus, jota sanomalehdistö ylisti venäläiseksi Charlotte Cordayksi, selittivät vapauttamisen, niin se kuitenkin oli ajan merkki, ja sellaiseksi sen hallitus syvällä surulla ja vallankumoukselliset äänekkäällä ilolla käsittivät. Se oli vettä heidän myllyynsä: terroristiset teot päättyivät murhayrityksen-tekijän vapauttamiseen ja hänen tekonsa ylistämiseen! Oikeusministeri kreivi Pahlen, joka oli mennyt takuuseen siitä, että valamiehet antaisivat langettavan päätöksen, sai eronsa, ja hallitus päätti vast'edes tuomituttaa nihilistit vain sotaoikeuksissa. Murha seurasi murhaa. Avoimella kadulla III osaston johtaja kenraali Mesentsev pistettiin tikarilla kuoliaaksi, Harkovin kuvernööri ruhtinas Krapotkin ammuttiin j.n.e. Vangittujen vallankumouksellisten julma kohtelu vankiloissa, kuolema hirsipuussa sotaoikeuksien tuomion nojassa kiihoitti nihilistien kostontunteita. Muuan karkoitettu ylioppilas Solovjov vaaniskeli 15 p. huhtik. 1879 Aleksanteri II:ta Talvipalatsin edustalla olevissa istutuksissa ja laukaisi revolveristaan tsaaria vastaan viisi laukausta, jotka eivät kuitenkaan sattuneet. Se oli yksityisen teko. Hirmumiesten salainen toimeenpaneva komitea ei ollut murhayritystä järjestänyt. Monet vallankumoukselliset vastustivat tätä hyökkäävää terrorismia, joka muka ei johtanut mihinkään kouraantuntuviin tuloksiin. Eräässä Pietarissa elokuulla 1879 pidetyssä salaisessa kongressissa syntyi hajaannus vallankumouksellisen puolueen keskuudessa. Maltilliset erosivat jyrkistä ja katosivat lähiaikoina julkisuudesta, koska toistaiseksi ei kuultu mitään heidän hiljaisesta, sitkeästä kiihoituksestaan talonpoikaispirteissä ja kasarmihuoneissa. Seljabovin, erään maaorjatalonpojan pojan, johtamat terroristit päättivät murhata tsaarin siinä toivossa, että he siten saattaisivat hallituksen sellaisen hirmun valtaan, että se täyttäisi salaliittolaisten vaatimuksen ja kutsuisi kokoon perustuslakia-säätävän kokouksen yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella.
Hallitus vastasi murhayritykseen sillä, että se alisti suurimman osan Europan Venäjää kuuden kenraalikuvernöörin vallan alle. Varustettuina rajattomilla valtuuksilla heidän oli määrä tarttua kiinni salassa hiipivään vallankumouksen hirviöön ja ottaa se hengiltä. Tarmoa ei noilta kuudelta kenraalilta puuttunut, mutta he käyttivät sitä väärässä kohdassa. Sanomalehdistölle pantiin kapula suuhun, itsehallintoa sorrettiin, vankilat täyttyivät miehistä, joilla ei ollut mitään tekemistä vallankumouksen kanssa, mutta joita vapaamielisten mielipiteidensä tähden pidettiin salaliittolaisina ja hallinnollista tietä lähetettiin Siperiaan, kun ei heissä voitu löytää mitään rikoksellista. Se mieletön tapa, millä nuo kuusi satraappia näin raivosivat Venäjän yhteiskunnan edistysmielistä osaa vastaan, lisäsi tyytymättömyyttä hallitusta vastaan ja edisti samalla hirmumiesten asiaa, jotka, tuon valtavan, heitä vastaan liikkeellepannun poliisikoneiston pääsemättä heihin käsiksi, kaikessa rauhassa valmistivat murhayritystä tsaaria vastaan. Tuuma murhata keisari hänen palatessaan Krimiltä räjähdyttämällä hajalle hovijuna ei onnistunut. "Väärä" juna, jossa oli osa seuruetta, mutta ei itse hallitsijaa, työnnettiin 1 p. jouluk. 1879 miinalla Moskovan lähellä raiteilta korkealla rautatiepenkereellä. Yleinen oli silloin se käsitys, että hirmumiehillä oli määrätön joukko kannattajia. Tänään tiedämme, että heitä oli vain kourallinen miehiä, jotka olivat tehneet liiton kuoleman kanssa ja vuosikausia pitivät maailman suurimman valtakunnan hallitusta pelon vallassa. Lujalla keskityksellä sekä sillä salaperäisyydellä, mikä verhosi toimeenpanovaliokuntaa, jonka 30 jäsentä olivat tunnetut vain harvoille luottamusmiehille, saatiin sekä yhteiskunnassa ja hallituspiireissä että itse vallankumouksellisten keskuudessa syntymään sellainen harhaluulo, että puolue oli valtavan voimakas, mikä ei ensinkään ollut asian laita.
Hallituksensa alussa Aleksanteri II oli antanut toiveita siitä, että hän uudistustyönsä päätteeksi kutsuisi kokoon kansaneduskunnan. Siitä oli vuosia kulunut, ja taantumus ja sen mukana vallankumous oli taas tehnyt tulonsa Venäjälle. Entinen sisäasiainministeri Valujev, jolla kukistuttuaankin oli hallitsijan luottamus, joka kallisti korvansa hänen esityksilleen, sekä tsaarin oma veli, suuriruhtinas Konstantin, esittivät hänelle tammikuussa 1880 valtiosääntöehdotuksen. Hänen tuli tyydyttää yhteiskunnan intohimoiset uudistusvaatimukset vähentämättä hallitsijan itsevaltiutta. Semstvojen ja suurten kaupunkien edustajista muodostettavalla kansaneduskunnalla tuli olla vain neuvoa-antava valta; sillä ei olisi lainsäädäntöaloitetta eikä oikeutta tehdä välikysymyksiä. Aleksanteri II antoi ehdotuksen erään "erityisen komitean" tutkittavaksi, johon paitsi molempia aloitteentekijöitä kuuluivat perintöruhtinas, sisäasiainministeri Makov, III osaston johtaja Drenteln ja ruhtinas Urusov. Perintöruhtinas vastusti vallan slavofiilien ajatustavan mukaisesti parlamentin kokoonkutsumista. Se olisi ristiriidassa Venäjän valtioaatteen kanssa ja olisi omansa yhteiskunnassa vallitsevaa kiihtymystä vain yllyttämään eikä suinkaan tyynnyttämään. Aleksanteri II oli vanha; kolme viimeksimainittua arvohenkilöä yhtyi perintöruhtinaaseen. Tsaari päätti jättää valtiosääntötuuman siksensä.
Muutamia päiviä myöhemmin, 17 p. tammik. 1880 illalla, tärisytti kauhea räjähdys Talvipalatsia, ja tulipatsas nousi ilmaan. Haavoittuneita ja kuolleita sotamiehiä kannettiin linnasta. Keisarillinen perhe ei, illalliselle kutsutun Bulgarian ruhtinaan satunnaisen myöhästymisen johdosta, vielä ollut astunut ruokailusaliin, kun sen alle kellariin asetettu miina räjähti. Se oli erään talonpojan (Halturinin) työtä, joka taitavana kirvesmiehenä oli saanut toimen linnan palveluskunnan joukossa ja nyt katosi näkymättömiin. Seuraavana aamuna poliisi repi seiniltä katuilmoituksia, joissa "sosiaalivallankumouksellisten toimeenpaneva komitea" julisti, että murhayritys oli sen työtä ja että taistelua itsevaltiutta vastaan oli niin kauan jatkettava, kunnes vapaasti valittu perustuslakia-säätävä parlamentti kokoutuisi.
Aleksanteri II päätti astua uudistuksen tielle. Tämän tehtävän hän uskoi kenraali Loris-Melikoville, joka oli synnyltään armenialainen ja Turkin sodassa oli hankkinut itselleen mainetta Karsin valloituksella. Rajattomilla valtuuksilla varustettuna sotilaallisena diktaattorina hänen oli määrä lepyttää yleistä mielipidettä vapaamielisellä hallituspolitiikalla ja samaan aikaan hävittää salassa hiipivä, taisteleva nihilismi. Hänen allensa alistettiin välittömästi sisäasiain ministeriön III osasto ja nuo kuusi kenraalikuvernööriä, joista tähän asti kukin oman harkintansa mukaan oli menestymättä vastustanut vallankumousta.
Diktaattorin ensimmäiset toimenpiteet olivat vihatun III osaston lakkauttaminen sekä yhtä vihatun taantumuspuolueen johtajan, pyhän synodin yliprokuraattorin ja kansanvalistusministerin, kreivi Dimitri Tolstoin poistaminen paikaltaan. Mutta hänen seuraajakseen tuon korkeimman kirkollisen viraston johtajana tuli valtakunnanneuvoston jäsen Konstantin Pobedonostsev, jonka kiihkoisan slavofiiliset mielipiteet kuitenkin olivat Loris-Melikoville tuntemattomat. Sitten hallitseva kenraali koetti — ja asiassa jossain määrin menestyenkin — puhdistaa hallinnon, varsinkin poliisilaitoksen, huonoista aineksista sekä lähettämällä tarkastavia senaattoreja etäisiin maakuntiin hillitä paikallisten mahtimiesten mielivaltaista hallitusta. Karkoitettuja palasi Siperiasta. Tähänastisen itsehallintoa vastaan noudatetun neulanpistopolitiikan sijaan tuli rakastettava, myötämielinen suhtautuminen ennen niin tylyjen ja käskevien kuvernöörien puolelta. Alettiin rauhoittua. Semstvokokouksissa ja sanomalehdistössä, sähkösanomissa ja adresseissa lausuttiin "sydämen diktatuurille" yhteiskunnan luottamus.
Vuoden ajan menestyen virkaansa hoidettuaan Loris-Melikov katsoi ajan tulleen neuvoa tsaaria kutsumaan kokoon kansaneduskunnan ja sai siihen hänen suostumuksensa. Hänen valtiosääntöehdotuksensa 10 p:ltä helmik. 1881 ei mennyt pitemmälle kuin Valujevin ehdotus ja myönsi siis semstvo- ja kaupunkiedustajista valittavalle tulevalle "Yleiselle komissionille", niinkuin valtakunnanneuvostollakin oli, vain neuvoa-antavan vallan kaikkiin hallituksen esityksiin nähden. Sunnuntaina 13 p. maalisk. klo 1/2 1 ip. Aleksanteri II allekirjoitti erään Loris-Melikovin sepittämän julistuksen, joka ilmoitti kansalle, että pian kutsuttaisiin kokoon parlamentti, ja käski heti julkaista sen.
Vallan salaa venäläisten hallitusmenetelmien mukaan oli valtiosääntöä suunniteltu, ja syvimmässä salaisuudessa salaliittolaisten tapaan sosiaalivallankumoukselliset samaan aikaan tekivät viimeiset valmistuksensa uudeksi murhayritykseksi tsaaria vastaan. Kohtalokkaimmalla tavalla hallituksen teko kävi ristiin sen vihollisten hankkeen kanssa. Tosin oli vallankumouksellisten toimeenpanevan valiokunnan esimies Seljabov 10 p. maaliskuuta joutunut poliisin käsiin, mutta muuan nuori tyttö, Sofia Perovskaja, erään senaattorin tytär, oli hänen sijastaan ottanut johdon ja tarmollaan pitänyt pystyssä salaliittolaisten rohkeuden.
Talvikuukausina Aleksanteri II tavallisesti sunnuntaisin vastaanotti paraadin Mikaelintorin ratsastuskoulussa. Eräs sieltä Talvipalatsiin johtava katu oli miinoitettu, kahdella muulla kysymykseen tulevalla kadulla oli käsigranaatinheittäjiä. Tsaari valitsi palatakseen palatsiin Katariinankanavaa pitkin johtavan kadun, missä Sofia Perovskaja nenäliinallaan antoi lähimmälle toimimiehelle, eräälle Rysakov nimiselle ylioppilaalle, sovitun merkin. Hän heitti pomminsa, joka särki palasiksi ajoneuvot ja tappoi monta henkivartioon kuuluvaa kasakkaa. Keisari nousi haavoittumattomana pirstatuista vaunuista ja aikoi jalan palata palatsiin. Mutta kaksi salaliittolaista seisoi vielä vaanimassa samalla kadulla. Lähin oli nuori puolalainen ylioppilas, Grinevitski, Puolan slavofiilisen venäläistyttämispolitiikan tuote. Kansallisuutensa hän oli hylännyt ja liittynyt venäläiseen "vapausliikkeeseen". Kolmannen asteen asiamiehenä, joka semmoisena ei edes tuntenut salakomitean johtajia, mutta oli tullut heidän sokeaksi välikappaleekseen, hän seisoi Katariinankanavan luona, valmiina murhaan. Hän oli nyt vuorossa. Kalpea poikanen astui hallitsijaa vastaan, otti viittansa taskusta vasuun verhotun räjähdyspommin ja heitti sen katukivitykseen. Räjähdys repi hänet kappaleiksi ja haavoitti kuolettavasti keisaria. Vähissä hengin Aleksanteri II vietiin Talvipalatsiin, missä hän samana iltana kuoli.
Aleksanteri III nousi valtaistuimelle. Kun hän, nuorempana poikana, alkuaan ei ollut määrätty hallitsijaksi, niin hän onnettomuudekseen oli saanut puhtaasti sotilaallisen kasvatuksen niinkuin isänsä isä Nikolai I, jota hän monessa suhteessa muistutti. Vanhemman veljensä Nikolain, paljon lupaavan lahjakkaan miehen, kuoleman johdosta Aleksanteri 1865 sai perintöoikeuden kruunuun ja otti puolisokseen tanskalaisen prinsessaan Dagmarin, velivainajansa morsiamen. Isä riensi korjaamaan, mitä pojan kasvatuksessa oli laiminlyöty, ja tutustuttamaan tulevaa hallitsijaa valtio-oikeudellisiin kysymyksiin. Tämä tehtävä uskottiin Moskovan yliopiston siviilioikeuden professorille, Konstantin Pobedonostseville. Tämä papiston piiristä peräisin oleva oppinut oli kiihkoisa slavofiili, joka osasi juurruttaa mielipiteensä oppilaaseensa ja voittaa hänen täyden luottamuksensa. Hengenvoimaa luonto oli kieltänyt Aleksanteri III:lta, mutta suoruus, velvollisuudentunto, rehellinen tahto tehdä Venäjän hyväksi parhaansa Jumalan hänelle määräämällä paikalla olivat uuden hallitsijan tunnusmerkkejä. Siihen tuli tosin, niinkuin usein henkisesti vähäpätöisillä ihmisillä, tuskallinen epäluulo eteviä miehiä kohtaan sekä itsepintainen kiinnipitäminen kerran omistetusta mielipiteestä ja päähän päntätystä teoriasta.
Aleksanteri III aikoi aluksi täyttää isänsä valtiollisen testamentin. Sen johdosta oli 20 p. maaliskuuta ministerineuvoston kokous, jossa tsaari johti puhetta ja jossa olivat läsnä myöskin suuriruhtinaat Konstantin ja Vladimir. Suuri enemmistö, siinä myöskin molemmat suuriruhtinaat, kannatti Loris-Melikovin esittämää ohjelmaa. Ainoastaan pyhän synodin uusi yliprokuraattori, Pobedonostsev, hylkäsi jyrkimmällä tavalla ja kiihkoiselle kamariviisaalle ominaisella innolla aiotun kansaneduskunnan kokoonkutsumisen, uuden "jaaritteluklubin", niinkuin hän sanoi, joka vain oli tuottava Venäjälle hirvittävää onnettomuutta, niinkuin muka Länsi-Europan esimerkki osoitti. Entisen opettajan intohimoiset esitykset tekivät tsaariin tarkoitetun vaikutuksen. Hän alkoi horjua ja jätti asian edelleen harkittavaksi eräälle "erityiselle komitealle", jonka esimiehenä toimi Loris-Melikov. Ratkaisu oli siis lykätty. Silloin sosiaalivallankumouksellinen puolue jälleen karkein käsin tarttui Venäjän kohtaloihin. Peläten kansan kiihoittunutta mielialaa pysyivät sen jäsenet viisaasti piilossa loukoissaan ja tyytyivät vastaiseen valtiolliseen toimintaansa nähden keisarinmurhan jälkeen sepittämään niinsanotun "toimeenpanevan komitean avoimen kirjeen Aleksanteri III:lle". Maalisk. 23 p. se toimitettiin tsaarin tietoon. Tämä Leo Tihomirovin sepittämä, sangen opettavaan äänilajiin laadittu asiakirja, joka oli rikas analogiatodistuksista sekä terästetty valheilla ja uhkauksilla, teki hallitsijaan sen vaikutuksen, ikäänkuin kansaneduskunnan kokoonkutsuminen merkitsisi antautumista sen puolueen tahtoon, joka oli murhannut hänen isänsä.
Sillävälin kuin Aleksanteri III päättämättömänä horjui sinne tänne, alkoi kulissien takana ja julkisuudessa innokas taistelu valtiosäännön puolesta ja sitä vastaan. Vapaamieliset aatelis- ja semstvokokoukset anoivat "valtiosäännön antamista vallankumouksen vastustamiseksi", slavofiilit taas pyysivät — Aksakov eräässä 9 p. huhtik. slaavilaisessa hyväntekeväisyysyhdistyksessä pitämässään puheessa ja Katkov Moskovskija Vjedomostissaan — "itsevaltiuden vahvistamista". Sillävälin "erityinen komitea" tuloksiin pääsemättä piti kokouksiaan; sen viimeinen istunto oli 10 p. toukokuuta Pietarissa. Samana päivänä tapahtui ratkaisu Gatshinassa tsaarin kabinetissa. Pobedonostsev esitti hänelle luonnoksen julistukseksi, jonka hän keisarin pyynnöstä muiden ministerien tietämättä oli sepittänyt. Se sai Aleksanteri III:n täyden hyväksymisen, joka yliprokuraattorin innokkaan vetoamisen johdosta kirjoitti sen alle ja käski heti julkaista sen edeltäkäsin asiasta ministerineuvostossa neuvottelematta. Tässä manifestissa hallitsija julisti raskaana hetkenä ottaneensa vastaan hallituksen "uskoen itsevaltiuden voimaan ja totuuteen, jonka hän lujasti oli päättänyt säilyttää ja kaikkia hyökkäyksiä vastaan puolustaa". Aleksanteri III ei ollut tietoinen siitä, että tämä selitys teki mahdottomaksi kansaneduskunnan kokoonkutsumisen.
Niinkuin salama lensi tieto julistuskirjasta "erityisen komitean" istuntoon saman päivän iltana. Kuka sen oli sepittänyt? Ivallisesti hymyillen Pobedonostsev tunnusti sen tehneensä ja otti rauhallisena vastaan virkaveljiensä vihaa-uhkuvat silmäykset ja sanan "konna", jonka Loris-Melikov kiihdyksissään heitti hänen silmilleen.
Seuraavana päivänä sähkölennätin tiedotti koko Venäjälle, että hallituksen suunta pysyisi ennallaan, itsevaltaisena. Loris-Melikov jätti erohakemuksensa, josta Aleksanteri III kovin hämmästyi.
Pobedonostsev tarttui Venäjän valtakunnan hallitusohjiin.