2. LUKU.
Venäjän valtakunta Aleksanteri II:n hallituksen lopussa.
I. Valtakunnan sisällinen tila.
"Mongoleja saa Moskova kiittää suuruudestaan ja
Venäjä itsevaltiudestaan."
Kasamsin 1810.
Se itsevaltais-virkavaltainen hallitusjärjestelmä, jonka Moskovan suuriruhtinaat tatarilaisen esikuvan mukaan 14. vuosisadalla olivat perustaneet, oli perusolemukseltaan muuttumattomana ja vain ulkonaisesti Pietari suuren ja hänen seuraajiensa uudistuksien koskettamana jatkunut keskiajasta 19. vuosisadalle.
"Kaikkien venäläisten keisari ja itsevaltias, Puolan tsaari, Suomen suuriruhtinas" j.n.e. j.n.e.[2] omisti rajattoman vallan hallinnon ja lainsäädännön alalla. Vain hänen nimessään käyttivät hänen nimittämänsä tuomarit oikeutta, ja hän itse oli tsaariperheen jäsenten tuomari. Apostoli Paavalin kirjeessään roomalaisille (XIII, 5) lausuma kehoitus olla alamaiset keisarille "ei ainoastaan rangaistuksen tähden, vaan myöskin omantunnon tähden" oli "Jumalan käskynä" julistettu vuonaa 1832 julkaistujen valtakunnan perustuslakien 1. artiklassa ja on vuonna 1906 siirtynyt uudistettuihin "valtakunnan perustuslakeihin". Taivaaseen asti tsaarin vallantäydellisyys ulottui, sillä hänen käskystään vainajat julistettiin pyhimyksiksi.
Korkeimmat hallitusvirastot, joiden jäsenet kaikki hallitsija nimitti, olivat seuraavat:
Senaatti. Pietari suuri oli sen 1711 perustanut "hallitsevaksi" kollegiseksi keskusvirastoksi, ja siitä se aikojen kuluessa oli muuttunut ylimmäksi kassatsionioikeudeksi, jolla oli valvontaoikeus hallintoon nähden.
Pyhä synodi. Pietari I oli 1721 perustanut sen lakkauttamansa patriarkanviran sijaan, ja se hoiti ja johti valtiokirkkoa, "taisteli kerettiläisyyttä, taikauskoa ja jumalattomuutta vastaan", toimi korkeimpana hengellisenä tuomioistuimena ja "piti huolta kansan hengellisestä valistamisesta". Tällä kirkollisista arvohenkilöistä kokoonpannulla virastolla, jonka puheenjohtajana toimi Pietarin metropoliitta, oli kuitenkin vain neuvoa-antava valta. Ratkaisu oli aina tsaarilla tahi "pyhän synodin yliprokuraattorilla", joka hallitsijan luottamusmiehenä valvoi asiain käsittelyä ja jolla oli rajaton veto-oikeus synodin kaikkiin päätöksiin nähden. Milloin kenraalit, milloin lainoppineet ovat olleet tässä tärkeässä virassa.
Valtakunnanneuvosto. Sen oli perustanut Aleksanteri I antamaan lausuntonsa lainehdotuksista ja tärkeistä valtiollisista kysymyksistä sekä tarkastamaan valtiotaloutta, ja sillä oli vain neuvotteleva ääni eikä aloiteoikeutta lainsäädäntöön nähden. Nikolai I:n aikana (1825-1855) siihen oli alettu nimittää loppuun-kuluneita byrokraatteja ja ikäloppuja kenraaleja, niin että siitä oli tullut pelkkä ylempien virkamiesten eläkelaitos. Monet luonnokset ovat sivuuttamalla valtakunnanneuvoston tulleet laeiksi ja tärkeitä valtioasioita on aina pohdittu ja ratkaistu vartavasten asetetuissa salaisissa komiteoissa.
Ministeriöt. Ne perustettiin Ranskan mallin mukaan 1801 ja johtivat 1878 seuraavia hallintohaaroja: hovia, ulkoasioita, sisäasioita, raha-asioita, lainkäyttöä, kansanvalistusta, valtion tiluksia, sotalaitosta ja sotalaivastoa. Laajimmat olivat sisäasiainministeriön tehtävät, joka luonteeltaan oli keskuspoliisivirasto ja semmoisena huolehti sisäisen järjestyksen voimassa-pitämisestä koko valtakunnassa. Sitäpaitsi se johti valtion koko posti-, terveydenhoito-, muonitus-, paino- ja vankilalaitosta, järjesti evankelis-luterilaisen, roomalais-katolisen ja armenialais-gregoriolaisen kirkon asioita sekä juutalaisten, muhamettilaisten, buddhalaisten, vanhauskoisten ynnä muiden lahkolaisten oloja ja valvoi itsehallintoa kaupungeissa ja maalla.
Valtakunnan kontrolli. Ylin laskukamari, jonka johtajalla oli ministerin arvo.
Keisarillisen kanslian III osasto. Nikolai I oli 1826 perustanut sen ylimmäiseksi poliisiministeriöksi tarmokkaasti taistelemaan valtiolle vaarallisia pyrkimyksiä ja valtiollisia rikoksentekijöitä vastaan sekä salaisesti valvomaan kaikkia virastoja ja niiden virkamiehiä. Pian uudesta virastosta, johon koko valtakunnan salaisen poliisin langat yhtyivät, oli tullut hallituksen keskus ja sen johtajasta valtakunnan korkein virkamies, jonka virka-asema valtiolliseen merkitykseensä nähden vastasi jonkin länsieuroppalaisen valtion ministeristön johtajaa.
Paikallishallinnon tehtäviä varten valtakunta oli jaettuna 77 kuvernementtiin ja 18 alueeseen (1878). Jokaisen etupäässä oli valtiovallan edustajana ja poliisin johtajana kuvernööri. Hänen tuli huolehtia rauhasta ja turvallisuudesta, edistää hyvinvointia ja sivistystä, valvoa kunnallishallinnon elimiä ja olla puheenjohtajana lukuisissa komissioneissa. Vuosittain hän matkusti hallintoalueellaan ja antoi sen tilasta kertomuksen tsaarille, jolle samaan aikaan III osasto antoi salaisen kertomuksen asianomaisen kuvernöörin toiminnasta, hänen vioistaan ja ansioistaan. Nikolai I oli mielellään uskonut maakuntien hallinnon vanhoille kenraaleille, jotka pitivät tointansa hyvin-ansaittuna laiskanvirkana, tarkasti välttivät kaikkea todellista työtä ja yksinomaan koettivat valtiolle vaarallisena ehkäistä kaikki yhteiskunnan puolelta tapahtuneet aloitteet ja siten turvata kykenemättömän ja epärehellisen virkamiehistön kaikkivaltaa ja arvoa.
Aleksanteri II (1855-1881) oli kruununperillisenä hänkin kuulunut isänsä keskitetysti virkavaltaisen järjestelmän ihailijoihin. Niinkuin monen muun, oli Krimin-sodan loppu avannut hänenkin silmänsä ja kypsyttänyt hänen päätöksensä astua uudistuksien tielle. Hänen ensimmäinen suuri työnsä oli ollut maaorjuuden lakkauttaminen (1861), jota sitten oli seurannut kokonainen sarja syvälle venäläiseen elämään koskevia uudistuksia. Uusi yliopisto-ohjesääntö vuodelta 1863 myönsi yliopistoille rajoitetun itsehallinnon saksalaisen mallin mukaan. Kaikkien pilkaksi ja häpeäksi muuttunut oikeuslaitos muodostettiin 1864 uudestaan ranskalaismallisella tuomioistuinuudistuksella, joka parhaiten kaikista uudistuksista on kestänyt koetuksen. Samana vuonna perustettiin "semstvo"-laitoksia aatelisen ja porvarillisen suurmaanomistuksen sekä talonpoikaisen yhteisomistuksen edustajista ja luotiin siten piiri- ja kuvernementtimaapäiviä, joille uskottiin paikallinen itsehallinto. Uusi painolaki vuodelta 1865 lakkautti pääkaupunkien sanomalehtien ennakkosensuurin ja korvasi sen ranskalaisella järjestelmällä kolmenkertaisine varoituksineen, jota silloin pidettiin edistyksenä. 1870 kaupungitkin Preussin mallin mukaan valmistetulla kaupunkijärjestyksellä saivat taloudellisen itsehallinnon. Sotalaitos uudistettiin ensin ranskalaisen armeijajärjestelmän mukaan, sitten saksalais-ranskalaisen sodan vaikutuksesta Preussin mallin mukaan, mikä teki välttämättömäksi yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamisen 1874. Rahalaitos järjestettiin uudestaan, tulleja alennettiin, uudenaikaisia kulutusveroja otettiin käytäntöön, häpäiseviä ruumiinrangaistuksia poistettiin. Kaikkien näiden 1860-luvun uudistuksien seurauksena oli valtakunnan taloudellisen elämän vilkastuminen. Tähän asti kokonaan laiminlyödyn rautatielaitoksen kehitys ulkomaisen pääoman avulla kohotti kauppaa ja teollisuutta, avasi viljasta rikkaille maakunnille pääsyn maailmanmarkkinoille ja edisti maataloudellista viljelystä. Lukuisia osakeyhtiöitä syntyi maan luonnollisten rikkauksien käyttämiseksi.
Uudistuksien valmistamisen ja toteuttamisen aikana taisteli toisiansa vastaan kaksi puoluetta, jotka 1840-luvulla olivat lähteneet kirjallisista piireistä ja nyt saattoivat harrastuksineen esiytyä julkisuudessa: slavofiilit ja sapadnikit (lännen ihailijat). Liittyen saksalaiseen romantiikkaan ja Hegelin oppiin jokaisen kansan historiallisesta tehtävästä teologi Homjakov, filosofi Kirejevski ja historioitsija Konstantin Aksakov olivat kehittäneet historiallis-filosofisen teorian, joka 1860-luvulla kiteytyi valtiolliseksi ja taloudelliseksi ohjelmaksi, mikä sai kaunopuheisimman ilmaisunsa 1871 Danilevskin teoksessa "Venäjä ja Europpa". Slavofiilien opin mukaan europpalainen maailma jakautui kreikkalais-slaavilaiseen puoliskoon idässä ja romaanis-germaanilaiseen lännessä. Molempien osien sivistyksen alkuperäisenä perustuksena on kristinusko, joka kuitenkin lännessä muka on poikennut oikealta tieltä ja väärentänyt Jeesuksen opin hengen. Rooman virheet ja rikokset synnyttivät protestanttisuuden, joka muka hylkäämällä perintätiedon ja kieltämällä arvovallan vie kirkolliseen anarkiaan. Venäjä sitävastoin ei ole saanut kristinuskoa Roomasta eikä Wittenbergistä, vaan Konstantinopolista alkuperäisessä puhtaudessaan ja totuudessaan ja on myöskin osannut sen siinä pysyttää. Siitä syystä se on säilynyt paavilliselta tyranniudelta ja protestanttiselta vapaa-ajattelulta. Mutta Venäjällä eivät elä ainoastaan kristinuskon vanhat dogmit, vaan myöskin sen vanha henki, hurskaan nöyryyden, kärsivällisyyden ja veljellisen rakkauden henki, jota Kristus sanallaan ja esimerkillään opetti. Tämä idän ja lännen välinen pääeroavaisuus muka selittää noiden Europan molempien osien kokonaan erilaisen valtiollisen, yhteiskunnallisen ja sivistyskehityksen.
Länsi-Europan historia näyttää ryöstö- ja kansalaissotien surullisen kuvan. Väkivalta, orjuus ja viha muodostavat sen valtiojärjestyksen perustuksen. Sen ulkonaisesti häikäisevä valekulttuuri perustuu muka yksilölliseen kapitalismiin ja on sen mukana häviävä yleiseen anarkiaan.
Vallan toisen kuvan, rauhallisen sopusointuisen, näyttää muka Venäjän valtiollinen ja yhteiskunnallinen kehitys. Valtakunta ei ollut syntynyt valloituksen kautta, vaan kutsumalla vapaaehtoisesti maahan varjagi-ruhtinaat. Siinä ei muka ollut mitään riistäjien ja riistettyjen välisiä luokkataisteluja, ei mitään valtion ja kirkon välisiä riitoja, ei vallankumouksia eikä uskonsotia, ei sortoa eikä kurittomuutta! Täällä vallitsi rauha ja vapaus! Valtion etupäässä oli itsevaltias tsaari rajattomine valtoineen, vapaasti määräävänä, mutta kuitenkin kansan ääntä kuullen, joka ensin tuli ilmoille kaupunkien kansalaiskokouksissa, sitten maapäivillä, Semski Sobor'issa. Onni ja tyytyväisyys vallitsi kansassa, kiitos olkoon talonpoikaisen yhteisomistuksen, jossa ilmeni venäläisen talonpojan siveellinen korkeus, idän auttava veljesrakkaus vastoin lännen säälimätöntä kilpataistelua. Mutta tässä suuressa sopusointuisessa kuvassa oli eräs ruma musta pilkku: tsaari Pietari, jota väärin sanotaan suureksi, ja hänen niinsanotut uudistuksensa. Valesivistyksen ulkonaisen loiston häikäisemänä hän Nevan rannoilla avasi ikkunan Europpaan päin, josta lahoavan lännen taudinsiemenet tunkivat maahan ja myrkyttivät venäläisen yhteiskunnan ylemmät kerrokset. Venäläinen talonpoika, kansa, ei kuitenkaan ollut sille altis. Läpi vaihtelevien kohtaloiden hän uskollisesti ja lujasti sydämessään säilytti "menneisyyden elävän perinnön", Venäjän kansan olemuksen, "kirkkaan lähteen, joka pursui elämän vettä, salaisen, tuntemattoman, mutta valtavan".[3] Nykyajan tehtävä muka oli taas tehdä kirkossa, valtiossa ja sivistyksessä eläväksi ja vaikuttavaksi tämä menneisyyden perintö ja siten korjata se onnettomuus, minkä Pietarin uudistukset olivat Venäjälle tuottaneet. Vain siten Venäjä on saava maailmanhistoriallisen merkityksen, on voiva ihmiskunnalle julistaa uuden totuuden.
Tämän ohjelman toteuttamisen tietopuolinen kaavake oli: "oikeauskoisuus, itsevaltius, kansallisuus". Yksi edellytti toisen. Elimellisessä yhteydessään nämä kolme periaatetta kykenivät luomaan, ei vain Venäjän ja muiden slaavilaiskansojen onnen, jotka kansat tämän maan tuli vapauttaa, vaan koko maailman onnen. Niinkuin kerran sivistyneen roomalaisen syvästi halveksiman, ulkonaisesti köyhän ja sivistymättömän kristinuskon totuus on voittanut vanhan ajan pakanallisen maailman ja sen valtiolliset voimakeinot, niin myöskin slavofiilien opin sisäinen totuus on murtava länsimaisen itserakkaan ylpeyden, sillä sen kulttuuri oli kuilun partaalla. Jos Länsi-Europpa yleensä vielä voi pelastua lähenevältä anarkialta, niin se on mahdollista vain hyväksymällä slavofiilien ohjelma. Tämän totuuden tunnustamista eivät Länsi-Europan johtavat henget ajanpitkään voi torjua luotaan.
Tätä mystillistä puolueohjelmaa vastaan, joka romantiikan harsolla peitti kaiken, mitä Venäjän menneisyydessä oli surullista ja rumaa, sapadnikit eli venäläiset vapaamieliset edustivat sitä vallan vastakkaista kantaa, että Länsi-Europan kulttuuri oli maailmankulttuuri, ja että sen levittäminen Venäjälle vain saattoi koitua kansalle ja valtiolle onneksi. Aluksi sapadnikit määräsivät suunnan seurapiireissä ja hallituksessa, toivoen voivansa kruunata uudistustyön valtiosäännöllä, ja tämän ajatuksen puolelle he saivat myöskin hallitsijan, joka semstvoissa näki vastaisten kansanedustajien koulun. Vuonna 1863 tapahtui muutos, sen käänteen johdosta, minkä Puolan kysymys, huolimatta hallituksen vapaamielisestä ohjelmasta, sai. Puolalaisten kapina ja se seikka, että he toivoivat ulkomaiden aseellista apua, kuohutti venäläisten kansallistunnetta ja sai ilmi leimahtamaan isänmaallisen innostuksen, jota taantumuspuolue käytti tarkoituksiinsa. Laajat piirit kääntyivät silloin slavofiilien puolelle, joilla oli melkoinen kokoava voima johtavan lehtensä Moskovskija Vjedomostin päätoimittajassa, professori Katkovissa. Hänen vaikutuksensa ulottui pian korkeimpiin hallituspiireihin ja tsaarin ympäristöön. Aleksanteri II oli pehmeä luonne, mieleltään hyväntahtoinen ja ihmisystävällinen, mutta päätöksissään horjuva. Luottamatta paljoakaan omaan arvosteluunsa hän kallisti korvansa vastuuttomille neuvonantajille, sekä miehille että naisille. Hänen puolisonsa, joka oli sairas ja katkeroitunut ja protestanttisesta kasvatuksestaan huolimatta haki lohdutusta pyhimystenkuvilta, oli tullut pappisvaltais-taantumuksellisen hovipuolueen keskukseksi, johon kuului ovelia hengenmiehiä, tekohurskaita hovinaisia sekä räikeän yksipuolinen perintöruhtinas. Tämän pienen, mutta vaikutusvaltaisen piirin avulla Katkov kukisti vapaamielisen kansanvalistusministerin Golovninin (1866) ja sisäasiainministerin Valujevin (1868) ja asetti heidän sijaansa luottamusmiehiään. Vapaamielisiä uudistusehdotuksia typistettiin taantumukselliseen suuntaan. Voitetussa Puolassa slavofiiliset virkamiehet uutterasti tekivät työtä länsimaisen sivistyksen tuhoamiseksi.
Sisäpolitiikasta slavofiilipuolue kääntyi ulkopolitiikkaan. Tässä Danilevskin 1871 ilmestynyt teos, josta tuli slavofiilien opin katkismus, näytti tien: Jumalan kaitselmus oli muka antanut turkkilaisten tunkeutua Aasiasta Europpaan, varjellakseen eteläslaavilaiset kansat länsieuroppalaiselta tartunnalta aikana, jolloin Venäjä vielä oli heikko. Turkin herruus oli hyödyllinen niin kauan kuin se oli vahva. Nyt, kun Osmanien valtakunta oli tullut "sairaaksi mieheksi", Europan suurvaltojen kiistakapulaksi, uhkaa serbialaisia ja bulgarialaisia europpalaistumisen vaara. Hetki on tullut vapauttaa heimoveljet Turkin ikeestä!
Samana vuonna alkoi salainen kiihoitustyö Balkanin niemimaalla. Tässä tarkoituksessa slavofiilinen Moskovassa oleva puoluejärjestö, joka käytti viatonta nimitystä "slaavilainen hyväntekeväisyysyhdistys", oli perustanut Pietariin salaisen "keskuskomitean", jonka puheenjohtajana toimi perintöruhtinas ja joka oli läheisimmässä yhteydessä Venäjän Konstantinopolissa olevan lähettilään, kenraali Ignatievin kanssa. Tämä totuutta-karttava diplomaatti, jolle turkkilaiset olivat antaneet kuvaavan nimen "valheen isä", johti lukuisain venäläisten konsulien avulla vallankumouksellista kiihoitusta sulttaanin serbialaisten ja bulgarialaisten alamaisten keskuudessa, salaisten asevarastojen perustamista oikeauskoisiin luostareihin, sanomalehtien ja ihmisten ostamista. Hän antoi merkin serbialaisten kapinaan Bosniassa ja Herzegovinassa vuonna 1875, bulgarialaisten nousuun seuraavana vuonna, Serbian ja Montenegron sodanjulistukseen Portille. Sillä oli tulipalo Balkanilla sytytetty. Yleisen mielipiteen paino, jota slavofiilit olivat johtaneet ja joka oli leimahtanut isänmaallis-sotaiseksi innostukseksi, pakotti epäröivän hallituksen 24 p. huhtik. 1877 julistamaan sodan Turkille.
II. Venäläis-turkkilaisen sodan loppu.
"Konstantinopoli on ollut Venäjän kansan kaikkien pyrkimysten päämääränä sen valtiomuodostuksen aamukoitosta alkaen."
Danilevski 1871.
Slavofiilien sodassa asettama päämäärä, Konstantinopoli, oli vihdoinkin kymmenkuukautisten taistelujen ja vaivojen jälkeen saavutettu. Loistavien alkumenestyksien ja Plevnan luona tapahtuneen äkillisen takaiskun jälkeen, josta Romanian aseellisella avustuksella oli suoriuduttu, rohkeiden talvimarssien perästä lumisten Balkan-solien läpi seisoi suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin johtama kenttäarmeija 24 p. helmik. 1878 San Stefanossa Marmara-meren rannalla 10 kilometrin päässä Turkin pääkaupungin porteista. Käden ulottuvilla venäläinen sotamies näki pyhän Sofiankirkon kultaisen kupukaton ja sen yllä puolikuun sekä miljoonakaupungin maalaukselliset tornit ja palatsit edessään. Vielä viimeinen ponnistus, vielä yksi isku — turkkilaiset eivät olisi voineet häntä vastustaa —, ja Venäjän joukot olisivat voittajina ja "vapauttajina" marssineet Zargradiin (keisarikaupunkiin). Päiväkauden Pietarissa punnittiin sellaista suunnitelmaa, että oli miehitettävä Konstantinopoli huolimatta Adrianopolissa tehdystä aselevosta, ilmoitettava Europan suurvalloille Turkin vallan Balkanilla loppuneen ja kutsuttava niiden edustajat kongressiin ratkaisemaan itämainen kysymys, mutta sillä aikaa pidettävä käsipanttina hallussaan valloitettua kaupunkia. Mutta Englannin uhkaavan esiytymisen pelko, jonka panssarilaivat taisteluun valmiina olivat ankkurissa Marmara-meressä Prinssi-saarten luona, sekä aikaisempien virallisten selitysten huomioon-ottaminen, että keisarillisen hallituksen aikomus ei ollut miehittää Konstantinopolia, kehoittivat tekemään rauhan luopumalla siitä sotilaallisesta ja valtiollisesta riemuvoitosta, mitä marssiminen vihollisen pääkaupunkiin tiesi. Ivahymy huulillaan ja voittajan ylpein elein kenraali Ignatiev San Stefanossa astui Turkin valtuutettuja vastaan ja saneli 3 p. maaliskuuta rauhanehdot: Serbian ja Montenegron riippumattomuuden tunnustaminen ja näiden valtioiden alueiden laajennus, Bosnian ja Herzegovinan itsehallinto kristityn kuvernöörin alaisina, vielä Bessarabian takaisin antaminen Romanialle annettavaa, Venäjän määrättävää korvausta vastaan, Suur-Bulgarian valtakunnan perustaminen, joka Venäjän yliherruuden alaisena ulottuisi Mustasta merestä Egean mereen, Turkin Armeniassa olevien Karsin, Batumin, Ardahanin ja Bajazetin piirien luovuttaminen sekä sotakorvaus. Tahallaan Ignatiev ei maininnut mitään eräästä 15 p. tammik. 1877 tehdystä salaisesta liitosta, jossa Itävalta-Unkari oli vakuuttanut ystävällisen puolueettomuutensa tiedossa-olevassa sodassa vastineeksi siitä, että Venäjä salli sen miehittää Bosnian ja Herzegovinan. Tämä painava virhe, jota Ignatiev sitten koetti puolustella sillä, ettei hän muka tiennyt tuosta Pietarin ja Wienin välisestä salaisesta sopimuksesta, saattoi heti Itävalta-Unkarin Englannin puolelle. Molempien maiden hallitukset panivat vastalauseensa vuoden 1856 Pariisin kongressin määräysten yksipuolista kumoamista vastaan ja antoivat sille painavaa pontta sotavarustuksilla sekä kuljettamalla väkeä Intiasta Europpaan. Romaniassa yleinen mielipide joutui kuohuksiin siitä, että vaadittiin sitä luovuttamaan Etelä-Bessarabia kiitokseksi siitä, että tämä maa oli pulmallisena aikana Venäjän pyynnöstä antanut sille aseellista apua. Uusi sota uhkasi puhjeta. Venäjä ei sotilaallisesti eikä rahallisesti kyennyt sitä käymään. Kenttäarmeija ynnä kaarti oli Etelä-Bulgariassa ja Trakiassa, vailla rautatie- ja meriyhteyttä kotimaan kanssa, pohjoisessa Itävalta-Unkarin ja Romanian, etelässä englantilaisten ja intialaisten sotavoimien uhkaamana, jotka brittiläisen laivaston turvissa oli määrä viedä maihin Dedeagatshissa ja Gallipolissa. Kauhea lavantautiepidemia harvensi urhokasten venäläisten joukkojen rivejä, tuhannet saivat hengellään maksaa surullisen veron niille häpeämättömille sotasaalistajille, jotka lahjomalla suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin olivat saaneet armeijan muonittamisen ja varustamisen tehtäväkseen ja antaneet sotamiesten, paperianturat saappaissa, nälkäisinä ja viluisina talvella marssia Balkan-vuorten poikki. Ja niinkuin Venäjän armeijan sotakuntoisuus taistelukentillä, niin aleni Europan pörsseissä viikko viikolta Venäjän ruplan kurssi. Sekä sotaministeri Miljutin että myöskin rahaministeri v. Reutern selitti tsaarille kruununeuvostossa, että toinen sota johtaisi tappioon — ja vallankumoukseen. Se ratkaisi. Kreivi Pietari Shuvalov, ennen III osaston johtaja, vuodesta 1874 lähettiläänä Lontoossa, sai keisarillisen käskyn koettaa saada aikaan sopimuksen Englannin kanssa.
Englannin pääministeri lordi Beaconsfield piti kiinni siitä brittiläisestä itämaan-politiikasta, joka 1830-luvulta asti Urquhartin[4] paljastuksien johdosta Venäjän valloitusaikeista oli syvästi juurtunut Englannin kansaan ja valtiomiehiin. Turkin europpalaiset alueet olivat sille säilytettävät ja sitä oli autettava Venäjän hyökkäystä vastaan. Lontoossa Shuvaloville 30 p. toukok. 1878 annettiin ne ehdot, joilla Englanti tahtoi luopua sodasta Venäjää vastaan: turkkilaisen vasallivaltion Bulgarian supistaminen kolmanteen osaan sille San Stefanossa määrätystä koosta, sekä Venäjälle, Serbialle ja Montenegrolle luovutettavien alueiden vähentäminen. Viittä päivää myöhemmin, kesäkuun 4 p:nä, Turkki maksoi brittiläisen avun luovuttamalla 9,300 neliökilometrin suuruisen Kypros-saaren, jolla tavoin Englanti sai kaipaamansa laivastotukikohdan Välimeren itäosassa.
Kun lordi Salisbury ja kreivi Shuvalov olivat allekirjoittaneet Lontoon "memorandumin", niin Europpa taaskin kerran sai nähdä suurvalta-kongressin, jossa muka oli ratkaistava mitä tärkeimpiä kysymyksiä, jotka kaikissa pääkohdissa kuitenkin jo olivat ratkaistut. Ranskan hallitus viisaasti kyllä ei halunnut kokouspaikaksi Pariisia, ja ruhtinas Bismarck päätti raskaalla mielellä olla Venäjän hallitukselle mieliksi ja suostua johtamaan puhetta kongressissa, joka pidettiin Berliinissä. Aavistiko tuo silloin taudin vaivaama valtiomies, että ystävyydenpalvelus, jonka hän "rehellisenä välittäjänä" tahtoi tehdä tsaari Aleksanteri II:lle ja Venäjän valtakunnalle, oli saattava hänet mitä ilkeimpien epäluulojen alaiseksi ja pakottava Saksan hakemaan uutta valtiollista orienteerausta? Kongressissa Saksan valtiokansleri vilpittömimmällä tavalla kannatti kaikkia venäläisiä vaatimuksia, jotka kreivi Shuvalov sen ensimmäisenä ja hänen esimiehensä, ulkoasiainministeri, valtiokansleri ruhtinas Gortshakov sen toisena valtuutettuna esitti. Ne olivat vaatimattomat, koska ne eivät voineet ylittää Englannin kanssa tehtyä salaista sopimusta. Kokonaisen kuukauden, kesäkuun 13 p:stä heinäkuun 13 p:ään, kestivät diplomaattien keskustelut, koska lordi Beaconsfield ja ruhtinas Gortshakov riitelivät Lontoon "memorandumin" yksityiskohdista ja Balkanin-valtioiden lähettiläillä oli suurvaltojen edustajille esitettävänä tavaton määrä valituksia ja anomuksia.
Kiukusta kiehuen Venäjän yleinen mielipide seurasi Berliinissä tapahtuvia keskusteluja ja kuuli Habsburgien monarkian kanssa 15 p. tammik. 1877 tehdystä sopimuksesta, jonka mukaisesti kongressi yksimielisesti Itävalta-Unkarille lupasi slaavilaiset maat Bosnian ja Herzegovinan sekä Novi-basarin sandshakin miehitysoikeuden, joka alue niinkuin kiila erotti toisistaan Serbian ja Montenegron. Se kiihtyi Venäjän ja Turkin välisen rajan määräämisestä Aasiassa, joka ruhtinas Gortshakovin hämmästyttävän maantieteellisen tietämättömyyden tähden vedettiin Englannin tahdon mukaisesti ja antoi Turkille takaisin Bajazetin alueen. Mitä suurinta suuttumusta synnytti lopputulos, venäläisen Suur-Bulgarian muuttuminen turkkilaiseksi Pien-Bulgariaksi. Kaksisataa tuhatta ihmishenkeä ja kaksi miljaardia ruplaa, niin valitettiin, Venäjä tässä sodassa oli uhrannut, jotta siltä europpalaisessa kongressissa riistettäisiin ne niukat voitonhedelmät, jotka San Stefanon rauha sille oli tuottanut. Venäjän sanomalehdistö etsi syyllistä ja löysi hänet pian valtiosensuurin avulla: Bismarck, joka Venäjän avulla oli perustanut Saksan valtakunnan, ei Berliinin kongressissa ollut ollut "rehellinen välittäjä", vaan kiittämätön kavaltaja. Jota suuremmaksi salainen raivo oman hallituksen sisä- ja ulkopolitiikkaa vastaan kasvoi, sitä enemmän yltyi julkinen kiihoitus puheessa ja kirjoituksessa Saksaa ja sen kansleria vastaan, joka oli Venäjältä sulkenut kohtalon sille määräämän tien Konstantinopoliin. Venäjän sanomalehdistön Saksaa vastaan käymän sodan valtiolliset seuraukset olivat sangen huomattavat, jopa kohtalokkaat. Perinnäinen saksalais-venäläinen ystävyys lakkasi, kolmenkeisarin-liitto vuodelta 1872 raukesi, ja sen sijaan astui Saksan ja Itävalta-Unkarin välinen liitto Venäjää vastaan. Vain vastahakoisesti kanslerinsa kehoituksiin mukautuen keisari Vilhelm I 7 p. lokakuuta 1879 allekirjoitti sen asiakirjan, joka ikiajoiksi repi rikki Venäjän kanssa solmitut langat. Myöhemmin ei ole puuttunut yrityksiä sekä puolelta että toiselta solmia ne uudestaan.
Kun 1904 sota Japanin kanssa alkoi, selitti yht'äkkiä koko Venäjän sanomalehdistö — ylhäältä saamansa viittauksen johdosta —, että Bismarckin loukkaus vuonna 1878 johtui väärinkäsityksestä: ei Saksa vaan Englanti oli silloin saanut aikaan nuo Venäjälle niin nöyryyttävät Berliinin kongressin määräykset. Sodan päättymisen jälkeen hallitus piti hyödyllisenä uudestaan aloittaa tuon vanhan tarinan Saksan ja Bismarckin kurjasta kiittämättömyydestä. Rehevästi versoi satu edelleen herkkäuskoisessa Venäjän kansassa ja antoi sille "siveellisen oikeuden" saksalaisvihaan, joka 1914 antoi hallitukselle lujuutta ja arvoa, mutta teki venäläisten sodankäynnin vihollismaassa siinä määrin villin halpamaiseksi, ettei Venäjän armeija koskaan ennen taistellessaan ranskalaisia, englantilaisia, italialaisia, turkkilaisia ja japanilaisia vastaan ollut moista osoittanut.