1. LUKU.
Maa ja asukkaat.
Iso-Venäjä sijaitsee maanpinnan liikkumattomalla kohdalla, joka pitkien geologisten aikakausien kuluessa on milloin hieman laskeutunut, milloin taas huomaamattomasti kohonnut, laajalla, suurella tasankomaalla, missä ei mikään poimuttuminen tai murto ole häirinnyt maakerrostumien vaakasuoraa asemaa. Määrättyjä rajoja maantieteellisessä mielessä puuttuu lännessä. Valtiomiehen ja maantieteilijän asiaksi jäi keksiä ne Oderin tai Narovan rannoilta ja tehdä siitä johtopäätöksiä, esittäen laajakantoisia valtiollisia vaatimuksia. Pohjoisessa ja etelässä meret muodostavat luonnolliset rajat, idässä Ural-vuoret. Mutta niiden eteläisten haarautumien ja Kaspianmeren pohjoisrannikon välillä ammotti 560 kilometrin levyinen aukko, jonka esihistoriallisena aikana oli aiheuttanut tuon eristetyn sisämeren vedenpinnan laskeutuminen. Huomaamatta Europpa tässä yhtyy Aasiaan, ja tällä asianlaidalla on Venäjän kohtaloille määräävä vaikutus tänään niinkuin tuhat vuotta takaperin.
Venäjän yksitoikkoiselta tasangolta alavine rämeisine vedenjakajineen puuttuu Länsi-Europan maiden vaihtelevia pintasuhteita, ikäänkuin itse luonto olisi määrännyt tämän laajan lakeuden suuren yhtenäisen valtakunnan muodostamiseen. Yhtä jyrkkä on Länsi- ja Itä-Europan välinen ero ilmastollisessa suhteessa. Talvien kylmyydessä ja kesien kuumuudessa sekä sateenmäärän vähenemisessä itään päin ilmenee Venäjän selvä mannerilmasto. Vain uloinna luoteessa, missä lämmittävä Golf-virta huuhtoo Muurmannin-rannikkoa, jonne v. 1899 perustettiin Aleksandrovskin kaupunki 69° 20' kohdalle pohjoista leveyttä, ei meri tammikuussakaan jäädy, kun taas 2,535 kilometriä siitä etelään päin 46° 30' kohdalla sijaitsevat Nikolajevin ja Hersonin satamat joka talvi jääesteiden johdosta ovat laivakululta suljetut. Venäjän pakkasia kiihdyttävät koillisessa sijaitsevan Kaarianmeren valtavat jääröykkiöt, jotka vasta elokuussa — ei kuitenkaan joka vuonna — tuulen kääntyessä ajautuvat pohjoiseen päin. Itämereen asti tunkeutuu tuon kaarialaisen jääkellarin kylmäaalto, sulkien Pietarin sataman 4-5 kuukaudeksi vuodessa kokonaan merikaupalta, jota Tallinnassakin ja Riiassa voidaan pitää käynnissä vain jäänmurtajien avulla. Samaa tietä myöten, jota vuosisatojen kuluessa Europpaan hyökänneet aasialaiset paimentolaisheimot ovat tulleet, tekee kesän polttava kuivuus vuonna vuotuisnaan tulonsa Venäjälle. Ja Volgan varsilla, missä kerran sotaiset paimentolaiskansat kauan ja sitkeästi ovat taistelleet maataviljelevien talonpoikien kanssa, taistelee nykyään tuosta ilmastoportista tunkeutuva kuiva erämaantuuli Atlantin valtamereltä tulevan kostean ilmavirtauksen kanssa. Niinkuin kansojen välisessä sodassa vaihtelevat tässäkin voitto ja tappio. Jos länsituuli voittaa, niin Volgan alueen hedelmällinen maaperä huonostikin hoidettuna antaa viljaa yllin kyllin ja tekee ihmiset tyytyväisiksi. Jos taas itätuuli voittaa, niin nälkää-näkevä väestö syyttää Jumalaa tai hallitusta ja tarttuu aseisiin tai, jos se on sallittu, vastustusmieliseen äänestyslippuun. Vuodesta 1891 alkaen aasialainen ilmasto on päässyt voitolle, ja aika ajoin sattuneet katovuodet ovat aiheuttaneet Pietarin vallassa-olijoille odottamattomia vaikeuksia ja saattaneet monen valtiollisen laskelman häpeään.
Ison-Venäjän taloudellinen elämä, sen omituisuus ja takapajulla-olo johtuvat ilmastosta. Talven pituus on luonut Ison-Venäjän talonpojan kotiteollisuuden, kova kylmyys kallistuttaa hänen elämänsä tekemällä välttämättömäksi turkisvaatetuksen ja pakottaa hänet kokoamaan valtavia varastoja polttopuita asuntonsa lämmittämiseksi ja rehua karjansa ruoaksi. Laivaliike sekä talon- ja teidenrakennustyöt ovat kuukausmääriä seisahduksissa; elinkeinoelämän täytyy mukautua ilmaston mukaan. Työnteko ulkosalla paukkuvassa pakkasessa vaatii vahvistuskeinon, jonka kansa on saanut paloviinasta, vaatii ihonsuojelusta, jonka huokeimmalla antaa luonnollinen kerros rasvaista lihaa. Tuvan ilmanpitävä umpinaisuus, sen asukasten ahdas yhteensulloutuminen yön- ja päiväs-aikaan, kaikki nämä suojelustoimenpiteet ulkona vallitsevaa peloittavaa pakkasta vastaan synnyttävät tukahduttavan ilman sisällä sekä heikontavat häveliäisyyden ja siveydentunnetta. Sukupolvesta toiseen Ison-Venäjän kansa on käynyt kovaa taistelua maansa luonnon kanssa. Se on synnyttänyt kyvyn kärsiä, jota länsieuroppalainen ihmettelee, tylsän alistumisen raskaaseen kohtaloon, kehittänyt passiivista rohkeutta, mutta myöskin säälimätöntä kovuutta, joka usein saa synnynnäisen hyväsydämisyyden muuttumaan vastakohdakseen. Niinkuin Pohjois-Amerikassa, johon venäläiset valtiomiehet usein ovat verranneet maatansa, kasvisto huomaamatta muuttuu tuolla laajalla alueella Jäämeren rantamilta Meksikon lahden rannoilla kasvaviin palmumetsiin, niin myöskin Venäjällä. Länsimaalaisen mielestä, joka on tottunut ahtaaseen valtioalueeseen, on äärettömän pitkä matka Arkangelin kuvernementin sammal- ja jäkälätundroilta läpi havu- ja lehtipuuvyöhykkeen, yli aron ruohikkokenttien aina Etelä-Krimin venäläisen rivieran myrtti- ja öljypuulehtoihin. Jos venäläinen astuu Uralin loivasti kohoavan selänteen yli, joka muodostaa rajan yhtä vähän kasvistolle ja eläimistölle kuin ilmastollekaan, niin hän idässä kohtaa kotimaansa tutunomaisen kuvan: mittaamattoman tasangon, tundrien, metsien, soiden ja arojen peittämän, valtavien sisämaanjokien halkoman, jotka melkein puoli vuotta paksun jääkuoren kahlehtimina hitaasti virtaavat pohjoista kohti. Luonto määräsi hänelle täällä valloittavan sivistyksenlevittäjän tehtävän, jonka hän jo aikaisemmin oli hyvällä menestyksellä suorittanut Okan ja Uralin välisellä laajalla alueella. Asutushistoria on venäläisen historiallisen käsityksen mukaan ollut isovenäläisen kehityksen pääsisällyksenä. Vallan toisenlainen näky kohtaa venäläistä, kun hän muhkeata, venäläisen valloituksen turvaksi vuosisadan puolivälissä rakennettua grusialaista sotilastietä myöten nousee korkealle-kohoavan, ikuisella lumella peittyneen Kaukasuksen muurin yli. Sieltä aukeaa hänen eteensä maa, rikas metsistä, metalleista ja vuoriöljystä, rehevine alppiniittyineen korkealla vuorilla ja laakerilehtoineen laaksoissa, aroineen idässä, jossa keinotekoinen kastelu nostaa maasta runsain määrin puuvillaa, riisiä, tupakkaa ja viiniä, läpitunkemattomine metsineen lännessä, missä kuumankostea ilmasto kasvattaa arvokkaita bambu-lajeja, magnolioita, korkkitammia ja pähkinäpuita, joita köynnöskasvit kiertävät, missä tee- ja kahvi-istutukset, manteli-, sitruuna- ja appelsiinipuut kaunistavat lounaisia vuorten haarautumia Batumin luona. Tämän ihmeen rikkaan maan venäläinen kyllä on osannut valloittaa, mutta ei sitä asuttaa eikä vallita. Ja vieraaksi, niinkuin Etelä-Kaukasia, jäi venäläiselle sielulle myöskin valloitettu Turkestan hedelmiä-uhkuvine kosteikkoineen keskellä laajoja hieta-aavikoita.
Venäjän tyhjentymättömät rikkaudet, jotka sen omien valtiomiesten sekä ulkomaisten suur-rahamiesten mielipiteen mukaan ainiaaksi muodostavat sen valtiollisen vallan taloudellisen selkärangan, jotka muodostavat pääoman, minkä korot sivistyksen kohotessa muka voivat kasvaa määrättömiin, ovat ensi sijassa tavattavissa Transkaukasiassa, edelleen metalleista rikkaan Uralin itärinteillä, ne odottavat käytäntöön-ottamista Altai- ja Sajan-vuoriston pohjoisilla haarautumilla Länsi-Siperiassa, ne piileskelevät kuparista ja naftasta rikkaan Turkestanin puuvillaistutuksissa ja hedelmätarhoissa, niitä on vihdoin myöskin Europan Venäjällä etelässä. Pohjois- ja keskiosat ovat köyhät, köyhät hiilestä ja metalleista geologisten kerrostumain häiritsemättömän aseman tähden; ja vain laihan ruokamullan antavat jääkauden sorakerrostumat. Uhkuvan hedelmällistä on sen sijaan mustanmullan alue, joka leveänä vyöhykkeenä ulottuu läpi Etelä-Venäjän aina Luoteis-Kaukasiaan ja Länsi-Siperiaan asti. Täällä etelässä, Jekaterinoslavin, Harkovin ja Taurian kuvernementeissa sekä Donin kasakkain maassa, maaperässä piilee aroruohon alla hiiltä sekä tuottoisia kerroksia mangaani-, rauta-, hopea- ja lyijymalmeja, fosfaatteja, elohopeata ja posliinisavea, jotka viime vuosisadan 60-luvulla englantilaiset keksivät ja joita he alkoivat käyttää hyödykseen.
Mutta ei isovenäläinen valtio ole saanut alkuansa rikkaassa etelässä, vaan köyhässä keskuksessa, siellä on Venäjän keisarikunta kehittynyt Moskovan suuriruhtinaskunnasta ja laskenut yhä uusia maita valtikkansa alle. Seuraava numerosarja osoittaa Venäjän valtioalueen nopean laajenemisen:
V. 1500 Venäjän valtakunta käsitti 2 milj. neliökm. " 1600 " " " 8,5 " " " 1700 " " " 14,5 " " " 1800 " " " 18,2 " " " 1900 " " " 22,2 " "
Vuosina 1812-1815 Venäjän valtakunta saavutti valtiollisen ja alueellisen kehityksensä kohopisteen. Se ulottui silloin Preussin rajalla olevasta Kalishista halki Itä-Europan, Pohjois-Aasian ja Luoteis-Amerikan aina San Fransiskon lahteen, jonka rannalle kasakat v. 1812 perustivat stanitsan, kylän, ja pystyttivät rajapaalun, jonka oli määrä erottaa toisistaan Venäjän ja Espanjan maa-alueet. Siihen aikaan Venäjällä oli maailman toiseksi-vahvin laivasto ja suurin sotajoukko, jonka sotilaita Saksassa tervehdittiin urhoollisina vapauttajina ja Ranskassa pelättiin voittamattomina vastustajina. Ja tämän jättiläisvaltakunnan ja tämän vallantäydellisyyden valtiasta ihailtiin ja juhlittiin Europan pelastajana. Siitä vallanhurmiosta, minkä Venäjä siihen aikaan herätti maailman yleisessä mielipiteessä, Venäjän armeijan voittamattomuuden maineesta on venäläinen diplomatia sitten vaivattomasti ja vaativaisesti elänyt vuosisadan ajan, niinkuin loppumattoman pääoman koroista.
Vuonna 1816 alkoi valtakunnan taantuminen, ulkomaisten valtiomiesten sitä huomaamatta ja venäläisten tahtomatta sitä uskoa. Huolimatta Alaskan (1,5 miljoonaa neliökilometriä) myynnistä Pohjois-Amerikan Yhdysvalloille v. 1867 suurensivat uudet valloitukset valtakunnan aluetta niin, että se lopulta oli kuudes osa taivaankappaleemme maanpintaa. Keskimäärin vallattiin vuodesta 1700 vuoteen 1900 päivittäin 104 neliökilometriä sodalla tai sodanuhalla ja tehtiin päivittäin 300 vierasta alamaista venäläisiksi. Ei Krimin sodan (1853-1856) onneton loppu eikä Japanin sodassa (1904-1905) kärsitty tappio ole pysähdyttänyt valtakunnan alueen jatkuvaa kasvamista, joka isovenäläisen mielestä on luonnollinen ja välttämätön ilmiö, "luonnollisten rajojen takaa-ajoa". Vielä vuonna 1913 laskettiin Luoteis-Mongoliassa ylisen Jenisein ja Selengan jokialueet Venäjän vallan alle.
Niinkuin Venäjän asema, ilmasto ja kasvikunta, niin myöskin sen kirjava kansainsekoitus osoittaa siirtymistä Europasta Aasiaan. Turhaan kuitenkin talouspoliitikko, maantieteilijä ja historiantutkija etsii tarkkoja tietoja yksityisistä kansoista, niiden lukumäärästä, elinkeinoista ja sivistyksestä venäläisistä tai länsieuroppalaisista vuosikirjoista. Yleinen väenlaskenta on Venäjällä kahdesti pantu toimeen. Edellisen toimittivat 13. vuosisadan puolivälissä tatarilaiset virkamiehet verotusnäkökohtia silmälläpitäen, jälkimmäisen 9 p. helmik. 1897 hallitus länsimaisten periaatteiden mukaan. Edellisen tuloksesta emme tiedä mitään; se oli aikanaan Sarain kultaisen lauman raha-asiain hallinnon tärkeä valtiosalaisuus. Mutta jälkimmäisenkin laskennan tulokset hallitus kauan aikaa valtiollisista syistä piti salassa ja julkaisi vasta kun sen tiedot jo olivat vanhentuneet. Asukaslukua koskevaan kysymykseen voidaan vuoden 1897 numeroiden mukaan vastata niin, että 19. vuosisadan lopussa:
Europan Venäjällä asui 105,5 milj. ihmistä 5.4 milj. neliökilometrin alalla;
Kaukasiassa asui 9,3 milj. ihmistä 0,5 milj. neliökilometrin alalla;
Siperiassa asui 5,7 milj. ihmistä 12,5 milj. neliökilometrin alalla;
Keski-Aasiassa ynnä Kiivassa ja Bukaarassa asui 9,7 milj. ihmistä
3,8 milj. neliökilometrin alalla.
Koko valtakunnassa asui 130,2 milj. ihmistä 22,2 milj.
neliökilometrin alalla.
Kuinka suuri valtakunnan asukasluku maailmansodan alkaessa oli, ja miten se jakautui emämaan, Europassa olevien reunamaiden sekä aasialaisten siirtomaiden osalle, on aina pysyvä salaisuutena, jonka verhoa eivät sisäasiainministeriön julkaisemien vuosikirjojen numerotiedot (174 miljoonaa) eivätkä Hübnerin maantieteellis-tilastolliset taulut (169,4 miljoonaa) voi nostaa. Sota ja vallankumous, joukkosiirtyminen Iso-Venäjästä ja Ukrainasta Siperiaan sekä kasvanut siirtolaisuus läntisistä maakunnista Amerikkaan ovat 17 vuodessa enemmän muuttaneet vuoden 1897 tulosta, kuin syntyneisyyden suuremmuudesta johtuva luonnollinen väestön lisäännys on voinut sen tehdä.
Tämän kirjan tekijän arvion mukaan, joka poikkeaa tavallisista tiedoista eikä väitä olevansa oikea, oli v. 1914
Europan Venäjän väestö ……………….. 124 miljonaa
Kaukasian " …………………. 12 "
Siperian " …………………. 12 "
Keski-Aasian ynnä
Kiivan ja Bukaaran " …………………. 12 "
Vuoden 1897 laskennan tuloksien mukaan muodosti vuosisadan lopussa Puolan kuningaskunta läntisen asemansa, sivistyksensä ja maaperänsä rikkauksien tähden Europan Venäjän tiheimmin asutun osan; siinä oli näet 74 asukasta neliökilometriä kohti.[1] Sitten seurasi Ukraina ja sen maakunnat Podolia, Kiova, Poltava, Harkova, Tshernigov, Volhynia, Herson ja Jekaterinoslav, joissa oli 50 asukasta neliökilometriä kohti. Isovenäläinen teollisuusalue, jossa kuvernementit Moskova, Tula, Kaluga, Vladimir, Nisni Novgorod ja Jaroslav, tuli 40 asukkaineen neliökilometriä kohti väentiheydessä lähelle noita lounaisia mustanmullanseutuja. Jota kauemmaksi pohjoista ja itää kohti kulkee, sitä harvemmaksi asutus käy. Se teki Permin ja Orenburgin kuvernementeissa 9, Astrakanissa 4, Vologdassa 3 ja laski Arkangelin metsissä ja tundroilla 0,4 henkeen neliökilometriä kohti. Yhtä suuri oli 1897 Siperian väentiheys. Kaukasiassa oli huolimatta luonnollisista rikkauksistaan ja lauhkeammasta ilmastostaan vain 20 asukasta neliökilometriä kohti.
Jos vuoden 1897 väenlaskenta, mitä tulee valtakunnan ja sen osien asukaslukuun, antoi tulokseksi likimääräisarvoja, joita ei hallituskaan epäillyt julkaista, niin sen sijaan vasta 1905 julkaistut tiedot kansallisuudesta ja uskontunnustuksesta eivät voi vaatia osakseen mitään luottamusta. Väestö ei käsittänyt kyselykaavakkeita, pelkäsi uusia uskon- ja kielivainoja ja osoitti oikeutettua epäluuloisuutta ja uskonnollisia epäilyjä, laskijat taas sivistyksen puutetta ja kansalliskiihkoa, ja näin saatiin uskoa ja kieltä koskeva tilastollinen alkuaineisto, jonka arvo yhä väheni, kun sitä vuosikausia käsiteltiin Pietarin virastoissa. Hallitus antoi hylkäävän päätöksen yksityisten kaupunkien, esim. Riian, anomuksiin saada omalla kustannuksellaan käsitellä ja julkaista paikkakunnalla koottua numeroainesta. Merkilliset tiedot eräiden alueiden väestöstä ja siellä vallitsevasta uskonnosta, tiedot, joissa oli liian selvä epätotuuden leima, saivat Venäjän vapaamieliset lehdet ankarasti arvostelemaan valtakunnallista tilastoa ja sen kiihkokansallista suuntaa.
Seuraava yleiskatsaus Venäjän valtakunnan kansoihin perustuu vuoden 1897 väenlaskennan virallisiin tietoihin, kun parempia ei ole käytettävissä.
A. Europan Venäjä.
1. Isovenäläisiä: 48,6 miljoonaa = 46 % koko väestöstä.
Luvut lienevät ennen liian suuret kuin liian pienet. Sulattamalla itseensä nykyisen Moskovan maan suomensukuisen alkuväestön, valloittavalla uutisasutuksella ja itsevaltiaalla valtapolitiikalla isovenäläiset ovat tulleet suurimmaksi ja vallitsevaksi itäslaavilaiseksi kansaksi.
2. Ukrainalaiset: 20,8 miljoonaa = 20 %.
Todellisuudessa Europan Venäjällä v. 1897 asuneiden ukrainalaisten luku lienee ollut suurempi. Kerran he olivat "venäläisen maan herroina" ja heidän pääkaupunkinsa Kiova valtakunnan keskipiste. Tatarien sivistystä-hävittävä hyökkäys 13. vuosisadalla on pitkäksi ajaksi tuominnut ukrainalaiset valtiolliseen voimattomuuteen ja tehnyt heidän maansa Moskovan ja Puolan välisen taistelun temmellyskentäksi. Heidän kielensä voittaja julisti milloin puolan, milloin venäjän kielimurteeksi.
3. Puolalaiset: 8 miljoonaa = 7,6 %.
He elävät tiheässä asuen Veikselin alueella ja sivistyksellisenä yliluokkana kaikissa läntisissä kuvernementeissa, jotka kerran ovat olleet Puolan valtakunnan maakuntia.
4. Valkovenäläiset: 5,9 miljoonaa = 5,6 %.
He muodostavat talonpoikaisen väestön enemmistön Vilnan, Vitebskin, Grodnon, Minskin, Mohilevin ja Smolenskin kuvernementeissa. He ovat puhtaimpana säilyttäneet alkuperäisen itäslaavilaisen tyypin. Heidän kielensä ei vuoteen 1915 saakka ollut kohonnut talonpoikaismurteen alhaista asemaa korkeammalle.
5. Juutalaiset: 5 miljoonaa.
He polveutuvat kaikkein suurimmaksi osaksi juutalaisista, jotka 14. ja 15. vuosisadalla ovat vaeltaneet maahan Saksasta ja Puolasta ja suurimmaksi osaksi tähän päivään asti, samoin kuin heidän Espanjasta Turkkiin karkoitetut uskonveljensä, säilyttäneet vieraalla maalla kotimaansa kielen. Heidän murteensa eli juutalaiskieli on keskiaikaista yläsaksankieltä heprealaisine ja slaavilaisine lainasanoineen, jonka kirjallisuudella vasta vuoden 1905 jälkeen oli lupa kehittyä myöskin julkisesti. Venäjän hallitus riisti heiltä muiden ihmisoikeuksien mukana myöskin liikuntavapauden, niin että he vuoteen 1915 asti saivat elää vain läntisten kuvernementtien niinsanotussa juutalaisessa asutusalueessa ja siellä harjoittaa yksinomaan kauppaa ja käsityötä.
6. Suomalaiset: 2 miljoonaa.
Suomessa ja siihen rajoittuvissa Pietarin ja Aunuksen kuvernementeissa. Kun Ruotsi aikanaan piti vallassaan Suomea, niin tämän, luonnon karsaasti kohteleman maan asukkaat 12. vuosisadalta alkaen ovat joutuneet germaanisen sivistyksen vaikutuksen alaisiksi, josta Venäjän hallitus aina vuodesta 1899 turhaan koetti heitä "vapauttaa".
7. Tatarit: 2 miljoonaa.
Venäjän muinaisten valloittajien ja hallitsijain suuri enemmistö on muuttunut vakinaiseksi talonpoikaiskansaksi keskisen ja alisen Volgan varsilla, missä Kasan ja Astrakan muinoin ovat olleet heidän kaanikuntiensa pääkaupunkeina. Vain kaspialaisen tasangon suola-aroilla vanha paimentolaisuus on säilynyt. Syntyperäisen taipumuksen siihen osoittaa tatarilaisten kulkukauppiasten suuri lukumäärä, joita tapaa kaikissa Iso-Venäjän kaupungeissa. Vielä heitä asuu Rjasanin kuvernementissa, Krimillä ja sen rajalla olevalla arolla, jossa heidän lukumääränsä Turkkiin siirtymisen johdosta viime aikoina on suuresti vähentynyt.
8. Saksalaiset: 1,8 miljoonaa.
He asuvat 13. vuosisadasta alkaen Saksan valtakunnan vanhimmassa merentakaisessa siirtokunnassa, Itämerenmaakunnissa, missä he, senkin jälkeen kuin ovat lakanneet kuulumasta Saksan valtioyhteyteen, Puolan, Ruotsin, Tanskan ja Venäjän herruuden alla, ovat edelleen kehittäneet maakunnan sivistystä ja osanneet säilyttää kansallisuutensa huolimatta valtakunnan hallituksen vainoista ja talonpoikaisen väestön puutteesta. Sen sijaan on lukuisia saksalaisia talonpoikaisasutuksia 18. vuosisadan jälkipuoliskolta alkaen perustettu valtakunnan etelä- ja itäosiin Volhynian, Podolian, Jekaterinoslavin, Hersonin, Bessarabian, Taurian, Saratovin ja Samaran kuvernementteihin. Tsaarihallitus houkutteli shvabilaisia uutisasukkaita asuttamaan Venäjän viljelemättömiä maita suurilla lupauksilla, jotka myöhemmin rikottiin. Puolan vanhat saksalaiset talonpoikaisasutukset ovat suurimmaksi osaksi kadonneet, osaksi koska siirtolaiset ovat muuttaneet Volhyniaan, osaksi koska he ovat siirtyneet kaupunkeihin, missä he ovat olleet mukana Puolan teollisuuden luomisessa ja kovassa kilpailussa nousevan puolalaisen porvariston kanssa ovat sitä edelleen kehittäneet.
9. Liettualaiset: 1,6 miljoonaa.
Kovnon, Suvalkin ja Vilnan kuvernementeissa vakinaisena talonpoikaisväestönä, jota puolalainen sivistys vain vaillinaisesti on kohottanut ja Venäjän hallitus kovasti sortanut.
10. Lättiläiset (latvialaiset): 1,4 miljoonaa.
Asuvat Kuurinmaalla ja eteläisellä Liivinmaalla ja eroavat liettualaisesta veljeskansastaan kielensä, sivistyksensä, uskontonsa ja rotunsa puolesta, koska ovat sulattaneet itseensä suomensukuiset kuurilaiset ja liiviläiset sekä olleet saksalaisen herruuden ja vaikutusvallan alaisina. Ainoastaan Lettgalliassa, Vitebskin kuvernementin länsiosassa, asuvat lättiläiset, jotka vuonna 1629 valtiollisesti erotettiin Ruotsin Liivinmaasta, ovat uskontonsa ja sivistyksensä puolesta liettualaisia lähempänä.
11. Bashkiirit: 1,4 miljoonaa.
Ufan, Orenburgin, Permin ja Samaran kuvernementeissa. Tatarilaisten vallan alaisena tämä alkuansa kai suomalais-ugrilainen (? turkkilais-tatarilainen) kansa on muuttanut kieltä ja kääntynyt islamin oppiin. 19. vuosisadalla se taloudellisten olojen painostuksesta ja Venäjän hallituksen vaikutuksesta siirtyi paimentolaisuudesta maanviljelykseen.
12. Romanialaiset: 1,1 miljoonaa.
He muodostavat Bessarabian väestön enemmistön, joka maakunta aina vuoteen 1812 yhdessä nykyisen Romanian kanssa valtiollisesti kuului Turkin vallan alle.
13. Virolaiset: 1 miljoona.
Pohjoisella Liivinmaalla ja Vironmaalla; niinkuin lättiläiset olleet germaanisen sivistyksen vaikutuksen alaisina.
Paitsi mainittuja kolmeatoista kansaa luettelee vuoden 1897 laskenta vielä kaksikymmentä muuta Europan Venäjällä asuvaa kansaa, joista ei mikään silloin ollut miljoonan suuruinen. Nämä ovat:
Pohjoisessa: ruotsalaisia Ahvenan saarilla sekä Pohjanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan rannikolla; lisäksi joku määrä Viron saaristossa; suomalaisten läheiset sukulaiset karjalaiset Aunuksen ja Arkangelin kuvernementeissa; paimentolaisina elävät lappalaiset Pohjois-Suomessa ja Muurmannin alueella ja samoin porolaumoineen tundroilla vaeltavat samojedit Europan koillisimmassa osassa metsävyöhykkeen ja Jäämeren välillä.
Lännessä: liiviläiset Kuurinmaan pohjoispäässä, joista suuri osa vuonna 1915 sai surmansa merellä tai kotimaansa ulkopuolella, paetessaan Venäjän hallituksen käskystä maahan marssivia saksalaisia sotajoukkoja.
Etelässä: bulgarialaisia ja turkkilaisia Bessarabiassa, tshekkiläisiä Volhyniassa, kreikkalaisia ja armenialaisia varsinkin kaupungeissa, mustalaisia, jotka vaeltavat kauas pohjoiseen päin.
Idässä. Volgan suomalaiset: mordvalaiset, noin miljoonan verran, Okan alajuoksun ja Volgan välillä, sekä tsheremissit, Kaman suomalaiset: votjakit, permalaiset, syrjänit ja vogulit. Nämä sivistyksellisesti sangen alhaisella kannalla olevat suomalais-ugrilaiset kansat alkoivat jo sulautua isovenäläiseen väestöön, mutta tämän luonnollisen kehityksen ehkäisi hallituksen venäläistyttämispolitiikka. Kansallisen sorron johdosta herännyt kansallistunne ilmeni vuosina 1905-1907 vapausliikkeen aikana siinä vaatimuksessa, että valtion puolesta olisi pidettävä huolta näiden kansojen talonpoikaismurteista, ja tsheremisseissä ja votjakeissa vielä luopumisessa oikeauskoisesta kristinuskosta kansalliseen pakanuuteen.
Rotunsa puolesta kuuluvat Volgan suomalaisiin myöskin Simbirskin, Samaran ja Ufan kuvernementeissa asuvat tshuvassit (? turkkilaista kansaa), jotka kuitenkin kielensä ja uskontonsa puolesta jo ovat tatarilaistuneet. Volgan ja Donin välillä elävät karjaa-hoitavat kalmukit, jotka kielessään ja vielä selvemmin ulkomuodossaan ilmaisevat väärentämättömän mongolisuutensa. He tunnustavat yksinään Europan kansojen joukossa buddhalaisuutta. Länsi-Mongoliasta käsin he 1640 kansainportin kautta olivat taistellen vaeltaneet Europpaan, ja Venäjän hallitus oli ystävällisesti vastaanottanut heidät liittolaisinaan tatareja ja bashkiireja vastaan. Myöhemmin heitä kuitenkin siinä määrin sorrettiin, että he päättivät vaeltaa takaisin Kiinaan. Talvella 1771 he 300,000 hengen suuruisena joukkona karjalaumoineen menivät jäätyneen Volgan yli. Äkkiä syntyneen suojailman johdosta osa erotettiin muista oikealle jokirannalle ja jäi tämän sattuman takia Europpaan.
Kansainportissa elävät kirgiisit, paimentolaiskansa niinkuin heidän heimoveljensä kahden maanosan välisen rajan toisella puolella. Kansoihinkin nähden Europpa täällä huomaamatta muuttuu Aasiaksi. Kielensä puolesta kirgiisit ovat sukua tatareille, mutta eroavat heistä huomattavasti mongolisten rakosilmiensä, leveiden poskipäidensä, litteän nenänsä ja keltaisenruskean ihonvärinsä puolesta. Erään Pietarin virkamiesten väärinkäsityksen johdosta, jotka kirgiisien jouduttua Venäjän vallan alle 18. vuosisadan jälkipuoliskolla tahtoivat onnellistuttaa heidät uskonnon- ja maanviljelysopetuksella, heidät valtion kustannuksella käännettiin loitsu-uskonnosta muhamettilaisuuteen. Sataa vuotta myöhemmin hallitus koetti käännyttää heidät takaisin muhamettilaisuudesta, mutta siinä onnistumatta.
B. Kaukasia.
Täällä asuu verraten ahtaalla alueella vanhastaan 24 kansaa ja heimoa toistensa vieressä ja seassa, usein toisiansa kovasti sysien ja Venäjän hallituksen eri määrin sortamina. Kun lisäksi maahan on muuttanut iso-, vähä- ja valkovenäläisiä, saksalaisia, lättiläisiä, virolaisia, kalmukkeja ja turkmeneja pohjoisesta ja idästä, sekä turkkilaisia, persialaisia, kreikkalaisia ja juutalaisia etelästä ja lännestä, on kielten sekamelska vielä kasvanut, kansallisuuksien välinen taistelu vielä kiihtynyt. Lukumäärältään ovat seuraavat viisi kansaa voitolla:
Isovenäläiset, 1,7 miljoonaa, etenkin Terekin alueella, minne heitä 18. vuosisadalla asutettiin rajan suojaamiseksi kasakkoina. Etelä-Kaukasiassa venäläinen aines supistuu virkamiehiin ja karkoitettuihin lahkolaisiin.
Tatarit, i,6 miljoonaa, hajallaan tämän rikkaan maan melkein kaikissa maakunnissa. Heidän puhumansa tatarin kielen aserbeidshanin murre muodostaa venäjän kielen ohessa eri kansojen keskusvälineen, heidän muhamettilainen uskonsa taas sen yhdistyssiteen, joka valtiollisesti liittää heidät useimpiin vuoristokansoihin sekä kurdilaisiin, persialaisiin ja turkkilaisiin.
Georgialaiset (grusialaiset, imeretinit, mingrelit, svaneetit, gurit, lasit), 1,4 miljoonaa, Etelä-Kaukasian rikkaimmassa seudussa Rionin ja ylisen Kuran laaksossa, Tiflis väestökeskuksena. Heidän kreikkalais-katolinen uskontonsa ei ole voinut estää sitä, että Venäjän valta, johon heidän valtakuntansa v. 1801 rauhallisesti oli liittynyt, on sortanut heidän kirkkoansa samassa kuin heidän kieltänsä.
Vähävenäläiset, 1,3 miljoonaa, Kubanin alueen mustanmullanseudussa. He ovat saporogien jälkeläisiä, joiden Dnjeprin rannoilla sijaitsevan vapaan kasakkatasavallan Venäjän hallitus v. 1775 oli hävittänyt.
Armenialaiset, 1 miljoona lounaisessa Transkaukasiassa, kirkollisvaltiollisena keskuksenaan Etshmiadsin Araratin juurella. Armenialaiset ovat vuosisatoja saaneet kärsiä vihamielisen esivallan sortoa: ulkomailla heitä vihataan ovelina kauppiaina ja rahamiehinä, kotimaassa sekä Turkin että Venäjän hallitus uskonsa ja kielensä tähden sortaa sikäläisiä talonpoikia ja paimenia.
C. Siperia.
16. vuosisadan lopulla alkanut Siperian asutus on kovin myllertänyt maan alkuasukkaita. Hedelmällisestä keskivyöhykkeestä, jonka nyt halkaisee rautatie, heidät on karkoitettu etelän kuiville aroille tai pohjolan rämeisiin ikimetsiin. Paloviina, kuppatauti, rokko ja lavantauti, jotka valloittaja toi tullessaan, edistivät hävitystyötä. Niinkuin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen intiaaneille on myöskin Pohjois-Aasian metsästäjä- ja kalastajakansoille europpalaisen sivistyksen kosketus näyttäytynyt kohtalokkaaksi. Kokonaiset heimot, niinkuin omokit ja armit, ovat jo kuolleet kansojen kuoleman. Se uhkaa edelleen ostjakkeja ja sojoteja lännessä, tunguuseja, tshuktseja, korjakkeja, jukagiireja, giljakkeja ja kamtshadaaleja idässä. Tässä taistelussa olemassaolosta ovat vain tatarit (152,000) Länsi- ja burjatit (289,000) ja jakuutit (221,000) Itä-Siperiassa osoittaneet kansallista vastustuskykyä. Heidän lukumääränsä on tuntematon, mutta joka tapauksessa paljoa suurempi kuin miksi vuoden 1897 virallinen tilasto sen ilmoittaa. Katsomattakaan niitä teknillisiä vaikeuksia, jotka kohtaavat harvaan asutun maan väestön luvun määräämistä, joka maa on noin 25 kertaa niin laaja kuin Suomi, on tässä otettava huomioon siperialaisen syvälle juurtunut epäluulo hallituksen kaikkia toimenpiteitä vastaan. Hänen mielestään väenlaskennan tarkoituksena oli uusi verojen koroitus, jollei jokin vielä pahempi onnettomuus. Turvakeinoina sitä vastaan pidettiin pakoa, vääriä ilmoituksia sekä poliisin lahjomista.
Baikal-järven ympärillä asuvat burjatit, jotka ovat rodultaan mongoleja ja uskonnoltaan buddhalaisia, ovat siirtymässä paimentolaisuudesta maanviljelyskannalle. Kaikille paimentolaisille ominaiseen ruumiilliseen vastustuskykyisyyteen liittyy heissä mukautuvaisuus sivistykseen, joka yleensä puuttuu paimentolaiskansoilta. Heidän joukossaan on useita, jotka ovat hankkineet itselleen venäläisen yliopistosivistyksen. Venäjän sotajoukon parhaat ampujat olivat burjateja.
Jakuuteilla on käytettävissään 4 miljoonan neliökilometrin laajuinen ala metsästystä, kalastusta ja maanviljelystä varten; itse kansa oli vuoden 1897 virallisen tilaston mukaan vain 221,000 hengen suuruinen. Kieleensä katsoen he kuuluvat turkkilais-tatarilaiseen kansanheimoon ja pitävät kruunun lähetyssaarnaajien kaikista käännytysyrityksistä huolimatta sitkeästi kiinni kansallisesta loitsu-uskonnostaan. Heidän maansa laajuus ja kylmyys, johon he itse ovat tottuneet, suojelee heitä venäläistyttämiseltä. Maahan tunkeutuneita siirtolaisia on jakutien erämaassa kohdannut Venäjän sanomalehdistön haikeasti valittama kohtalo: he ovat toisessa polvessa jakuuttilaistuneet. Jakutsk onkin Siperian ainoa kaupunki, jossa, huolimatta siitä, että venäläiset kasakat jo 17. vuosisadalla sen perustivat, paikalliskielenä ei ole venäjän vaan jakuutin kieli. Muuten ovat kaikkialla kasakkoina, talonpoikina, kauppiaina tai rangaistusvankeina maahan muuttaneet isovenäläiset kansana voittaneet. He ovat kuitenkin siirtomaassa muuttuneet toisiksi kuin he kotimaassaan olivat. Niinkuin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa 17. vuosisadan köyhä ja rasitettu englantilainen talonpoika kohosi itsetietoiseksi ja riippumattomaksi farmariksi, niin myöskin isovenäläinen siirtolainen, päästyään pakoon Itä-Europan maaorjuutta ja taloudellista kurjuutta, Aasiassa nousi pystypäiseksi ja varakkaaksi mieheksi, joka ei enää kotimaansa puisella kuokalla, vaan amerikkalaisella syväauralla kyntää uuden kotimaansa neitsyellistä maaperää. Virallisten tietojen mukaan oli Siperian isovenäläinen väestö v. 1897 4,5 miljoonaa. Siitä lukien on vuoteen 1914 vähintään 4 miljoonaa uutta siirtolaista kulkenut Uralin poikki. Parhaat sotilaat sai Venäjän armeija maailmansodassa Siperian metsistä ja aroilta.
Suuri Siperian rata, joka yhdistää Itämeren Japaninmereen ja salli Siperian isovenäläisen asutuksen tapahtua amerikkalaisella nopeudella, toi idästä erään toisen rauhallisen asuttajan, jonka taloudelliselle voimalle ei mikään kansa maan päällä vedä vertoja, nimittäin kiinalaisen. Talonpoikana, kauppiaana, työmiehenä hän muutamassa vuodessa tunkeutui aina Uraliin asti. Kauemmaksi Venäjän hallitus ei häntä päästänyt. Maailmansodan puhkeaminen ja siitä aiheutunut työvoimien puute Iso-Venäjällä antoi heille siihen saakka kielletyn pääsyn Europpaan.
Meren takaa on 19. vuosisadan lopulta alkaen tullut toinen, venäläiselle yhtä vaarallinen kilpailija, japanilainen, kalastaja, kauppias ja — sotilas.
D. Keski-Aasian alueet.
Tämä yhteisnimitys, jota maantieteelliseltä kannalta ei saata puolustaa, merkitsee sitä 3,8 miljoonan neliökilometrin suuruista aluetta, joka on Kaspianmeren ja Kiinan valtakunnan länsirajan sekä pohjoisessa ja etelässä Länsi-Siperian ja Persian ynnä Afganistanin välillä. Sen pohjoisosan muodostaa kirgiisien aro, eteläosan Turkestan, Turkmenia sekä Kiivan ja Bukaaran vasallivaltiot. Kaikista aasialaisista siirtomaista tämä väestönsä puolesta heikoimmin liittyy Venäjään. Isovenäläinen aines oli 1897 vain 600,000 hengen suuruinen, siihen luettuna melkoinen sotavoima. Senjälkeen hallitus on yrittänyt johtaa siirtolaisvirran tähänkin puhtaasti itämaiseen maahan, jonka koko leima ja maataloudellinen viljelys aina tulee pysymään vieraana venäläiselle talonpojalle. Arojen ja puolierämaiden pääväestön muodostavat kirgiisit (5 miljoonaa) ja turkmeenit, kosteikoissa taas asuvat usbekit (2 miljoonaa) ja sartit, kaksi turkkilais-tatarilais-iranilaista sekakansaa. Turkestanin alkuväestö, iranilaiset tadshikit, kulkee sulautumalla mongoliseen rotuun vähitellen häviötänsä kohti. Moniheimoisen väestön yhdistävänä siteenä on muhametin usko, jota, paitsi mainittuja kansoja, maan muut asukkaat tunnustavat: kiinalaiset, persialaiset, tatarit, afganit, intialaiset ja arabialaiset.
Isovenäläisten kokonaisluku koko valtakunnassa siirtomaat siihen luettuina oli vuonna 1897 virallisen tilaston mukaan 55,667,469 = 42,7 % koko väestöstä. Muut 57,3 % ovat pirstautuneina yli sataan kansaan ja heimoon, jotka monin paikoin vihaavat toisiaan, jota kansallisvihaa historialliset perinnäismuistot, taloudellinen taistelu ja hallituksen kavala politiikka vielä on kiihdyttänyt. Isovenäläinen imperialismi näki niissä yksinomaan väestöllisen raaka-aineen, "kansatieteellisiä aineksia", jotka olivat määrätyt päämäärästään tietoisen ja häikäilemättömän venäläistyttämismenetelmän avulla jälkeä jättämättä sulautumaan vallitsevaan kansaan.
Hahmoteltiin suuren tulevaisuuden kuvaa: syntyväisyysluvun ollessa 47,6 tuhatta kohti, joka on paljoa suurempi kuin vastaava länsieuroppalainen, olisi Venäjän valtakunnalla vuonna 1950, uusia maitakaan valloittamatta, 250 miljoonan suuruinen kansallisesti yhtenäinen väestö, joka 20. vuosisadan loppuun voisi kasvaa 400 miljoonan suuruiseksi. Se merkitsisi Länsi-Europpaa ja Japania vastaan kansanvoimaa, joka ikiajoiksi turvaisi Venäjän vallan Europassa ja Aasiassa.